Otava, Osa II / eli Suomalaisia huvituksia

OTAVA, II OSA

eli

SUOMALAISIA HUVITUKSIA

C. A. GOTTLUNDILTA
Oppiva.

Tukholmassa, Painettu B.M. Bredbergin Kirja-pajassa, 1832.

"Accipies igitur hoc parvum opusculum, lucubratum his jam contractioribus noctibus: quoniam illud majorum vigiliarum munus in tuo nomine apparuit. Non est enim, ut in arce poni possit, quasi illa Minerva Phidiæ; sed tamen ut ex eadem officina exisse appareat."

Cicero.

SISÄLMYS:

Alku-Puhe I.
Otava. (Runo)
Ritvalan Helka:
   Tiijustuksia tästä Juhlasta
   Alku-Sanat. (Runo)
   Matalenan Runo
   Inkerin Runo
   Annukkaisen Runo
Vanhoin Suomalaisten Ajan-luvusta
   Haaga. (Runo)
   Hellas. (Runo)
   Sanan-salaus
Keännöksiä Anakreonista:
        Tiijustuksia tästä Runojasta ja hänen Lauluista
     I. Kanteleesta. (1:nen Ode)
    II. Nais-väestä. (2:nen Ode)
   III. Rakkaus. (3:maas Ode)
    IV. Ihestään. (4:jääs Ode)
     V. Ruusu (5:ees Ode)
    VI. Rakkaus. (7:määs Ode)
   VII. Rakkauesta. (14:nees Ode)
  VIII. Kullallensa. (20:nes Ode — Perustuskielineen)
    IX. Omasta Tytöstäin. (28:nees Ode)
     X. Bathylluksesta. (29:nees Ode)
    XI. Peäskyisestä. (33:nees Ode)
   XII. Omista Nimikoistaan (32:nees Ode)
Sanaus. (Nossilta)
Keännöksiä. Sapphosta:
       Tiijustuksia tästä Runottaresta ja hänen Runo-töistään
    I. Aphroditekselle. (Hymni)
   II. Tytölle Rakastetulle. (Ode)
  III. Katkaistunneita sipaleita hänen Runo-töistään:
       1. Vaimolle rikkahalle, voan typärälle
       2. Tyhjeä outtaissa
       3. Venuksellen
       4. Äitillensä
       5. Nuorikko ja Piikuus. (Pakina)
       6. Runojallen
       7. Sulhaisellen
       8. Tuliaiset
       9. Moa-kylän Tytöstä
      10. Tulevallen tutullensa
      11. Kalarin Pelagon hautakivelle
      12. Moatessansa
Keannöksia Viron kielestä (kuvauksen kanssa, toimittava Virolaisten
   voatteen-parit.)
       Tiijustuksia heijaa kielestä, m m.
    I. Mehtä-mies. (Runo) Perustus-kielineen
   II. Sota-miehen Laulu. (Runo) Perustus-kielineen
  III. Armotoin Neijon surkutteleminen. (Runo) Perustus-kielineen
   IV. Kiikku-Laulu. Perustus-kielineen
Keännös Vatjalaisten eli Tschudilaisten kielestä:
   (Kuvaus joka toimittaa Tschudilaisen morsiammen, seuraa toisten).
       Tiijustuksia heisiä ja heijän kielestä
    I. Tschudalainen Laulu. (Runo.) Perustuskielineen.
Keännöksiä Lapinkielestä: (ynnä kuvaus Lappalaisten Voatteen-parista,
   sekä miehen että vaimon)
       Tiijustuksia heijän kielestä ja lauluista
    I. Poro-Laulu. (Perustus-kielinineen)
   II. Laulu pienillen Lapsillen. (Perustuskielineen)
  III. Karhu-Laulu. (Perustus-kielinen)
Tiijustuksia niijen Venäjässä löytyvien Karjalaisten kielestä.
   (Kuvauksien kanssa, joka toimittaa meijän-puolimmaisten,
   Venäjän uskovaisten, Karjalaisten voatteen-paria, sekä miehen
   että Vaimon.)
       Tiijustuksia
       Tarkeempi koettelus heijän kielen tutkimisesta, Mattheuksen
          Evankieljumin Suomentamisessa
       Heijän että meijän kielen käyttäminen Roamatun Suomentamissa.
Erilläisiä Lauluja:
   Nyt ja Ennen
   Soijin
   Ystävälläni
   Sirkka
   Runo
   Oma moa
   Mehtä. (Katkaistu Joukkahaisesta)
   Kalevan Tytär. (Loilu)
   Hulivili. (Katkaistu Joukkahaisesta)
   Turun Tulipalo vuonna 1827

Ea virtus esse videtur præstantis viri, quæ est fructuosa aliis; ipsi autem laboriosa, aut periculosa, aut certe gratuita.

Cicero, de Oratore.

SUOMENMOAN PEÄ-HOLHOTTAJALLEN RUHTINAALLEN

Alexander Sergejewitsch Menschikowillen.

Vara-Peäpurjehtaja, Peäsanan-Lennättäjä, Osallinen Keisarillisesta
Venäjän Vallan Hallituksesta, Peämies Keisarill. Meriväen Peäparvessa,
Suomessa löytyvän Sotaväen PeäSoattaja, Tähtikäs Kejsarill. Venäj. St.
Alexander Newskin Tähteestä, St. Annan 2:sesta Tähti-kunnasta,
Loisteilla, St. Wlademirin 2:sesta Tähtikunnasta, Isolla Ristillä, ja
St. Georgin 3:manesta Tähti-kunnasta; niin myös Tähtimies Kuninkaall.
Puolalaisesta St. Stanislain 1:mäisestä Tähti-kunnasta, ja Kejsarill.
Saksalaisesta St. Leopoldin 2:sesta Tähti-kunnasta; Osakas, Kuninkaall.
Franskalaisesta St. Ludvigin Tähteestä, ja Kuninkaall. Preusiläisestä
Tähteestä: "pour le Mérite", Loisturi Kuninkaall. Ruohtalaisesta
Miekka-Tähteestä, Isolla Ristillä; Tähti-niekka Kuninkaall.
Baijerilaisesta St. Hubertin, ja Kuninkaall. Sardinilaisesta St.
Mauritiin ja Lazarin Tähteistä, Isolla Ristillä, niin myös
Iso-Herttuallisesta Badilaisesta Zähringer-Mursun 1:mäisestä
Tähti-kunnasta, ja Kunta-Ruhtinaallisesta Hessen-Casselisesta
Sotalais-Tähteestä; lahjoitettu Kulta Miekalla, peällekirjutoksella:
"Sota-urhollisuuestaan" Kantain Kunnia-Rahoja muistoksi 1812 vuotisesta
soasta, Parisin vallottamisesta, ja Persian, ja Turkin soan-käymisestä.

ARMAHAINEN JALO-SUKUINEN HERRA, MAINIO RUHTINAS.

Tokkohanma Teillen tohtinoonkaan tarjoa näitä kielen viljojamme, näitä kokeita minun Nuoruuen? Jos minut pelottaisi Jaloutenne, niin Laupeutenne rohkeuttaa, soattamaan Teillen Suomalaisiakin uutisia.

Kuta enemmin Kansan mieli valaistuu, sitä enemmin harjoittuu Kielikin; ja toas toisappäin: sitä myöten kuin kieltä harjoitetaan, sitä myöten mieltä valaistetaan; sillä mielen-valaistus ja kielen-harjoitus ovat aina käyneet rinnallaan, ja nouattaneet toinen toistaan.

Tätä on moni Hallitus oivaltanut, ja sentähen tarkoittanut toimeensa, levitteäksensä kansallista mielenvalaistusta, Kansan kunkin omalla kielellä. — Ainoasti Suomalaisia Kansoja pietään vielä tässä tavattomassa tilassa, että heijän täytyy vieraalla kielellä puhuttoo toisiansa, kasvattoo lapsiansa, ja toimittoo laillisia asioitansa, vaikka heillä on kieli, oma, suloinen kyllä.

Kaikki Suomenmoan Suomalaiset ovat, kielensä puolesta, poiskieletyt nautimasta tätä mielen-valoa, tätä viisauen viljelemystä, jota kussaik Ristillisessä Hallituksessa tarjoitetaan kullekin kansakunnallen, kullekin yksinäiselle miehelle; ja jota hyökin oisivat ansaineet, sekä lain-kuuliaisuuestaan että moa-uskollisuuestaan, ja muista hyvistä tavoistaan — liiaksikin koska kustentaavat Oppineita ja Opettajoita — varsin tähän tarpeisehen.

Ruohin vallan aikana tehtiin kaikkia tätä, voitoksi ja hyväksi, meijän moan Ruohtalaisillen. Suomalaiset heitettiin orvoiksi ja osattomiksi — ja niinpä ovat vieläik.

Tätä puutosta, kansallisessa ylöskasvattamisessa, tavataan sekä yksinäisessä että yhtenäisessä elämässämme, ja tuntuu päivästä päivään — aina vaikeammaksi, luonnottomaksi sitä myöten kuin mielemme valaistuu, eikä höystyk kielemme. Sillä toellinen ymmärryksen valaistaminen, syämminen hyvistyminen, ja tapoin sivistyminen, eli koko meijän henkellinen luonistuminen, on mahotoin — ilman kielen harjoittamatak.

Yksinäiset yritykset, tässä tarkoituksessa, poisraukenoovat ja käyvät voimattomiksi, ellei Hallitus jollaik tavalla ottaa tämän asian auttoaksensa, ja turvataksensa. Ruotin muinonen kuuluisa Kuninkas peästytti meitä Latinan puheesta, ja kohotti kielemme käytättäväksi Jumalan-palveluksessamme ja kirkko-menoissamme; Venäjän Valtias valittu, vapauttakoon meitä kerran tästä Ruohtalaisestakin puheesta, ja koroittakoon kielemme kansan yhteiseksi opetus- ja kirjoitus-kieleksi!!!

Armollinen Ruhtinas! Toimenne ja mieli-hyvyyvänne, jolla oletten ihtenne velvoittaneet, valvoittaaksenne Suomalaisten parasta, on vakuuttanut minut että monet muut, Teijän ei unehuttavan tätä meijän henkellistä tarvistamme. Armias, tarkoittakee mielenne tähän meijän kieleemme, joka suosioitteloo mielet meijän, ja suloitteloo, ja joka on kallis meillen kaikillen — jotta onnistaisitten meitä ei ainoastaan moallisissa mutta myöskin henkellisissä!

Tässä toivossa olen minä uskaltanut omistaa Teillen näitä käsitekojani, rukoillen Teitä: ottoa heitä tyyneellä syämmellä, kahtoa heitä — leppeellä silmällä!

Syvämmellisemmellä arvoamisella kaiken Teijan kuuluisan Jaloutenne ja
Kunnianne olen minä aina

ARMOLLINEN RUHTINAS TEIJÄN

                                           kaikliin-nöyryymmäinen
                                                palveliainen.
                                             Carl Ax. Gottlund.

ALKU-PUHE.

Soapi tyhjän pyytämätäk; kovan onnen ostamatak.

Myöhistynyt on tämä Toinenkin Otavan Osa — ei kirjan painamisessa; mutta ulos-antamisessa. Niin kuin jo nähtiin monesta kohin 1:sessä Osassa, niin oli tästä Toisestakin jo v. 1828 painettu 16 arkkia; mutta monet esteet ja vastukset ovat siitten hänet seisauttaneet, ja — viivyttäneet hänen julistamista.

Voan koska Peällentarjojat, enin osaltaan, eivät ouk vieläkään käsittäneet Ensimmäisen Osan, niin tahon minä tässä ensin ilmoittoo syyn tähän viipymiseen, ja tehä tiliä minun käytöksistäin.

Niin kuin luetaan Esipuheessa 1:sen Osan XXXIII:lla puoliskolla, niin oli kirja painettu jo syksyilä v. 1828; mutta kuviin-moaluuttaminen viivytti minut vielä vuosikauen. Kesällä v. 1829 siotin minä muutamia heitä, ja lähetin Suomeen, mutta usseempia en tahtona lähettää, ennenkuin ennättivät tulla mielentutkinnolta (af Censuren) luetuiksi, koiteltuiksi ja peästätyiksi. Tätä tehtiin syksyllä samana vuonna. Mutta silloin tuli mullen jo heri myöhään, sinä syyssä, lähettää heitä, merta myöten, Suomeen. Keväillä v. 1830 oisin tätä tehnyt, jollon mulla oli moalattuita kuvia 9000, Peälletarjojoihen tarpeeksi, (ehken vielä silloinkaan ollut ennättänyt soaha heitä ostajoihenkin varaksi); mutta nyt kielsivät minua yksi ja toinen tätä tekemästä, ennen kuin ennätin yht-aikoa soaha kaikkia lähettäneeksi. Sanoivatten: "Mitäs sä laitat yhällen, eikä toisellen? Kuin ovat jo outtaneet vuosikauet, niin outtanoovat vielä jonkun kuukauenkin; ja paremminpa tuo käypi kauppakin, urakalta kuin vähittellen." Tätä selittivät minullen niin monella tavalla, että minäkin viimen siihen myötistyin, ja omaksi vahinkoksein nouatin heijän mieltä. Heijän puheella viivytin kirjoin lähettämistä Suomeen syksyhyn, toivoin siihen soavain kaikkia näitä kuvia valmiiksi. Tehäksöin tätä oikeen kättä mahtain, muutin minä kesäksi kaupunnista moallen, Kolbotten mainittavaan Herrashoviin, puolta peninkuormoa kaupunista, itäisehen; ja otin myöteini niitä kuvia, tauluja ja soittoja, jotka oli kirjaan kuuluvia. Mutta meille ei ouk aina luotu toteen käyvä aivotuksemmo; ja tulen-turmiot, jotka jo monestin ovat hävittäneet meijän kirjalaitoksiamme, eivät olleet vieläkään soaneet kylläkseen.

Elo-kuun 29:nä päivänä, juuri Jumalan-palveluksen aikana, palo tämä kaunis Herras-kartano, hirmuisella tuli-palolla, poroksi; joka tapahtui niin rutosti että ne ainokkaiset kahet kotona-olevaiset Rouas-väet olivatten vähältään tulessa tukehtumassa. Minäkin en sattuna silloin olla kotona; olin männyt Erstavikiin kirkollen, puolen peninkuorman peähän. Kotiin tultuani ei ollut eneän niin hitua jälellä, kaikista minun kirjoista, paperista, voatteista ja huoneen-kaluista. Minun pyssyt ja koiratkin — kaikki mäni sen tulimmaiseen tuhkaan.[1] Ihmiset olivat kaikki kirkossa, ja ne pari vaimolliset henket, jotka hätä-päisin peäsivätten tulen leimauksesta, eivät olleet hyvät mitään pelastamaan alimmaisestakan salvoksesta, satikka ylimmäisestä, kussa minä asuskelin.

Minä en tässä puhuk vahinkostani rahallisessa tarkoituksessa, eikä myöskään kirjallisessa, sillä sitä ei arvak toinen kuitenkaan. — Ainoasti mitä Otavaan kuuluu, niin paloi tässä kaikki hänen tarpeitansa, joista oli moalattuitakin kuvia kolmalta toista kymmentä tuhatta kappaletta, joihen moaluuttamisessa oli ollut mullen työtä kahen vuuen.

Siinämä seisoin tyhjän käsin, ja seisoisin vielä nytkin, ellei oisi auttanut Jumala, ajan kunkin katkaisunna. Nämät vahinkot seisahtivat minua, voan eivät kuitenkaan olleet hyvät pois-luovuttoo minua, näistä kielen-harjoituksista. Huovaahan variskin vastatuuleen! mies voittaa vahinkonsa. Sillä eivät minuakaan vastukset voittaneet; minä voitin vastuksia.

Minä olin näissä vehkeissä ei ainoastaan kuluttanut rahani, ja mänettänyt aikani; mutta olin myös velkauntunut siinä toivossa, soavani, kirjoin ulosannettua, tarpehekseni, sekä velkoin maksamiseksi että Toisenkin Osan lunastamiseksi. Tyhjäksi kävi tämä toivoni, ja aikomukseini hajoisivat kuin akanat tuuleen. Työtä ja tointa ei minussa puuttuna, ainoasti varoa — uusiin kustannoksiin. Jos oisin mistä soanut kirjan-kustentajata, eli jos josta kusta oisin soanut rahoja lainataksein, tähän tarpeisehen, niin asia oisi ollut välleen autettu. Mutta tätä ei ollut minun toivoamistakaan, koska nekin joilla oli multa soamista, eivät nyt antaneet aikoakaan, tämän onnettoman palon tähen, voan kilvoittain kiistelivät valmista tahtomaan, kuhik luulessaan soavasek ennakon. Mitkä mulla oli ystäviä ja tuttuja, olivatten jo ennen minua rahoittaneet. Nekin oli varattomia enin osaltaan, ja tarvihtivat ite omansa, enkä nyt ollut hyvä heitäkään suorittamaan. Monikin joka oli ollut ystävänä olevoinaan, muuttui vaarassa tois-karvaiseksi. Niiinpä sanotaankin: "autuasta hyvään aikaan siunataan; vaivasta pahaan aikaan kirotaan".

Minä kirjutin sinne tänne, sekä Suomeen että muuannek, tästä ahistuksestain, soahaksein kirjankustentajata; mutta ei yksikään siihen ruvena. Jos oisi ollut puhe muka viinan-kaupasta eli ostosta ketu-nahkoin, tahi muusta seittysestä. Silloin oisi ehkä löytynyt rahoja vähä kullaik; mutta Suomalaisiin kirjoin, ei ollut yhönkään heijän uskaltamista.

Näissä muka neuoissa, ja huoleessain omasta henkestäin, mäni toas kaksi aastaikoa minulta hukkaan, ja olen sillä välillä tuskin voinut vältteä maksun-luopumusta (cession); jota monikin minun siassa oisi tehnyt, mielelläänkin — lailisella perustoksella. Mutta tällä tavattomalla tavalla en tahtona muitakaan saattaa vahinkoon, satikka tuttavia ja heitä jotka ovat kehoittaneet kielen harjoittamistamme.

Viimeisellä sain minä tok' nuoren Muona-Kauppiaan tässä Tukhulmissa auttamaan minua näissä aikeissa, rahan-lainuulla, josta minun tuloo häntä ei ainoastaan kiittee, sekä omasta puolestain että Peälletarjojoihen, mutta myöskin kunnioittoo, koska hään, joka oli ihko Ruohtalainen, otti sitä tehäkseen, jota ei yksikään Suomalainen oisi tehnyt, voitoksi kielellemme.[2] Herra And. Gust. Enblomin rahan-tarjoolla olen minä toas ruenut työskentelemään näissä kielen kokeissa; ilman hänetäk oisitten outtaneet, tiesi hänet — miten kauan.

Niitä tauluja ja soitto-lehtiä, ensimmäiseen Osaan, jotka paloivat multa, olen jo uuestaan toimittanut; mutta kuvat en ouk vielä siittenkään soanut valmiiksi. Heihin voaitaan ei ainoastaan rahoa, mutta myös aikoakin, ellen toisella moaluuttaisin heijät, jolloin maksaisivat, ainoasti moaluuttamisen-palkassa, vähinnik 1,000 Riksiä Pankossa (luettu 4 killinkiä kappaleesta); kuitenkin lupaan minä heitäkin aikoamyöten toimittoo, sillä eholla, että otatten nyt kirjan, siltään; muuten minä en soatak sitä luvata.[3]

Olkoon tämä sanottu Ensimmäisestä Osasta, ja hänen viipymisestä.

Tämän Toisenkin Osan oisin minä mielelläänkin tehnyt, ko'oltan että näöltään, ensimmäisen mukaan; voan ei annak vara myöten. Minun on sen tähen täytynnä katkaista hänet kahtiaan. Soitot ja kuvat, mitk'eivät tässä löyvyk, liitetään jälkimmäiseen puoleen.[4]

Mitä hinnasta tuloo sanottavaksi[5] niin tahon muistuttoo: jos mulla oli ennen vara ilman maksutak Peällentarjojoillen, ikeän kuin kaupan peälliseksi, toimittoo näitä kuvia ja soittoja, kirjan kaunistukseksi, niin ovat asian laijat nyt toisellaiset. Tätä arvaapi jokainen: eikä taijak yksikään multa voatia joutavia kustannuksia, toisen tähen. Sitävastoin oisi monelle ehkä syytä toivoa, kieleni enemmin harjauntunneen tässä Osassa, ja puhistunneen niistä virheistä, jotka löytynnöön ensimmäisessä.[6] Mutta koska tätä synnytettiin yht'aikoa kuin toistakin, niin tuli samallaiseksi arvoltaankin, ilman mitään kielellistä vointumista. Vähä ennen kirjan lopettua on Suomesta laitettu, Otavaan pantaviksi, muutamia somasti tehtyjä lauluja, jota kiitoksella mainitaan, ja toivotaan tämän Suomalaisen Kallion vielä vastakin päin toimittavan tähän käsitekojansa; muiden kehoitukseksi ja yllytykseksi.

Viimeksi tuloo minun tässäkin ilmoittoa syyn, minkätähen ne toiset multa jo vuonna 1825 päällelarjotettaviksi nimitetyt kirjat, eivät vielä ouk ulos annettu.[7] Minun varattamuus heijän painokustantamisessa on ollut mullen esteheksi. Luulin muka, peällenkirjuttamisella, soavani tarpeheksein heijän painattamiseksi; mutta ne heistä ko'otut rahat eivät yltyneet — ei kymmenekseenkään. Minä panin heijät sen tähen Otavaan, tein häntä isommaksi, toivossani hänen osteltua soavani varoa, näihen painattamiseksi; mutta valkia teki vahinkon. Kuitenkin kirjat joutua pitää, jos suinkin elän, ja neuot muuten maksaa. Tästäpä minä nytkin neuotittelen.

Tukhulmissa, Juhannus alus-viikolla, vuonna 1832.

C. A. Gottlund.

OTAVA.

Non omnes delectat patrius sermo.

Cicero.

      Mitäs kuuluu kultaiseeni,
      Mitäs virkaat nyt veikkonen
    Näistä Otavan osista,
    Kärsehestä tämän kirjan?

      Monet juoksoovat jo tarinat,
      Käypi nyt kylässä huihku;
    Yksi kiittää, toinen moittii,
    Jokainen jotain sanoopi
      Olennosta tämän Otavan,
      Jos ei muuta — niin muotosta!

      Ensin luultihin olevan
    Varsin vallatoin valkia,
    Tulta tuiskuva Turilas;
      Kiiettellen kipunoita
    Ympäri koko kylän,
      Korsun kuhunkin katolle

    Viskoava häijyt kekälet.
      Moni miesi mielestänsä
    Luuli polven jo polttaneen,
    Puahtunna perä-pakarat;
      Tämän tulen tuikkamatak,
      Varomatak pahan valkian.

      Siitten luettiin, lausuttiin:
    "Mitähään tuo merkkinööni,
    Salajaa nämät Sanat?
      Ei sitä ykskään ymmärä,
      Eikä arvaa toinenkana — —
    Totta täss' on toiset neuvot,
    Toiset sanat salaistunna!
      Paras ois panna tuon pakana
      Rautaisen lukon takana,
    Ettei lapset tuon lukisi,
    Eikä nuokaan nuoret kansat."

      Oppineet, jotka olivat
      Muita muka viisaampia,
    Hyökin ottivat ohessaan
    Tutkiakseen tuon asian.
      Muutamat muka varoitti,
      Epäilivät tätä Miestä;
    Sanoivatten varsin olevan
    Ilman taijon taipumata,
    Ilman kouluta kokenut.
      Muutamat siitäkin murehti,
      Ettei hään, niin kuin kaikki muut,
    Tointunut vanhoin tapoin,
    Elänyt niin kuin hyö ennen.
      Paheksivat sitäkin paljon
      Kuin ei kirjan kirjuttaissa
    Ottanut heiltä oppia,
    Nouvattaakseen heijän neuvoja.
      Toiset taas toisinpäin totisti;
      Sanoivat sitä Mieheksi
    Jok' ei kule niin kuin muut kurjat,
    Astu muihen astumillen:
      "Annas tuon koiran kokea
    Vehkeitä oman väkeensä,
    Tuskantua omaan työhön!
      Niin on muutkin muikareet,
      Kuuluisammat kirjanmiehet
    Tullut tutuksi monelta,
    Tehnyt polvipäivinänsä."
      Piättivätpä vielä sen piällä:
    Häpiä muillen monellen,
      Jotka halpana pitäävät
    Meijän suloista Suomea,
    Käyttämistä oman kielen;
      Että tämä nyt tekiä
    Oli heitä häveisynnä,
    Työnätellyt heijän työhön.
      Soisit joka Suomalaisen
    Ajavan saman asian;
      Että yhteeksi hyväksi,
      Kansan kaiken kunniaksi,
    Koroittais kotikielemme
    Oppineillen jo omaksi.
      Muuta, muut taas mainihtivat.

      Jotka olit olevoinaan
    Varsin Vanhat ja Valaisnut,
    Nauroivatten narskahteli;
      Pitivät pilkka-puheita,
      Suotta suutaan suihtelivat.
    Irvistellen ikeniään
    Toinen toisellen sopotti:
      "Tämä on laitos lapsellinen,
      Mielettömän miehen työtä,
    Suattaa Suomessa sanoja
      Joit' ei tunneta Turussa,
      Eikä osata Oulussakaan,
    Vielä siitten kaikkin hulluin,
      Ruvetak Runon-tekoon;
    Vuatia vallasväiltä
      Talonpoikaisten tapoja."

      Olipa tok' joukoss' joku,
    Joka pisti puheen siihen:
      "Ei ois hullu tuo asia,
    Jospa kävis kerran toteen,
      Että saisimm' Suomen sanat
    Suussamme oikein sovitut,
    Puhtaina muista puheista.
      Mutta tämä Sanan-seppa
    Sepittää sanat sekaisin,
    Murtaapi puheen murretkin.
      Voi häijy! kuin ei tuo turka
    Ottanut meiltä opinsa,
    Suuhussansa meijän sanat;
      Onhaan nuo muulloinkin otettu,
    Ennen olleet otolliset,
    Kelvannut vähä kullenkin."

      Sitäpä pojat Pohjanmualla
    Karsahasti kahtelivat,
    Ihmetteli aivan isosti;
      Sanoivat Savon puheita
    Pantuna aivan paksusti,
    Näihin lehtiin liitettynnä.

      Hämaläistenkin näkiät
      Ottivatten ouvoksensa
    Ett' on Suomessa sanoja,
    Puheita heijän puheessa,
      Joit' ei Hauhoilla havata,
      Eikä tavat Tammelassa.
    Joit' ei osaa oppinutkaan,
    Oppimatoin ei ollenkaan.

      Turkulaisetkin turkaiset
      Kiivastui ja kiroillivat,
    Sanoivat: "Sen saakeli!
    Mistä lie näitä tuotuna,
      Kannettunna näitä kaikki?
    Joit' ei ouk kuultu kuunna pänä
      Parahalta meijän Papilta,
      Lujimman Lukkarin suusta.
    Miksikäs siitt' tämä heittiö
    Juuri nyt häpäisi heijät,
      Niin ylpiästi ylönkahtoi?"

      Niin nyt kesken kiskottihin,
    Juhla iltana juteltiin,
    Arveltihin tästä asiast.
      Yksi yhtä, toinen toista
      Siihen pani — ja pakisi. — —
    Tulipa nyt Savosta sankari,
    Mies korvesta kotoisin.

      "Olkaatte veikoiset vaiti,
      Poika-miehet puhumatak!"
    Sanoi partasuu-uro
    Tullessansa heijän tupiin,
      "Heretkee nyt helsinkissa
    Joutavata juonitella,
    Pilkata sitä jot' ei pitäis!
      Työpä tyhmät, jotk' ei tyyty
    Siiheen mitä annettaneen,
    Kannetaan kärsänne eteen,
      Jos on puutos jossa kussa,
      Virheitä tahi vikoja;
    Niin muistakaat miehet sitä,
    Ett' ei ouk teissäkään tekiätä
      Jota kuta täyvällistä.
    Ilman sitä niin nimitän,
    Muistuttelen vielä muuten,
      Ettei ouk kieltoa kellenkään,
      Välttämistä sitä vähemmin
    Tehä paremmin jos taitaa;
    Tehköön paremmin — vuan ei pahemmia!"

      "Eikö työ nyt tuota tunne,
      Arvoo tätä asiata?
    Tuo haan tuo on Otavainen,
    Sininen tähti-sikeri;
      Joka paisto pakanoillen,
      Paisto Puavin palvelioillen,
    Paistaapi vielä pakana
    Juuri meijän silmissämme."

      "Ei siit' o' tulet tulluna,
      Valkia vielä vaipuna;
    sitä pelata pitäis
    Jok' ei ouk pahaksi pantu,
      Tullut kennen turmioksi.
    Jospa vajuisi hänen valonsa
      Palamasta, paistamasta,
      Loistamasta kaiken yötä;
    Niin pilvet meitäkin pilaisi,
    Syöttäisi meijan syvämmet."

      "Silläpä tämä tähti rukka
    Väijyy pilvien väliten,
    Kiiltelee kuin kirkas kivi
      Yönpimiän piiroksessa,
      Peittähässä meiltä päivän;
    Ettei puhkeis silmät meijän,
    Eikä solkenaan sokehtuis."

      Josko nyt tämä kirja,
    Tahi muihenkin tekemä
      (Oppineiten alinomaisest)
    Tuottaisi teillen tuon tähen,
    Näytäisi hänen näkönsä;
      Niin kostakaatte konnat häntä,
      Mielyttekäät sitä miestä
    Joka sen teillen tekööpi,
    Osotteloo tuon Otavan.
      Sillä siit' on luvut lähteneet,
      Opit monet otettunna,
    Alkaneet monet asiat.
    Siitäpä vielä toivottaneen
      Selkiän säteen tulevan,
      Kuutama vähä kullenkin.

G—nd.

RITVALAN HELKA.[8]

Ritvalan kylä Sääksmäen pitäjässä Hämeessä on kuuluissa ympäri koko Suomenmuan, sen peräti vanhan ja merkillisen tavan suhteen, joka vanhuutesta tässä kylässä on pietty, ja jot' ei mokomata meijän tiettyviksi oo muualla kuultu.

"Mainitussa kylässä pietään yksi Juhla, joka on nuorukaisten Ilo-Juhla, ja on erinomattain luettava nuorien Neitosten. Millonka se ensin on alkunsa suanut, sitä ei tiiä ykskään. Puhe käypi että se oli muailman alussa. Niitä Runoja joita tässä lauletaan sanotaan myös olevan Alkukielellä; eikä näissä eneän ouk ykskään joka heitä varsin ymmärtää; sillä ehkä hyö ovat Suomalaisia, niin ei hyö kuitenkaan ole tehtyt tään muan kielellä."

"Papit puolestansa, ja niin myös ruunun palveliat, ovat monesti, erinomattain vanhoina aikoina, tahtoneet poishävittää tätä Juhlan pitämistä, ja pakottanut tämän kylän asukkaita poisluopumaan näistä joutavista vanhanaikuisista tavoista. Mutta eivät ouk vielä Ritvalan asukkaat hyljänneet esivanhempiensa asetuksia ja siättyjä; ja sanotaan ennen muailman hukkuvan, ennen kuin Ritvalaiset heijän tavansa heittää." Näin juoksoopi puhe poski kylissä, sanotaan sanaksi muissa pitäjissä, ja näin on asia ensin tullut kuulluksi minunkin korviin.

Mikäshän se sitt' on? eli mikä Juhlallinen pito, on saattanut Sääksmäen kuuuluisammaksi muista pitäistä Hämeessä?

Se on Ritvalan Helka, jonkan rajoittamisesta tahikka pyhänpitämisestä myö tässä lyhykäisesti tahomme tehä tietäväksi.

Helkatuorstaina kello 6 iltaisella alkaa joka vuosi tämä Juhlallinen käyttäminen, josta se myös se on nimensä suanut. Se seisoo siinä että kylän Tyttäret, mainittuna iltana kokountuvat yhteen vissiin paikkaan keskelle kyleä, joka kuhutaan Raitten risti, ja josta hyö siitten laulain lähtöövät kierettelemään kyleä; ja viimeisellä kylän läviten tultua, astuuvat Helka vuorellen, joka on vähän ulkopuolella kylee.

Tämä tapahtuu sillä tavalla, että koska Rilvalan Naiset vähää ennen päivänlaskua ovat toisiansa kohtanneet Raitten ristillä, ja johon vanhuuesta ei sallineet miehiä tulemaan, niin ne Tytöt joilla on heleä eäni, ja jotka parraittain taitaavat näitä Runoja laulella, asettaavat ihtiensä rinnattain vississä juonissa; neljä Neitosta kussakin. Samaten asettaaksen myös muu Vaimoväki, sekä nuoret että vanhat, neljä kussakin juonessa [juoni, led, ställda på ett led]. Nykyisin suavat pojatkin olla joukossa, vuan kuitenkin kulkoovat hyö aina erikseen jälelläpäin.

Ilman sitä että Ritvalan kylä on itestänsä aivan suuri ja väkirikas (sillä siinä luetaan 32 verotaloja) niin tähän kokountuu paljon rahvasta, ei ainoastansa likimäisistä kylistä, vaan myös monesta niistä lähimmäisistä pitäjistä, niin kuin Pälkäneestä, Hattulasta, Tyrvännöstä, Hauholta, Lempälästä ja Kankasalasta, josta tämä Ritvalan Juhla suaap suuremman arvon ja kunnian. Ei ainoastansa Talonpoikainen siäty, mutta myös pitäjän Herrasväki, on moneistin ollut tässä suapuvilla; niin että Ritvalaiset sanoovat muistavansa, toista kymmentä vaunuja ja kiesiä useen olleeen peretyksin heijän kylän raiteella. Niin koska nyt tämä väin paljous lähtöö ristkavulta liikkeelle, niin on arvattava, että hyö marsitessa teköövät yhen pitkän junon. Ja sanotaan toisinaan viiettä satoo henkeä näin olleen yhessä jatsakassa [klunga].

Ne Piijat jotka kulkoovat eissäpäin alottaavat silloin laulella:

    "Ruvetkaamme, rohjetkaamme
    Elkös eäntämme hävätkö…" j.n.e.

Mitä näihin lauluin tuloo, niin ne ovat monesta syystä aivan merkilliset. Ei ainoastansa siitä, että hyö ovat runoina laulettavia, joka laulun luatu jo kauvan on näistä paikoista poishävinnyt, mutta myös, että hyö ovat tehtyt tässä muassa äkkinäisellä kielellä. Heitä lauletaan myös erinomaisella tavalla, monenkertaamisella [med resitatif], kertaussanoilla [med Refränger], ja omalla eänäntaipumisella [med egen melodi, modulation]. Nimittäin sillä tavalla, että kuin Tytöt niissä kahessa ensimäisissä juoneissa ovat sen ensimäisen sanan laulaneet, niin ne Likat jotka käyvät niissä kahessa jälkimäisissä juonissa kertoavat saman sanan; samaten teköövät tuas vuoroistansa ne Piijat jotka käyvät niissä molemmissa jälkimäisissä parvissa näihen perästä. Sillä tavalla kerroitaan joka Sana monta kertaa, aina sitä myöten kuin tyttölöitä löytyy, jotka ovat näitä lauluja harjoittaneet. Sitten toas alottaavat ensimäiset juonet toista sanoa, joka käytetään samalla tavalla. Näin nämät Runot ulosvenytetään aivan pitkiksi, liioitenkin koska laulaissa joka Sana vielä siittenkin pitkistetään. Tämä monenkertoaminen, joka ensimäisestä parvestä hajoittaaksen aina kauvemmin, antaapi Sanoillen isomman mielen vaikutoksen, ja kuuluu aivan hyvällen, ikään kuin vuoret ja korvet kaikumisellansa vastaisi näiten lasten lauluja, sinnek astikka kuin iäni enemin ja enemin helviää, ja viimein ilmassa poisvaipuu.

Tällaista laulamista kuhutaan Helan huutamiseks, ja tapahtuu Helkatorstaina, niin kuin äsken sanottiin. Mutta ei se lopu siihen. Sitä jatketaan ja lauletaan monenna pyhännä perätyksin, Helkatorstaista aina Juhannukseen, tahi Pietarin päivään. Sillä tavalla, että joka pyhä lauletaan näistä runoista yksi sipale kerrallaan; Välittäin lauletaan heitä myöskin pyhiin uattona, kuin ei varoita olevan pyhiä kyllä. Ne jotka tahtoovat kuulla tätä Helan huutamista, laittaiksevat tännek Helluntain pyhinä, koska näitä päiviä pietään vielä muita juhlallisempinna.

Vuan ennen kuin myö näitä Runoja laveammasti tutkimme, niin käykämme takaisin Raittein ristille johon myö heitimmö meijän Piijat, ja seuratkaamme heijän askeliä! Kyynäspiästä toisiansa taluttavia lähtöövät hyö ensin käymään pitkin sitä tietä joka viep' kirkollenpäin. Se koottu kansa seuraa heitä kuin Lammas-lauma, kuunnellen pystyn korvin heijän laulujansa. Kuin hyö ovat vähän matkoo käyneet tätä tietä, kiäntävät hyö takaisin, ja mänöövät Huunan tahi Montolan tietä myöten aina Kurjan Orjan ojille. Tässä hyö kiääntäitövät toas takaisin, ja poikkeiksevat Nuurolan tiellä; josta hyö kolmaisti pyöräistäiksen takaisin, ja mänöövät halki kylän Helka Vuorellen, jossa tämä merkillinen käyttäminen lopetetaan. Vuan kuitenkin ennen kuin Vuorelle noustaan, samoavat hyö sen sivuihten Ison hauvan piähään, josta hyö kohta kuitenkin palajavat vuorellen takaisin. Vuorellen tultua lauletaaan ja tansitaan tulen ympärillä, jonka Pojat tähän tarpeiseen ovat eiltäpäin valmistaneet, ja jossa näitä Runoja viimeisellä ratkaistaan. Lesken juoksemisella, ja muilla senkaltaisilla leikiillä ja ilahuttamisella viettäävät nuorukkaiset tässä aikansa; ja ne vanhat isännät ja kylänvannhimmat kahtoovat leppeillä silmillä näitten nuortein iloja, muistelessaan ite omia vanhoja aikoja ja muinoisia huvituksia. Päivä on jo aikojaan ollut maillaan, kuin kansa häviä, ja katoa niin kuin hajottu pilvi pois vuorelta. Hiljaisuuella, ja tyytyväisellä syvämmellä kukin yön syvämmessä painatteleekse kotiin; Vieraat arvellen keskenänsä, mitä tämä kaikki merkkinnöön, ja tytöt vanhemmiensa nojalla, suloisella mielellä jos heijän lauluinsa ovat tulleet mainittuiksi ja kuultuiksi. Ainoastansa pojat jotka ei kaho yötä eikä pimeyttä, seisahtuuvat tässä vielä kauvan, ja hiilein riihtyissä pakiseevat keskenänsä, puhuttellen heijän vanhoja satujansa ja kokkaisiansa.

Hauk- ja Kyntö-Rastaat ovat jo kauvan kielellensä kiiruhtaneet päivän ja kevään tuloa, ennen kuin nämät Veikkaiset vaipuuvat pois juttelemisestansa; ja moni Tyttö on levotoin näihin tautta, kaiken yötä tyhjään kokottanut kultainsa.

Näin huutaavat hyö vuosittain Helkoa Ritvalassa, ja näin on jo monta satoo aastaikoa häntä huuettu, eikä ykskään kylässä vielä tiiä minkäneistä hyö näin teköövät, eli kuka heitä ensin pani näin huutamaan. Sitä kylän väki ainoastansa totistaa, että heijän esivanhemmat monessa miespolvessa ovat kertoineet, tämän tavan olevan niin vanhan, ettei hyö, eikä toas heijän esivanhemmat ouk kuulleet milloinkaan, tahi mistä syystä se ensin on alkunsa suanut; mutta ovat ainoastansa sanoneet ja keskenänsä peättäneet, että Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hetelmiä antamasta, silloin kuin kansa näihiin kyllästyypi, tahi tämän vanhan tavansa heittää.

Mainittava on myös, että ovat ainoastansa Tytöt ja Likat jotka näihin Runoin ihtiänsä harjoittaiksen, ja jotka oppiivat näitä toinen toisiltansa. Se on myös heijän tähen kuin koko tämä juhla pietään, josta syystä se on monelta irveshampaalta, pilkan vuoksi, kuhuttu Piikoin leiri. Ilman heitä ei kylässä löyvy yhtään, satikka miehistä, joka taitaisi näitä laulella. Syy tähän taipumattomuuteen, on epäilemätä, että nämät Runot ovat tehyt kolmesta Neijosta, joihen erinomaista elämätä hyö kuvaelevat, ja niin muotoin ainoastansa ovat tyttölöihiin koskevia, sillä tavalla että hyö, näyttäissä näiten kolmen Neitoisten tapoja, osottaisi heille esimerkin, mitenkä hyö ihtiänsä pitäis käyttämän, jos tahtoisivat suaha oman onnensa suotuksi. Koska nyt näitä runoja ei lauleta muulloin kuin näinnä vissinnä päivinnä vuuessa, niin se ei ouk ihmeeksi sanottava, jos ei miehet ole heihin puuttuna, erinomattain nykyisinnä aikoinna, koska ei eneän muut Runot heitä mielytä, kuin huonot kelvottomat remputokset.

Näitä Runoja jotka tässä Helan kunniaksi lauletaan on ainoastansa neljä; joista yksi kuhutaan Alku-Sanat, ja joka ei sisällänsä pitä muuta kuin keskinäistä kehoitusta, että vastoin panetteliaiten ja kieltäjöihen tahtoa, kukkien ja mataroijen kanssa valmistamaan ihtiänsä näihin Jumaloihin männäksensä.

Tämä Runo lauletaan aina joka ilta ensiksi, jonkan perästä Tytöt välillänsä keskustelevat, mikä niistä toisista laulettaneen, Inkerin, Annikaisen vainko Matalenan Runo. Näistä kolmesta ei lauleta muita kuin yksi Runo aina iltaisella; Useemittain sillä tavalla, että ensimäisenä iltana lauletaan Matalenan, toisena iltana Inkerin, ja kolmantena Annikaisen Runo. Näistä alku-sanoista nähään silmiinnähen että hyö jo muinon ovat kieltäneet heitä näitä pitämästä, ja se näyttää ikään kuin Turusta tulleet ovat erinomattain olleet näitä lauluja vasten, koska Runossa luvataan: Ruotin ruakoisten puheilla, Turun urvut Uikkajoillen.

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, että yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: "Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? "Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: "kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karkeihesen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: "Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.[9]

Kolmas Runo kuhutaan Inkerin Runo, koska siinä puhutaan yhestä Tytöstä sillä nimellä. Hänestä mainitaan että hään vielä oli aivan pieni, ja kätkyessä souatettava, kuin Lalmanti iso Ritar' kihlaisi häntä hänen kauneutensa suhteen. Vuan Lalmannille tuli lähtö sotaan kauvaks vieraillen maillen, ja sanoi lähtiissä Tytölle, että hään piti vuosikausia häntä kokottaman, vuan "kuinsa kuulet kuoleheini, ota Uro parempi, ellössä pahempataini, elössä parempataini — ota muuten muotohitteis!" Lalmanti läksi, ja oli monta vuotta poikessa. Sillä välillä Inkeri kasvoi suureksi ja ihanaiseksi. Olipas siitt yks vähä Ritar' nimeltä Eerikki, joka "vale-kirjan kannatteli" Lalmannin kuolleen, ja tahtoi viekkauvellansa Inkeriä kihlata. Mutta Inkeri ej häneen mieltynä, ehkä sukulaisetkin häntä kyllä kiusaisivat. Kuitenkin veivät hyö häntä viimeisellä "väkisin vihkitupaan; väkisin kihlat annettiin, vuan ei eneä väkisin vihillen suatu." Hiät oli jo viikkokauven juotu, piot päiviä pietty, vuan ei Inkeriä vielä vihillen suatu. Suruissansa istui hään tallin ylisellä, "sekä istui että itki, kahtoi itään, kahtoi länteen, kahtoi pitkin pohjoisehen. Näki kykkärän merellä, (lausui): jos'sa lienet lintuparvi, niin se lähet lentämään, jos'sa lienet kalaparvi, niin se vaipunet merehen; jos'sa lienet Lalmantiini, laske purjeis valkamaan!" Hiä-väki vannoi silmä kourassa hänen luulonsa olevan joutavan, erinommattain Eerikki, joka häneltä kysyi: "mistäs tunnet Lalmantiisi?" Siihen Inkeri vastaisi: "Tunnen nastan [nasta, toppen af masten, öfversta spetsen], tunnen purteet, kahen airon laskennosta, Toinen puoli uutta purtta, toinen silkiä sinistä; Silkki Inkerin kutoma, kauvan Neijon kairehtima." Hään käski veljensä nuorimman kesken kiiren jouvuttaimaan Lalmantia vastaan ottamaan, joka samassa tultuansa kysyi häneltä: "kuinka Inkeri elää?" Suatuansa asiat kuulta, jouvutti hään askeliansa, ja tuli paraaseen aikaan morsiammensa kanssa vihityksi.[10]

Neljäs Runo kuhutaan Annikaisen-Runo. Tässä mainitaan että Annikainen Neito nuori, istui Turun sillan peässä, kaitti kaupunin Kanoja, neuvoi Turun Neitoisia. Tämä toimitus joka suatto hänen elämätänsä tyyvennössä, ei kauvan pysynyt hänen onnellisessa majassa. Meren takoa moni vieras mies tuli aluksellansa Turkuun; Annikka piti heitä hyvänä ja kestinä. Vuan tämä oli hänen onnensa surma. Sillä ilman sitä, että ne hävitti hänen talonsa, hävitti ne myös hänen yksinkertaista elämätänsä. Ne suattovat häntä poisluopumaan omista vanhoista tavoista menoista ja vuattein parista. Vietellen häntä uusilla villityksillä ja houkutuksilla, vierasteli hän viimeiselläkin vanhoja ystäviänsä, ja tuli myös heiltäkin kajotetuksi. Kuin olivat häntä suaneet hyvin ostamaan heiltä heijän koreuksiansa ja kauppa-kalujansa, purjehtivat hyö jälleen pois omillen mailleen, niin ettei heitä eneä kuuluna eikä näkynä, jättäin häntä niin kuin narriksi vanhoin ystävien parveen. Mutta se näyttää kuin hänen halunsa äkkinäisiä nouvattamaan ei oisi sillä tullut täytetyksi. Sillä vaikka Runo joka hänestä puhuu on monessa paikassa puuttuva ja vajoava, nähään kuitenkin, että hään viimeisellä joutui naimiseeen yhen muukalaisen kanssa, joka vei hänen pois omaan muahaasek. Silloin vasta (ehkä myöhään) hään havaihti, että hänen syntymäpaikkansa oli muita parempi ja onnellisempi; ja juohtuissa mieleen sitä paikkoa jossa hään lähtiissänsä isänsä-muasta viimen juotti Poronsa,[11] ruikutteli hään: Siihen kasvoi tuomi kaunis, tuomeen hyvä hetelmä; karkais siihen kataja kaunis, katajahan kaunis marja; joka siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, joka siitä lemmen leikkais, se leikkais ikuisen lemmen.[12]

Nämät ovat ne runot, joita lauletaan Helan huutamisessa. Kuka löytää heissä mitään pakanallista, mitään epäluulemista, mitään siveyttä vastaan sotivata käytöstä? Sitä vasten hyö osottaavat nuorukaisillen ylpäyven ja suastaisuuen, uskollisuuen ja Rakkauen, kevytmielisyyen ja huikentelevaisuuen palkan. Hyö opettaavat heitä ylenkahtomaan Matleenoo, että Inkeriä rakastaa, ja Annikaista surkuttella. Onko se ihmeteltävä että näiten kolmen Neijoisten esimerkit ja luovut [luotut, öden], hellästi painaiksen Tyttölöihin syvämmiihin, ja että hyö laulellessa heijän tapojansa, kukin muistutteloo omoo vastatulevaisuutta [vasta-tulevaisuus, framtid]. Se on sen eistä meijän mielestämme ei ainoastansa yksi luvallinen, mutta yksi kiitettävä tapa, että näin juhlallisesti vuosittain muistutella ja varoitella nuoria Naisia niistä virheistä ja villityksistä, jotka useemmittain tahtoo heitä vietellä, niin kuin ylpeys, huikentelevaisuus ja kevytmielisyys; niin myös kuin että toisin puolin osottaa heillen ne hetelmät jotka heillen uskollinen rakkaus kantaa.

Myö toivottaisimme ja syvämestämme mielellämme soisimme että tämä kaunis tapa, näin muistutella Nuoria vaimoja tutkistella ihtiensä aina oisi pysyvä ja voimassansa, eikä milloinkaan häviäis Ritvalan kylästä! ja vielä siittenkin että ne nuoret käyttäisivät tämän heijän esivanhemmiltansa heille heijän hyväksi asetetun juhlan omaksi onneksensa ja kunniaksensa. Näin tähen, näkisimme myö kernaast sen vanhan puheen uskottavaksi, että kylän vainiot lakkaisivat kasvamasta, kuin kansa tämän kauniin tavansa heittäisivät.

Myö ei taija olla puhumata, että se Salencyn kylässä, Picardien muakunnassa, Frankriikin Riikissä, piettävä juhla, joka mainitaan Ruusu-juhla (ja joka on aivan kuuluisa ja merkillinen) on paljon yhteenverrattava tämän Suomalaisten Helan kanssa. Tämä Salencyn juhla pietään sillä tavalla että kaikki kylän Tyttäret kerran vuuessa yhteenkokountuvat; se joka käytöksensä puolesta, ja kunniallisuutensa suhteen, on luettava heistä parraaksi ja ylistettäväksi, kaunistetaan silloin juhlallisesti Ruusunkukkaisilla, että sillä osottaa hänellen sen palkinnon ja mielisuosion kuin hään on kaikilta ansaitseva. Salency on se ainoa kylä koko Frankriikin valtakunnassa, ja ehkä koko mailmassa, jossa joka vuosi semmoinen merkillinen juhla pietään vaimoväin kunniaksi. Kaksitoistakymmentä satoo aastaikoa on tämä juhla tässä jo pietty, ja sitä pietään siinä vielä tänä päivänäkin.

Verratessa näitä molempia juhlia keskenänsä, myö ei muuten taija, kuin pitää Suomalaisten juhlaa parempana ja soveliampana. Sillä Frankkalaisten kukka-juhlassa, yks Tyttö kyllä palkitaan vaan monta jääpi palkihtemata. Se on arvattava että Tyttölöistä on monikin joka luuloo ihtensä ansaitsevan saman kunnian, ja joka nyt paheksii — ehkä myös katehtii sitä joka on kukilla lahjoitettu. Sillä tavalla, tämä muuten kaunis ja ylistettävä juhla, mielyttää yhtä ja murheuttaa monta, ja taitaa ehkä suattaa kateusta Tyttölöihen välille. Siihen vielä tuloo luettavaksi että se on varsin vaikia joukosta löytää ja ulosvalita sen parraan, ja tetä monet vanhemmat ehkä keskenänsä silmennylkiin pyytäävät suahaksensa lapsiansa tähän kunniaan; ja josta siitä ehkä kylmäkisko ja vihat syntyypi naapuriihen välillä. Näitä kaikkia kahtellesssa myö täytymme piättää, että jos tämä Ruusu-juhla monessa silmässä näyttää hyviä vaikutuksia, ja kilvoittelemuksia hyviin tapoihin, niin se myös toisin puolin kahottu, teköö monessa syvämmessä levottomuutta, murhetta ja mielikarvaisuutta. Ja jos niin tapahtuisi, että häntä joka on näin kunnialla merkitty, vasta jälestäpäin löytäisivät puheen alaaiseksi — mitä pilkkamista ja nauramista eikö semmoinen juhla ja juhlanpitäminen matkaan suata! Ilman sitä niin se ei oo totiseen siveyteen [Siveys, (ärbarhet, anständighet) qvinlig dygd; Kelvollisuus, (duglighet) manlig dygd; Hyvyys, (godhet) dygd i allmänhet] sopiva, että ulkokunnialla häntä palkita ja kaunistella. Hänen suurin palkinto on omassa ilomielituntemisessa [Ilomieli-tunteminen, sjelftillfredsställelse], ja hänen luonnollinen luatunsa on, että yksinäisyytessä ja ilman muihen tietämätä harjoitella hyvyyttä. Se on kohtullinen ja myös kiitettävä että hyvyys ja siveys nautitsee ulkonaistakin kunniata; ei ainoastansa hänen suhteen joka sitä harjoittaa, vuan erinomattain, (niin kuin esimerkki) muihen suhteen; vaan minä pelkään että Salencyn nuoret Tyttäret, kilvoitellen keskenänsä tätä kunniata, hakeevat hyvyyttä ja hyviä tapoja enemmin kunniansa suhteen, kuin ite hyvyytensä suhteen. — Olkoonpa asia miten tahaan, niin on hyvä, kuin hyvin laittaa.

Kuitenkin pitämmme myö Ritvalan Helkoo siinä asiassa parempana, ettei Piioista yhtä ylistetä, toisia alenneta. Tässä hyö kaikki suavat tilaisuutta että mieltänsä myöten joukossa rehvastella, mutta kukin kantaa mitä hään on kylvänyt. Näissä Runoissa löytäävät ne hyvät piiat esimerkkinsä, niin myös kuin ne pahatkin. — Heitä kyllä tässä ei kukaan kiitä, sen vähemmin toru ja nuhtele, vuan ne kantaavat kukin povessansa, riemunsa tahi murheensa. Kuin hyö laulaavat Inkerin tahi Matalenan tapauksia, niin se vaikuttaa heissä enemmin kuin että lausua heillen ilosta tahi surusta. Sillä puhuttaissa Inkeristä ja hänen käytöksistänsä, muutteloo ne nuoret Tytöt oman mielensä tietämätöinnä hänessä, tahi toas häntä omassa mielessänsä. Ja sillä tavalla tämä nuorukainen ja Inkeri ei eneä ouk toisista erinäiset, voan yhtä olentoa. Minä oon nähnyt ihe Ritvalan Tyttäriien näitä laulaissa itkevän; muutamat vuotattivat ilon kyynäleitä, muutamat surun.

Vuan mitäs myö eneä puhumme tästä Helanjuhlasta! Myö olemme jo nähnyt sen suuren aivotuksen kuin meijän esivanhemmat ovat tahtoneet sillä osottaa. Meijän tuloo tätä niin kuin muitakin heijän jäännöksiä, kunnioittoo ja arvossa pitee, ei pilkata ja ylenkahtoa.

Niistä jotka enemmitten ovat tahtoneet suattoo tätä juhlaa hävitöksen ala, luulessaan tässä olevan jotakuta pakanallista ja epäjumallista palvelusta, tahi yhen siemenen pahuuteen ja epäluuloon, on Sääksmäen ennen muinonen Rovasti Forsselius, jonka henkellisessä Papin-neuvoittelemuksessa etesveti kantelemuksia Ritvalaisia vasten tästä heijän käytöksestänsä. Koska asia oli moa-oikeuessa tutkittu, ja sieltä lykätty Consistoriumin koettelemuksen ala, niin annettiin siinä sellainen piätös, ettei Ritvalaisia kielletä Helkoa huutamasta, ainoastansa hyö kertaus-sanoistansa poissulkevat sen sanan Jumala(?). Tätä tekivät hyö myöskin, ja kuin ennen vanhuutessa ovat laulaneet: "Jumal' on kauniissa joukoss," niin laulaavat nyt ainoastans: "kauniissa joukoss".[13]

Toisin päin ovat toas Muaherratkin puolestansa kieltäneet heitä valkeata pitämästä Helan vuorella siinä pelvossa, että tuostakin taitais turmio tapahtua; ehkä tämä vuori makaapi vainion keskellä kaukana pois mehistä ja muista kylistä. Tätäkin ovat hyö vaariin ottaneeet, ja käyttäävät nyt Helkoa vähemmällä juhlallisuuella vaan isommalla yhtä-tyytyväisyyella [yhtä-tyytyväisyys, liknöjdhet] kuin ennen.

Mutta koska myö nyt olemme kyllä puhunut tästä juhlan pitämisestä, niin ehkä se ei oisi sopimatoin että vähä puhua kylästäkin jossa se pietään.

Ritvalan kylä on epäilemätä yks niistä vanhemmistä kylistä Sääksmäen pitäjässä;[14] ja juuri sen tienoilla vielä nähään jäännöksiä siitä vanhanaikuisesta Hakoisten linnasta, josta nyt ainoastaan yksi kivi-raunio on jälellä.[15] Kirjoissa tämä kylä kuhutaan Ridvalla, vaan suusanalla Ritvala, ja maan-kielellä [maan-kieli, Provins-dialekt] Ritvala. Se näyttää ikeän kuin kylä oisi nimensä suanut Ruohin kielestä, ja josta oisi arvattava että Ruohtalaisia ennen on tässä asunna. Silloin kuin Vallan-hallihtia [Vallan-hallihtaja, Riksföreståndare] Birger vuonna 1250 rakensi Hämeenlinnan ja siihen kuletti joukkonsa, on mahollista, että muutamatkin hänen Sankarista asuivat linnan ulkopuolella niissä lähimmäisissä pitäjissä; ja on uskottava että jokuu heistä silloinkin oleskeli Seäksmäessä ja alotti Hakoisten linnoo; ja että Ridvallan kylänpaikka silloin ainoastaan oli yksi kankasmaa tahi nummi, jossa heijän Sankarit ja Soturit [riddare och kämpar] lennättivät hevoisiansa.

Vallan-mantie joka Hämeenlinnasta viepi Tampereseen kulkoo kylän läviten, jossa vielä toinenkin pitäjän tie kulkoo ristiin; ja se on tällä ristillä kuin piijat näinnä Helka-iltoinna, yhteen tunkeiksevat. Kylästä luetaan puolitoista virstaa kirkollen, vuan ei muuta kuin virstaa Huittulan keskievariin. Kylä on jaettu kahteen suureen osaan, josta yks kuhutaan Yläkyläksi, toinen Alakyläksi. Yks peltomoa eroittaa heitä toinen toisestansa.

Kaikki mitä tässä nyt on puhuttu, on sanottava Alakylästä, joka Yläkylästä makoo etelään, ja on luettava heistä sekä vanhemmaksi että suuremmaksi. Yläkylässä rajoittaavat myös Helkoa, vaan iteksensä toisella kohalla, kuhuttu Karjuveräjänmäiksi; muutoin ne käyttäävät ihtiensä samalla lailla kuin Alakylässä, ja laulaavat samojakin Runoja.

Se on meistä outo kyllä, ettei molemmat kylänpiät yhessä pie tätä yhteistä juhlaa; vaan on uskottava että hyö vanhuutessa ovat olleeet yhessä, ja oisi toivottava että hyö myös tästäpäin yhessä käyttäisivät tämän kauniin juhlan. Jos ei muuten, niin sillä tavalla että kaikki lapset kokountuisivat yhen valkian ympärille, jos kohta hyö kävisivätkin sinne kahessa joukossa.

Tämä jo monaisten mainittu Helka-vuori ei ouk mikään oikea vuori, vuan yks harju-tahi selänne-mua, joka pistäiksen Alakylän etelä puolelle, ja jonkan toisella puolella Vanajavesi ynnä hänen monen suarensa kanssa puahtaa kuin vesipata. Helka Vuoresta on jo suurin osa tehty peltomuata, ja mikä hänestä on jälellä kasvattaa paljaita katajapensaita ja kanervoja. Siihen missä valkiata ennen piettiin, on äskettäinkin kaivettu tervahauta, niin että se juuri näyttää niin kuin kylän Helka jo ottaisi Ritvalasta eronsa. Se on paha kyllä että kylän asukkaat ei paremmin korjoo yhtä paikkoa, jossa heijän esi-vanhemmat monessa miespolvessa ovat Tyttölöihen ja Ystäväitten keskellä viettäneet niin monta suloista ajan kulua.

Myö tahomme myös nyt tässä jälestäpäin julistaa ne Runot josta myö jo olemme puhunut, ja joihen laulaminen on luettava niin kuin Helan suurin pyhyys. Myö tiemme tätä sekä heijän sisällepitonsa suhteen, sekä että myös Tulevaisillen säilyttäisimme meijän esivanhempien vanhoja juohutuksia [juohutus, Dikt].

Kuitenkin täytyy meijän ensin muistutella, että myö heijän tutkiissa olemme löytäneet heijän olevan aivan puuttuvaiset [puuttuvaiset, Bristfälliga, defecta, fragmentariska] ja vian alaiset [vian-alaiset, corrumperade].

Myö ei ouk uskaltanna mieltämme myöten parata näitä virheitä, vuan tahomme lukioillen toimittaa heitä aivan senkaltaiset, kuin niitä tällä haavalla Seäksmäissä lauletaan, luuleissamme että kukin mieluisammasti käsittäisi heitä, heijän omassa vanhanaikuisessa, jos kohta alaistomassakin puvussa, kuin että suaha heitä jatketuksi, parsituksi ja paikatuksi tämän ajan tilkuisilla.

Myö olemme sen eistä pitänä sitä puheenmurretta hyvänä, kuin tässä kylässä puhutaan, ja josta nämätkin Runot ovat osansa suaneet; ja olemme kirjutanneet heitä niin katkaistunna ja murrettunna, kuin ovat, että silläkin säilyttäisimme heijän omat vanhan-aikuiset ja näillen paikoillen varsin tunnettomat sanat;[16] joista myökään emmö kaikkia käsitä. Kuitenkin oommo myö kokenut että muistutuksillamme heitä joksikin selittää. Vaan se tuli meistä pahoin tehty, ettei myö silloin muistana kirjuttoo heijän laulamusta (melodi) muistiin, mutta toivoomme vastapäin suavan tätäkin toimittanneeksi.

I. ALKU-SANAT.[17]

    Ruvetkasme, rohjekasme,
      Kaunissa joukos'!
    Elkäs eäntämme hävetkö,
      Kaunissa joukos'!
    Vaikk' on Lapset laulamassa,
      Kaunissa joukos'!
    Pikkuiset pirisemässä,
      Kaunissa joukos'!
    Heikot Virret heittäjälle,
      Kaunissa joukos'!
    Annas mun käjen kukata,
      Kaunissa joukos'!
    Merihelmet helkyttellä,
      Kaunissa joukos'!
    Saksan pehkineet sanella — — —
      Kaunissa joukos'!
    Ruotin ruakoisten puhella,
      Kaunissa joukos'!
    Turun Urvut uikkajoille,
      Kaunissa joukos'!
    Väätty-vasken vaikkajoille,
      Kaunissa joukos'!
    Käykäm' Siukukset sinelle,
      Kaunissa joukos'!
    Mataroille morsiameks,
      Kaunissa joukos'!
    Tuokam' sieltä seulan täysi,
      Kaunissa joukos'!
    Mataroita markan vakka,
      Kaunissa joukos'!
    Tehkesme sinistä siltaa,
      Kaunissa joukos'!
    Uikamme punainen porras,
      Kaunissa joukos'!
    Jumaloihiin männäksemme,
      Kaunissa joukos'!
    Jumaloihiin puhtaisiin,
      Kaunissa joukos'!

II. MATALENAN-RUNO.[18]

    Matalena Neiro nuori
    Kauvan se kotona kasvoi,
    Kauvan kasvoi, kauvas kuului,
    Tykönä hyvän Isänsä,
    Kanssa armahan Emonsa.
    Polki, polki permannoita
    Hänen korko-kengillänsä,
    Rautaisen rahin kulutti
    Astioita pestessänsä,
    Kulman pöyvästä kulutti
    Hopiapäällä veittellänsä,
    Hirren kynnystä kulutti
    Hänen hieno-helmallansa,
    Toisen hirren päänsä päältä,
    Hänen kultakruunullansa.

    Matalena Neiro nuori
    Mäni vettä lähteeltä,
    Kulta kiuluinen käressä,
    Kulta korva kiuluisessa;
    Katteli kuvan siansa — — —
    "Ohho, minua Neiro parka!
    Pois on muoto muuttununna,
    Kaunis karvani karunna!
    Eipä kiillä rinta-kisko,
    Eikä hohra pää-hopeeni!"
      Jesus Paimena pajussa,
    Karjalaissa kaskismaissa,
    Anoi vettä juoraksensa.
    "Ei o mulla astiata,
    Ei o kannuini kotona!
    Pikarit pinona vierit,
    Kannut halkona kaalsit."
      "Pistäpäs pivon täysi,
      Kahmalon täysi kanniksella!"
    "Mitäs puhut Suomen-sulha,
    Suomen-sulha, Mairen-orja,
    Isäini ikäinen paimen,
    Ruoti ruorolla elänyn,
    Kalan-päillä kasvatettu
    Karjalaissa kaskismaissa."

      "Siismä lienen Suomen-sulha,
      Suomen-sulha, mairen-orja,
      Isäis ikuinen paimen,
      Ruoti ruoroilla elänyn,
      Kalan päillä kasvatettu
      Karjalaissa kaskismaissa,
      Ellemme elkiäs sanelen?"
    "Sano kaikki mitäs tierät!"
      "Kussas kolmet poikalastais?
      Yhren tuiskasit tuleen,
      Toisen vetkaisit veteen,
      Kolmannen kaivot karkeiseen.
      Sen kuins tuiskasit tuleen
      Siit olis Ruotissa Ritari,
      Sen kuins vetkaisit veteen
      Siit olis herra tällä maalla,
      Sen kuins kaivot karkeisehen,
      Siit olis Pappi paras tullut."
    Matalena Neiro nuori
    Rupeis vasta itkemään.
    Itki vettä kiulun täysi,
    Pesi Jesuksen jalat;
    Hiuksillansa kuivaeli.
    "Itepäs lienet Herra Jesus
    Kusmuin elkeeni sanelit!
    Pane minua minkäs tahrot,
    Soihin maihin portahiksi,
    Jaloin päällä-käytäväksi,
    Joka porton käytäväksi,
    Joka tuulen turjotella,
    Laaja lainen larella."

III. INKERIN-RUNO.[19]

    Inkeri ihanen Neiro
    Varas se vakuhun nais,
    Lalmanti Iso Ritari
    Anto kättä kätkyä
    Ison kimpun kihlajell,
    Suuren sormuksen lunasti.
    "Kokotteles vuotta viisi,
    Vuotta viisi, vuotta kuusi,
    Kanssa kaheksan keseä,
    Ynnä yheksän suven,
    Vuosi-kausi kymmenettä!
    Kuinsa kuulet kuoleheeni,
    Ottakos uroa parempi!
    Elkössä pahempataini,
    Elkössä parempataini,
    Ota muutoin muotohitteis!"

    Erikki vähä Ritari
    Valeh-kirja kannatteli,
    Valeh-kirja kiiruhulta:
    "Lalmanteis on sorissa voit'tu,
    Pantu maahan paimen luissa." — — —

    Inkeri ihanen Neiro
    Väein vietiin viintupa,
    Väein kihlat annettiin,
    Väein ei eneä vihillen saatu.
    Ei miehin eikä miakkan,
    Eikä uljoisten uroisten,
    Eikä vaimojen valitten,
    Eikä neitten kauneuven.
      Inkeri ihanen Neiro
    Istu se lutin solassa,
    Sekä istu että itki,
    Katto itään, katto länteen,
    Katto poiki pohjoisehen.
    Näki kykkärän merellä:
    "Jossa lienet lintuparvi,
    Niin sä lähre lentämään!
    Jossa lienet kalaparvi,
    Niin se vaipunet mereen!
    Jossa lienet Lalmantiini,
    Laske purtees valkamaan!"
      Erikki vähä Ritar:
      "Mistäs tunnet Lalmannikseis?"
    "Tunnen nasta, tunnen purteet,
    Kahen airon laskennosta,
    Toinen puoli uutta purtta,
    Toinen silkiä sinistä;
    Silkki Inkerin kutoma,
    Kauvon Neiron kairehtima."

    "Minun nuorin Veljykkeisen,
    Ota ohrilta oriis,
    Irulta ikä-lihanen,
    Maata-jalka maltahilta,
    Aja vasta Lalmantia!"
      "Terve, nuori Naeramiehein!
      Kuinka Inkeri elää?"
    "Hyvä Inkeris elää,
    Viikkokausi häitä juotu,
    Toinen lahjoja lareltu,
    Kolmas annettu antemia."

IV. ANNUKAISEN-RUNO.[20]

    Annukainen Neiro nuori,
    Istu Turun sillan päässä;
    Kaitti kaupungin Kanoja,
    Neuvo Turun Neiroisia.

    Nousi pilvi luotehesta,
    Toinen lännestä läheni;
    Se kuin lännestä läheni,
    Se muutui Neiren haaksi;
    Se kuin nousi luotehesta,
    Se muutui kestin haaksi.
      "Jo mun kesti kerran petti,
    Hukutteli huoran poika,
    Söi mun syötetyt Sikaini,
    Joi mun joulu-tynnöriini. — —
    Minun pieni pelto-paitain
    Tahto verkaista hametta,
    Minun verkainen hameeni
    Tahto vyötä kullattua,
    Minun vyöni kullatuini
    Tahto raskaita rahoja,
    Minun raskaat rahaani
    Tahto nuorta kauppamiestä,
    Minun nuori kauppamiehein
    Tahto männä muillen maillen,
    Muillen maillen vierahillen.
      Puhui purjehen siaan,
    Kantoi hahteen kalunsa. — — —
    Hikois' Hirvi juostuansa,
    Joi Hirvi janottuansa,
    Herantiestä lähtehä.
    Siihen kuolansa valutti,
    Siihen heiti haivenensa;
    Siihen kasvoi tuomu kaunis,
    Tuomuun hyvän herälmän;
    Karkais siihen kataja kaunis,
    Katajahan kaunis marja;
    Joka siitä oksan otti,
    Se otti ikuisen onnen;
    Joka siitä lemmen leikais,
    Se leikais ikuisen lemmen.
    Jesuksen jätän siaani,
    Maaria hyvä majaini,
    Hyvä on toisten tullakseeni,
    Parempi palatakseeni
    Ennen tehruillen teloillen,
    Aluttoillen anturoillen.
    Kennenkäs on telat tekemät?
    Kennenkäs on anturat alomat?"
    "Jesuksen on telat tekemät!
    Maarian on anturat alomat."

G—nd.