MUISTUTUKSIA MEIJÄN VANHOISTA KANSALLISISTA SOITOISTAMME.
Koska myö kerran olemme ruvenneet perkamaan meijän omiamme vanhuksiamme, ja tarkoittanneet parempoo tietoa ei ainoastaan meijän Runomuksestamme,[299] mutta myöskin meijän vanhoin viisauesta, ja heijän muusta elämästä, että sillä saisimme vähittäin valaistuneeksi meijän omoo tarinamustamme, niin luulemme me etttä meijän vanhat kansalliset laulamukset[300] ovat soitostaankin aivan merkilliset, ettei siitäkin jotaik puhua; tahi myö uskotaan että se oisi ansioksi arvattava, harjoittaa ja ilmoittaa meijän omoa vanhoa soittamustamme,[301] sellainen kuin se vielä osottaiksen meijän vanhoissa lauluissa ja soitoissa. Sillä kansan mieli ja ajatus pitäis siinäkin ilmistyä; ikään kuin muissa hänen toimituksissansa. Tahi kansan soittamuksen täytyy aina olla yksi puhkaus hänen tunnosta, (ett uttryck af dess känsla) ikään kuin hänen Runomuksessansa puhkistuuvat hänen juohtumukset (liksom dess fantasi röjer sig i poesin).
Meijän tietäksemme ei ouk vielä ykskään ottanut hakeaksensa, sitä vähemmin harjoittaaksensa meijän Suomalaista soittamustamme; se on niin kuin meijän muutkin omat laitokset heitetty uneukseen ja pilkaukseen. Se oisi ollut meillen hauskaksemme, jos joku jo e.m. 500 vuotta siitten oisi kirjaan pistänyt meijän silloin olevaiset Suomalaiset soitot; ja se olkoon tulevillen huvitukseksi, että myö nyt tätä tehään. Mitä näihen iästä tuloo, niin on arvattava, että ne ovat vanhemmat kuin sanottiin, mutta mitenkä sitä soattaneen toistoo? —
Jos Runon soittamus eli laulamus on niin vanha kuin ite runot, niin siinä oisi toistusta kyllä, että hyö ei ouk toisen päivän synyttämiä. Se on uskottava että laulamus ei ainoastaan ouk yhtä vanhaa kuin laulun-sanat, mutta monta vanhempi, sillä laulamus on se piiros johon sanat suljetaan ja sovitetaan, ja koska piiros on aina vanhempi kuin mitä hänessä suljetaan, niin on myöskin runon-soitto paljoa vanhempi kuin ykskään meijän runoista. Meijän runoin ikee ei myö tiijetäk, mutta sitä myö tiijätään että Suomalaiset jo vanhoinna aikoina[302] olivat kuuluisat heijän runon laulamisesta, joihen piiroksiin heijän taikaukset ja loihtumiset siitten sovitettiin; ja että se sana Runo — joka Ruotinkin vanhassa kielessä merkihti sekä laulua, että ite viisautta, että myös näitä neniä (de bokstäfwer) joilla sitä toimitettiin — on peri vanha, nehään siitä, että Odin jo sanotaan heitä harjoittanneen. Tacituksen aikana heitä jo nimitettiin Ruomissa, joka näyttää että hyö mahtaavat olla lähes 2000 aastaikoa vanhat, tahi ennen meijän vuos-lukua.
Jos sen eistä Runot on niin vanhat kuin heijän nimet; kuinka vanhat eikös siitten Runon soitot liene, jotka ovat heitä vanhemmat? Mutta siiten on toinen kysymys, jos heitä vanhuutessa laulettiin varsin sillä tavalla kuin nyt, tahi jos eivät hyö ouk ajan kululla jossakussa muuttuneet. Tämä on tietämätöin, vaan uskottava, että jos hyö oisivat muuttuneetkin, niin se mahtaa olla niin varsin vähä, ettei se meitä eksytä heijän luontoansa tuntemasta; josta myö kohta tulemme enemmin puhumaan.
Se on oppineilta jo havaittu että kielet olivat vanhuutessa enemmin runolliset (poetiska) ja soitollen tointuvaiset (musikaliska, stämda för assonans, harmoni, melodi) kuin nykyisin; että sitä myöten kuin kansa valistuu, niin sitä myöten hään kavottaa myös kielestänsä tätä vanhoo runollista luontoa, joka syntyy puhtaaksi puheeksi;[303] tahi se vaipuu olemasta yksi puhkaus[304] ainoastaan heijän tunnollensa, ja tuloo soveliammaksi toimittamaan heijän ajatuksia ja ymmärtämyksiä. Moni on sen eistä luullut, että kielet vanhuutessa hoastettiin enemmin laulamalla kuin puhumalla, tahi että ihmiset tarkoittivat kielessänsä enemmin eäntää ja sointua,[305] kuin sanoja ja puheita; ja se näyttä kyllä, kuin tämä luulo ei oisi ilman perustuksetak. Jos ei tunnetak muuta, niin tunnetaan että kaikissa kansoissa tavataan lauluja ja soitto-neuvoja (olkoon ne hyvät tahi huonot) jo kaikkiin vanhimmillakin ajoilla. Nähty on myös, ettei muut soitot mielytä sitä roakoo rahvasta, kuin ne jotka hyvin tärisee ja kiljuu heijän korvissaan, sillä heijän kuulo-aistimet ovat aivan karkeet, ja tarvihtoovat kovoa paukuttamista, ennen kuin heltyyvät. Tästä tuloo että sen valaistamattoman kansan soitto-neuvot ovat kimakkaat ja kiljuvaiset eänestään, niin kuin Ruohtalaisten Nykkel-harppu, Skottilaisten Säkkipilli, ja Lappalaisten Rumpu j.n.e.; tästäpä tuloo myöskin että Suomalaiset ovat nykyisin pois-heittäneet kantelettansa, ja remputtaavat nyt pahapäiväisillä vinkuvilla viuluilla.[306] Mutta ettei vanhoina aikoina ouk ollut varsin niin, tavataan vielä heijän vanhasta kauniista soitikasta,[307] heijän vanhoista kauniista laulamuksista, ja heijän suloisesta runomuksesta.
Se on ensinnik mainittava, että Suomalaisilla on oma vanha soittelo kuhuttu kantele, joka jo teoltaan osottaa vanhuutta,[308] ja yksinkertaisuutta,[309] ja jota ei tavatak muualla missään. Ettei se ouk vierailta haettu, toista hänen Suomalainen nimensä, ellei sitä selitettäsik Ruomalaisten sanasta cantare.[310] Vielä merkillisempi on, että se on luonnostaan niin hilja- ja hellä-eäninen, että se näyttää ainoastaan olleen tehty suosioitellakseen suru-mielisiä ja ala-uloisia,[311] vaan ei iloksi roa'an talon-pojallisen rahvan, joka toistaa että kansan mieli ja luonto ei ouk ollut varsin semmoinen kuin nykyisin. Kuin nyt tutkistelemme niitä soittoja joita sillä soitettiin, niin löyvämme heitäkin ilman mitään pauhamista varsin tyynestä luonnosta, usseemmittain lauhkia-eänisiä,[312] niin kuin muka muihenkin kansoin vanhimmat laulut.
Kuin nyt tarkemmin tiijustelemme meijän vanhoa Suomalaista soittamustamme, niin havaimme että se on kahellainen; nimittäin ensinnik se joka osoittaiksen meijän vanhoissa kansallisissa lauluissa, eli se joka on soatettu sanoilla, ja joka on jo enemmin antainnaan meärättyihin eäniin (som redan öfwergått till mera artikulierade ljud). Nämät laulamukset, joissa sanat on jo sovitetut soittoon, tahi jossa soitto on jo ikään kuin taivuttanut ihtiänsä sanoin, luetaan muissa kansoissa kaikkiin vanhimmiksi soittamukseksi, johon hyö tutkimisellaan taitaavat tulla tietäviksi. Näihin on meijän Suomalaiset Runon-soitot luettavia. Mutta meillä on vielä yksi toinen soitto-loatu, joka on meijän mielestämme vielä vanhempi, ja jota myö sen eistä eroitamme näistä — se on muka meijän paimenen-soitot. Hyö ovat niin vanhat ettei heillä eneä löyvyk sanojakaan, ja tietämätöin on, jos sellaisia on milloinkaan löytynyt.[313] Sillä hyö ovat ikään kuin syntyneet meärämättömiltä eäniltä,[314] koska eivät ouk soanneet sanojakaan heihin sopimaan. Hyö ovat nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujauttelemuksia mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka mielyttää miehen mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme, ja meijän koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja jollon meluisimme kotimehissämme, ja jollon heissä kuulimme maan-kylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan. Nämät paimenen-soitot ovat muista soitoista luettavia ikään kuin lapsillisia lausumuksia, jotka eivät ouk vielä koventuneet miehen täyvelliseen puheesen. Että paimenen-soitot ovat kaikkiin vanhimmat, ja ovat ikään kuin syntyneet ihmiskunnan lapsillisessa iässä, nähään siitä, että heitä soitetaan sarviloilla, jotka ovat ne kaikkiin vanhimmat soitikat sukukunnassamme.[315] Myö tunnemmo että ne muinoiset kansat ensin vanhuutessa olivat karjan kaitsiat.[316] Sitä luetaan jo vanhassakin testamentissa, Abelista alkain.
Myö uskomme, että jos muillakin kansoilla oisi muka tallella heijän vanhimmat paimenen-soitot, niin ne oisivat ehkä kaikki melkeen yhtäluontoisia,[317] sillä hyö ovat kaikki ikään kuin sarvessa syntyneet, ja kasvaneet näinnä yksisinnä vanhoinna aikoinna. Se on paha kyllä ettei muut kansat ouk ottaneet näistä paremmin voaria, tahi julistanneet heitä muillen, ja se olkoon luettu meillä ansiokseksemme, jos oisimme muka ne ensimmäiset jotka ottaapi heitä toimittaaksemme.
Nämät paimenen-soitot, jotka tässä nyt annetaan teillen, ovat Savosta kotoisin; mutta uskottava on että niitä soitetaan muissakin Suomalaisissa maakunnissa. Sitäk ensimmäisetäk[318] niin ovat toiset kaikki ylöskirjutetut Juvan pappilassa, kirkko-kylän paimenilta.[319] Se oisi toivottava, että meijän moamiehet, muissakin moan-paikoisamme, ottaisivat sen vaivan ja ylös-kirjuttaisivat niitä laulamuksia, jotka heissä ehkä vielä löytynöön. Koska minä yhestä kylästä olen yksinäini soanut näin monta soittoa, miten iso joukko eikös siitten heitä mahtaisi soaha, jos heitä keräileisimme koko Suomenniemestä. Tosi on kyllä, että iso joukko heistä on lähtenyt toinen toisestaan, ja että ne juuri vanhat ovat ehkä varsin harvat. Mutta hyö ovat kuitenkin kaikki yhteen kuuluvia ja kirjaan pantavia, koska heitä näin vanhuesta lauletaan; myö oumme heitä myöskin sen eistä tässä kirjaan pistäneet.
Koskei näillä paimen-soitoilla löyvyk sanoja, niin olen minä kuitenkin uskaltannut että joten kuten sovittaa sanoja heihin, jotta sillä paremmin heitä muisteleisimme, ja taitaisi mielessämme pi'ellä, liioitenkin koska niin harvat meijän omista soitoistamme ovat lauluiksi harjoitetut. Minä olisin kernaasti sanoissakin tahtonut tavoittaa samalaista yhtäläisyyttä ja yksin-kertaisuutta, kuin soitossakin, mutta se on ollut mullen työläs, nouattaakseni.[320] Tästä minä tahon muistuttoo, että soitossa on arvo, vaan ei sanoissa. Hyö ovat perin vanhat, vaan nämät nyt vasta tehtyt. Soitto on tässä peätarkoittamus, sanat ovat ainoastaan yksi sivu-aine (biomständighet).
Mitä toas tuloo sanottavaksi siitä toisesta soiton-loavusta, nimittäin meijän lauluista, eli siitä soittamuksesta, kussa jo sanat ovat soittoon sovietetut, niin sekkiin on kahellainen; nimittäin 1) Runon soitto,[321] ja 2) muut (vanhat kansalliset) laulamukset; johon nykyisempiäkin lauluja on luettavia.
Mitä Runoihin tuloo, niin on jo mainittu heijän vanhuuesta, myö tahommo sen eistä ainoastaan nimittää, että ne ovat siitäkin merkilliset, että heitä lauletaan viis-neljännessä nivelessä[322] jota muuten harvoin tavataan. Heitä lauletaan nyt kahella vaihoksella,[323] vaan koska se toinen vaihos ainoastaan on yks lähtämä tahi vaihtaus[324] siitä ensimmäisestä, ikään kuin toinen sana[325] useemmittain on yksi kertaus tahi selitys siitä ensimmäisestä, niin on uskottava että heitä vanhuutessa ainoastaan laulettiin yhellä vaihoksella. Tätä teköö moni vielä nytkin, ja näin heitä tänäkin päivänä vielä lauletaan Viron-moassa, ehkä heijän soitto siellä on vähä toisellainen. Kussakin vaihoksessa (eli koko vanhassa Runon-laulussa) ei löyvyk muuta kuin kaks niveltä,[326] joista se toinen näyttää niin kuin sekin muka ois ainoastaan yksi vaihtaus siitä ensimmäisestä. Että asia mahtaa olla tällainen, tuloo meillen ikään kuin selvemmäksi jos tarkemmin tutkistellaan mitenkä heitä laulettiin. Myö havaamme silloin, että ne vanhat laulelivat nämät runot säistämisellä, tahi vuorotellen, sillä tavalla että kuin laulaja oli ensimmäisen sanan laulanut (joka oli soitossa, ensimmäinen niveli), niin silloin puoltaja jo kerroitti samoo sanoa, vähällä eänen viskottamisella, ja siitä syntyi nyt toinen niveli, joka lopettaa ensimmäisen vaihoksen. Kuin laulaja siitten toas alkoi laulella toista sanoo, niin se (meijän nykyisessä Runon-soitossa) alensi eäntänsä ikään kuin vastatakseen muka puoltajan puhetta, jota toas puoltaja vuorostaan kerroitteli; sillä tavalla on uskottava että toinen vaihos on ilmauntunna. Tällä tavalla nähään että tämä Runon-laulu on varsin yksinkertainen, ja että hänessä juurin-jahkain ei löyvyk muuta kuin yks ainua niveli, jota neljästi kerroitaan eli vaihetaan. Kuin nyt taas tutkistellaan tätä yhteistä niveltä, niin havaimme että hänessä juuri löytyy ne samat viijet eänet, jotka soahaan taipumaan heijän sarvellansa ja kantelellansa. Myö havaimme sen eistä, että koko meijän Runo-soitto ei ouk muuta kuin ainoastaan yks sointu näillä viijellä kielellä.[327] Olkoon tämä yksi varma toistus hänen vanhuuestansa. Ettei se ouk ajan-kululla tullut paljon muutetuksi, on siitä arvattava, että näillä viiellä eänellä ei synny monta vaihtausta, ja että se on mahotoin tehä sitä yksinkertaisemmaksi, jos tahtoisimmekin. Koska pitkät Runot ja laulut ovat monessa vuossaassa pysyneet kansan mielessä ja muistossa, kuinka kauvan eikös siitten tämä viis-eäninen sarven-soitto ouk tainut hänessä pysyä.
Nämät Runon-soitot lauletaan Suomessa monen-vaihtauksilla,[328] vaan hyö ovat kuitenkin kaikki niin yksin-luontoiset, että heissä jokaisessa hyvin tunnetaan sitä vanhoa peä-nivältä. Virossakin jossa hyö ovat nimensäkkin jo kavottaneet, ja jossa heitä nyt lauletaan muuinna lauluinna toisella nimellä, siinäkin heissä vielä tunnetan sitä heissä olevaa vanhaa niveltä.
Se toinen loatu näistä meijän vanhoista lauluistamme, on toas luonnostaan kahellainen, nimittäin vanhempia ja uuvempia. Ne vanhemmat ovat usein Runoin ja paimen-soittoin tapaisia, ikään kuin oisivat ainoastaan sävältynneet heistä. Heijän vanhuutta selitetään siitäkin, että moni heistä ei ouk sen pitempi kuin kaksi niveltä kaikkiaan, ikään semmoiset pian kuin Hottentottilaisten laulut Afrikan eteläisemmässä peässä.[329] Mutta heijän nykyiset sanat ovat myöhäisempinnä aikoinna heihin sovitettunna; ussein varsin näinnä viimäisinnä vuosinna, josta hyö myöskin useemmittain ovat varsin tyhmät ja ilman arvotak. Ne toiset nykyisemmät laulut, jotka ovat luonnostaan toisia tykkänään kuin ne vanhat, ovat monesti aivan kauniit ja soreet eänestään, ehkä ei heissä löyvyk sitä vanhoa yksinkertaisuutta, jota tavataan toisissa, ja joka on heillen ansioksi luettava. Heissä tavataan jo yksi toinen soitto-johtaus,[330] kuin niissä vanhoissa lauluissa; heissäkin jo löytyy sekä usseemmat eänet että puol-eäniä. Meillä oisi mielessämme että aikoa myöten, maamiehillemme toimittoo nämät meijän nykyisemmätkin laulamukset, joista olemme jo koonnut hyvän joukon. Kuitenkin tahomme myö ensin harjoittoo ne vanhat; tämä oisi siitäkin tarpeellinen; että ne rupeavat jo päivä päivältä katoamaan ja hälviämään, niin että jos ei heitä nyt pysytettäis mieleemme, niin häviäisivät kuin monet muut, jotka ovat jo joutuneet hukkaan.
Moni ehkä luuloo että nämät ovat huonoja remputoksia, jotka ainoastaan huvittaa talonpojallista kansoo, ja jotka on heillen vaan ei muillen sopivaisia, ja irvistelekset ehkä näillen meijän loilotuksillen, niin kuin ovat jo ennen muka pilkaneet meijän runojamme ja meijän puhettamme. Kussakin kansassa löytyy aina tyhmiä miehiä, jotka eivät ymmärräk, että kansoin tarkempi tiiusteleminen on meijän isoin viisaus. Heijän, jotka eivät ouk tahtoneet ryvetellä suutansa Suomalaisilla sanoilla, antakaamme klaverilöillänsä koputtoo Saksalaisia ja Franskalaisia soittoja, tahi miäkitköön mieltänsä myöten muita muukalaisia veisuja. Ja kuin hyö Harakkoinna ovat sikärtävöinnään pieniin Sirkuisten tavalla, niin tahomme myö ikään kuin peipuiset meijän puistikossa lauleskella omalla kielellämme. Ne jotka paremmin arvaavat asian, ymmärtäävät kyllä, että jos ei meijän soitossa ouk niin monet ja kauniit visärrökset,[331] niin konstilliset ja komeet heläjämiset[332] kuin eteläisemmissä kansoissa, niin se on kuitenkin soma yksinkertaisuuestaan, ja synkiä sanoistaan. Ja paiti sitä, jos sillä ei oisi muuta arvoa, kuin ainoastaan että on omat, niin siinä oisi syytä kyllä häntä harjoittellaksemme: paremp oma olkinen, kuin vieras villainen.
(Vastapäin enempi.)
PAIMEN-LAULUJA.
I.
PÄIVÄN NOUSTESSA.
Päivä nousoo, päivä nousoo,
Nouske nauat vuotehelta,
Tasa-turvat turpehelta!
Makoomasta, torkumasta,
Parkumasta, porkumasta.
Nouske, nouske, nouske, nouske!
Havujaini hautomasta,
Tunkiolta tunkemasta,
Etkös nousek karhun-pala,
Etkös kuulek korvettava!
Jouvu, jouvu, jouvu, jouvu!
Jouvuk Juovik joutuisasti,
Nouse Neitur' nopiasti!
Kylän-karjat jo mänöövät,
Muut hyö einensä jo syövät.
Juotan teitä, uotan teitä,
Hautehilla haljaisilla,
Kaljoihilla kauraisilla,
Joita annan sormellaini,
Joita kannan korvollaini.
Ulos tuosta, — etkös mänek
Poisi! paha potkimasta,
Soahviaini sotkemasta;
Kolautan korennalla,
Paukautan patukalla.
Puskeppas Punikki lehmäin!
Taukoa härkä härnymästä,
Karva-silmä karjumasta!
Mitäs viivytteleit vielä,
Etkös pyrik kumma, tielle!
II.
LEHMIÄNSÄ LUVETELLESSAAN.
Tulkaa, tulkaa Lehmäini tänne! :,:
Petäkköhön, lepikkohon, lehtohon jo männään. :,:
Jok' on kaikki Lehmäini tiellä, :,:
Vaanko liene vasikoita navetassa vielä? :,:
Kuinma huuan sarvet ja sorkat, :,:
Patukat ja putikat, ja pukihit ja porsaat. :,:
Tiistik', Torstik', Perjaka, Lauker'! :,:
Ilturi ja Neituri ja Sunteri ja Anter'! :,:
Peästik', Petrik', Kukkainen kulta! :,:
Heluna ja Haluna ja Juhlikki, jo tulkaa! :,:
Vallik', Vyötik', Lastik' ja Karjo! :,:
Tähikki ja Tuomikki ja Ristikki ja Kirjo! :,:
Moatik', Mansik', Mustik' ja muita! :,:
Punikki ja Pulmikki, ja päiviä ja kuita! :,:[333]
Juolik', Juovik', suuret ja pienet! :,:
Verkunat ja Omenat, ja kutka kaikki lieneet. :,:
III.
MEHTÄÄN MÄNTYVÄ.
Lehmät, lähtekee näillen maillen! :,:
Teäl' on ruoka kaikellainen. :,:
Neituri, Naituri, Lehik' lehmäin, :,:
Tule tänne Punik' lehmäin! :,:
Teäl' on heinät hienoisemmat, :,:
Teäl' on mehät mieluisemmat. :,:
"Kortteet on korkeet korvessamme," :,:
(Niin se soittaa torvessamme). :,:
Sarat ne kasvaa salossamme, :,:
Maito-heinät talossamme. :,:
IV.
KEOLLA.
Kosket pauhaavat,
Linnut laulaavat
Kauniilla eänellä keväillä;
Kaikk' on somat,
Kaikk' on koriat,
Mitäpä keolla käveillä.
Lähet leikkyyvät,
Lehet leikkiivät,
Kukiin on iloinen itestään.
Kukat kullassa,
Maot mullassa,
Tuntoovat tulen jo sisästään.
Tulkaa veikoiset!
Suomen Neitoiset
Kauniiksi peätäns jo kauristaa,
Kukkiin sankoilla,
Ruusun pannoilla
Tahtoovat teijätkin kaunistaa.
Kukat väilyvät,
Helmet heilyvät
Heijän kauniilla kauloillaan,
Tyttöin parvessa,
Soitan sarvessa,
Alotan päiväini lauluilla.
V.
SYVÄN-MOAN NAVOILLA.
Yksin käynmä korvessaini,
Soitan suolla sarvellaini.
Eik' ou toista toveria,
Eik' ou kutaan kumppanina,
— Minun kultain Lehmäin — hoi!
Vajun näihin jynkiöihin,
Syvämmaihin synkiöihin;
Jossa hoamut hoamuavat,
Mehän-varjot vaeltaavat,
— Ite Hiisi hiiskuttaa.
Metän kultainen kuninkas,
Kulta-helma, vaski-renkas,
Vaeltaapi varhain näihin
Tapiolan suuriin häihin,
— Pitelemään piikojaan.
Mihin jouvun paimen-rukka,
Jos mun soapi vuoren-Ukko,
Joka sieppaa nuoret neijot,
Joka viepi vuoreen heijät,
— Vieressänsä makuuttaa.
Paha tulla paimenillen
Halla-parran laitumillen,
Metän miniät mänöövät,
Kesä-öinä kävelöövät
Mieluisahan mehtolaan.
Hiljan Hiijet hiiskuttaavat,
Pillillöinsä piiskuttaavat
Kuin hyö kupistansa syövät,
Tahi kuin hyö leikkii lyövät
Tapiolan tarhoissa.
Minä tyttö-riepu juoksen
Kotihin, emäntäin luoksen,
Joka kehoittaa ja kiittää,
Etten pelkeis eneä niitä
— Niitä metän peikkoja.
VI.
NEIJON VALITUS.
Tule tänn' poika-rukka,
Tule tänn' luoksein!
Kuulet sen ketoin kukka,
Jouvu tänn', juokse!
Missä sinä viivytteleit,
Kuin et ou siellä!
Missä sinä viilettelet,
Kuin et ouk tiellä!
Paha on mulla,
Enemmän uottaa;
Paha on tulla
Emäntäin luota.
Empä minä luule
Vissiinkään vielä,
Ettäpä ne kuulee
Missä mä liene;
Muttama pelkeän, ett
Jos hyö tietäis.
Niin saisin
Pahat sanat.
Tule pois poika-kulta,
Tule pois vuonnain!
Minä sois'n sitä sulta,
Että ois't luonnain.
Kussa sinä kuljeskelet,
Kuin et tule tänne?
Kussa sinä kuhnustelet,
Kuin et tule ennen?
Ethään lie männy!
(Monipa pettää)
Ethään sie henny
Minua jättää.
Kuitenkinma soisin
Sinua tänne,
Olisin ja oisin
Niini kuin ennen.
Kuules mun kultaini,
Tule mun tuttuini
Tyköini toas.
VII.
POIKA.
Maija parka, Maija parka,
Teäll' on paras marja-paikka;
Tule heitä
Noutamaani,
Tule näitä
Noukkimaani!
Kuin et kuule,
En ouk millään;
Kuin et tule,
Ole sillään.
Minäpä sinusta väliä huolin,
Kuhunma muitakin muksia[334] tänne.
VIII.
VAROITUS.
Viel' on vanhemmat tässä,
Viel' on siskotkin lässä;
Elä tule, mun kultain!
Elä tule, mun kultain!
Kuin hyö mänöövät mehtään,
Kuin hyö lähtöövät lehtoon,
Pistäit tyttöisi tyköön,
Pistäit tyttöisi tyköön!
Ei ouk emoini tiällä,
Eik' ou siskot mun peälläin,
Tule pois minun poikain!
Tule pois minun poikain!
Jos ois viekurit vielä,
Jos ois tieturit tiellä,
Pistäit piiloon, ja outa,
Pistäit piiloon, ja outa.
Kuinma sarvella soitan,
Kuinma torvella koitan,
Tule silloin mun luoksein!
Tule silloin mun luoksein!
IX.
VASTAUS.
Jopama kuulen,
Jopama luulen,
Että hyö mäni pois,
Mänivät muullen.
Neitoisein!
Veikkaisein,
Kohtama tulen.
X.
KAIPAUS.
Missä liene
Neitoiseeni,
Tyttö-rukka, kaunoiseeni!
Kuin ei kuulu
Lehmän luulla
Tuolla suolla pullittavan.
Eikä tässä
Metähässä
Pukin sarvella ouk lässä;
Jolla soitti,
Jolla voitti,
Minun syväntäini koitti.
Kuules kultain,
Hyvä Tyttö!
Tyttö-rukka, kaunis Tyttö!
Mielen hauto,
Mielen kautto,
Mielen vietto, nuori Neito!
Etkös ennee
Tule tänne,
Sinun poikais poveen lennä?
Etkös juoksen
Tule luoksein,
Kuinma huuan nimeis vuoksen?
Muistan muilon
Kuin mun huiluin
Käissäin soitti: luilun, luilun.
Kuin myö äsken
Kahenkesken
Istuittimme kukkiin keskell'.
Neitoiseini
Sylissäini
Pitelin, ja vieressäini;
Kuiskuttelin,
Huiskuttelin,
Muinoisia muistuttelin.
Pientarilla
Pienoisilla,
Usein oltiin leikkisillä;
Lepikossa,
Lehikossa,
Usein käytiin karpalossa;
Mutta marjat,
Että karjat
Saivat piteä omat rauhat.
Meill' oil muuta
Suloisuutta,
Annoim' toisillemme suuta.
Talvisella
Tanterella
Lennättimmö hevoisella,
Mäkilöillä,
Rekilöillä,
Päivihillä että öillä.
Syksy-seällä,
Luikuin peällä
Kirjuttelin nimeis jälle.
Kuin ma luistin,
Kättäis puistin,
Kaikki vielä juohuu muistiin.
Niinpä vielä
Juohuu mielein,
Kuin ma mänin munnain[335] kieiltäin
Sinun luokseis,
Sinun vuokseis
Viivyn monta kertaa tiellä.
Kovan toran,
Pahan loran,
Viimein vihan sain, ja porun;
Toisin' itkin
Päivän pitkän
Kyyneleitä kyllä kitkin.
Vaan kuin ilmiin
Sain sun silmät,
Niin ne pyyhkäis murheen pilvet;
Huolet heitin,
Murheet päitin,
Juoksin luokseis, nuori neitin!
Vaan ei ennee
Sinne männä,
Kaikki uneuhtuu jo häneen!
Ajat muuttuu,
Päivät puuttuu,
Miehen mieli yksin juuttuu.
Nyt ma tuolla
Karjan suolla
Hiihän Hirviä, mun luolain;
Nytmä tässä
Metähässä
Koatan Karhuja pesässä;
Jossa muilon
Minun huiluin
Soitti somast luilun, luilun.
Jossa ennen
Ilman kennen
Tietämätäk, tulin tänne.
Nyt ma laitan
Laivat, taitan
Roso-honkia salossa;
Nytmä kaivan
Suot, ja raivaan
Ruma-murtoja palossa.
Pellot, huuhat,
Niityt, luhat,
Mielein turmeloo jo tuhat';
Yöt ja päivät,
Ruuat, leivät,
Kaikk' ne rakkautein veivät.
(yks eäni, kaukana)
"Kahet kuitenk' rakkaat jäivät."
Mitäs kuulen?
(eäni, matkan peästä)
"Tulen, tulen!"
(Poika, toas)
Täss on taikaus ma luulen. —
Kuka siellä?
(eäni, lähempänä)
"Vielä! vielä!
Yksi ystävä on tiellä."
Poika:
Korvat että
Silmät pettää,
Peloittaapi koko mettä!
Tyttö:
"Tuo on multa"
Poika:
Tuo on sulta!
Tyttö: Poika:
"Poika-rukka"! — Tyttö kulta!
XI.
TOIVOTUS.
Kuules mun kultaini,
Ainua armaini,
Nyt on Maikki marjassa,
Lehmäin on karjassa,
Yksin nyt uotan,
Ja toivon ja luotan,
Ettei mun sormeini soittaisi suotta.
Voi minun kultain
Kuin katoisit kauvaks,
Viivyt niin viikon, kuin oisit hauvass';
Keännä siitt' jälleen,
Ja jouvuppas välleen,
Tule mun tuttuini tyköini jälleen!
Halata soisin, ja
Antava oisin
Suloista suuta, niin
Paljon kuin voisin.
Antaisin suuta,
Ja antaisin muuta,
Kuin sa tulet tänne kuin huiluini huutaa;
Mansikat marjain,
Ja koirain ja karjain
Kaikki ma annan, ja sinullen tarjoon.
Juustot ma annan,
Ja kannulla kannan
Makiamman maijon, kuin pöyvälle pannaan.
XII.
LAMPAAN PAIMENET
Laulan minä Lammastaini,
Huikkaan vähän verran;
Vuonistakin vuohistakin luilottelen.
Lausun minä laumastaini,
Pukistakin kerran;
Kauristakin kaunihisti pulloittelen.
Vuonnaat on villaiset, moatiaiset,
Pukit ei milloinkaan! Vaan kaikki karvahaiset.
XIII.
Minä laulan laumastaini,
Minä lausun lammastaini:
Niit' on monta karjassaini,
Niit' on monta parvessaini
Valkoiset on Vuohet meijän,
Valkoiset on vuonnat heijän;
Mutta muihen halpaisemmat,
Mustat, muihen valkoisemmat,
Meijän ovat villaisemmat,
Meijän ovat viljaisemmat,
Kuin on muihen tarhoissansa,
Kuin on kuihen karjoissansa.
Vielä muistan, muikiasti,
Hukka huusi huikiasti:
"Suolla käyvät paistit meijän
Tuolla käyvät kaitset heijän.
"Peästa paimen lampaan-vuonna
Kävelemään korven luonna,
Anna käyvä vuohet tuolla
Mieltens' myöten rahka-suolla.
"Kyllä myö heit' suojelemme,
Huoleheisi huojelemme:
Ettei sull' ouk huolta heistä,
Muillen muka murhe näistä."
Paimen lausui: "Roito-rukka,
Elä tuosta huoli Hukka!
Sull' on suru suuhustaisi,
Murhe muusta ruuastaisi.
"Etkös lähek poisi, ennen
Kuin ma käsken Koirain tänne,
Kyllä Musti opettaapi,
Lausujaisi lopettaapi."
Susi juosta kiiätteli,
Viitoi myöten viiletteli,
Tuonek toisten karjan-maillen,
Kuin ei käynyt tässä laillen.
XIV.
ILTA-LAULU.
Soittelen suolla,
Tojotan tuolla;
Lehmät ne lepäävät lehossa,
Viikonpa viipyyvät mehässä. —
Maillen päiväni mänööpi,
Ilta ilmankin tuloopi;
Missä lempo, lie nyt lehmät!
Kussa käynöön kulta-kynnet,
Kuin ei kuuluk karjaini. —
Kellot jo kuuluu,
Lehmäini tulee!
Tulkaa tunne roavas-raiskat,
Lehmäini lähtekee kotiini!
Kylpy jättääpi kotona, —
Jos etten jo jouvuk junnoon
Niinmä heitän teijät tänne,
Enkä huoli teistä ennee,
— Mänkee siitten, mihin määt'n! —
Torstik jo tulee —
Kukkainen, kuule!
Mutta Mustik — kurko tiennöön!
Entäs Lehik — missä liennöön!
Kirjo kiiruhteles tänne!
Tiistikki jo tuli ennen. —
Neiturii ei nävyk vielä —
Jop' on karjain kaikki tiellä!
— Härkä mullika on pois.
XV.
PÄIVÄN-LASKUSSA.
Päivä mänöö maillen,
Päivä mänöö maillen,
Keäntäkete kotiin jo!
Keäntäkete kotiin jo!
Käki lensi kuuseen,
Käki lensi kuuseen,
Minä lähen kylään jo!
Minä lähen kylään jo!
Kalat uivat rantaan,
Kalat uivat rantaan,
Minä lähen kotiin jo!
Minä lähen kotiin jo!
XVI.
LEHMIÄNSÄ HUUTAISSA.
Se Kirjo! se Karjo!
Se Kirjo! se Karjo!
Se viisas Viikunaani!
Se harmoo Halunaani!
Tulkoo vasat varvikosta,
Haja-sarvet hoavikosta,
Metästä metiset kynnet,
Jotk' on joukost' erehtynneet!
Se Mansik! se Mustik!
Se Mansik! se Mustik!
Se oma Omenaani!
Se vieras Verkunaani!
Paimenet jo koitteloovat,
Sarviansa soitteloovat,
Soahakseen karjan kotiini
Kulta-kahleisihin kiini.
XVII.
KOTIIN TULLESSA.
Jo tuleni kotiini,
Jo tuleni kotiini,
Onko mutti[336] keitettynnä?
Onko huttu heitettynnä?
Jo tuleni kotiini :,:
Onko kyrsät kypsettynnä?
Voita silmään pistettynnä?
Jo tuleni kotiini :,:
Onko leivät laitettunna?
Lampaan lihat paistettunna?
Jo tuleni kotiini :,:
Onko sauna joutumassa?
Onko vastat hautumassa?
Jo tuleni kotiini :,:
Onko mulle vuue tehty?
Makuu-paikka valmistettu?
— — —
Tupahani tultuani,
Emäntäini kultahani
Paipattaapi paimenillen:
"Viikon viivyit laitumillen!
"Jop' on huttu suuhun syöty,
Voit ja maijot yhteen-lyöty:
Lapset soaneet kakkaroita,
Tuos on sullen kannikoita!" —
Lampaastaan on lihan vieneet,
Ite paistihinsa syneet;
Mullen tuotiin — ilman muita
Kalan muruja ja luita.
Niinpä kävi paimen rukka,
Tulin kotiin varsin hukkaan,
Nälässä ja uuvuksissa
Nukuin viimen uunihissa.
XVIII.
KOTIIN TULTUA.
Avoappas oveaisi muorini kulta, :,:
Nyt on karjain kaikki tässä, emäini kulta.
Missä liene piijat? kuin ej lypsetäk karjoin. :,:
Missä lienöön lapset? joillen antaisin marjain.
Minä olen kaiken päivän mehässä moanut, :,:
Leheksiä leikellut, ja sarojakin soanut.
Vastoja on viisi kuusi, jotk' olen tehnyt, :,:
Tuonek panin pankon peälle, jokos olet nähnyt?
Viis' oil mulla virsua, ja tuoht' ois'n tuonnut :,:
Mutta kaikki katoisi, ja konttikin on puonnut.
XIX.
LOPPU-SANAT.
Kiitos olkoon, kiitos olkoon!
Jumalallen kiitos olkoon!
Ett' on karjain kaikki tässä,
Eikä ykskään metehässä.
(Paimenetpa niin.)
G—nd.
TAPPELUS-LAULU.[337]
Sota on syttynynnä,
Linnat on piirittynnä;
Rauhat on purettunna,
Rajat on murettunna;
Miehet mänkee sinn', johon teitä tarvitaan!
Joutuke pojat välleen,
Noutake maitanne jälleen;
Miesten miekoja myöten,
Viha-miestänne lyöten,
Miehet, mänkee sinn'! — jopa teitä tarvitaan.
Pyssyt jo laukiavat,
Tykit jo paukahtaavat,
Kassarat heiluu käissä,
Rauvatut lakit päissä;
Miehet tehkee työ, mitä teiltä voaitaan!
Viholliset tuolla,
Rypäilöövät suolla;
Pelkeävät meitä,
Mutta emme heitä.
Miehet, malttakaa — vielä heitä tavataan!
Hakkaa hyväst' heitä!
Nakkaa poikki päitä!
Jotta suonet rippuu,
Jotta suolet tippuu,
Miehet muistakee mitä teiltä voaitaan!
Lyö! niin kaulat katkii,
Lyö! niin kalvat ratkii,
Lyö, ett' luut ne luskaa!
Lyö, ett' rustot ruskaa!
Miehet, seälii heit' jotk' on teijän armossa!
Jopa ne karkoavat,
Huutaa ja parkuavat,
Juoksoovat kaikki korpeen,
Saroihin ja kortteih'n;
Miehet, tulkaa tänn', että teitä kostellaan!
Urot ootten uljaat,
Suomen parhat sulhat!
Autuas ja ankar',
Suomen suurin sankar'
Tule sinä tänn', että sua siunataan!
Tulkee meijän syliin!
Tulkee meijän kyliin!
Tulke vaimoin kuohmiin!
Tulke lasten suojiin!
Suomalaiset kaikk', työpä meijän kunnia!
G—nd.
JUOMA-LAULUJA.
Yöllä, päivät jatketaan;
Virsillä, vähät oluet.
(Suom. sanal.)
Se on merkillinen, että ehkei mikään moailmassa ouk tullut niin paljon lauletuksi, kuin viina ja rakkaus, niin häistä ei mainitak niin mitään meijän vanhoissa Suomalaisissa Runoissamme. Niistä monesta, jotka olen jo käsittänyt, en ole löytänyt yhtään, joka puhuisi varsin rakkautesta tahi viinasta.[338] Mika lie syy siihen? Totta hyö eivät tunteneet sitä korkeampata henkellistä rakkautta,[339] ainoastaan sitä luonnollista; (heijän käytös vaimojansa kohti, on tätä toistava). Ainoastansa henkellinen rakkaus sytyttää juohtumuksemme ja ajatuksemme; se luonnollinen nosteloo vaan luontoamme ja himojamme. Samaten rakastivat hyö viinoa hänen luonnollisen mavunsa tähen (niin kuin on roa'an kansan tapa), vaan ei että sen lepyttämisellä soveltua ystävälliseen joukkoon. Hyö halaisivat sitä juuaksensa, vaan ei nautitaksensa. Tästä tuloo, että Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattaavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla. Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia, Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäisen kerrallaan; sillä välillä toas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaiset juovat harvoin, vaan silloinkin — täysiä lasia. Ruohtalaisissa kuullan rauhallista puhetta ja lausuamista; Suomalaisissa ussein reuhoamista ja telmämistä, milt' ei riitoja ja tappeluksia. Ei että harjoittaa juomista (sitä harjotetaan jo liiaksikin) mutta että tarkoittoo yhtä hiljaisempata ja rauhallisempata huvitusta meijän juominkiloissamme, olen minä viinan varaksi kirjuttanut näitä juoma-lauluja, toivoissain tehnein sitä hyväksemme, vaan ei pahaksemme.
I.
VIINA-VIRSI.[340]
(Isäntä.)
Pieppäs pikar' pivossais,
Puhuk pullois luokse!
Viina kiehuu kiassais,
Vuahi muahan juoksee;
Kaho, kuin tuo juoma-härkä
Viteloopi viinan märkeä;
Juokam', Juokam',
Minun veljet — juokam'!
(Vieras.)
Nyt on pulloin tyhjä toas,
Ei ou mitä juuaan;
Nyt on kulkkuin kuiva toas,
Kunnek' toista tuuaan.
Paha olla tässä hiässä!
Ei ouk suussain, eik' ou piässä —
Juokam', juokam',
Minun veljet juokam'!
(Isäntä toas, toisellen.)
Ota kuppi kätteheis,
Elä häntä heitä;
Olet seuran-pettäjä,
Jos et seuraa meitä.
Juoppas, juoppas juoma-ratti,
Huuhteleppas huuleis, matti!
Juokam', juokam',
Minun veljet, juokam'!
(Toinen.)
Sep' on mulle vaikia,
(Elä eneä anna)!
Kuka jaksaa kaikkia
Pulloi suuhun panna.
Kaikki yhteisesti:
Et ouk poika, jos et koita
Että pulloaisi voittaa!
Juokam', juokam',
Minun veljet juokam!
(Vieraat, yhessä.)
Ite ompi isäntä
Hunaja ja mettä,
Joka lyö ja lisentää
Viinoa kuin vettä.
Kiitos olkoon monin kerran.
Tuhatta tuhannen verran!
(Isäntä.)
Eip' ouk vieraassakaan syytä
Joka juop', ja toista pyytää.
(yhteisesti.)
Juokam', juokam',
Hyvät veljet — juokam!
II.
JUOMA-LAULU.
(Lauletaan kuin: Kära Doctor kom, mamseln har ondt i magen.)
No sinä uljas miesi — joka istut siinä,
Mikä sinun nimeis? sano mullen sen!
— Tuos on sinun lasis — tartuk siihen kiini!
Pane sitä pohjaan, hyvä kultainen.
Elä seästäk sit', vaan tyhjennäppäs pois!
Kyll' toista välleen
Saisit jälleen,
Jos tuon jois't.
kertaus:
Elä seästäk sit', vaan tyhjennäppäs pois!
Kyll' toista välleen
Saisit jälleen,
Jos tuon jois't.
No puhuk pullois luokse, laula lasin eäreen!
Juo sun tyttöis muistiin! — hyväillä sit' soat,
Jos sa panet pohjaan, jos sa täytät meärän;
Jos sa tuota hyljäät — hyljää hään sun toas,
Sillä tiijät sen, ett pettur' petetään —
Ja jok' ei ryyppää,
Se on syy-pää;
— Se on hään!
kertaus:
Sillä tiijät sen, ett pettur' petetään —
Ja jok' ei ryyppää,
Se on syy-pää;
— Se on hään! juo! juo! juo! juo! juo!
(toinen) auks'! auks'! auks'!
No nyt on viina suussais, nyt on mieli peässäis,
Nyt oot sinä soanut viisautta kyll'!
Muista sinä vaan, ett toisill' annetaan;
Ja jok' ei sitä
Puolta pitä,
Hään ei soa. —
kertaus:
Muista sinä vaan, ett toisill' annetaan;
Ja jok' ei sitä
Puolta pitä,
Hään ei soa. —
III.
JUOMARIN LAULU.[341]
(Tapaillemus[342] Frédmannin 58:sta kirjuttamuksesta.)
Musta on mielein,
Kylmä on kielein,
Surussa ompi suu, — pling, plang!
Tuskain on tuima,
Kulkuin on kuiva,
Murhe on vielä muu, — pling, plang!
Joka tahtoo kunniansa näyttää,
Niin hään hyvin ihtiänsä käyttää,
Jos hään minun pulloin pienen täyttää, — plingeli, plingeli,
plingeli, plang!
Viritän virttäin,
Ihtiäin hirtän,
Itkus' on ilo suur', — pl. pl.
Vaikia vaiva
Kalloini kaivaa,
Peätäin se serköö juur', — pl. pl.
Voi, mun veljet, veikkaiset ja veikot,
Huonot ollettekin työ, ja heikot,
Kuin ei löyvyk soitot eikä seikot, — pl. pl. pl. pl.
Povessain polttaa
Viina, ja oltta
Halajaa minun pään, — pl. pl.
Keijuiset riehuu,
Lentää ja liehuu,
Minnekkäs minä mään? — pl. pl.
Voi mun sytäin, voi mun sieluin rukka!
Olit muinon niin kuin Vuohenkukka;
Nyt on viina saattanut sun hukkaan, — pl. pl. pl. pl.
Mitäs ma laulan!
Kuiva on kaulain,
Tuokepas tänne, tuo! — pl. pl.
Jolla ma huuhtan,
Suurustan suutain,
Josta ma kerran juon, — pl. pl.
Hyvä lanko laita laskut täynä,
Tuoppas tänne voita, leipä, säyne!
Eikös siitten laulut laillen käyne, — pl. pl. pl. pl.
Nyt mull' on mielein,
Kevyt on kielein,
Viina mun virkuks' tei, — pl. pl.
Jos ma nyt saisin
Naisen, niin naisin,
Ottaisin vaimon — hei! — pl. pl.
Huolet huonommat ma hänell' heittäis'n,
Ite viljasta ma viinan keittäis'n,
Jolla murheet kaikki muka peittäis'n, — pl. pl. pl. pl.
Pullos' on puutos,
Mieles' on muutos,
Isäntä kulta hoi! — pl. pl.
Missäs on maljais?
Kallis on kaljais,
Jota ma tuanon join! — pl. pl.
Virvoita minut viinallais vielä,
Elässä tuota kultaisein kiellä,
Elkätte Veikot seis'koo mun tiellä! — pl. pl. pl. pl.
Tuhlajat tunkii,
Juomarit suinkin
Viereeni veteiksen; — pl. pl.
Varkaat ja vorot,
Riijat ja torat
Välillen veljeisten, — pl. pl.
Onnetoin ma olen tähän tullut,
Viinallen ma olen tullut hullu;
Hyväst' mun veljet, hyvästi mun pulloin! — pl. pl. pl. pl.
IV.
JUOPUMUKSET ja JUONITTELEMUKSET.[343]
(Vallollinen tapaellemus Frédmannin 18:stä kirjuttamuksesta.)
Miehet ne huutaa ja huiskaa,
Kukin hyö kannunsa puistaa;
Juostenpa juoksoopi suista
Paljasta puhasta Ruista.
Tommi pa tuo oli kelpo mies,
Tuopa tuopin yksin koitti;
Joi niin hilpeest' ett hiukset oil hies',
Ja kaikki hään juomassa voitti. —
Ryypättiin yhtä ja toista,
Puhuttiin näistä ja noista,
Huasteltiin maista ja soista,
Juteltiinpa joista. —
Lassipa lausuupi sanoilla näin:
"Täss' on kaikki paara kara" —
Pyöritti silmänsä pöytähän päin,
Ja sanoi: Lät laasena vara!
Nousipa riita ja huuto,
Leikistä veljekset suuttuu,
Ilo se itkuksi muuttuu,
Viina se kulkussa juuttuu.
Yks' sitä toista nyt korvallen löi.
Tuostapa kapinat kauhiat karttui;
Ne jotka joivat, ja ne jotka söi,
Kaikki sen tukkahan tarttui.
Ukot ne painia heittää,
Puisteloo nyrkkii ja päitä;
Jutteloo niitä ja näitä,
Kukin puoltans väittää.
Sipinpä sierammet juoksemaan jäi,
Pekalta piä oli puhki ja rikki,
Lassipa lausuupi sanoilla näin:
Kossar vi ska tricka!
Viina se rikoillen vuotaa,
Kukin hyö kannunsa tuottaa;
Jotk' olit suuttuneet suotta,
Toisiansa juottaa.
Vuahi se valuupi parrasta pois,
Viina se veljeisten viiksistä tippuu;
Ne jotk' ei käyvä nyt eneä vois,
Toisisak kaulasta riippuu.
Ilossaan istuivat räivät,
Syötihin lihat ja leivät;
Juomaan veikkoiset jäivät
Kaiket pitkät päivät.
Viimeinpä viinasta puutoksen sait,
Ukot oil surussa, suut oli vaiti,
Olvet ne loppui, ja kaljat oil kaik',
Ja kukin oil rahansa paitti.
V.
TUONEN TURVA.
(Tavoittelemus Frédmannin 21:stä Kirjuttamuksesta).[344]
Niin hiihtäkämme hiljalleen,
Ja jouvum' juominkista pois!
Kyll' viinoa ois viljalt' viel',
Niin paljon kuin myö jois. —
Vaan heitä veikko jäähyväis,
Ja kiiruhta nyt kesken pois!
Sill' kuolo kuontois kuoppaan veis;
Niin pian kuin se sois.
Jo Tuoni sinun tolhois tuo,
Niin puista pulloisi, ja juo!
Ja juo, ja juo, ja juo, ja juo,
Niin kauan kuin hään suo.
Ja sinä nuori nauro-suu,
Ja punaposki Sulhais-mies,
Ja sinä vanha vaivaisuus,
Joll' hauta jo on ies; —
Ja sinä, joll' on viekas kiel',
Ja sinä, joll' on viisas piä,
Ja sinä, joll' on vehä miel',
— Ei yks'kään tähän jiä.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Jos tulit Luojalt' luovuiksi,
Viinasta viisauttais tuot;
Ja jouvut muka juovuksiin
Niin usein kuinsa juot.
Ja sinä Runoniekka — hoi!
Joka niin viisan virren teit;
Jo kuolo kantelettais toi,
Ja virttäis hautaan vei.
Jo Tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä joka suarnassais,
Et oikeen opi toimella;
Vaan joka soarnaat soalistais
Kaikella voimalla.[345]
Ja sinä, jok' et kuulla voi,
Vaan viinoo liiaks' liikuttaa;
Jo kuollo sullen sanan toi,
Ja kirstuis kiiruttaa.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä meijän Tuomari,
Kuin sait mun viinan sakoillen;
Vaik' olet ite juomari,
Ja armas akoillen.
Ja sinä ruma Ruunu-mies,
Sie varkaat kaikki varoitat;
Vaikka sa ite kuka ties
Ruunua varastat.
Jo tuoni sinun tolhois tuo &c.
Ja sinä Soan-sulhainen,
Joka pavossa moata sois:
Kuulespa hyvä kultainen,
Karaise luontohois.
Ja sie kuin Tyttölöitä hait,
Ja juoksit jouten kaiket yöt;
Ja josta naiset nauron sait,
Kuin tunnettiin sun työt.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä kaunis Kauppias,
Jonk' suu on suloinen ja suur;
Ja joka out niin laupias,
Vaik' olet viekas juur.
Sie olet monta pettänyt,
Ja veijanut kuin kelpo-mies;
Ja kunniaisi jättänyt,
Kussa sa voiton ties't.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä jok' ett puolta piek,
Kuin toista pahoin suatetaan;
Ja vaikka ite syypiä liet,
Jos oikeen aatellaan.
Ja sie kuin oot niin kuuluisa,
Ja pität kunniaisi suurr';
Ja kuitenk' kaikkein luulessa,
Oot kelvotoinen juur.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä joka verassa,
Oot ylpiä ja pöyhkiä;
Ja sinä joka velassa,
Oot köyhin köyhiä.
Ja sinä saita, joka ois't
Niin ahnas aina rahan piäll';
Tyhjennäppäs nyt kukkarois,
Jo tarvitaan sa tiäll'.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sie kuin muita moittelet,
Ja joka panettelet muit';
Kas nyt sun kuolo koittelee,
Ja tukkee kiin sun suit'.
Ja sinä joka luulla voit,
Ja toisell' pahan sanan sait;
Ja sinä joka kontin toit,
Kas nyt sie olet vait.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja kaikki kateet tulkaat tänn',
Ja kastakaatte kulkunne;
Jos teill' on vihat välillänn',
Niin tuohoon[346] sulkoo ne!
Vaan kunniata näytäkee,
Nyt tällen talonmiehelle;
Ja teijän velka täytäkee,
Hyvällä mielellä!
Jo tuoni teijän tolhot tuo, &c.
Myö kostelem' ja kiitämme
Isäntee ja Emäntee myös,
Ja vielä kerran siittenkin
Myö ylistäm' sun työs;
Nyt pois myö hiljain hiihtämme,
Niin heitetään näin kelpo kest';
Ja viimen juom' ja kiitämme,
Hyvästi nyt! — suas täst'!…
Jo tuoni meijän tolhot tuo,
Sill' puistam' pulloimme ja juom'!
Ja juom'! ja juom'! ja juom'! ja juom'!
Niin usein kuin myö suom'!
SANAUKSIA NOSSILTA.[347]
I.
RAKKAUS.
Ei makeempoo ouk kuin Rakkaus; se tuottaapi meillen
Taivaan ja moan; ja simo on sappena sill'. —
— Niin uskoopi Nossis: se jok' ei suant Kyprilta suuta,
Häntä ei tunnek: sen kukka on kavonut pois.
II.
THYMARETA.
Voi pahuus, kuin soreeks' oil tehty Thymaretan kuva!
Silmästä paistaapi hyvyys ja hiljaisuus myös;
Piskakin heilutti häntäns, ja katteli kuvaan,
Luullen ett' häänkiin nyt entisen emänteens' näi.