Minna hymähti ja sanoi surullisesti:
— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!… Minä olen saanut joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:
— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä, että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee, kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.
— En lähde… Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää! sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.
Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."
Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen verran aikaisemmin."
Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.
Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin pirtin ovelle ja sanoi:
"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"
— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.
Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon tällaisella kyydillä.
Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello. Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.
— Tämäkö se vielä puuttui… Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan… Jaksaneeko hänessä luitaankaan terveinä sälyttää… Silmäni söivät eilen kuin korpit puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.
Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.
Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä, milloin Minna lähtee kirkosta.
Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin, mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.
Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta hölkötellessä sanoi:
— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt, niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää kun itse saa silmänsä auki.
— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi… Voi tätä maailmaa pahennusten tähden!
Topias rykäisi ja sanoi:
— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään. Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.
— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne toimittanut.
— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan tuloa sateen pitoon.
Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja kiirehti navettaan.
Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.
Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen. Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:
— Mihin se on Manta mennyt?
— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen päänsä.
Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:
— Mitä kirjaa sinä luet?
— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja ilkeästi nauraen juoksi ulos.
Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.
Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain kiehui povessa.
Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain korvanlehdetkin punaisina vihasta.
Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.
— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia, mutta Benjami vain nauroi.
Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:
— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee. Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli mennä talvena laittanut toiseen.
Manta uudisti kysymyksensä:
— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se kirja on sinulle niin kallis?
Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.
Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista, niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä. Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän uskalsi uhkailla.
Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:
— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?
— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta sähisevät sanat.
Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli keli.
Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".
Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."
— Koiran hierin, koiran hierin.
— Topiaksen muija, Topiaksen muija.
Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni, niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.
Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:
— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.
— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin seisovan portailla.
Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka… Koiran hierin, koiran hierin…" Topias meni kartanolle kääntämään rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."
Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."
Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan, kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan metsään.
Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa itsekseen rupesi laulamaan.
Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan laulua ja sanoi:
— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis ääni sillä on.
— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.
— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on väittämäänkin.
— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti sisälle.
VIIDES LUKU.
Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan. Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti. Minna sai olla jokseenkin rauhassa.
* * * * *
Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento… se on Tähdenlento… Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli… Ettei se nyt näy Pilvensalon kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan… Sanokaa isälle, että se soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee aivan tähän meidän rantaan… kas sitä, jo töräytti tervehdyksen… Ja toisen… Ja kolmannen… Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."
Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi: "Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".
— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi rouva ihastuneena.
— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne vastaan, kun sinne soitettiin.
Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.
Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti: "Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja, hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.
Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti kohisikin venheen keula.
Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen ja vaunuissa istujien yli.
Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.
Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.
Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat, että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona pääsemättä toisten iloon.
Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta. Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin luullut Minnan muuten jääneen kotiin.
Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli vain, että se on liian aikaista iloa.
Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan. Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.
Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne? Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus maksaa.
— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi, että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä. Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.
Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi niille ilkimyksille… Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna. Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."
Niin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm
Topiaalle.
Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä, että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille: — Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän päässyt laivalle?
Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin, yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö meille mitään, me haemme tytön tänne."
Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään rangaistuskoppiin.
Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän saa jättää kaikki omansa sinne.
— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo ja pyörähti samassa ulos.
Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:
— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.
Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut, kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen, eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.
Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"
— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.
— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle merkillisiä asioita.
Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä sinulle?"
— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien laivaan.
Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle kun Minna sanoi:
— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.
* * * * *
Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään.
Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö
Minkka lähtenytkään?"
— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä vaan sieltä talosta löytynyt.
— No hyvänen aika… Kävitkö saunassakin?
— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei näkynyt jälkeäkään.
— No jotakin sitä… Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä? jahkaili Manta.
Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut nähnyt heitä melkein koko yönä.
— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias välinpitämättömästi.
Mantan kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.
— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä, että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen suven suloisuutta."
Manta sanoi: "Hyi… vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri… Etkö sinä sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä niille kahvia keittämään."
Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää, joka on sitonutkin."
Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin. Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet, uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.
Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.
Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:
— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.
Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi: "Hyvänen aika sentään… näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se tehty."
Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti: "Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".
Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako ei näy missään?"
— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman syyttävästi.
— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi ukko silmät levottomina.
— Olen katsonut kaivoonkin.
— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.
Topias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:
— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle laittaneet.
Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu. Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:
— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.
Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.
Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi, menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin. Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.
Rouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:
— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana.
Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan… Voi, voi!
Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon. Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.
Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.
Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista maitoa valuu kuin koskesta vettä.
— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen työmaa… Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää. Voivat laittaa poliisit niskaani.
— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä sanoa, että mato meni rasvoineen… Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella jälkiä.
— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi kai pääsen paikalla.
— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi. Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea. Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen. Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi… Mutta tulkoon paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.
Topias nousi nyt lähtemään ja sanoi:
— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."
Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki.
Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."
Topias puristi Minnan kättä ja sanoi: "En mahtane nähdä enää."
Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.
Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."
Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."
Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"
Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."
— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:
"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."
Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.
Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän Topiaksen lopetettua.
— Olivat.
— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.
— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan kissanlinnassa.
— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?
— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.
Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin. Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi, niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."
Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin", huokaili hän raskaasti.
Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia. Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin sukuun eikä sikaan…
"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja tulen nyt aikaan."
Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?
— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.
Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi… Minnalla todellakin oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin eivät asiat näin olisi.
— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi lähtemään.
Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:
— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi suomalainen nimi… Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä rähjässä.
Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja virkkoi tyynesti:
— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi, eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.
Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa, kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.
Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän viinejä ja hedelmiä.
Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella seisoen kauan kapteeninkin perhe.
Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.
Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:
— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.
Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:
— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä kannattaisin.
Topias ärähti vieläkin kovemmin:
— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa kesantopeltoa ja mennessään porisi:
— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.
Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa, ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.
Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.
Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa, ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni. Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.
Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.
Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan. Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on yrittääkin.
Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.
Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista orvoin… Taivaassa lienee hänellä isä."
Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset silmät olisivat katsoneet häneen.
KUUDES LUKU.
Neljä vuotta oli kulunut.
Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän alkoi pastorille puhua:
— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.
— Hm… Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli paloja suuhunsa.
Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa, kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.
Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja
Brasiliassa kirjoitettu.
Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina… Vai mitä sanot, Uuno?
Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:
— En sano mitään, syön vaan.
— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva päättävästi.
— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.
Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään. Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella saattoi olla kirjeen kanssa… Ehkä ei mitään…
Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan tulosta.
Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin, että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa, kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan. Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.
Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen, vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti tervehdittiin tulijoita.
Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana seisovaan Minnaan ja sanoi:
— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?
Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna,
Minna!"
Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän. Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen. Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä nyt tuossa talossa jaksetaan?"
Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset… Koko talossa ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin märkä palaa."
— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat vain kaksijalkaisia hurttia.
Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi Minnaan ja sanoi:
— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa, joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää vasten, jolloin sain kirjeen.
— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen, ja rouva samalla kirjoitti teille.
— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.
— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?
— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.
— Missähän täällä nyt Topias lienee?
— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero. Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun enää palaavan.
— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?
— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?
— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?
— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?
Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:
— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä lienevät sitten päässeet.
Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:
— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.
Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:
— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.
Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.
— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.
Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.
— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet
Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.
— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie. Onnihan se on taivaan alus.
Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:
— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä kerran sitä mummoa.
Minna pudisti päätään ja sanoi:
— Ei, ei… Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin tulisitte katsomaan mummoa.
— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.
Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi suu naurussa:
— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan, kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen. Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.
Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:
— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa. Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja kirkon kirves, kuten sanotaan.
Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia. Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.
Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen jälkeen sanoi:
— Nyt minä lähden Timolaan.
Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa. Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en unohda."
Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:
— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.
— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin. Sieltä pelastin tämän kappaleen.
Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on, kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."
Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.
Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa. Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."
Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?" — Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä, siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua käteensä.
Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan, kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.
Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille. Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli juhlahetki.
Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.
— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi kapteenin rouva.
— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia. Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.
Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen jatkamaan kukuntaansa.
* * * * *
Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan, mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna! Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on elävien maassa?"
— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan, jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"
Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"
Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi: "Mimmi… Mimmi… Mimmiparka… Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo, nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan kiitos, että saan teitä vielä nähdä."
— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.
— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.
— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?
— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.
— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei luunsirumaa.
— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.
Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta. Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli häntä kauan.
Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."
— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.
Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.
Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:
"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty
Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen."
Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo
täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.
Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää "Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana, uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä vuotta olet ollut."
Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:
— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.
Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No, sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön, se lusikatta syömään."
Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka yö."
Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa odottamattomasta onnestaan.
Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna, viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin, joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.
— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty kaikkia huoneitakin.
— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti lähteinään.
— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti mukaan.
— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.