SEITSEMÄS LUKU.
Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen, näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.
Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.
Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena, josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon hellan luota. Kylmä on hiillos…"
Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten, kun mummosta aika jättää."
Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:
"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"
— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?
— Niin juuri.
— Leikkiä kaiketi.
— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä hartioitaan.
— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?
— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se, sanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.
Minna pudisti päätään ja sanoi:
— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella ajattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko sinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.
— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka kuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme kykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja puolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme miljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo kolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin osaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille niin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.
Minna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: "Jos lieneekin sinulla tosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi vaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään muussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden valtatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule heti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä sitten lieneekään kohtaloni."
Minna nousi ja lähti oppaansa kanssa Timolaa kohden.
Pauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta tulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne Teerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman parasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan viljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin asti.
Minna ei ollut kuulevinaan näitä suunnitelmia.
Päivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja istahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne, sanoi Minna miettiväisesti: "Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot lämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää aika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan isälle ja äidille."
— Kenelle annetaan, jollei sinulle, sanoi emäntä iloisesti.
— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi isäntä.
— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän kapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään, että erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa, sillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia, mutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja mieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.
— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä, sanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.
— Oma maa mansikka, muu maa mustikka, huomautti emäntä.
* * * * *
Nyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan kellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: "Jospa emäntä antaisi minulle jokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä."
— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin. Muorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten painosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan. Mutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja sanoi: "Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen kaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?"
— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä kesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.
— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi emäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.
— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin isä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon kuolleeksi.
— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen ja lähti antamaan vaatteita.
* * * * *
Timolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat Timolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä tahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.
Paulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta tekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei ollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu Hallikannan hautausmaahan.
Oltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja Minna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa kysymyksensä sanoi: "Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja sitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi omistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi — minä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun puolestani."
Paulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti "Se ehto ei ole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen halkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä toivon."
— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin, että ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi Minna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.
Paulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla niittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen sivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun auringon paisteessa.
* * * * *
Pauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään uutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret paikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli saada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän saikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten talo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.
Oli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä täysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan, niin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan uutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa huonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen, perässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa Paulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta Minnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä värehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna pirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan kamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen rippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö Minna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen puhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot vakavina: "Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma."
— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin levisi kuitenkin salaperäinen punastus.
— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun ja minun, meidän kahden oma.
— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on tehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on se mies, joka ei viittä puhu.
— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun mieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että veljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön kanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin tointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään tähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä Jumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan… Minä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä. Kaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on päässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin olla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä syystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin tyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin asuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli isällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy olla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo aikaisemmin ehdoksi pannut.
Viimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista, vaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän odottamaan, mitä Pauli vastaa.
Pauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen jalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän näytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:
— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri tänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa isän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja Valkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat. Mutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla saada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola omakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea pitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti pitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä saavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut. Koko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän päästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:
— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo siinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin Henriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne ja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei tule miniää ei tekemälläkään… Minun maailmani on avara.
Kun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei hänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:
— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä antakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta minkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää ja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä hevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja joutuu sillä matkakin.
— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi Minna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja sisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu ja rakkaus.
— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi Pauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin käteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain hiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.
Matkalla Minna sanoi:
— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu aivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella veljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi sinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.
Pauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi ja virkkoi: "Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän minä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen markan mies."
— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos tulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan, niin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan ennenkuin on myöhäistä.
Pauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi liikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu, kun vaan sinut omakseni saan.
— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa? virkkoi Minna vakavana.
Pauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin mitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Oli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta tuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli nähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin kasvoin: "Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä hiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja."
Hän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi talon akkunoihin ja sanoi: "Katsoppas sinäkin tätä kirjaa." Minna kuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus kasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun, ilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: "Hyvä kirja… Kaikki tuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme sataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta viisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna hevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa… kyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee myötäkäymistä jatkamaan… — Hyvä on kirja."
Pauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa sanoi:
— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa syöjä… Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?
Pauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä sanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä muuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:
"Se jää nyt sinun valtaasi. Olen valmis lähtemään milloin vain haluat."
— Tapahtukoon se sitten ensi pyhänä.
— Milloin vaan… Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan kartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet kuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?
— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene sinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta kuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.
Minna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä toukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat täynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.
Seuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna ja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan huomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva Hinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas yllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen neljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden kukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen viehätyksen.
Nähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä taluttaessaan saliinsa sanoi: "Olen oikein iloinen kun sain sinut vieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua nähnytkään."
Sitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi kysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.
Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: "Tänä päivänä juuri ratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle maailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa avioliittokuulutusta."
— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala suokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?
— Luulen hänen olevan pastorin luona kansliassa.
Rouva hulmahti sinne ja palasi samassa pastorin ja Paulin kanssa.
Pastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: "Olen erittäin iloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa kuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen kanssa."
Rouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti itselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai kuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään heti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on kihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina kuulutusta ottamaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän, mitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli miljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.
Samanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa voinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: "Mutta jopa sinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa."
— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan tuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.
— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun pitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.
— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa julistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän kotinne, sanoi pastori päättävästi.
— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä, ihasteli rouva.
— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa talossamme.
Sitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: "Haluaisiko pastori nähdä meidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana."
— Hyvin mielelläni.
Pauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki sen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa tiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään. Tuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä kirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään sanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun olette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken kuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että voi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa tehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran siirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.
— Olkoon hän tervetullut, sanoi Minna.
— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule tyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.
Sitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se puoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä on talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.
Palvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti päivällisen olevan pöydässä.
Rouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä jatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin kaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten kaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.
Aterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi
Minnaan kääntyen:
— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn, niin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja suurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen… Ja ehkäpä keksin vielä muutakin sopivaa.
Minnan sydän lämpeni, hän tarttui molemmin käsin rouvan käteen ja sanoi:
— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään suuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä edessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä ja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule puuttumaan.
Hövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli kehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami kiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: "Päivää, Minna". Hänen pitkä kätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — "Toivotan onnea, kun pastorilta kuulin, että olet kihloissa". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä eikä virkkanut mitään.
Benjami kääntyi nolona takaisin kansliaan mutisten jotain mennessään.
Benjamin mentyä rouva kehoitti Minnaa ja Paulia istumaan ja naurahti:
— Siitäpä näppärästi päästiin.
— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi Minna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli poissa.
Rouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin nuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä niin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne sitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan ja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja kehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.
Minnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin taipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan haluavan kuulla ja puhella.
* * * * *
Kolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo laitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli käynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli antanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna laittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä hän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka sisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti salin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja palmun välistä.
Pastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän ensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja tulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.
Tämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu kaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita oli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota hääpäivälliset koko Timolan väelle.
Pastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli Timolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut ja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika oli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei ollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen takaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan kupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.
Vihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten kasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi vihittävän parin päiden yli.
Hääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin umpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja hänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli nyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.
Vihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon vihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella, joka liikutti kovimmatkin kuulijat.
Päivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti kotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli menivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa Timolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.
Palattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän taakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: "Isä, äiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin viimeinen niistä on käsissämme."
Aurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat tyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde täytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä riippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.