HELLAS.
Vuonna 1826.
Paritur pax bello.
Mikä nyt ylhällä jyrisee,
Tapahtuneen taivahassa,
Koska kuuluu Ukon eäni
Paukkuavan niin pahasti,
Käyvän kovin korvassaini?
Iässä on pilvet pimiät,
Paikka paikoin pakahtuneet,
Kountuneet yhteen kohtaan;
Etelässä vielä enemmin.
Tuonek tulet tuiskuavat,
Leveykset leimahtavat,
Iskekseen itä-etelään.
Sinneppä myrskyt nyt mänöovät,
Raukenoovat nämät rajut.
Päivä nousi petääköstä,
Männykköhön mäni alas;
Viel' oli voattehet veressä,
Silmät lepässä liehtyneet.
Muutoin oli muoto musta,
Surullinen hänen syvän.
Koska nyt kuukin katoisi,
Taivaan tähet taukoisivat
Otavat jo maillen männeet,
Sammunet joka säkenä,
Niin rupeisi niin rutosti
Mustentumaan muualtakin,
Tuimentumaan joka tuuli,
Joka reuna rietauntumaan.
Ukko jyryi jyskytteli,
Paukkui kovast pilven peästä,
Päiviin räystäitä räjähti,
Jotta taivaat rutisivat,
Koaret kaikki vaikenivat,
Ponnistuivat ilman pohjat.
Suur' oi suru suvussamme,
Kansassa iso kauhistus,
Luuliit Luojan luopunehen,
Kaikkivallan karmistuneen
Hyljänneen hyvät ihmiset,
Kosk ei auttant armotonta,
Onnellinen onnetonta,
Pelastant tätä poloista
Kynsihistä kirotuihen
Kourasta kovan kuoleman.
Miehet miss' on mielehenne,
Kussa aatokset asunnoon,
Kuin etten tule turvahaksi,
Jouvuk jo tähän hätähän?
Jo on monta muokattunna,
Tuhansittain turmeltunna,
Mitk' on rouvat raatellunna,
Mitk' on nälät neänyttännä,
Mitkä maalla murhattunna,
Mitkä menetyt merellä.
Jop'on kauvan jo kohottu,
Nähty kyllä kyyneleitä;
Lasten parkain parkumista,
Vaivoja monen vanhemman;
Kuinka urot surmataan,
Vaimo-rukat vallotaan,
Piijat joutuuvat pilailen.
Hirvittää minun hiviäin,
Syväntäini syytelööpi,
Kohtaapi kova luontoini
Muistellessa tämän murheen,
Meijän aikuiset asiat.
* * *
Mutta kohta kuu kohennoo,
Päivän koaret valkenoovat,
Hälviää nämät hämärät.
Tulipäivä sen perästä,
Aamu toinen jo aloitti,
Joka oli onnellinen,
Lykyllinen yltä-ympärin.
Pouta paisto pohjosessa,
Hyvä ilmakin iässä,
Lännessä että luvessakin
Selkeni joka sätehe.
Nytpä ilmistyi iässä
Niemen maita, saaren maita
Keksittiin meren keskellä.
Taipalet näiten takana,
Jossa viinat vihoittivat,
Onnen puut jo punoittivat,
Loistivat hyvät hetelmät.
Jossa ihmiset itekkin,
Tiijoillansa, taijoillansa,
Harjoittivat ja hakivat
Soaha kukiin kunniansa,
Onnesta oman osansa.
Mikä maa, mikä mantere
Nosti noukkansa niin nopeesti,
Ylensiin näin omin voimin?
Se oil Hellas, hertaiseeni,
Moa Achaijoin vanhuuesta,
Jokapa viimein nyt viskaisi,
Heitti hävyt helmoiltansa;
Oli ollut orjuutessa,
Palveluksessa pakanan;
Aastaikoa monen saan
Ollut armon jo alaten.
Mutta nyt, aivan nykyisin
Katkais kovat köytehensä,
Aivan sitkiät sitehet
Ratkaisi rauvan nenällä.
G—nd.
SANAN-SALAUS.[133]
Raskaus, aina kevenee;
Kankeus, aina usseemmin
Sulaapi.
Voima, oisikkin itestään
Tullut tyhjäksi, armohois
Avutak.
Kauneus, aivan itekseen,
Kamala. Karvainen, ihmisen
Ajatus.
G—nd.
KEÄNNÖKSIÄ ANAKREONISTA.
Anakreon, viinan ja rakkauven kuuluisa Runoja, eli 500 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä, ja 400 aastaikoo Homeruksen jälestä. Teos kaupunki Jonian moassa, vähässä Aasiassa oli hänen syntymä-paikkansa. Hänen sanotaan olleen korkeasta siävystä, ja samasta suvusta kuin Solon ja Kodrus. Parthenion luetaan olleen hänen isänsä nimi, ja Aetia hänen äitinsä. Persalaiset, jotka hänen nuoruuessansa hävittivät Jonian maata, kajottivat häntä pois hänen koti-kylästänsä. Hään muutti silloin majansa monen muamiehensä kanssa Abderan kaupunkiin Thrakian muahan, että sillä välttää vihollisten vallattomuutta. Polykrates, Samoisten hallihtia, sai häntä tässä tunteaksensa ja otti häntä kanssansa kotiinsa. Hänen hovissansa lauloi nyt Anakreon runojansa, Viinan ja Rakkauen kunniaksi; ja Kuninkaskin piti häntä parraina ystävänään. Mutta luulo heijän välillä tais viimeinkin rikkoa heijän rakkauen; niin että Anakreon läksi tästä mänemään Athéniin jossa Hipparchos silloin oli itevaltias, ehkä muutoin yksi oppinut ja hyvä-tahtoinen mies. Hään otti tämän nuoren Runojan ilolla ja mielisuosiolla vastaan. Anakreon viipyi hänenkin luonna jonkuun ajan. Vaan koska Hipparchos oli pois-heitetty istumeltansa, niin Anakreon läksi takaisin omaan syntymä-moahansa, Teoon; jossa hään vietteli aikansa mielen-huvitoksilla, tuttaviensa ja ystäviensä joukossa. Hään kuoli 85 vuuen vanhanna. Puhe kävi että yks tarrin eli viinamarjan siemen (russin-kärna) oli juuttunut hänen kulkuunsa, ja hänen tukeuttana.
Teos pystytti hänelle yhen muisto-pylvään hänen nimen kunniaksensa, ja koko Greekan-moa piti häntä suloisimmana Runolaulajana. Niin häntä ylistettiin jo vanhuutessa, ja nykyisetkin kansat kiittäävät häntä, niin kuin viinan ja rakkauen paras Runoja.
Hänen laulut jotka kaikki ovat laulettavia, (Lyriska) on erinomattain mainittavat heijän luonnollisuutensa, kaunukaisuutensa ja vilpittömyytensä suhteen.[134] Suurin osa heistä on jo ajan kululla vaipuneet uneukseen ja kavotukseen, niin että viiestä hänen kirjastansa ei ouk muuta jälellä kuin 11 laulua. Kaikista hänen jälkeenjäänneistä Runoista luvetaan vielä 68 laulua, jotka olemme käsittänyt; ehkä se on tietämätöin, jos hyö kaikki ovat hänen omiansa. Hyö ovat mittauksensa[135] suhteen, kirjutetut erinomaisella tavalla, josta tämä värsynmittaus, on hänen nimensä perästä tullut Anakreontiksi kuhutuksi, ja eroittaaksen muista, siinä, että hyö ovat tehtyt kolm-nivelisistä Jambiloista,[136] yhen jatkauksen[137] kanssa; eli hyö ovat syntyneet uupuvista neljä-nivelisistä.[138]. Herrmann on mittuuttana heitä niin, että se on soanut heistä yhen suuren Jonicus aloittamuksensa[139] kanssa; myö tahtoisimme heitä (erinomattain niitä joill' on kolmet polvee ensimmäisessä nivelessä) lovistaa,[140] niin kuin oisivat kaks-nivelisiä Ditrochaeit[141]; että sillä soaha heitä meijän kielellen sopivaisiksi.
Sillä Suomen kielessä ei löyvyk yhtään sanoo, joka oisi kunnolliseksi Jambiksi kuhuttava; sillä jos kohta jälkimäisessä sananpolvessa oisi pituus,[142] niin on kuitenkin into[143] aina ensimäisessä, jonka karaistamisella paino ikään kuin pois-vaipuu toisesta polvesta, niin ettei hänestä paljon lukua pietäk josko hään on pitkä eli lyhyt. e.m. pataan,[144] joka oikeutta myöten olisi Jambi vaan on lovistettava kuin yksi Spondeus, sillä jos innon ottaisi pois ensimäisestä polvesta, niin sitä ei yksikään Suomalainen ymmärä, vaan jos taas ottaa painon toisesta polvesta, niin että se luetaan lyhemmäksi, niin sitä ymmärtäävät kaikki. Sillä Suomen kielessä on karkaiseminen enemmäksi luettava kuin painaminen. Ja myö niämme sen eistä myöskin heijän vanhoissakin Runoissa, pitkiä polvia jotka ovat lyhyvinä laulettavia, jota aivan hyvin soattaa tehä, ainoastans intopolvet ovat kohallansa. Myö olemme näitä kiännellessä, niin paljon kuin mahollinen on ollut, sovittanut tätä, niin kuin asia myöten antaa, ja erinomattain tarkoittanut että saaha into-polvet paino-polviin paikoillen; että heitä sillä saisi karaistuiksi; ja jonka tähe meijän useasti on täytynyt sovittaa ne pitemmät polvet lyhyisten siaan.
Merkillinen on, että jos Jambiset värsyt lovistetaan takaperin, niin hyö käyvät meijän runoin tavalla, ja ovat luettavat kuin neljä-niveliset Choreukset, joihen viimeinen niveli on yksi Spondeus. Näin heitä soahaan muutetuiksi, jos ensimäinen polvi niissä 7 polvisissa värsyissä, jonkun vieraan sanan jatkamisella tahi liitettämisellä tehään kaheksi polveksi. Ne taas hänen lauluista, joihen värsyissä löytyy 8 polvee entuesta, (nimittäin 3 ensimäisessä nivelessä) niihin ei tarvihte pistä mitään liikoo sanoo, ainoastansa ensimäinen niveli luetaan kuin yks Amphimacer,[145] tahi jos sanat lovistetaan kuin oisivat muka neljä-nivelisiä värsyjä, joka syntyy sillä tavalla, että se ensimäinen polvi tehään pitkäksi, ja leikkaukset pannaan niin, että kaksi polvee luvetaan kussakin nivelessä, josta hyö kaikki muuttaiksen paljaiksi Trochaeiksi eli Choreiksi, ja ovat Suomalaisina Runoina laulettavia.[146]
I.
KANTELESTANSA.
1:nen Ode [147].
Atreidist' tahon laulaa,
Kadmost' viritin virttäin
Mutt' kielet kantelessain
Suloista suovaa soivat,
Ma muutin äsköin uuvet
Kaik' kielet kanteleesein.
Ja oisin työt Heraklén
Laulanut. — Mutta soitto,
Se raikui rakkautta.
Hyväst siit', Urot uljaat!
Mun harppu ainoastaan
Nyt helkyy helleyttä.
II.
NAISVÄISTÄ
2:nen Ode.[148]
Härät ne saivat sarvet,
Hevoiset kavioita,
Jänikset jalon juoksun,
Ja Karhut tora-hampaat,
Ja kalat uima-neuvot
Ja linnut lento-keinot,
Ja miehet saivat mielen,
Noh, jäikö vaimot ilman?
Hyö saivat kauneuutta.
Kaik' kilvet kiskoittaapi,
Kaik' keihät keikuttaapi,
Tulen ja terän voittaa
Hyö kaunuellansa.
III.
RAKKAUS.
3:mas Ode.[149]
Oli kerran keski-yöllä,
Koska ohta Otavaisen
Käteen kiännäiksen Boútin,
Väki kaikki väsyksissä
Oli uneen uupununna.
Eros silloin äkkiästi
Kolkutti koan ovellen.
"Kuka pieksää portin piälle?"
Kyseilin, "ja unein viepi?"
Eros vastais; "Avaa oveis!
Olen lapsi, elä pelkee!
Sateet soattoivat mun märäks,
Kaiken yötä kuljellessa."
Näitä kuullen mielein taipui,
Iskin tulta hiiluksesta,
Avoin oven; löysin lapsen,
Joll' oil jousi kainalossa,
Siven-kynkät, nuolen-kontit;
Panin pankoll' istumahan,
Kourat oli kohmettunna,
Niitä lämmitin omillain;
Veinkin viänsin hiuksistansa.
Kuin läks kylmä kynsistänsä,
Niin hän lausui: "koitelkamme
Jos on vannet vaipununna,
Jännet veissä vetkistynnä!"
Vivun viritti, ja povein
Pisti piikinsä, kuin piru.
Hyppäis pois, ja nauro-suulla
Huusi: "Vieras, kiitos olkoon,
Eip' ou vannet vahinkoit'tu;
Kivut sinuun kiini käyköön!"
IV.
ITESTÄÄN.
4:äs Ode.[150]
Myrtin heinill' hienoisilla,
Lotoin pehmiäisten piällä,
Muatessain ma tahon juuva.
Eros (hameell' hartiolla
Niiniin kanssa, nivottunna)
Tuokoon viinaa viipymätä! —
Sieväst aika sinkoileekse,
Niin kuin vaunu pyörillänsä.
Tomuks tulemme ja tuhkaks,
Luita luista luopuneita.
Miks' siitt' hautain haisuttaisit?
Mullan mustan lahjoittaisit?
Parempi oisi eläissäini
Hajut: kukat kulmilleini
Pujota, ja neio nouva!
Ennen kuin ma tuonek mänen
Tuohon Tuonelaisten tanssiin,
Tahon huolein huojennella.
V.
RUUSU.
5:ees Ode.[151]
Kantakaamme Eron ruusut
Viinan Dionysiuksellen,
Ruusut kulta-karvoinensa
Pujotkaamme kulmillemme,
Juokaamme ja iloitkaamme.
Ruusu, kukkista mun kultain!
Ruusu, kevään kauniin karva;
Ruusut, rakkaat Jumaloillen.
Kyprin poika, kuin hän tanssii
Kaunein Chariteisten kanssa,
Ruusut piänsä peittelöövät.
Kaatakaamm' siitt' kantelemme
Viinan maillen vihityillen;
Ruusuin kanssa kaunistetut
Siiriä pyöryttelleisimme
Nännäkkäitä neitoisia.
VI.
RAKKAUS.
7:ääs Ode.[152]
Hyacinthieisten varrell'
Eros kuritt' m'ua kovast',
Löi; — ja käski minun käyvä
Koskein kuohuviin läpitsen,
Läpi soihen, läpi maihen:
Hikoilinma hiihtäissäini,
Syvän kasvoini kajahti,
Luulin kurja kuolevaini.
Eros siivill' silkisillä
Minun jäähytti, ja sanoi:
"Et sie taija rakkaaks tulla"
VII.
RAKKAUTESTA.
14:nees Ode.[153]
Ma sois, et rakas oisin
Eros mun tuohon taivuitt'
Mutt' mull' oil jäykkä mieli,
En totellut ma häntä.
Hän jousensa jo jännitt',
Ja kualsi kulta-kontin;
Mun tahtoi tappeluhun.
Ma olallein myös otin
Mun varjoin, kuin Achilleys,
Mun kilvein, ja mun keihäin,
Ja varusteliin vastaan.
Hän ampui — piäsin pakoon;
Mutt' kuin oil nuolet kaikki,
Hän suuttua suhahti,
Ja lensi, niin kuin lempo,
Ja kävi keuhoin keskeen;
Ja minun ruumiin raukeis.
Mitäsmä kilvee kannan?
Ei aseet mitään auta,
Kuin tuli povein polttaa.
VIII.
KULLALLENSA.
20:nees Ode.[154]
Kosk' Tantalonkin tyttö
Tuil Phrygin kiveks' tehty,
Kosk' Pandionin neito
Oil Piäskysennä nähty;
Niin — Jos sun peilis oisin,
Ett' näkisit mun aina!
Jos oisin helmukseisi,
Ett' kantaisit mun aina.
Ma soisin veteeks tulla,
Ett' pesisin sun ruumiis!
Ma soisin Myrrhan' olla,
Ett' hiukseis haisuttaisin!
Ma nännä-riepuis oisin —
Ja helme kaulassaisi!
Ja virsuis olla voisin,
Ett' vajuis'n varpaaltaisi.
IX.
OMASTA TYTÖSTÄNSÄ.
28:nees Ode [155].
Kuules, Maalari mokoma!
Tiepäs tietävä tekiä,
Konstin Rhódin harjottaja,
Tie mun Neitoin, näkemätäk;
Niin kuin mie sun muistuttelen.
Ensin hiukset hiukistele
Mustat, villan villaisemmat;
Ja jos taijat taivoltaisi,
Tie myös myrhan haisuviksi. —
Ohtaa valkoista varusta
Tukan mustan kappyrillä,
Puna-poskilta kohoova,
Elä yhtä eikä kahta
Silmän-väliä vetele;
Olkoon, niinkuin hänellääkin,
Pikkuruinen piiramatak —
Silmän karvan karvallista.
Silmän-terät, tietävästi
Valkiasta valmistele;
Siniseksi kuin Athénen,
Laupiaksi kuin Kythéren,
Tiepäs nenä, että kasvot,
Maitokaiset, ruusukkaiset.
Huulet Peitohon mukaiset;
Suuta suinkin tahtovaiset.
Käyköön Chariteijat kaikki
Pehmehellä leuvallansa,
Kaulallansa kauniillansa.
Peitteleppäs muutoin häntä
Puna-purpurin hameella;
Että pinta pilkistäiksen,
Iho ruumiin ruskottaisi.
Olkaan! — jo ma häntä keksin;
Koht' on kuva kielellissä.
X.
BATHYLUKSESTA.
29:nees Ode.[156]
Kuva kultaisen Balhyllon
Tiepäs häntä kuinma käsken!
Tiepäs hiukset kiiltäväksi,
Juuret mustahan mukaiset,
Peätkin päivän säistäviksi.
Anna muata mieltäns myöten
Hiuksiin niin kuin haiveniinkin,
Palmikoillen panematak.
Kulmat ohtahaan kuvaile
Kasteheesen kauniheeseen,
Niin kuin kiärmeet kiännellessään.
Silmät mustat ja uhkavat,
Lausutkohon laupeutta;
Yksi Marsin mahtavainen,
Toinen Kyprin kyynö-silmä,
Että yhtä pelättäisiin
Toista toivon taottavaksi.
Tiepäs posketkin punaiset,
Untuiset, niin kuin omenat,
Tieppas (jos sa tehä taijat)
Punakkaat kuin kainun Aidun
Mutta huulet, enmä tiijä
Mitenk' niitä tehtäneeni.
Tie heit' Peithon pehmiämmät. —
Sanalla, niin olkon kuva
Kieletöinä, kielellissä.
Kasvoin alla olkoon leuka.
Elfin luuta valkoisempi,
Kauniimp' kauniimman Adónin.
Tie hänelle Hermen rinta,
Kahen kätensäkkin kanssa.
Reijet niin kuin Polydeúkon,
Ohimmat, kuin Dionysion.
Tieppäs reijet pehmiäiset,
Tuliset, ja ylemmäksi
Kainummatkin kaunukaiset!
Venus heitä halajaapi. —
Sull' on konsti kohtalainen,
Kosk' et saata selkeä tehä;
Sepä paras paikoistahan!
Vieläkös jaloist' nimitän?
Ota maksuis mieltäis myöten!
Kuappa kumoon päivän kuva,
Pane Bathyllusta siaan,
Ja jos Sámohon samoisit,
Tieppäs Phoibos kuin Bathyllos.
XI.
PIÄSKYISESTÄ.
33:nees Ode.[157]
Sie pieni piäsky kulta,
Kuin tulet kesäll' tänne,
Ja peseis tiiustelet;
Vaan talveks' mänet jälleen,
Niilen ja Memphin luokse.
Mutt' Eros sytämmeini
Pesänsä aina panee.
Jo halu yksi lentää,
Yks' munaks' kohta joutuu,
Yks' kuiskaa kuoressansa.
Yks' kumu aina kuuluu
Poijilta piiskuwilta.
Ne vanhemmat Erotit,
Hyö nuoret kasvattaavat;
Ja jotk' on kasvanneita,
Jo hautoavat toiset.
Mitäs mä tehä taijan?
Sill' sellaisii Erotii
En saata kajotella.
XII.
OMISTA NIMIKOISTAAN.
(32:nees Ode).[158]
Jos puussa kannat kaikki
Lukea uskaltaisit,
Jos tiijät lainneen teitä
Merellä miärätellä,
Niin tien sun tietäväksi
Minunkin Nimikoistain
Jos alotat Athénist',
Niin suat kaks'kymmenettä;
Ja lue viis'toist' siihen.
Kokoo siit' Korinthist',
Yks joukko, jok on siellä;
(Sep' on Achaijan muassa,
Joss' on valitut vaimot).
Lesbost' luveppas siitten,
Ja Jóniahan asti,
Ja Káriaan ja Rhódoon,
Kaks' tuhatt' tuttavia.
"Mitäs"? — Lueppas vielä!
Ei ouk viel' Syyrit lu'ussa,
Eik' kanaiset Kanópost,
Eik' Krétasta, kuss' Eros
Kyll' huiskaapi kylissä,
(Jossa suat mieltäis myöten).
Tokk' luvetatkos vielä
Gádin myös tuolla puolla,
Baktriosta ja Indist',
Kuss' on mun kultaisia?
SANAUS.
(NOSSILTA).[159]
Vieras, jos Sapphoa nähäkseis soisit, Charíteisten kukkaa
Käy Mityléneen, kauniimmaan kaupunkiin ast';
Sano, ett' Lokreisten moa myös synnytti hänelle Siskon,
Nimellä Nossis; Runojoin nimikko. — Mää!
G—nd.
KIÄNNÖKSIÄ SAPPHOSTA.
Ne vanhan-aikuiset kirjasepät ja opinkäsittäjät ovat kilvottain kiiruhtaneet, että ylistää ja kunnialla osottaa Sapphon kuuluisaa nimeä,[160] eikä meijän aikuisetkaan ole laiminlyöneet että juohtelemuksillansa johtattaa hänen muistoa, ja hänelle uhrata kiitoksen ja rakkauen lahjoja. Niin kuin Anákreon oli rakkauellansa onnellinen, niin oli Sappho rakkauessansa varsin onnetoin. Tämän tulen-tuimuus ilahutti yhen syvämmen, vaan poltti toisen. Hänen laulut lausuuvat meillen laupeuellansa siitä raskaasta rasituksesta, jolla rakkaus runteli hänen ruummiinsa, ja järskytti hänen jäseniä; joihen väsyttäissä hään oli veikistymässä ja henkestymässä, ja joka viimeinkin suattoi häntä kuoleman portahallen. Mutta merkillisempi hään on siitä suloisesta runon-sukkeluuesta, siitä varsin valitusta ajatuksesta, joka jokapaikassa hänen runoissa on silmin nähtävä. Hänen runon-töissänsä ja laulunliitoksissa ovat sanat ainakin hyvin sovitetut, ja puheet pujotut.
Sappho eli nuon 70 vuotta ennen Anakreonia, tahi lähes 600 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä.[161] Hään oli jo nuorena Neitona lahjoitettu niillä antimilia, joilla hään hilpiämmällä i'ällänsä tuli moailmassa mainituksi. Hään oli syntynyt Mitylénessä, Lesbon suaren piä-kaupunkissa. Herodoton ja Ailianon puheen perästä, niin hänen isansa nimi oli Skamandronymos, ja hänen äitinsä Kleis. Hään tuli jo aivan nuorra naituksi Kerkolan kanssa, yhen rikkaan asukkaan Andron suaresta, jonka kanssa hään synnytti tyttären, jonka hään pani äitinsä kaimaksi. Mutta jos Sappho aviossansa oli onnellinen, niin hään myöskin sen perästä tuli monta onnettomaksi. Hään joutui jo nuorena leskeksi; ja otti silloin opettaaksensa nuoria neitoisia ja vallasväin tyttäriä, joita hään neuvomisella ja taivuttamisella tahtoi suattaa julkisempaan valistukseen, kuin tavallisesti oli laita. Tätä tehessä, harjotti hään heitä myöskin runontaivuttamisessa ja lauluin laulamisessa, joka näissä maissa oli aivan suuren arvon ansaitseva. Vaan sillä välillä hään itekkin tuli kuuluisaksi hänen runonteoistansa ja lauluin laitoksestansa, jotka levitteessään teki hänen kunniansa aina kuuluisammaksi, ja hänen nimensä juuri julkisemmaksi. Mutta se tapahtui hänelle niin kuin monellenkin, että siitä sikisi vihat ja vainot. Moni oli joka katehti tätä hänen kunniatansa, ja vaimon-kateus on kaikista kauhiin. Monet moittivat häntä, monet myös soimaisivat ja panettelivat, ja hään tuli jo viimeinkin kotoonsa kajotetuksi. Suuri oli suru tuokin, vaan hänen murheet tulivat vielä mustemmaksi, koska rakkauskin rupeisi häntä raukkoo rankaisemaan. Phaon oli yksi nuorukainen, jonka nuoruus ja ihannaisuus oli jo monelta mielen viennyt, eikä Sapphokaan ollut hänestä varsin vapa. Tiesi hänet mikä häntä lie häneen niin sytyttänä, sillä siitä päivästä hänellä ei eneä ollunna yön eikä päivän rauha. Mutta Phaon ei meltynyt häneen, vaan läksi purjehtimaan Siciliaan. Kauvan koitteli Sappho että hellällä kirjuttamisellansa, puheen suloisuuellansa, ja lauluin-laupeuellansa vietellä ja houkutella häntä sieltä takaisin; mutta kaikki hänen rukoukset ja Runon-ruikuttamiset [Elegier, sorgeqwäden] kävivät tyhjäksi. Murhe ja kateus, suru ja luulo sytyttivät nyt hänen syväntä, ja hään oli aivan helläluontoinen ja pehmyt-syömminen, että kärsiä heijän vaikutoksia. Hyö löivät häntä muahan juuri martahasti; ja hänen vihamiestensä vihat, ynnä maamiestensä manaukset vaikuttivat välttämätä tässä vaimo-rukassa hänen onettomuutta. Murheissansa mäni hään mehtään, ja Leukadion korkealta vuorelta heittiin meren syvyyteen; ja lopetti näin ouvolla tavalla sekä murheensa että elämänsä. Nyt vasta rupeisivat hyö häntä kunnioittamaan hänen koti-kylässänsäkin, ja Lesbon tyttäret kilvoittelivat kiitoksellansa häntä ylistämään. Hänen kuva pantiin kaupunkin rahoin piälle, ja häntä palveltiin niin kuin saaren emäntee (öns skyddarinna). Hään oli ollut mustakulmainen, pieni ja hoikka, ja hänen palavat ja viekkaat silmät ovat tuiskuttaneet tulta ja rakkautta. Jos kohtakin hään ei ollut korea ja ihana näöltään, niin hänen tavat ja taijot tekivät häntä sekä hänen käytöksissä että toimituksissa aivan suloiseksi. Sekä näistä hänen menoistansa että siveyestänsä, mutta erinomattain hänen Runon-teoistansa ja sukkeluutestansa, on hään tullut kuhutuksi siksi kymmeneneksi Runottareksi (skaldinna, sånggudinna, en av Muserna). Ja jos hään rakkauessansakin oisi jollon kullon viheliäiseksi joutunut, niin eihään se ollut ensimäinen, eikä taas viimeinen, jonka rakkaus on rauaissunna. Se oli tämä hänen halaus ja helleys, joka teki häntä kuoltuansakkiin kuolemattomaksi. Hänellä sanotaan olleen kolmet veljestä Larichos, Eurygios ja Charáxes; joista ne ensimmäiset ovat hänen lauluissansa tullut ylistetyiksi, vaan se viimeinen moitituksi ja nuhteltuksi hänen käytöksestänsä, koska hään mielytti ja piti portonansa yhen Naukraton kaupunkista otetun hyvänäköisen tytön, nimeltä Dorika. Nämät Sapphon nuhtelemukset, kuin myös hänen omatekemät laulut, jossa ei suinkaan mitään siveyttä vastaan sotivaa pitäis löytyä, ovat otetut toistukseksi niitä vasten, jotka kelvottomilla puheilla ja soimauksilla ovat tahtoneet häntä alentoa.
Hään on kirjuttana: 1) 9 kirjoo Veisuja, — lyriska sånger, ja ilman sitä. 2) Hiä-lauluja, — brudsånger. 3) Kiitos-virsiä, — lofsånger. 4) Suru-runoja, — Elegier, sorgeqwäden. 5) Sanauksia, — Epigrammer. 6) Erinnäisiä-lauluja, — varianta sånger. 7) Jambiloita. 8) Arvotuksia, — Charader. 9) ja ehkä monta muutakin. Nämät kaikki ovat kaonneet ja hukkaan joutuneet, ja heistä ei ou muuta jälellä kuin kahet Odit ja muutamia sanauksia, jotka muihen kirjoista ovat käsittäneet, ja joita usseemmittain liitetään yhteen Anakreonin lauluin. Hänen sanotaan myös ensin tehneen ja valmistaneen yhtä erinomaista kanteletta, joka siitten hänen maassa pietiin parhaina soitto-neuvona. Niin myös on hään runontöissänsä varteen ottanut, yhtä äkkinäistä ja erinäistä luatua varsyn mittauksessa, joka hänen perästä vielä nytkin kuhutaan Versus Sapphicus. Hänen värsyt ovat muka viis niveliäiset, joihen ensimäisessä nivelessä on Trochaeus, toisessa Spondéus, kolmannessa Dactylus, ja neljännessä ja viiennessä taas Trochaeukset. — Se on aivan työläs ja ehkä mahotoin että sovittaa meijän kieltä tällaisiin mittauksiin. Myö olemme kiäntäissämme tehneet heitä nivelittäin ja polvittain Sapphon mukaiseksi, vaan lovistamus [skansjon] on toinen tykkänään. Meijän kieli vaatii että heijät lovistetaan Dactylittain; tahi piamittain kuin kuus ja viis-nivelökset. Yhteen Sapphoiseen vaihokseen luetaan kolme Sapphon värsyä, ja yksi Adónikon.[162] Muutoin on yks toinenkin tyttö Sapphon nimellinen, elänyt hänen ajallansa Lesbossa, joka oli Eresiasta kotoisin. Ei sekkään ollut Runon-töissä taipumatoin. Hänen luullaan olleen kevyt-mielinen ja huikentelevainen luonnostaan; josta moni on ehkä nykyisin luullut sitä sanottavaksi Mitylénen Sapphosta jota puhuttiin muka tästä.
1.
APHRODITEKSELLE.
HYMNI.[163]
Autuas Vaimo, kaik'haltias taivaan!
Taivahan Lapsi, moniviekkainen Vénus!
Avuksein huuvan! Ei suruks', ei murheeks'
Kiännä mun mielein!
Tuleppas tänne, ja Runojain kuule!
Kuulithan muinon — kosk' luoksein mun tulit;
Heittäin sun isäis ihaista majaa, ja
Kultaista kotoo.
Valjaissa, varpuseis vetivät vaunuis,
Siivilläns, pimeitä pilviä myöten
Tulivat taivaasta, kiiäten ilmoo
— Ikään kuin nuolet.
Lensivät tiehens; — vaan autuas vaimo,
Nauroit niin laupias', sulalla suullais;
Kysyit niin kiivaas': "mikäs nyt vaivaa!
— Koskas sa huusit?"
Kaikk'? mitä kurja, mun mielessäin mieltyi:
Ketä? ma viereini viettelis'n vielä?
— Panisin pauloihin? — "Kuka, o Sappho! sun
Murheiseks' muuttaa?"
"Pavoss' jos liene? — Koht kiäntaköön tänne!
Lahjais, jos laittaa?[1] — Niin laittakoon toiset!
Jos se ei taivuk! — sen taipua pitää
Tahtons'kin vasten!"
Tule mun luoksein, ja murheini muutak
Iloksi jälleen! ja mitä mull' puuttuu,
Ja mieleini halaa, täytä! ja taivuk
Piikahais puoleen!
[1] Laittaa, t. moittia, förakta, försmå.
2.
YHÖLLEN RAKASTETULLEN TYTÖLLEN.
ODE.[164]
Se miesi on miekoinen mielestäin vielä,
(Hään ihtesäk Jumalan julkiseks' luulee)
Kuin vieressäis istuu, ja keviäll' kielell'
Kultansa kuulee.
Suullais ja naurollais viettelet mielen.
Sytämein syttyy, ja mieleini muuttuu!
Nähten sun silmäis — niin katoa kielein,
Ja puheini puuttuu.
Mun eäni se vaipuu — jo taipuu mun piä!
Tulet ne tuimentaa silmäin ja luuloin;
En ketäänmä kuule, en ketään ma niä!
Korvian on kuuro.
Tuima on tuskain, ja murheet mun muokkaa;
Raukaisoo ruumiin — jo tahtokin taipuu!
Helpe kuin heinä, viel' henkeini huokaa,
— Kunnek se vaipuu.
PIENIÄ SIPALEITA JA KATKAISTUNEITA KAPPALEITA, JOTKA OVAT SAPPHON RUNOISTA TULLEET SÄILYTETYIKSI.
I.
YHELLEN RIKKAALLEN, VAAN OPPIMATTOMALLEN JA RUNOIN TAITAMATTOMALLE VAIMOLLE.[165]
Oot kuin oisit kavotettu,
Etkä vastakaan sa muista,
Ettäs olet oleskellut.
Sill' et ollut kuunnapänä
Pindin kukkaa käsittänyt.
Riensit tuhma tuonelahan.
Etkä Manalankaan moasta,
Taivallista sa tavannut.
II.
TYHJÄ UOTTAISSA.[166]
Kuu jo ompi maillen männyt,
Rian-seulat, syvän yön jo,
Kohta hetki kohtajaapi;
Yksin muka valvon vielä —
III.
VENUKSELLEN.[167]
Tule Vénus veikkaseini,
Julkisellen juhlalleini!
Ja mun kulta-kupistaini
Mehu juota mieluiesti
Tuttavillen tultavillen,
Sekä sullen, että mullen.
IV.
ÄIJILLENSÄ.[168]
Äiti mun kulta! miksen ma taija niin somasti soittaa
Ett' Tyttö mun toivooni taipuis — se viipyvä Vénus.
V.
NUORIKKO ja PIIKUUS [169].
Nuorikko.
Piikuus! Piikuus! — miksi minun heitit?
Piikuus.
En tule luokseis ennee — en tule ennee!
VI.
RUNOJALLEN.[170]
Runojankin kotoa
Murheet mustat muttakoon!
— Eikä minuun puuttukoon. —
VII.
SULHAISELLEN.[171]
Lanko kulta! hiäs on juottu — pivois pietty;
Piijan olet suanut, jok' oil sulta tietty, —
VIII. TULIAISET.[172]
Koroita katto ja orret —
Panke myös paremmat parret!
Ylkämies tulee kuin Ares.
Uhomp' kuin uhkiat Urot.
IX.
MAAKYLÄN TYTÖSTÄ.[173]
Kuka on tuo hölmö, joka
Käyp' ja nauraa, eikä tiiä,
Hamettansa lasketella?
X.
TULEVALLEN TUTULLENSA.[174]
Tule kultain tänne!
Ilmiks' tulkoon ilo
Sinun silmistäisi.
XI.
KALARIN PELAGON HAUVAN-KIVELLE.
Täss' makoo kalamies Pelágos:
Menískes murheessansa, pojan muistoksi
Hään tänne verkot toi, ja kahet vanhat airot.
XII.
MUATESSANSA.[175]
Unessaini, Kyprin kanssa kuiskuttelen.
G—nd.
KEÄNNOKSIÄ VIRON KIELESTÄ.
Se joka tahtoo oppia tuntemaan Suomen kieltä, hänen täytyy myöskin joksi kuksi tuntea hänen siskon-kielet, tahi ne kielet jotka ovat siitä syntyneet, eli jotka ovat puolestansa synnyttäneet meijän. Ainoastaan sillä tavoin, että harjoitammo näitäkin tunteaksemme, niin soahaan selvempi tieto meijän omastamme; sillä suuri joukko meijän sanoistamme ovat heistä siirtyneet, niin että heijän muka juuret ja emä-sanat (stam-ord) ovat niissä haettavat. Tälläisiä siskon-kieliä ovat erinomattain Viron-kieli, Vatjalaisten-kieli, Aunulaisten-kieli, Iskhorilaisten-kieli, Niihen Venäjässä löytyvien Karjalaisten-kieli, ja niiten Ruotin ja Norin rajoilla asuvien Suomalaisten-kieli; jotka kaikki ovat varsin suomalaisia, ja suurin osa ainoastaan luettavia erinäisinnä puheen-murrena meijän kielestämme. Vaan ilman näitä löytyy vielä muitakin kieliä, jotka ovat kaukaisempana meijän kanssa sukuisin. Nämät ovat Lapin ja Ungerin-kielet, ynnä ne Venäjässä asuvien Syrjäläisten, Permiläisten, Votjalaisten, Vogulilaisten, Tscheremissiläisten, Tschuvassilaisten, Ostiakilaisten, Morduinilaisten ja Tepterilaisten kielet, ja ehkä monen muihen, näihen kaukaisemmihin kansoin.
Siinä toivossa, että minun moamieheini mielellään soisivat soahaksensa jonkun tieon näistä heijän siskon-kielistään, olemme aikonut että jollon kullon antoa näistä kansoista ja heijän kielisiä niitä tietoja, joita olemme heistä soaneet; luulessamme tämän paraiten sillä syntyvän että myö ynnä keännöksemme liitämme perustus-hielenkin.
Mitä Viron kielestä erittäin tuloo sanottavaksi,[176] niin se on muista tarpeellisin meijän tuntea, erinomattain koska ovat Virossa nyt äsköttäinkin ruvenneet ylös-harjoittamaan omoo kieltänsä ja oppimustansa.[177] Mitä heijän oppineet siellä harjoittaavat heijän kielen kunniaksi, niin se on luettu meillekin voitoksi, ja mitä myö toas työskentelemme, niin se on heillenkin hyväksi. Sillä tavalla taijamme kiitettävällä ahkeruuella ja kilvoituksella kehoittaa ja oijasta toisiamme, ja ylösauttoo tätä meijän yhteistä kieltä siihen kuntoon, johon jokainen kunnollinen ja valaistu kansa on vaativa, ja johon jo muut Europan kansat ovat joutuneet.
I.
MEHTÄ-MIES.[178]
Oli minä muista nuorra miessä,
Oli mulla kolmet koirukasta;
Yks oli Irvi, toinen Ervi,
Kolmas Murri, musta narttu.
Ne sotki mulle suota-moata,
Ite mä marsin mehtä-maata;
Ne toi mull' tuhat tuuva lintuu,
Sata pient' jänisten poikoo.
Ma panin lihat kuivamaani,
Ma panin mahat hautomaani,
Vanha Kass' oil kiimas-silmä,
Vanha Kass' oli loaja-kämmän;
Söi minun lihat kuivamasta,
Söi minun mahat hautumasta.
Ma löin Kassii käpälän peälle;
Kassipa karkais kaivohoni.
Läksin ma kyläst miehii ajamaan,
Mies ja köys joka talosta;
Saaren-vallast' sata miestä;
Viron-vallast' viisi miestä.
Mitäs siit' sain Kasin jälestä?
Nenän peält' sain neijon-kenkät,
Peänpä peält' sain sulhais-saappaat,
Kaulan peält' sain Kaisall' pieksut,
Käpälän päält' sain Kertull' pieksut,
Selän päält' sain sota-soappaat,
Kohun alt' sain kovat rahkeet,
Hännän päält' sain härjen juhtit.
(Viron kielellä).
PYSSI-MEES.
Oli minä muista nuoru mieste,
Oli mull kolmu koirukeste;
Yks oli Irvi, teno Erve,
Kolmas Muru musta litsi.
Niet söitset mole suota-maata,
Ma isse marsi sen määtä-maata;
Ne töi mull tuhat tui lintu,
Sata santti jäneksä-poika.
Ma pani lihat kuijemaa,
Ma pani maut mantlemaa:
Vanna kass oli kiimas silmä,
Vanna kass oli laija kämmä,
Söi minun lihat kuijemast,
Söi minun maut mautlemast.
Ma löin kassi käppä pihta;
Kass läks karates kaivosn.
Mina läksi kyläst mehhi ajamaa,
Eka peräst mees ja köis,
Saare-vallast sata meest,
Viro-vallast viis meest.
Missiis kassist jälest sai?
Nina päält sain neijo-kingat,
Pää päält sain peiju-saapat,
Kaula päält sain Kajulle vanukat,
Käppä päält sain Kertulle vanukat,
Seljan päält sain söitu-saapat,
Köhu alt sain kövast röhmat,
Ennä päält sain ärja jöttaat.
II.
SOTA-MIEHEN LAULU.[179]
Läksin minä kiikkuun kiikkumahan,
Tammen latvaan laulamahan;
Tuli mulle soasta sanomat:
Kuka meist' tänäin sotaan lähtee?
Lähtee meist' äit', vai lähtee meist' toat',
Vai lähtee meist' kaikkiin nuoriin veikko?
Sota-leivät sotkematak,
Vaino-kakut kastamatak.
Elä ala sotia soan eissä,
Elä ala sotia soan takoo!
Eissä on miekka-kolinat,
Taakana on pyssy-parinat;
Keskimmäiset kotiin tuleevat. — —
Hyppää Halli, karkaa Körvi,
Hyppää yli isän pihan;
Hyppää Halli, karkaa Körvi,
Hyppää yli Emon pihan.
Emo tuli ulos; ei tunnek poikoo,
Hyppää Halli, karkaa Körvi,
Hyppää yli veikon pihan;
Veiko tulee, ulos — ei tunnek veikkoa.
Hyppää. Halli, karkaa Körvi,
Hyppää yli siskon pihan.
Sisko tuli ulos, ja tunsi veikon.
Kuinka, sa minua veikko tunsit?
"Verkain on sun nutun reunois',
Ompelus sun vaatteis eäres'.
Onkos spassa nainen armas?"
Eip' ole soassa nainen armas.
"Onkos soassa koaso kallis?"
Eip' ole soassa koaso kallis.
Kankia henki, ja kankiapeä hevoinen!
Soass' on niin paljon miesten ruummiit,
Kuin on metsäss' puita paljon;
Soass' on niin paljon miesten päitä,
Kuin on suossa mättäit' paljon;
Soass' on niin paljo miesten neniä;
Kuin on kaivoss' koukun neniä;
Soass' on niin paljo miesten silmii,
Kuin on tähtiä taivaas' paljon;
Soass' on niin paljo miesten korvii,
Kuin on krouviss' kannun kurvii;
Soass' on niin paljon miesten käsii,
Niin kuin pinossa puita paljon;
Soass' on niin paljo miesten sormii,
Kuin on räystäss' ruokoi paljon;
Soass' on niin paljo miesten jalkoi,
Kuin on aijass' seipäät paljon;
Soass' on niin paljon miesten varpait',
Kuin on vanhan variksen varpait';
Soass' on niin paljon miesten ty…
Kuin on karhiss' piitä paljon;
Soass' on niin paljo miesten verta,
Kuin on meressä vettä paljon.
(Viron kielellä).
SÖA-MEHHE LAUL.
Läksi minä kiike kiikelema,
Tamme latto laulama;
Tulli mulle söast sanomit:
Kes meilt tänä sötta lähhep?
Lähep mei eit, vei lähep mei taat,
Vei lähep mei kiiken nuoremp vent?
Söa leivät sötkumatta,
Vanui kakkut kastamatta.
Ärra akka söita söa ees,
Ärra akka söita söa taka!
Ees on mööka kölinät,
Taka on pyssy-parinat;
Keskmest kuju tulevat,
Hyppä Halli, karka Körvi,
Hyppä yle isa öuve;
Hyppä Halli, karka Körvi,
Hyppä yle emo öuve.
Emo tule välje, — ei tunne poika.
Hyppä Halli, karka Körvi,
Hyppä yle venna öuve.
Vent tule välje, — ei tunne venta.
Hyppä Halli, karka Körvi,
Hyppä yle höö öuve.
Höta tule välja — tuntes venna.
Kaitas sa meut wenta tuntsit?
Ultus on su kuue eeres,
Palistus sa rättiku eeres.
Kas on söas naene armas?
Ei pole söas naene armas.
Kas on söas kaasa kallis?
Eip ole söas kaasa kallis.
Kanke hink, ja kanke-peaka hopunen!
Söas on niin paljo meeste kehaset,
Kui on metsas puita paljo;
Söas on niin paljo meeste päitä,
Kuin on suos eest mettut paljo;
Söas on niin paljo meesten nenaset,
Kui on kaivu kouku-nenaset;
Söas on niin paljo meeste silmi,
Kui on tähtä taivas paljo;
Söas on niin paljo meeste körvi,
Kui on körtsu kannu-körvi;
Söas on niin paljo meeste kassi,
Niin kui pinnss puita paljo;
Söas on niin paljo meeste sormi,
Kui on reestas ruoku paljo;
Söas on niin paljo meeste jalku,
Kui on aitas teiput paljo;
Söas on niin paljo mieste varput,
Kui on vana varesen varpu;
Söas on niin paljo mieste… aset,
Kui on äkeisies piitä paljo;
Söas on niin paljo meeste verta,
Kui on meres vettä paljo.
III.
YHEN ARMOTTOMAN NEIJON SURKUTTELEMISTA.[180]
Minä yksi niin kuin Tetri!
Viel' on teurill' toinen puoli;
Minä yksi niin kuin Piäsky!
Viel' on Piäskyll' peävanhinta;
Minä yksi kuin tuo Kurki!
Viel' on Kurell' kuuenneksi;
Minä yksi niin kuin Sorsa!
Viel' on Sorsall' miesparinsa,
Minä, aina aivanyksi!
Mull' ei ouk oma Isäini,
Mull' ei ouk oma Emäini;
Susi on mun souvattanut,
Karhu on mun kasvattanut,
Mehtäsika suositellut.
Kaik' Kullat lahtöövät kotiinsa;
Kuhun lähen minä Isätä!
Kuhun lähen minä Emätä!
Kuhun vieryn veljetöinnä!
Kuhun astun auttajata!
Kiven juureen, kannon juureen,
Puun juureen, petäjän juureen,
Lepän lenkohon sylihin,
Koivun kalliin käsihin,
Hoavan harmaan helman alle!
Kellen raikkaan kurjat mielet
Kellen vaivaani valitan!
Kellen viskonma vihaini?
Kivellenko kirkkotiellä?
Paellen Papin pellon peällä?
Kivi korkia — ei puhukkaan!
Poasi paksu, ei pajata.
Kivi ei muista Neijon kieltä,
Poas' ei Neijon palvellusta!
Kujerran kulta-kukillen,
Ankerheinillen valitan;
Itken nuorellen ruohollen.
Kulta-kukat kellaistuuvat,
Anker'-heinät hualistuuvat,
Ruoho nuori notkistuupi
Minun kultain kujerressain.
Minun hanhein valitessain.
Myöpä kaksi orpo-lasta,
Lähhemme pyhänä kirkkoon!
Valkeet rievut piässä,
Valkeet rievut käissä,
Itku-kirjat riepuhussa.
Lähkem' Emän hauvan peälle,
Lähkem' Isän hauvan peälle, —
Äiti hauvasta puhuupi:
"Kuka liikkuu hiekan piällä?
Kuka astuu hauvan piällä?" —
Minä kuulin; vastais'n vastaan:
Tytär liikkuu hiekan piällä
Tytär astuu hauvan peällä,
Nouse ylös Emoseini!
Nouse ylös Isoiseeni!
Nouse mun piätä sukmaan,
Jalan alle harjamaani,
Anto-vakkaa valmistamaan,
Kirstun kanta kiinittämään!
Emä hanuasta puhuupi:
"Ei voi nousta Tytär rukka
Ei voi nousta, ei havaihta!
Murto kasvaa mullan peällä,
Heinä harva hauan päällä;
Silmill' on sininen metsä,
Kulmill' on kulo punainen,
Jaloill' on jalava metsä,
Piä-lailla on niini mehtä.
Jumala sun piäs sukekoon,
Moaria vakkais valmistakoon,
Kirstun kannet kiinittäköön,
Jalan alla hariatkohon."
Minä aloin itkemääni:
Nouse kuitenk äitiseini!
"Ei voi nousta, Tytär rukka!
Syötä murtoo mullikalle,
Heinä harva härillen!
Murrosta mullikat väkevät,
Harva-heinilt' härjät suuret."
Olisko hiekasta lunastamista.
Hauasta eroittamista;
Toisin linnast' hieka-seulan,
Hakulista harva seulan,
Torilta tuli-punaisen;
Millä seulaisin somerot,
Millä hiekan liikuttaisin,
Kiven-mujut kerittäisin,
Viskos'n mullat muillen maillen,
Kivi-murut kirkko-tielle,
Suattais'n hiekat linnan puollen,
Mutt' ei ou hiekasta lunastamista,
Eikä hauasta eroittamista,
Kuopasta ei kaivamista!
Kuitenk' mullass' äitiseini! —
(Viron kielellä).
VAENE NEITSI MURRETAMINNE.
Minna üksi kui se teddre
Weel on teddrel teine pool.
Minna üksi kui se päso,
Weel on päsul peawannem.
Minna üksi kui se kurg
Weel on kurred kuekeste.
Minna üksi kui se part,
Weel on partil parimeesi.
Minna ikka ainoüksi!
Mul polle omma issada,
Mul polle omma emmada;
Sussi on mind suisutanud,
Karro on mind kusvatanud,
Metsa mära mängitanud.
Keik kullad lähwad kojo —
Kuhho lähhen minna issata!
Kuhho lähhen minna emmata!
Kuhho weren wennatagi,
Kuhho astun audujatta!
Kiwwi jure, känno jure,
Pu jure, peddaka jure,
Leppa sirgee sülleje,
Kasse kalli kaendelaie,
Hawa halli ölma alla! —
Kellel kurdan kurwad meled,
Kellel haigeed hallatsen!
Kellel wihhad weretan!
Kiwwile kirrikotele,
Paele pappi wälja peälä?
Kiwwi körki ei könnele,
Paas on paksa ei pajata!
Kiwwi ei moista neio keelta,
Paas ei neio palweeida! —
Kurdan kullerkuppudele
Hallan angervaksadele
Nuttan norele rohhole?
Kullerkuppud kolletawad,
Angerwaksad hallitavad,
Rohhi nori nörgastelleb,
Minno kullu kurgtedessa,
Minno hanne halladessa! —
Meie kaksi waeste lasta
Läh'me pühhapä kirriko,
Walgeed rättikud peassa,
Walgeed rättikud käessa,
Nutto kirjad rättikussa.
Lähme emma haua peäle,
Lähme issa haua peäle! —
Eita hauasta könneles:
Kes se ligub peäle liwa?
Kes se astub peäle haua? —
Minna moistan, kostan wasta:
Tüttar ligub peäle liwa,
Tüttar astub peäle haua!
Touse ülles emmakenne!
Touse ülles issakenne!
Touse mo pead suggema,
Jalla ailaje harrima,
Ande wakka walmistama,
Kirsto kaanta kinnitama! —
Emma hauasta könneles:
Ei woi tousta tüttar waene!
Ei woi tousta, ei ärrata.
Murro kaswand peäle mulla
Arro heina peäle haua
Silmil on sinnine metsa,
Kulmul on kullo punna,
Jallul on jallaka metsa,
Pea lael on perna metsa.
Jummal so pea suggego,
Maria wakka walmistago,
Kirsto kane kinnitago,
Jalla allaje harrigo! —
Minna hakkan nuttemaie:
Touse ikka eidekenne! —
Ei woi tousta tüttar waene!
Söda murro mullikale
Arro heinä härjadele.
Murrul mullikad wäggewad
Arro heinal härjad sured. —
Olleks liwast liteminne,
Hauasta arrotaminne,
Tooksin linnast liwa sööla,
Allewista arwa sööla,
Turrulta tullipunnase,
Misga sööluksin sömmera,
Misga liwa ligutaksin,
Kiwwi krusi keritaksin,
Wiskaks' mulla muile maile.
Krusige kirriko tele,
Sadaks liwa linna pole! —
Agga ei olle liwast liteminne
Ei hauasta arrotominne,
Kabbelist ei kaebaminne! —
Ikka mullas eidekenne!
IV.
KIIKKU-LAULU.[181]
Yksi laulaa:
Lähkem' kiikkua katsomaan!
Yhteisesti:
Kiikuta.
Yksi laulaa:
Tokko se kiikku kantaa meitä?
Yhteisesti:
Kiikuta.
Yksi laulaa:
Kuin se kiikku meit' ei kanaa.
Yhteisesti:
Kiikuta.
Yksi laulaa:
Ota kirves ja raivo kiikku!
Yhteisesti:
Kiikuta.
Yksi laulaa:
Ota tuli ja polttele kiikku!
Yhteisesti:
Kiikuta.
G—nd.
(Viron kielellä).
KIIK-LAUL.
Yks laulab:
Lähme kike katsuma!
Yhte-laulminne:
Kikele.
Yks laulab:
Kas se kiik ka kannab meid:'
Yhte-laulminne:
Kikele.
Yks laulab;
Kui se kiik meid ei kanna.
Yhte-laulminne:
Kikele.
Yks laulab:
Wotta kirves, raiu kiik;
Yhte-laulminne:
Kikele.
Yks laulab:
Wotta tulli ja pölleta kiik.
Yhte-laulminne:
Kikele!
KEÄNNÖS VATJALAISTEN TAHI TSCHUUDILAISTEN KIELESTÄ.
Vatjalaiset oli ennen aikana yksi merkillinen kansa, siitä yhteisestä Suomalaisesta suvusta; ja on nyt yks niistä meijän suku-kansoistamme, joka on jo piamittain perätin poiskavonna joukostamme. Kuitenkin löytyy heistä vielä nytkin yksi vähäinen jäännös pois-salattu synkissä mehissä, kaukana muista ihmisistä. Näin heitä tavataan vielä tänä päivänäkin itekseen asuvina Peipuksen ranoilla Inkerin maalla, kussa hyö asuskeloovat yksissä kylissä metän korvessa; erinomattain Kattilan pitäjässä.[182] Ne suurimmat näistä heijän kylistä, kuhutaan yksi Kolkan-peä,[183] toinen Babina.
Nämät Vatjalaiset eroittaiksen niistä ympärillä asuvista Venöläisistä ja Inkrikoista, sekä kielessä että voattein parissa, kuin että myös tavoissaan ja uskomuksessaan. Venäläiset niin myös Saksalaiset, että Virolaiset kuhtuuvut heitä Tschuudiksi tahi Tschuudiloiksi,[184] ja luuloovat heijän olevan sen viimeisen perun niistä vanhoista Tschuudiloista, joista paljon puhutaan vanhassa tarinamuksessamme, vaan hyö kuhtuuvat ihtesek Vatjalaisiksi, ja sanoovat heijän kansan muinon olleen kuuluisan ja voimallisen. Heitä tunnetaan jo myöhäisempiinkiin aikoin tarinamuksessa nimellä Watländare, Wesser; ja heijän moa, joka vielä silloin eroitettiin Inkeristä ja Viron moasta, kuhuttiin Watland (Vatjalaisten maa) tahi Vadjan-moa.[185] Että tämä vanha Vatland, joka makais Suomen-lahen pohjukassa, niillä paikoilla arvaten kussa Koporien kaupunki on rakettu, vielä näinnä viimeisinnä vuos-satoina ei ouk ollut varsin kuulumatoin, nähään siitä että Poavi Gregorius IX:nees kirjassansa annettu sinä 9:nä päivänä Tammi-kuussa vuonna 1230 Upsalan Peä-Piispallen ja Piispallen Linköpingissä, kehoittaa ja käskee heitä: ut inhibeant, ne quis Christianorum paganis in Karelia, Ingria, Livonia et Vatlandia ferrum arma vel ligna deferat aut apportet, quo eorum crudelitas in Svecos avertatur että kieltäsivät, jottei yksikkään pitänyt tuoman tahi kuljettaman rautoa, sota-aseita tahi puita, niillen Karjalassa, Inkerissä, Virossa ja Vatlandissa asuvillen pakanoillen, jotta sillä vältettäisiin heijän julmuutta Ruohtalaisia vastaan.[186]
Nämät Vatjalaiset, joihen tavoista ja elämästä myö vastapäin tullaan enemmin puhumaan, ovat kaikki Greekan-uskoisia, vaan varsin valaistamattomia ja joutavihin uskovia. Heitä kiitetään avaroiksi ja hyvatahtoisiksi vieraillen; ja heijän vaimot sanotaan olevan kauniit, ja paremp'-näköiset kuin Venäläisten ja Suomalaisten. Hyö ovat kaikki orjia Herroin alla, ja uskomuksensa suhteen kuuluuvat Venäläisten kirko-kuntaan, jossa heijän täytyy Venäjän kielellä toimittoo Jumalan palveluksensa; jota kieltä harva heistä sanotan ymmärtävän, vaimoista ja lapsista ei ykskään. Hyö tuloovat sen eistä useemmittain siihen Kattilassa löytyvään Suomalaiseen kirkkoon, koska hyö kuitenkin heijän kielestä ymmärtäävät jottaik; ja ihastuuvat ja pitäävät hyvänä niitä Suomalaisia, jotka yhtyyvät heijän kyliinhin, ja joihen kanssa hyö taitaavat puhettansa vaihtoo. Heijän kieli on yksi Suomalainen puhe,[187] kussa löytyy montaakin omoo sanoo,[188] ja kussa taas moni sana merkihtee toista kuin meijän kielessäme;[189] ja jossa ehkä myös joskus tavataan Venäläisiä ja Saksalaisia sanoja sisään tunketuita. Ikään kuin Aunulaisten, Lappalaisten ja niihen Venäjässä asuvien Karjalaisten kielessä, niin tavataan myös näihen Vatjalaistenkin eänös sch, erinomattain missä myö meijän kielessämme sanomme s tahi ss.[190] Tämä Vatjalainen kieli kuuluupi aivan pehmiällen, ja on sohiseva ikään kuin Venäläisten kieli siitä että missä myö pietään nenee k, siinä hyö panoovat tsch e.m, tschartano (kartano), tschuule (kuule), tschäy (käy), pitschä (pitkä), päntschi (pänkki) j.n.e.[191]
Mitä heijän lauluihin tuloo, niin nähään jo tästä pienestä sipaleesta, jota myö olemme tässä liittäneet, että hyö ovat oikeita Runoja, ja ehk'emme tunne mitenkä heitä lauletaan, niin on uskottava että heitä laulettaan meijän Runoin tavalla.
Sekä näistä Vatjalaisista, että muista Venäjässä asuvista Suomalaisista kansoista, toivotamme myö tästä puolen soahaksemme selvempöö tietoa, koska Herra Oppia A.J. Sjögren — joka nyt Suomen hallituksen kustennoksella on näillen maillen matkustanut, variten vasta heitä kuulustelemassa — kerran on sieltä kotiisak tuleva.[192]
YKSI TSCHUUDILAINEN LAULU.
Laulettu yheltä Tschuuudin tytöltä Babinan kylästä, Kattilan pitäjässä,
Peipuksen rannalla, Inkerin moassa.
Auta minua armatointa,
Toinen sanall', toinen toimell'!
Kuin minä tulen toiseen paikkaan,
Eip' ou mulla vanhempia;
Toiset toisin minua opettaapi,
Eip' on mulla kekä minun oikeen opettaapi,
Mie istun kuin lintu puijen peällä,
Ja mie olen kuin lammas, metsään keäntyn't.
(Vatjan tahi Tschudin kielellä).[193]
Awita minnu armatoita,
Tschen saenad, tschen toisell!
Ku mihall tuhae toisae poika,
Ae boui milla vannopat;
Tschet tschen minna opaetap,
Ae boui milla then minnu okkoi opaetap,
Mae isson kui lindo puen pael,
Ja me olaen kui lammas, metsae kaent.