MUUTAMIIN MEIJÄN MOAMIEHIIN ELÄMYKSIÄ.[348]

    Kuitenk itse kuolemassa,
    Säilyyvät siviät miehet
    Eläävät erons' perästä.

Paul Remes.

Jokainen kunniallinen mies kunnioittaa rehellisyyttä, kunniallisuutta, urhollisuutta, totuutta, hyvyyttä, viisautta, tahi kaikkia niitä avuja, jotka koroittaa meitä yliten muita luotuja, yliten meijän oman tavattomaks joutuneen suvun; ja jotka kohoittaa meitä likemmäksi sitä taivaallista ymmärrystä, sitä Jumalista viisautta ja hyvyyttä, joihen osallisiksi myö olemme luovut.

Mutta koska näitä tapoja ei löyvyk itekseen, vaan ikään kuin henkemme suljettunna luonnollisissa piiroksissa, niin täytyy meijän kunnioittoo niitä miehiä, kussa tällaiset hyvät tavat osoittaiksen; ja jotka harjoittaavat heitä ei omaksi voitoksensa, vaan yhteiseksi hyvyyveksi. Sillä kuin kunnioitamme näitä ihmisiä, niin osotamme myö kunniamme niillen hyvillen tavoillen kuin ilmoittaiksen heissä, ja julistamme sillä, että myö heitä arvossa pitämme, ja itekkin tahtoisimme heitä nouattoo.

Samalla tavalla kokee joka kunniallinen kansa, että tarinamuksessansa tarkoittoo niitä miehiä jotka ovat rajuuttanneet ihtiänsä muista, hyvillä tavoilla ja käytöiksillä, ja jotka usein ilmauntuuvat ikään kuin valaistut henket sen roakan kansan seassa. Heijän elämäkerta osotetaan sen eistä muillen esimerkiksi, että sillä vaikuttaa kansan sivistymistä ja hyvistymistä.[349]

Myö olemme jo lapsuuesta alkaan, tullut tuntemaan jaloja miehiä muissa maissa, myö olemme kuulleet mainittavan mainioista ja kuuluisista Greekkalaisista ja Ruomalaisista uroista, jotka heijän ruummillisessa luonnossa piirittivät yhtä taivallista henkee; ja jotka ehkä ihmisinnä, olivat henkensä puolesta, aivan Jumalantapaisia. Myö olemme siitten vähittään tavanut semmoisia muissakin kansoissa, joihen tarinamus on tehty meillen tietyksi, mutta ei ykskään ole vielä puhunut mitään meijän omistamme; niin kuin muka ei meissä löytyisi semmoisia miehiä, joita saatettaisiin osottoo muillen esimerkiksi hyvyytessä, rehellisyytessä, hurskautessa, urhollisuutessa, ja muissa hyvissä tavoissa. Tästä tuloopi että myö rakastamme näitä vieraita kansoja, kussa sellaisia miehiä on löytynyt; mutta ouvoistamme ja halvenamme[350] meitä ihtiämme, koska ei semmoisia tavatak meissä. Yksi kansa joka pitää ihtensä halpana, se alentaa ihtensä päivä-päivältä vielä halvemmaksi, ja vajuu viimeisellä muihenkin pilkan ala. Että kehua ihtiänsä, on kyllä yksi kunnoton tapa; mutta että pilkata tahi polkea ihtiänsä, on vielä ouvompi. Myö tahomme seneistä nouvattaa kohtullisuutta, ja kiittää mitä meissä on kiitettävätä, ja moittia mikä on moitittava. Meijän tarkoittamus oisi, että puhuttaissa hyvistä tahi urhollisista miehistä, ottoa esimerkkimme omistamme, eikä aina turvaita muihiin vierahihin.

Paitti sitä, niin se ompi meijän suurin velvollisuus, että kiitoksella mainita ja muistossamme johtata niitä miehiä, jotka ovat vaikuttanneet hyvyyttä ja kärsinneet meijän etessämme. Se on se ainua ja vähin palkinto, jota taijamme heillen antoa; se on se ainoa kostaminen, jota hyö meiltä voativat. Sillä mitenkä myö taitaisimme ies toivoa, että meijän omat työt ja vaivat pitäis muilta tulla luetuiksi meillen ansioksemme, ellei myö ite kunnioitak ja arvele niitä miehiä, jotka ennenkin ovat hyvyyttä meillen toimittaneet. Ja koska iankaikkinen kokemus toistaa, että ne jotka ovat olleet avulliset ja auttaneet toisia, ovat harvoin tulleet toisilta autetuiksi;[351] niin myös, että ne jotka juuri enin ovat rakastaneet omiansa ja isämoatansa, ovat tulleet vähin omiltansa rakaistetuiksi, niin tahomme eroittoo meitä heijän joukosta, jotka kosk' eivät taija itek vaikuttoo jotaik hyvyyttä, niin katehtiivat ja paheksiivat muihen ansioita, ja viskoavat vettä heijän korvilleen, jotka ovat auttaneet heitä avannoista, ja nostaneet heitä kuin konnia mättähälle.

Eikös kaiken moailman tarinamus opeta meitä, että ne viisahimmat, parraaimmat ja jaloimmat miehet ovat usein tulleet eleäissänsä vihoitetuiksi, vainotetuiksi ja vahinkoitetuiksi; usein myöskin surmatuiksi. Eikös ihmiset jo niinnä vanhempina aikoina kivittäneet ennustajoitansa,[352] ristin-naulittivat Vapahtajansa, ja murhaisivat opettajoitansa, ja — eikös vielä meijänkin ajoilla ou nähty heijän paikka paikoin ahistelevan ja hätyyttelevän oppineita ja kansan-valaistajoita?? Vasta myöhempänä, kuin ovat löytäneet näijen viattomuutta ja omoo tyhmyyttä, — silloin vasta katuuvat käytöiksensä, ja seisoovat itkusilmin heijän hauvalla, joita ennen olivat pilkanneet ja irvistelleet. Sellainen on ihmisten luonto, ja sellainen meijän tapamme! Myö emmö tunnek hyvän-tekiäitämmö ennen kuin myö heitä kaipoamme, ja vasta heijän kuoltua kunnioittamme myö heijän nimensä, ja pystyyttelemme muka muisto-pylväitä heillen kunniaksi, että sillä ikään kuin lepyyttäisimme ja suostuttelisimme heijän varjoa.[353] Senpä tautta on moni uljas mies tullut kotonansa pilkatuksi ja isämoaltansa pois-kajotetuksi, kosk' eivät hyö siinä ymmärtänneet häntä arvossansa pitää; ja tultua muihen maihin, tavanut siinä sitä hyvyyttä ja suosiota, kuin olisivat kotona ansaineet. Mutta viisaus, hyvyys ja siveys eivät ehikkään palkoa ja palkintoa, (sen eistäpä heitä myöskin harvoin palkitaan);[354] hyö ehtiivät ainoastaan siaa, moailmassa, kussa saisivat hiljaisuuessansa ja rauhassa harjoittoo ihtiänsä, omaksi suosioksi ja ihmiskunnan hyvyyveksi.

Myö tahomme seneistä tapaella niitä miehiä, jotka ovat ennen vaikuttaneet hyvyyttä meijän moassamme, tahi jotka ovat eläissänsä muita onnistanneet ja hyvyyvellänsä tarkoittaneet hyötyttä sitä yhteistä kokonaista kansoo. Jos eivät aina ouk voittaneet tätä heijän aivotusta, vaan usseen, ehkä tyhjään yrittäneet; niin elkäämme syytäkä heitä tästä heijän tarkoittamuksen nouvattamattomuutesta, sillä heijän aivotukset ovat ainian meijän silmissämme yhtä ylistettäväiset ja kiitettäväiset; mutta suruilkamme ainoastaan, että heissä ou puuttuna sitä jaloutta ja voimallisuutta, kuin oisi tähän ehkä vaaittu, ja jota ei löyvyk meissä luonnottomasti (ylinluonnollista), ja päivittäkämme ainoastaan niitä ulkonaisia tapauksia, jotka ovat näitä heijän hyviä aivotuksia kumottaneet, ja joihen välttäminen ei käy ihmisten käsiin.[355]

Mutta ne ovat ehkä varsin harvat, jotka ovat tulleet siihen tilaisuuteen, että ovat tainneet vaikuttoo jotaik varsinaista koko kansakunnan hyväksi; meijän täytyy myös seneistä kunnioittoo heitä, jotka hiljaisuutessa ja yksinäisyytessänsä harjoittaavat näitä avuja, ja ainoastaan paheksia etteivät hyö ouk tulleet pantuiksi semmoisihin paikoin kansakunnassamme, kussa heillen oisi käynyt enemmin aikoin soaha, tällä heijän hyvällä hartauvellansa.[356]

Tästä myös tuloopi, että voaitaan enemmin niiltä, jotka istuissaan ylhäisillä paikkeillansa, käyttäävät koko kansan onnea käsihinsä; ja jotka ussein taitaavat hyvällä sanallansa vaikuttoo enemmin hyvyyttä, kuin kaikki muut, mahtinensa;[357] ja sitä vastoin heiltä toas vähemmin, jotka ovat alhaisimpana, ja josta suurin osa mateloo niin kuin maot mullassa, huoleissansa mitä hyö huomena suuhunsa pistäisivät.

Mutta niin kuin moni saattaa löytyä, joka ylhämmäisellä paikalla ei ouk vaikuttana mitään hyväksemme, niin saattaa myöskin löytyä moni, joka alaisemmalla paikalla on vaikuttanut varsin paljon kansakunnan hyväksi,[358] ja heistä luemme erinomattain Paltamon muinoista Rovastia Joh. Cajanusta.

JOHANNES ANDREAE CAJANUS.

Paltamon Muinonen Rovasti. Syntynyt v. 1626; kuollut v. 1703.

Pohjanmaa on aina ollut kuuluisa muista Suomen maista hänen oppineista ja ankareista Pappeista, jotka ovat siitäkin mainittavat että hyö ovat harjoittaneet omoo kieltänsä, ja tarkoittanneet tietoa omaan tarimamukseen.[359] Hyö ovat etesmänneennä aikoinna olleet ehkä ne ainuat koko Suomessa, jotka eivät ouk istuineet varsin tuppi-suunna kahellen mitenkä ajat ja ihmiset toinen toisesek perästä poisvaipuuvat. Kuin toiset torkkumalla viettel' pois päivänsä, tahi hukuttivat ikeänsä yhtätyytyväisyytessä muusta kuin omasta elämästänsä, niin hyö ottivat ajastaan tarkan vaarin ja kirjuttivat muillen muistiksi niitä merkillisempiä tapauksia niinnä päivinnä.[360] Se on heitä kuin meijän vielä nytkin tuloo kiittää, siitä vähästä tiiosta, joka on meillä meijän tarinamuksestamme, ja meijän täytyy ainoastaan surkutella, että suurin osa heijän kirjutoksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan, tahi salataan vielä painamatak vanhoin paperien pankoissa.

Niistä jotka enin ovat näin ikuistanneet ihtiänsä, ja ansaineet että tulla meiltä kunnioitettavaksi, on epäilemätäk Paltamon muinonen Rovasti Juho Antinpoika Cajanus.[361]

Tämä merkillinen mies, joka oli 9:sääs Rovasti tässä pitäjässä, oli Greve Bráhin muinoisen Vouin Antti Cajanuksen poika, joka oli vapaallisesta sukuperästä, koska häntä ennen kuhuttiin Gyllenhjerta,[362] ja sanottiin olleen syntynyt Uuella-moalla Kyrkslön pitäjässä.

Tämä hänen Juho niminen poikansa oli syntynyt v. 1626. Hänen yksinäisestä elämästä ei tunnetak muuta, kuin että hän v. 1642, eli 16 v. vanhana, erkani Oulun koulusta ja läksi Upsalan Opistoon, kussa hään oli 6 aastaikoa. Vuonna 1648 tehtiin häntä Turussa papiksi, ja pantiin kappalaiseksi Paltamohon. V. 1659 tehtiin häntä Kirkkoherraksi ja Rovastiksi Kajanan läänissä, Salossa, Siikajoilla, Pieliksessä, Kuopiossa ja Iisalmessa. V. 1672 istui hään Herroinpäivilla Tukhulmissa, ja v. 1702 oli hään papin-kokouksessa Oulussa. V. 1703 kuoli hään, 76 aastaikoa ja 4 kuuta vanhana,[363] Nuoruuessansa oli hään paljon matkustannut vieraita maita. Vaimoksensa oli hään ottanut Kirkkoherran tyttären Pyhäjoelta Anna Juhon-tyttären Mathesiuksen, joka synnytti hänellen kaks poikoa, Eerikki ja Juho. Hään käytti heitä kumpaisiakiin Upsalan Opistossa. Juho tehtiin 21 v. vanhana Opettajaksi (till Professor) Turun Opistossa, ja kuoli aivan nuorra. Hänen sanotaan tehneen meijän virsi-kirjassa virren, joka alkaa: Etkös ole ihmis parka. Eerikki tehtiin papiksi Paltamoon. Ja hään sai kokeaksensa sitä kovaa onnea, joka ei vielä ennättänyt periä isän hyvyyttä. "Hyvyys tekiin ihmisillen uhriksi", isä pelaistiin, vaan poika tavattiin. Häntä raateltiin aivan pahasti vihollisilta sota-aikoina v. 1716-20. (lue Mnemosyne, v. 1821, Januarii månad).

Olkoon tämä sanottu Cajanuksen yksinäisestä elämästä, hänen kansallisesta on enemmin puhumista. Myö taijamme kiittää häntä ei ainoastaan mainioksi papiksi, mutta myöskin verrattomaksi kansallaiseksi.

Myö neämme hänestä esimerkin, että se joka on virassansa nöyrä, se on myöskin muussa työssä tarkka ja toimellinen. Hään osottaa meillen, että se joka tahtoo vaikuuttaa hyvyyttä maailmassa, hään on mies soamaan sitä aikaan, ilman toisetakkin; tahi hään totistaa, että yksi yksinäinenkin kunnollinen mies kansakunnassamme, tekööpi toisinaan paljoa enemmin hyvyyttä ihmisissä, kuin monet autuammat ja ylhäisemmät. Sillä hään teköö ei ainoastaan mitä häneltä voaitaan (mitä hänen virkansa voatii), mutta hään teköö vielä paljon voatimatakkin, (semmoista kuin ei tule hänen virkase tehä).

Meijän täytyy seneistä ensin puhua hänen papillisista töistä, ja siitten toimittoo hänen kansallista ansiota, tahi mitä hään teki paihti viransa.

Hänen virantöistänsä emmö tunnek muuta, kuin mitä hään ite mainihtee yhessä kirjassansa annettu Turun Papin-neuoittelemuksellen siitä 9:stä päivästä Huhtikuussa v. 1698. Josta nähään että hään mainittuna vuonna oli jo 50 vuotta ollut tässä pitäjässä pappina, ja kärsinyt monta vaivoo ja vastusta, sekä vihollisilta, suurinna sota-aikoinna; kuin rauhavuosinna, omilta jumalattomilta sanan-kuulioilta. Ilman tätä oli hään 33 vuotta toimittanut Rovastin ammattia Kajanassa, Salossa, Siikajoella ja Saloisten kaupunnissa; että myös Kuopiossa ja Iisalmessa (joita silloin luettiin Viipuriin hippakuntaan). Hänen kuuluistamus-toimeuksista[364] vuonna 1696, selitämme hänen erinomattain harjoittaneen näistä paikoista pois-hävittääksensä sitä vanhoo taikausta, ja muuta turhuutta, joka vielä löytyi pakanallisuuesta. Muuta ei myö tunnetak hänen virkansa puolesta. Mutta hänen toiset kansalliset ansiot ovat monta isommat, ja ne on ne jotka ovat erinomattain ikuistaneet hänen nimensä, ja tehnyt häntä ylistettäväksi vielä tulevinnakin aikoina.

Niinnä päivinnä poiskirjuteltiin[365] sotamiehiä Kajanasta, niin kuin muistakin Suomen moakunnista; ei ainoastaan sota-aikoina, mutta myöskin rauhavuosinna, joita kuletettiin kauvaks pois vieraisiin maihin, suureksi vahinkoksi ja rasitukseksi tällen laveallen, synkälle, ja vähä-kansattullen moallen. Sillä kuin ainuat ja parahat kyntö-miehet näin vietiin muuvannek, niin heijän talot ja tilat köyhtyivät, ja joutuivat autioiksi. Esteäksensä tätä, ja auttoaksensa moa-viljelemusta[366] parempaan toimeen, puhutteli hään moa-miehiänsä, että mänivät siihen kauppaan, jotta tarjoivat ruunullen vissiä erinnäistä maksua, peästäksensä siitä pakosta, miehiänsä muka poislaittamasta; sillä muka eholla, että lupaisivat ite pitää huolta, heijän ruoan suojeloksesta. Sillä — sekä se oli Ruunullen voitoksi, että peästä matkan takoo kulettamasta vierasta väkee tähän äkkinäiseen ja synkiäiseen moahaan, kussa heijän kostaminen oisi tullut sekä vaikeeksi että kalliiksi muonan puutoksesta, että myös varsin ilman mitään toimetak, tämen lumen ja pakkaisen vallassa, — sekä se oli asujamillenkin evuksi, että varjelessa omia tiettyjä maita, soaha pysyä kotonansa, ja aina sillä välillä taloansa kahtoa.

Tähän lupaukseen antoivat hyö v. 1681, ja tekivät yhen kirjallisen liitoksen, joka v. 1683 ja 1686 tuli Kuninkaalla vahvistetuksi ja peätetyksi. Tämän sisällä-pito oli, että Kainunmoa tästäpäin peästättiin miehiä sotaan laittamisesta, sillä eholla, että hyö täytivät näitä 8 paikkoo;[367] nimittäin:

1:ksi, Että joka talosta tahi sauvusta ilman laillisia ja vara-laillisia[368] veroja, maksoa vuosittain ruunullen 2 talaria hopeassa, ja puoli leiviskää kapa-haukia.

2:ksi, Että aina voimassaan pitää Kajanan linnoo, ja rakentaa mitä hänen varustamiseksi tarvitiin.

3:ksi, Että sota-aikoina pitää 150 miestä linnan varaksi, ja että yhteisesti urhollisesti varjella rajansa.[369]

4:ksi, Jos löytyisi kussa talossa enemmin kuin 3 miestä, niin piti yks heistä uuestaan ottaman autioiksi jäänneitä taloja, tässä moassa, tahi likempi meren rantoo.

5:ksi, Ettei muista maista ottoo mitään karkulaisia moahansa, eikä heitä suojella ja salata.

6:ksi, Että laittoo ja voimassaan pitää valtamoantietä Säresniemen ja Oulun välillä.

7:ksi, Että tehä, ja aina voimassaan pitää, kahta hoahta (lodjor), yhen 100 Tynnörin vetävän, toisen vähä pienemmän; että niillä kulettaa tykkiä ja muonoa Säresniemeltä Kajanaan.

8:ksi, Että vanhan tavan jälkeen, kustaik talosta tuua puolen sylen kuivia puita, linnan tarpeeksi, eli maksoa 16 hopiäyriä kuparissa.

Kuin Cajanus oli soanut tämän asian toimeen, niin hään toimitti toisen vielä kauniimman. Hään ei tyytynyt siihen, että hään sai pitää miehet kotona, hään tahtoi myös että hyö rauhassa piti soaha moatansa viljellä, ja tehä töitänsä rasittamatak.

Koska Kainumoa oli niistä moakunnista Suomessa, kussa ei löytynyt teitä eikä paljon kyliä, sillä talot oli harvaan toisistaan, tehtyt mehän korpeen, mihin peättyi, niin sinnek ei sota-aikoinakaan laitettu kunnolista väkee, kosk' eivät vihollisetkään tainneet isolla sota-rahvalla tässä liikua. Tämä moa heitettiin sen eistä aina itekseen, ilman turvammatak, omin neuvosiek. Tästäpä tapahtui että yksinäisiä vallattomia kokoon-liitettyitä voroja tuli joukottain Venäjän puolelta, murtaisiivat yli rajan, ja murhaisivat, polttivat ja ryöstivät kaikki mitä vaan taisivat, jolla kiiruhtivat pois omaan moahaan ennen kuin toiset ennättivät heitä vastuttoo. Vainoataksensa tätä, Kainulaisetkin liittiivät yhteen, ja palaisivat Venäjän puolelle, kussa hyö toas vuorostansa tekivät tulella ja raualla kaikki puhtaaksi. Nämät murhamiset ja ryöstämiset olivat useen julmemmat kuin oikeet tappelukset, sillä tässä ei ainoastaan tavoitettu miehiä ja miekkoja, vaan vuotatettiin viatointa verta, koska eivät seälineet vaimoja eikä lapsia; sillä joita heistä eivät tappaneet tahi alentaneet, niin veivät myötensä vieraisiin maihin. Tällä tavalla oli Kajanin maa, se jossa tehtiin kauhiimmat julmuuet sota-aikoina. Cajanus piti mielessänsä estääksensä tätä, ja hään oli mies sitäkin tekemään. Hänen ansiolla Kainulaiset näyttäävät yhtä esimerkkiä, joka on Tarinamuksessamme varsin merkillinen.

Tätä käytti hään sillä tavalla, että hään hyvällä puheellansa sai sekä täänpuolimmaiset että tuonpuolimmaiset papit että talonpojat, niin Suomalaisiin kuin Venäläisiin molemmin puolin rajoa, tekemään keskenänsä yhen liitoksen, jossa kumpaisetkin lupaisivat, että aina elee rauhassa ja ystävyyessä välillänsä, eikä sota-aikoinakaan rasittaa ja hävittää toisiaan, vaan elää suosiolla ja sovinolla. "Tapelkoon Kuninkaat jos tahtoovat, ja riitelköon hyö muka jotka ovat riitauntuneet, mutta mitä myö näissä kaukaisemmissa rauhallisissa moan-kylissä, ruvemme heihin asioihin puuttumaan. Kyntäkäämme myö peltoamme, ja viljelkäämme mehtiämme, ja elköömme surmata toisiamme ilman syytä, ja viatointa verta vuotattaa."

Koska olivat näin välillänsä tehneet tämmoisen raja-rauhan, niin pyysivät molemmin puolin hallituksen-suostumusta. Sekä Zaar Pietari että Koarle Kuninkas (suuret Sota-sankarit kumpaisetkin) antoi siihen suostumuksensa, ja ilomielellä peättivät yhtä asiata, joka vakuutti heijän alammaisten onnellisuutta, ja oli heillen kumpaisellenkin otollinen.[370]

Tästä seuraisi, että kuin soat hävitti ja turmeli muita Suomen maita, niin oltiin tässä rauhassa ja tyyvennössä; kuin muissa moakunnissa tappoivat toisiansa, niin tekivät tässä kauppoa välillänsä, ja elivät ystävyytessä ja suosiolla, niin kuin eivät oisik muka tienneet mitä muualla tapahtui. Cajanukselle oli se suosio tästä hänen hyvästä työstänsä, että hään näki Kainun moan vuosittain tullevan enemmin viljellyksi ja viljakkaaksi, että hänen moa-miehet siunauksillansa muisteliit hänen hyvät-teonsa, ja ettei hänen syntymä-moatansa koko hänen elinaikanansa rasitettu soan julmuuelta, eikä kostutettu veljeisten eikä vihollisten verellä. Vasta 9 vuotta hänen kuoltua purettiin Kajanin Tullariloihen kelvottomalla käytöksellä tämä rajan rauha. Sillä koska Venäläiset[371] vuonna 1712 (parraana sota-aikana) tulivat vanhan tavan jälkeen Kajanin markkinoillen, pitämään kauppoansa, niin Tullarit ottivat pois heiltä paljon sarkoa ja kankasta, josta ne olivat jo viimeisenä vuonna tulli-rahan maksaneet. Tästä keänsivät hyö takaisin, ja vainoataksensa tätä, tulivat kohta jälleen, suuren joukonsa kanssa, ja ryöstivät ja hävittivät koko kaupunkin, ja ympärin olevaisen moa-kunnan. Jota sotaa seneistä Suomessa kuhuttiin kankas-sota. Olkoon tämä sanottu Kajanista ja Cajanuksesta! Muuta ei ouk tullut meillen tietyksi Cajanuksen töistä; vaan tämäkin on jo kyllä, että ansioittaa[372] hänellen kunnian, tulla luetuksi Suomen parraisten ja kunniallisten kansallaisten joukkoon.

ELIAS BRENNER.

Kuninkaallinen Linnan-Pikkupiiruttaja [373] ja Lain-istuja
Kuninkaallisessa Vanhain-Säilyksessä,[374] s. 1647 — k. 1717.

Iso-Kyrön pappilassa Pohjan-moalla, syntyi tämä mies s. 18 p.
Huhti-kuussa v. 1647.[375] Hänen isä Isak Heikinpoika Brenner oli
Rovasti tässä Kyrössä, ja naitu Susanna Werenbergin kanssa, joka oli
tämän Eliaksen äiti.

Tätä nuorta Brenneriä koulutettiin ensin Joensuun-Kaupunkissa,[376] mutta sillä välillä, niin kuin nuon jouto-aikoina,[377] niin hänen isä opetteli häntä tuntemaan meijän kansan Vanhuksia, jotka hään ite muka oli kuullut siltä noapurissa vankeuvessa istuineelta Messeniukselta.[378] Kuin poika oli 15 vuotta vanha, laitettiin häntä Upsalan Opistoon tietojansa enentämään.[379] Ne kauniit aljet,[380] joita hään tässä osotti, sekä kuviin piiruttamisessa (i figur-teckning) että vanhain tiijustelemisessa (i antiquariska forskningar) yllytti sitä nyt äsköttäin asetettua Vanhain-Kootusta[381] että v. 1668 s. 18 p. Kesä-kuussa ottoo Brenneriä joka kuhuttiin "antiquitatum studiosus" (Vanhain-oppiva) Piiruttajaksensa[382] Staphan Bromannin perästä, joka nyt viskattiin virattomaksi, koska hänen kanssa ei soatu mitään aikaan. Sitä vastoin toas Brenneriä kiitettiin mainioksi, "koska kaikki mitä hään teki, teki hään hyvästi". Virkoa hänellen kyllä annettiin, vaan ei palkkoa.[383]

Hään aloitteli Viran-toimituksensa sillä, että hään vielä samana vuonna piirutteli kaikki Upsalan kaupunnin vanhat jäännökset ja muisto-merkit, johon erinomattain luettiin ne vanhat hauta-kivet Upsalan Tuomio-kirkossa.[384] V. 1669 s. 24. p. Huhti-kuussa läksi hään yhessä joukossa Hadorphin ja Vallan-Peä-Kirjuttajan (Riks-Kansleren) Gréve Magn. Gabr. de la Gardien kanssa Vester-Gylliin, että siinä piiruttelemaan kaikkia vanhan-aikuisia jäännöksiä; Tästä häntä siitten laitettiin yksinään Öster-Gylliin, samalla asialla. Tällä tiellä oli hään piiruttanut kaikki hautakivet Linköpingissä, Vrétassa, Skéningissä, Vadstenassa ja Bjelbóssa m.m. samaten myös Skárassa, Gúdhemissa, Várnhemissa ja muissa merkillisemmissä paikoissa; joista de la Gardie kuhtui häntä luoksensa Lecköiin Vester-Gyllissä, että siinä muka piiruttamaan kaikki ne Runa-kivet (run-stenar) jotka löytyi niillä säytyvillä. Jota kaikki Brenner teki hänen mielen-hyväksi; ja josta palkkoa hänelle luattiin, vaan on vielä antamata. Takaisin tultuansa Tukhulmiin näistä hänen matkoistansa, joita hään omalla kustennoksella oli tehnyt, antoi hään Vanhain-Kootuksellen kaksi kirjoa, puolen arkin loajuelta, joissa hään oli kaikki nämät vanhukset piiruttanut; joista yksi sisällensä piti Vest-Göthan jäännökset, toinen Öst-Göthan.[385] — V. 1670, s. 16 p. Heinä-kuussa sai hään Kootuksen käskyä, että lähteä uuestaan Östgötha-moahan, tiiustelemaan niitä paikkoja, jotka viimein jäivät häneltä käymätäk. Niin tapahtuipa silloin, että koska Kuninkas Koarle XI:nees, joka niinnä aikoinna oleskeliin Vadstenan suljetuksessa,[386] sai kuullaksensa että Brenner oli näillä tienoilla, niin hään lähetti häntä hakemaan. Tämän nuoren Vanhain-Kirjuttajan täytyi nyt Kuninkaansa eissä näyttää kuviansa. Siinä seisoi Suomen-poika selittävä muka suu-sanallansa taulujansa Kuninkaan kuulla, joka kiitti heitä hyviksi, ja kehoitti Brenneriä näissä hänen askareissansa. Tällä tavalla sanoopi Gezelius (joka kaikissa tahtoo ylistää Kuninkastansa ja hänen Vanhain-Kootustansa) tämän nuoren Pohjalaisen ensin tulleen Kuninkaaltansa tunnetuksi. Mutta Kunink. Vallan-Säilyksen käsi-kirjoituksissa[387] ei kuuluk niin. Kuninkaallinen Runomus-, Tarinamus- ja Vanhain-Opiston Kirjuttaja,[388] Herra Opettaja Liljegrén, jonka ansiot ovat niin monet ja suuret, näissä Vanhoin selittämisessä, on enemmin tarkoittanut totuutta asiassa, kuin kunniata. Se on häntä, jota minun tulee kiittää näistä tarkemmista tievoista Brennerin elämästä, joita ei muissa kirjoissa tavatak, ja joita hään isolla huolella ja kiivauella on yhteen hakenut; ja se on hään, joka Vallan-Säilyksen kirjoissa on toimittanut asian näin: "sinä 16 p. Heinä-kuussa v. 1670 laitettiin Brenneriä Vadstenaan, että siinä tehä kuvituksia, joita näytettäisiin Kuninkaallen, kuin hään oli tänne tuleva. Kuvat teki hään siihen myöskin valmiiksi, ja niitä käytettiin Kuninkaan eissä että selittää tämän paikan merkillisyyttä.[389] Ansio luettiin tästä Hadorphille (joka kulki Kuninkaan joukossa), ja Brenneriä heitettiin palkihtemata, ja piettiin arvoamatak."

Syksyllä samana vuonna, s. 15. p. Syys-kuussa laitettiin häntä Vanhain-Kootukselta Suomeen piiruttamaan tämän moan Vanhuksia, kussa ei vielä yksikkään ou heitä tiiustellut; hään läksi Tukhulmista s. 13 p. Loka-kuussa, ja tuli Turkuun s. 3. p. Marras-kuussa. (Näin luetaan Gezeliuksessa). Mutta uskottavampi on, että hään pyysi lupaa peästäksensa kotiin, pahoillaan muka koska häntä heitettiin näin arvoomatak, ja perintöän kuulustellaksensa. Että asia mahtoi olla näin selitetään siitä, että takasin tultuansa ei annettu hänelle, hänen vuosillista palkkoakaan kokonaan, eikä ollenkaan mitään matkan-kustennosta;[390] ja vielä lisäksi, niin otettiin häneltä virka sillä välillä pois, ja annettiin Jaako Hartlingillen. Sellainen oli hänen lähetös-palkka![391] Suomessa viipyi hään nyt perätyksin kaksi vuotta. Hään ei malttanut kauan olla kotona, sillä hänen rakkaus Vanhoja tiiustelemaan vietteli häntä ympäri moata, jossa hään ylös-kirjutti ja kokoili kaikkia, mikä oli meijän Tarinamustamme jollakulla tavalla valaiseva. — Samana vuonna piirutti hään vielä Turun Tuomiokirkossa ne vanhat muistomerkit, jotka siinä löytyi, ja jotka kohta sen perästä Kirkon tuli-palossa mäni turmiollen. — V. 1671 ja 1672 kävi hään monessa muussa paikassa heitä piiruttamassa.[392] Koska hänen Isä oli näillä ajoilla kuollut, niin hänen täytyi myös seisahtua kotona selvittelemään perillisten asioita. Kuin hään palaisi Ruottiin, vei hään tästä myötensä suuren soalin tiiustuksia, kirjoituksia ja kuvituksia,[393] ja antoi Kuninkaallisellen Vanhain-Kootuksellen ison joukon näistä hänen kuvituksista käsikirjoituksista ja nahka-kirjottamuksista, joita hään oli Suomessa kokoellut.[394] Pois eroitettu virastaan, rupeisi hään nyt pikku-piiruttamisella henkeensä elättämään. Mutta Vanhain-Kootus havaisi kohta itekkin että hyö Brennerissä kavotti parraan Piiruttajansa ja toimellisimman miehensä; ja Hadorphinki täytyi jo ite valittoo, ettei heijän työt joutunut minnekkään laiskuuen tautta.[395] Hyö rupeisivat seneistä kiusoamaan häntä uuestaan rupeamaan Vanhain-Kootuksen palvelukseen; johon se myös suostui Vallan-Peäkirjuttajan Gréve M. Gabr. de la Gardien yllyttämisellä.

Kuin Kuninkas Koarle XI:nees v. 1673 piti Vallan-tietä matkustaman (skulle göra sin Eriks-gata) niin Brennerillen annettiin käskyä, olla hänen joukossansa Vanhoja muka selittämässä ja kuvittamassa. Sillä tavalla sai hään Hänen seurassansa ruuan rahatak, ja matkansa ilman maksutak. Kulkeissaan ympärin Skånen, Hallannin ja Vest-Göthan maita, piirutti hään Kuninkaallensa kaikkia Vanhuksia, joita heissä tavattiin.[396] Sillä ajalla kuin Kuninkas viipyi Malmöin kaupunnissa, laitettiin muutamia nuorukaisia hänen joukostansa Köpenhaminaan, joihen seurassa oli meijän Brenner. Sillä tiellä hään piirutti niitä vanhuksia, joita hään löysi tässäkin valtakunnassa. Koti-tiellä hään keäntyi tautiin Kalmarissa. Tukhulmiin tultuansa, otti hään toisen kerran jäähyvästin tästä hänen Vanhain-piiruttajan ammatistaan, ja otti toas oman pyyhikkaansa;[397] ja rupeisi nyt Rahantietomusta[398] varsin lueskelemaan. Hänen kirjoitukset tässä tietomuksessa, ovat vielä nytkin suuresta arvosta, ja osottaa yhtä laveata oppimusta. Tästä päivästä hään ei eneä tehnyt niin mitään tällen Vanhain-Kootuksellen, joka oli jo monestia heittänyt häntä vaivoistaan ja töistään kostamatak,[399] vaan rupeisi nyt ite töitänsä ulos-antamaan. Näinnä aikoina auttoi hään myös Celsiusta Helsingin Runa-nenien piiruttamisella. Kuninkas, joka nyt oli paremmin tullut tuntemaan tätä miestä, rupeisi nytkin arvoomaan hänen ansioita, mutta kuitenkin heitettiin häntä vielä 10 vuotta auttamatak. Vasta v. 1684, niin häntä tehtiin Linnan-Pikkupiiruttajaksi, perästä vanhan Fransmannin Pierre Tignaque, ja oli Ruohtalaisista miehistä se iho-ensimmäinen tässä toimituksessa. Hään kuvaili kaikki ne Kuninkaallisten ja muihen Valtamiesten[400] kuvat, joita näinnä aikoina laitettiin muillen vieraisillen maillen, ja joilla lahjoitettiin sekä Kuninkaita että heijän Sanan-Toimittajoitansa.[401] Näitäk toimittamata, niin hään myöskin monta vuotta oli Vapamerkin-Piiruttaja Kuninkaan Kirjutteluksessa.[402] Tässä toimituksessa mietteli hään ja Vapa-Tietomuksen vaatimuksia myöten[403] valmisteli kaikkia niiten vapamerkkiä, jotka näinnä aikoina tehtiin Vapasukullisiksi, ja piirutti heitä heijän Vapa-Kirjoihiin. Joita tehtiin aivan monta. Vielä nytkin löytyy Kuninkaallisessa Vapa-Huoneessa[404] enemmin kuin 500 Vapa-merkkiä, jotka ovat hänen tekemiä.[405] Mutta hään oli nyt jo monta vuotta harjoittanut Raha-tietomustansa, ja piiruttanut sekä puussa että kuparissa kaikki Ruotin vanhan-aikuiset rahat. Hään tahtoi omalla kustennoksellansa painuttoo tätä hänen kirjoansa, vaan sitä lupaa hänelle ei annettu, sillä Hadorph juonitteli kauan tätä vastaan Valta-Kirjuttajan[406] Lindsköldin kautta, joka kaikissa piti hänen puolta. Sillä oikeutta myöten, se oisi ollut Vanhain-Kootuksen asia että toimittoo sellaista kirjoa, ja olletikkin Hadorphin, joka oli heijän Kirjuttaja. Mutta mitäpä hyö taisivat, heissä ei löytynyt sellaista miestä, ja Brenneria olivatten jo suututtanneet, ettei hään eneän lahjoittanut heijän portaita toimellansa. Monta vastusta voitettua, sai hään viimeisellä v. 1686 Kuninkaalta valta-luvan[407] että yksin omalla kustennoksella painuttaa tätä hänen Raha-kirjoansa, joka ulos-annettiin v. 1691 Ruotin kielellä, ja samana vuonna myöskin Latinan kielellä.[408] Näitä näytettiin Kuninkaallen, niin kuin koitteeksi. Kuninkas kahtoi näitä niin hyviksi, että hään anto hänellen 600 taleria hopeassa vuosilliseksi apu-rahaksi,[409] siihen kunnekka avauntuis hänellen joku virka Vanhain-Kootuksessa. V. 1692 sai hään käskyn Kuninkaalta, ettei lopettaa vaan vielä harjoittaa tätä hänen kirjan painuttamista. V. 1693, s. 13 p. Heinä-kuussa tehtiin häntä Lainistujaksi K. Vanhain-Kootuksessa Peringerin[410] perästä, joka peäsi Hadorphin jälestä Kirjottajaksi ja Vanhain-Selittäjäksi;[411] ja sai sen Kuninkaallisen armon, että piteä hänen entisen Linnan-Pikkupiiruttajan palkkansa.[412] Kuninkas joka aina enemmin ja enemmin rupeisi häneen mieltymään, makso hänellen nyt ne kustennokset joita hään oli tehnyt niissä vanhoissa kupar-piirutoksissaan, ja että kehoittaa ja keventää tämän kirjan painuttamusta ja seuramusta[413] lupaisi hään maksoaksensa ne kustennokset, jotka tähän vielä tarvittiin. — V. 1698, s. 18. p. Heinä-kuussa annettiin hänellen myös yhks Kuninkaallinen rahan-auttamus (ett Kongl. Stipendium); ja alussa 1700 vuuen luvulla, niin häntä käskettiin aivostelemaan[414] niitä kunnia- ja muisto-rahoja, jotka lyötettiin Kuninkaan Koarle XI:nen monesta voitosta. Se on sen eistä meijän Brenneriä, jota meijän tulee kiittää niistä monista kauniista kunnia-rahoista, jotka näinnä aikoina lyötettiin, ja jotka löytyy kuvaellut Nordbergin Tarinamuksessa K. Koarle Kakstoistkymmeneesta. Tästä hänen mielen-älystä, ja muutoinkin, kostoaksensa hänen isoja ansioita ja monenvuotista palvelusta, koroitti Koarle häntä Vapasukulliseen seätyyn;[415] jota tehtiin Benderin kaupunnissa Turkin moalla, s. 10. p. Maalis-kuussa v. 1712. Brenner piti vanhan nimensä ilman muuttelematak; (häntä sisäänkirjutettiin v. 1719, niihin vapasukullisiin kirjoin N:o 1464 alle.)

Mutta nyt rupeisi jo hänen ikä loppumaan; hään oli jo 70 vuotta vanha. Hään lopetti päivänsä s. 16. p. Tammi-kuussa v. 1717, ja moahan laskettiin K. Riddarholmin kirkossa. Hänen keralla sammui tästä Kootuksen-Seurasta halu ja taitavaisuus[416] Vanhoja tiiustella, ja siinä siassa syntyi juonittelemuksia, nioittelemuksia, ja virkoin kilvoittelemuksia.[417]

Kahisten oli hään ollut naimisessa; ensimmäisen kerran v. 1676, Neito Erengerd Stammin kanssa, joka kuoli 1679; toisen kerran Neito Sophia Elisabeth Weberin[418] kanssa, joka Oppisuutensa suhteen on tullut kuhutuksi: "den lärda Fru Brenner". Sillä hään oli ajallansa kuuluisa ympäri monta maata, sekä hänen monenkielentuntemisestaan että hänen kunnolisesta runomuksestaan. Hään sepitti laulujansa ei ainoastaan Ruohin kielellä, mutta myöskin Saksan, Frankriikin, Spanian, Italian ja Latinan kielillä, sillä taijolla, että häntä niinnä aikoina piettiin parasna Runottarena.[419] Ei ainoastaan Europassa, mutta yksinkin Amerikassa, tehtiin hänellen kiitosvirsiä, hänen nimen kunniaksi ja ylistökseksi. Jos hään oli avara laulun-töissä, niin hään ei ollut saitakaan avion-kokeissaan. Hään synnytti Elisa vainoollen viisitoistakymmentä lasta, perettä kyllä köyhälle miehelle.

Brennerin sekä painetuita että painattamattomia kirjoituksia ja piirutuksia, löytyy osittain nimitetyt kirjassa Holmia Litterata p. 6, ja jälkimmäisissä, ja p. 110; osittain taas mainitut käsikirjoituksissa Kuninkaallisessa Vallan-Säilyksessä, kussa Opettaja Liljegrén on heitä tiiustanut ja ilmoittanut. Hyö ovat seuravaiset:

1) Monumenta Templi Cathedr. Upsal. Näistä ovat ainoastaan ne ennen jo mainitut P. Briitan ja hänen Isänsä hauta-kivet, kupariin piiritetyt.

2) Monumenter afritade i Öster-Göthland. Nämät säilytetään käsikirjoituksinna.

3) Monumenter afritade i Wester-Göthland. Nämätkin löytyy painamatak K. Kirjan-kootuksessa.

4) Gamble Monumenter i Stoor-Furstendömet Finlandh, affriitadhe anno 1671 och 1672 aff Elia Brennero; Ostrobothniensi. Tällä nimellä löytyypi yks osa näistä yhteen-sioittu Franskan kanteen K. Kirja-Kootuksessa; ja nimitös, kirjutettu Brennerin omalla käillä.[420] Näistä hänen piirutuksista löytyy yks toinenkin kappale irtonaisissa lehissä, niinikkään ite Brenneriltä tehty. Se näyttää niin kuin häänellä oisi ollut mielessään antoo heitä muuannek — ehkä Turun Opiston Kirjan-Kootuksellen.

5) Monumenta Varnhemmensia. Nämät löytyy käsikirjoituksena, muihin paperien joukossa Peä-Peräänkahtojan (Öfwer-Inspektorens) Nescherin Kirjan-kootuksessa[421]

6) Nomenclatura trilinguis, et genuina Specimina colorum simplicium. Holmiae 1680, puol.

7) Thesaurus Nummorum Sveo-Gothorum Vetustus. Studio indefesso Eliae Brenneri L annorum spatio collectus secundum seriem temporum dispositus, et e tenebris in lucem protractus; painettu 1691, ja 1732, nelj.[422]

8) Gamla Danska och Norrska mynt, som utwisa dessa rikens särskildta wapen; painettu 1696, puol.

9) Afritade Gullringar, m.m. funne wid Wäst Skåne, pain. 1696. puol.

10) Comment. de nummis Svio-Goth. tam antiqu. quam modernis, ynnä monta muuta, joka tuottaa meillen valaistusta meijän pohjoisessa Tarinamuksessamme ja rahoissamme.

11) Nummophylacium s. brevis index num. Sveo-Goth. jemte många utländska konungars mynt.

12) Göthiske konungarnes, i Italien och Spanien, mynt.

13) Fordna Swea Riddare-Orden, stuckne i koppar.

14) Berömlige Swenska Mäns och Qwinnors mynt, afritade.

15) Relatio Hist. de valore monet. Vet. Sv. G. Ynnä laskettelemista (jemte uträckning) miten sakot Kunninkaan Christopherin Lain jälkeen piti 17 vuos-sa'an lopulla luettaman. Sisään annettu Lain-Toimituksellen (till Lag-Comission) s. 22 p. Marras-kuussa v. 1698. Painettu Saksan kielellä kirjassa Nettelbl. Schwed. Bibl. IV. B. ja Köhlerin Münzbelustigung 1748, s. 229. ja Ruohin kielellä Loenbomin Sw. Arkif, T. 3. s. 118. tällä nimitöksellä: Betänkande om Böters jemkande i nya Lagen, efter det myntets wärde i skrot och korn, som gängse war, då gamla Balkar gjordes.

16) Om de mynt, som lades under Slottet efter branden 1697.

17) Yksi iso joukko Vapasukullisia Vapa-merkkiä, ynnä Kuninkaallisia ja muita yksiläisiä muotoja (enskildta porträtter) joita pietään osittain alkuperänä painamatak, osittain ovat jo toisilta ulos-annetut ja toimitetut.

Brennerin kuva löytyy monessa kohassa piirutettunna, ensinnik hänen kirjassansa Thesaurus Nummor. Sv. Goth. toisessa painossa; kussa se on karkiasti eikä varsin hyvästi tehty, neljännen osan lehen loajuellen (in 4:to).[423] Tästä hään on siitten myöskin piirutettu paljon pienemmäksi yhellen kuustoistkymmenellen osan lehen loajuellen (in 16:to). Mutta se paras kuva hänestä on totta-kaikki se, joka löytyy kirkossa Mustasaaren kaupunnissa, ja joka on häneltä iheltään tehty, yhessä hänen esivanhemmiensa kanssa, yhessä muka kuvauksessa;[424] ja josta löytyy yks pikkuus[425] kupariin piiritetty. Tämä kuva, joka tässä liitetään, on tehty tästä pikkuisesta, neljästi suuremmaksi, jonka suurentamisesta ja kivellen piiruttamisesta minun tulee kiittää Herraa R. Ekmannia.

Tämä Brennerin suku on kotoisin Kalahten kylästä, Nerpisten pitäjässä Pohjanmoalla, jossa tämän Ukon-ukko nimellä Mathaeus, oli Talonpoika, ja eli v. 1480 ja 1516. Lainistujan isä, nimeltä Isak Brenner, joka oli Rovasti Isossa-kyrössä, oli syntynyt Mustasaaren kaupunnissa uutena Jouluna v. 1603, ja k. 1670, s. 31. p. Heinä-kuussa. Siinä oli myöskin hänen isänsä että ukkonsa ollut perätyksin Rovastina.

ERIK SLANG.

Peä Majuri.[426] (s. …; k. 1642.)

Suomessa syntyi tämä urhollinen Sotasankari alussa 1600 vuuen luvulla; mutta missä paikassa, eli minnä vuonna, sitä emme taija varsin sanoa. Hänen Isänsä oli Linnanisäntä[427] Narvassa, ja muinonen kuuluisa Sota-Evesti[428] Suomessa, nimellä Claes Eerikinpoika Slang, ja hänen äitinsä nimi oli Elin Juhontytär Boose.

Tämä heijän poikansa tuli nuoruuvessansa ylöskasvatetuksi Kuninkaan Gustaf Adolphin hovissa, ja osotti jo lapsuutessansa uron uhkeutta, ja mieltä aika-miehen.

Urhollisuuellansa ja uskollisuuellansa koroitti hään ihtensä niistä alimmaisista viran-toimituksista Peä-Majuriksi, ja oli yksi niistä verrattomista Sota-Uroista, jotka Saksan 30 vuotisessa soassa, teki Gustaf Adolphin nimee niin kuuluisaksi ja ylistettäväksi.

Hään seuraisi häntä vuonna 1630 Saksan moahan, ja silloin oltuvassa soassa käytti ihtensä niin miehullisesti, että häntä ylönnettiin yhestä virasta toiseen, kunnekka hään vuonna 1635 tehtiin Evestiksi Henken-Rykmentissä,[429] joka silloin kuului Kenral Banérin armeaan. Banér rakasti tätä Slangia varsin paljon siitä hänen jaloista sota-käytöiksistään, kuin myös niistä moneista viisaista laitoksista, joita hään aina osotti viran toimituksissaan.

Näinnä ja seuravinna vuosinna, niin hään puolestansa paljon vaikutti sitä, että ne monet linnat ja varuistukset[430] Saksan moassa annettiin Ruohtalaisillen, joissa tappeluksissa hään ussein moahan hakkaisi koko Rykmenttilöitä vihollisia. V. 1636 niin hään oli niinikkeen siinä tuimassa Vittstockin tappeluksessa, tässä jossa Saksilaiset[431] tulivat juuri pahoin käytetyiksi. — V. 1640 niin hään tuli Salfeldin piiritöksessä niin pahasti vikuutetuksi, että hänen täytyi antoa leikata poikki yhen käsivarrensa. Mutta ei hään siitäkään vielä huolinut, toisella hään teki kuitenkin täyven toimensa, ja peloitti vielä monta poikoa. — V. 1641 samoisi hään Böhmin moahan, liehuisi ympäri maita, ja kussa hään vihollisiansa yhytti, siinä hään heitä hakkaisi ja lämmitti.

Koska Banér oli lähättänyt isoja sota-joukkoja pois luotaan, sekä vihollisia kaikottamaan, että muonoa hankkimaan, josta hänen oma armeansa tuli sillä välillä varsin vähätetyksi, niin Keisarin väki, joka kuulessaan tätä, oli varoissaan, karkaisi äkkiästi hänen piälle, ja oisivat ilman Slangia tappanut koko hänen sotarahvaansa, joka oli talveksi muka hajotettu varsin laveasti, tässä avonaisessa moassa.

Mutta ikään kuin Slangi sai vähä haisua tästä heijän kokkauksestansa, niin hään läksi 3 hevoisväin Rykmenttilöihen kanssa, jotka oli pantu Pfaltzin viho-viimisillen rajoillen, kiiruhtamaan tähän hätään. Mutta kuin hään tuli Neuburgiin am Wald, niin hään tuli siinä vihollisilta piiritetyksi, ja yltä-ympärin suljetuksi. Kuitenkin murtaisiin hään ulos, leviten koko Saksalaisten armean, ehkä hänellä ei ollut jalkaväkee niin rahtua; ja kulki tiehensä Banéria tapoamaan. Kuin hään tuli lähes Regensburgia, niin hään aatteli siinä tehäksensä jotakuta varsinaista, ja mieli miekallansa reväistä heiltä tätä heijän linnaansa.

Tässä aivotuksessa jouvutti hään kiiruhusti väkensä Donauin virran yliten; voan hään oli tuskin piäsnyt toiseen rantaan, ennen kuin jää hajoisi, ja virta avauntui. Siihen liittoon kulki myös 15 Keisarillista Rykmenttiä Regensburgin sivuitten, Banéria tavoittelemaan; mutta kuin kuulivat tästä Slangin tulosta, niin seisahtuivat samassa, ja kiänsivät häntä vastaan. Mutta urhollisuus ja mielen-hartaus oli Slangillen suottu, ja ne oli ne avut jotka eivät milloinkaan häväisi häntä — ei kuolemassakaan. Vaikka hään nyt oli joka puolelta suljettu, ja sekä vesiltä että vihollisilta kullenkin kulmallen salpattu, niin hään tuosta ei hätäyntynyt, vaan piätti tapelakseen niin kuin poika, ja ruveta kalliiksi henken-kaupallen. Siinä tarkoituksessa veti hään ihtensä vanhan muurin taakse, josta hään kyllä teki vihamiehillensä monta vahinkoa. Kuin Saksilaiset olivat jo ampuneet muurin hajallaan, niin manaisivat Slangia hevois-miehinensä antaimaan. Mutta vielä vainen! Hään sanoi, ei antavase niin kauvan kuin hänellä vielä oli tätä toista kättä, jolla hään heitä kuritti. Kuus kertoo niin viholliset koittelivat, että väki-rynnäköllä sisääntunkeita tähän hajalleen ammuttuun rauniohon, mutta kuuesti tulivatten Slangilta takaisin syöstätyiksi, yhellä aivan vilpittömällä ja järjähtämättömällä syvämmen-uskauksella.[432]

Hyö herkeisivät silloin häntä ampuamasta, koska näkivät minkälaisen veitikan kanssa heillen oli tässä tekemistä, ja arvaisivat että nälkä piti häntä kuitenk viimeinkin niännyttämän, sekä hevoisia että miehiä.

Kuin olivat jo 4 vuorokautta nähneet nälkeä, ja syöneet hevoisen-roatoja, ja mitä suuhunsa saivat, niin täytyi Slangin antaman ihtensä armon ja uhkauksen piälle. Häntä vietiin silloin vankina Regensburgiin, niin kuin voiton muka kunniaksi. Tällä tavalla oli hään verrattomalla käyttämisellänsä pelaistanut koko Ruotin armean turmiosta ja kuoleman käsistä;[433] sillä että hään tässä viivytteli 15 vihollisten Rykmenttiä, niin Banérillen annettiin aikoa että koota armeansa heijän kaukaisista talvi-majoistansa, ja asettaa heitä tappelukseen vihollisiansa vastaan.

Koska Slangi piäsi vankeutestaan, niin oli Banér jo sillä välillä kuollut. Hään palveli Ruunua Sota-Asettajan[434] Torstensonin komennon alla, kunnekka häntä viimein ammuttiin Leipzigin tappeluksessa v. 1642; jossa Keisarilliset saivat kovasti kyllä kostata hänen toista kättänsä, ynnä hänen henkensä. Näin kuoli Erik Slang niin kuin sankari kuolla tulee, isänmoan hyväksi, ja Suomalaisten kunniaksi. Vihollistensa voitettua lopetti hään henkensä, vielä aivan nuorena, sota-tiellä. Kaiken elinaikanansa osotti hään uskollisen alamaisen velvollisuutta, ja urhollisen ja valpaan kulettajan[435] tapoja, jotka hänen totisesta Jumalanpelvosta saivat suurimman arvonsa. Suomalaiset, olkoon hänen nimensä meillen muistoksi, että ansio on arvattavana, ehk' ei aina tähiltä tokaistu!

Kuolema valmisti hänen vihkimistä, ja viskaisi valjupäitä lillukkoita hänen Sulhaisvuoteellansa. Hään oli kihlattanut morsiammeksensa neijon Agneta af Waldeck, jota myös tehtiin hänen perilliseksi.

* * * * *

Slangin suku hävisi tämän Eerikki Slangin kanssa, joka oli viimeinen tätä nimellistä. Muutoin on tämä yks vanha Suomen-suku,[436] josta

a) Håkan Tidemansson on se ensimmäinen kuin tunnemmo. Hään oli Eerikin Ukon-Ukko, ja eli vuonna 1505. Häntä kuhuttiin Herra Wiurulaan ja Balkiseen.[437] Hään oli kahesti naitu; ensin, neito Walborg Flemmingin kanssa,[438] ja siitten Lucia Flemmingin kanssa.[439] Hänen poikanssa oli

b) Bertil Håkansson Slang, Herra Balkiseen ja Liljaan, naitu Anna Ollintyttären kanssa Nääsistä; mistä hään lie Slangin nimen ottanut, on tietämätöin. Hänen poika oli

c) Eerik Bertilsson Slang, Herra Balkiseen ja Mälkkilään.[440] Hään kantoi Dálan Rykmentin Lippua Kuninkaan Gustaf I:sen peijaisissa. Hään oli Linnanisäntä Hämeenlinnassa ja Hämeen Läänissä; v. 1583 oli hään Linnanisäntä Käkisalmellen, ja Vara-Merikäyttäjä[441] Narvan ja Suomen vesillä; että myöskin moalla Sota-Evesti. Hään oli naitu Karin Eerikintyttären kanssa Mälkkilään.[442] Hänen poikansa oli

d) Clas Eriksson Slang, Herra Laukoon ja Lahti-pujoon.[443] Hään oli vuonna 1604 Piäratustaja[444] yhessä Suomalaisessa Hevoisväissä; v. 1612 tehtiin häntä Linnanisänneksi Pähkinälinnassa;[445] v. 1613 s. 29 p. heinäk. Vara-Isännäksi Narvassa. Yksi varsin urhollinen Sota-Evesti oli hään tämän-aikuisessa Venäjän soassa. V. 1616 pantiin häntä Suomen asioin valvottajaksi ja Selittäjäksi,[446] pitämään maan-tutkimusta[447] Säksmäin kihlakunnassa. — V. 1618 niin hään oli Piä-Sovittajana[448] rajan panossa Venäjän ja Ruohin välillä. — Häntä tehtiin siitten Vapasukulliseksi, ja sisäänkirjutettiin v. 1625 vapakirjoihin, N:o 106 alla.[449] Hänellä oli vaimoksensa Elli Juhon tytär Boose, Laukohon, joka vielä eli leskenä v. 1647.[450]

* * * * *

Olkoon tämä sanottu Slangista ja hänen miehullisuutestansa; mutta hään ei ollut se ainua meistä, joka näinä aikoina tuli kuuluvillen urhollisuuestaan. Suomalaiset ikustivat nimensä tässä 30:nen vuotisessa soassa heijän kauniista käytöksistään ja kauheesta urhollisuuestaan, josta olivat muita kuuluisammat, ja koko Ruohtalaisesta armeasta mainittavat. Viholliset, jotka hämmästyivät heijän uhkeutesta, eivät alussa tieneet mitä väkiä hyö olivat (se oli ensimmäisen kerran kuin meitä vietiin sotaan Saksan moahan). Etteivät olleet Ruohtalaisia, eroittivat kielestä, mutta mitkä olivat — sitäpä ne arvelivat. Hyö tuntuivat heitä seneistä Agmen Horribilis Hakkapaelorum, (Hakka-peälelläisten hirmuista joukkoa), siitä Suomalaisesta sanasta Hakka-peälle, jolla hyö kuulivat heitä soan nuhinassa kehuittavan toisiansa. Sillä se oli vissi, että hyö seisoivat kuin muurit, ja kuhunpäin keäntyivät, niin levittivät kuoleman ympärillensä. Tästäpä moni jo luuli heitä varsin luonnottomiksi, kosk ei heillä ollut se luonto kuin muilla, että voaroissa paeta. Sen vahvistamattoman Saksalaisten kansan sanotaan seneistä pitänneen heitä Noitinna ja Velholoinna, koskeivät luo'it heihin pystynyt, tahi velloittanut heijän mieltänsä; ja uskonneen muka heijän taikauksillaan soanneen kaikki tätä aikaan.[451] Sitä vastoin ne ymmärteväisemmät heistä kiitti heijän käytöstään; ja kuin kirjuttivat tästä soasta, tahi puhuivat siitä Jalosta Kuninkaasta, jota tässä ammuttiin, niin missä voan nimittivät Suomalaisia, niin ylistivät heitä aina muita uhkempia. Myö tahomme esimerkiksi ainoastaan kerroittaa mitä yks Hollannilainen oppinut meistä sanoo, puhuttaissa Gustaf Adolphista ja hänen armeasta: "Stabant Finni tui, ut exili corpore, ita valido, compacto, inconcusso, vi atque animo, qui mille passus supra corpus emineret; reverentia unius ac honesta paupertate invicti. Qui ut mortem metuant aut hostis caussa loco abeant, non magis expectandum, quam ut elementa rerum viribus humanis cedant. Animae ingentes, inconcussae atque immotae, quae, cum libertate vestra ac victoria ex hoste, vitam pariter ac vota terminatis; vos ego, tanquam immortalitatis nostrae formas ac effigies complector; qui, quod scriptor Romanorum severissimus, de vobis ad invidiam prope omnium in terris gentium pronuntiat, adversus homines, adversus Deos securissimi, rem difficilimam jam olim assecuti estis, ut ne voto quidem opus habeatis. Quare aut demens aut ignarus rerum sit, qui contemnendam esse mortem vobis svadeat, quam metuendam esse, nondum didicistis; qui nec morte amittetis, quod non habetis; nec habetis, quod cum morte caeteri amittunt; qui ut domi paupertatem, ita opulentiam in hoste habetis: nec ut caeteri ubique nummo, sed virtute et cetera et hunc paratis", (lue: Heinsii Panegyricus Gustavo Magno consecratus, painettu Leiden kaupunnissa Hollannin moassa v. 1687 p. 22).

Suomeksi niin tämä kuuluisi näin: "Seisoivatpahan sinun Suomalaiseis, niin kehnot kuin olivat ruummiiltansa, niin voimakkaat, lujat ja järähtämättömät olivatten voimastaan ja syvämmestään, joka kohottiin tuhatta askelta heijän ruummiitansa ylemmäksi; voittamattomat kuuliaisuuellansa yhellen, ja kunniallisella köyhyyellänsä. Että nämät pelkäisivät kuolematansa, eli vihollisensa tautta paikaltansa niin liikahtaisi, ei ouk enemp toivomista, kuin että luonto luopuisi liitoksistaan ihmisten vehkeihen kautta. Jalot, järskähtämättömät, ja muuttumattomat urot, jotka vapauellanne ja voitollanne vihamiestänne ylitten, yht aikoo toimitatten elämätänne ja toivotustanne; teitäpä minä sen eistä syläilen meijän kuolemattomuuen kuvinna ja osottojoina. Työ — niin kuin Ruomalaisten enin uskottava Tarinoittaja teistä lausuupi, kateeksi pian kaikillen ihmiskunnillen moailmassa, — vakuutetut ihmisiä ja Jumaloita vasten, ootten jo muinonkin nouvattaneet vaikeihimman asian, ettei tarvitakkaan yhtä toivotusta. Sen tähen se on hullu ja mieletöin, joka tahtoisi vakuuttoo teitä kuolemata säikähtämästä, jonka pelkämistä etten ou vielä oppineet. Työ — jotk' etten kuoleman kautta kavotak sitä, jota teillä ei ouk; ja joilla ei löyvykkään sellaista, jota muut kuolemallansa kavottaavat; — jotka, niin köyhät kuin oletten kotonanne, niin äveriät outten vihollistenne ylitten; tätä ja muuta käsitätten, ei niin kuin muut rahallansa, kussakin paikassa; mutta urhollisuuellanne." Tällä tavalla ylistivät meitä muut vieraat kansaat! Se on seneistä outo, ettei Ruohtalaiset, heijän Tarinamuksessa, nimitäk meistä niin mitään. Mutta tunsippahan heijän Kuninkas meitä arvata. Hänen sanotaan seneistä rakastanneen meitä enin muista, ja aina luottaneen Suomalaisiin isoimissa henken paikoissa.

DANIEL CAJANUS ELI SE PITKÄ SUOMALAINEN.

s. 1704; k. 1749.

Daniel Cajanus tahi "se pitkä Suomalainen" (Den långa Finnen) kuin häntä myöskin kuhuttiin, on tullut kuuluvillen ympärin moailmata pituuestansa. Hään mahto olla syntynyt Pohjan moalla, Paltamon pitäjässä, kussa hänen isä Anders Jeremiaksen-poika Cajanus oli Kappalainen. Tämä hänen Daniel niminen poika oli 4 kyynäriä ja 4 tuumaa pitkä,[452] ja matkusti ympäri Europoo näyttäitemässä rahan etestä. Tultua Preussin moahan, niin Kuninkas Fredrik II samassa pestuutti häntä sotamieheksensä, ja pani häntä siihen isoon Gardiinsa.[453] Mutta Cajanus oli Saulina muihen joukossa, ehkä nämätkin olivat pisimmät miehet, kootut ympärin Europoa. Kuninkas ei tainut sen eistä häntä pitää, vaan anto piirittää hänen kuvansa, jonka se pani seisomaan yhteen saliin Postdamin kaupunnissa.[454] Kuin Cajanus oli kyllästynnyt, että näin kulkea ympärin maita, näyttelemässään, niin hään koottua paljon rahaa, viimen seisahtui Harlemin kaupunnissa Hollannissä, jossa hään rupeisi elo-leiväksi,[455] kunnialliseen taloon, kussa hään myös kuoli s. 27 p. Helmi-kuussa v. 1749, viisviienelläkymmenellä aastajallansa. Häntä hauvattiin s. 3:tena päivänä Maaliskuussa; ja kuin hänen kirstua mitattiin, niin se oli 4 kyynärtä 2 korttelia ja 1 tuumaa pitkä, tahi 5 tuumaa vajoo 5 kyynäretä; leveyveltään se oli 1 kyynärä ja 9 tuumaa. Hään heiti jälestänsä paljon rahaa. Hään lahjoitti 12,000 gylleniä[456] Lutherilaisten lapsi-huoneellen Harlemissa, 6,000 gylleniä niillen Uuistetuillen Franskalaisillen pakolaisillen (till de Reformerta Franska flyktingarne), ja 1,500 gylleniä Mennoniittiläisten seurakunnallen[457] tässä kaupunnissa. Hänen sisari, jonka ei myöskään sanottu olleen niitä pieninpiä, läksi Hollandiin perimään hänen muuta tavaruuttansa. Hänen vanhemmat olivat nuon kohtalaiset, pituueltansa, eikä koko hänen suvussansa löytynyt yhtään erinomattain pitkää miestä; ja mitä hänen ylöskasvattamiseen tuloo, niin ei sekkään ouk millään tavalla ollut erinomainen.[458]

JUOSEP MATINPOIKA NIVALA

yksi 112 vuuen vanha ukko.

s. 1640; k. 1752.

Pi'ä tapais, niin elät kauvan.

Suamal. Sananl.

Vaikka Cicero kyllä sanoopi: "Nihil turpius est, quam grandis natu senex, qui nullum aliud habet argumentum, quo se probet diu vixisse, praeter aetatem;" niin luulemme kuitenkin että se on ansioksi luettava, kunnialla peästä pitkään ikeen. Ne on varsin harvat, jotka nykyisin eläävät ylitten 80 tahi 90 vuotta, ja se oisi nyt ihmeeksi mainittava, peästä 100:aan vuoteen. Moni luuloo, ei ilman perustukseta, että meijän huikentelevaisuus, meijän viina-juominen ja irtonainen elämä, lyhenteepi ennen aikoa meijän ikäämme; ja se on aivan tosi, että kuta enemmin myö erkaneemme siitä yksinkertaisesta luonnollisesta elämisestä, sitä enemmin myö myöskin eroitamme meitä siitä elämästä ja i'ästä, joka oisi meillen luonnollinen. Meijän monet murheet ja huolet, jotka eneneevät sitä myöten kuin vajoamme pois yksinkertaisuutestamme, ynnä ne monet mielen-tarkoittamiset, joilla karaistaan meijän ajatuksemme, kuluttaavat ja menettäävät ja paljon meijän henkellistä voimallisuuttamme;[459] meijän hellä ja arka ylöskasvattaminen, joka ei karaise meitä jo nuoruutessamme, teköo meitä huonoiksi ja heikoiksi ruummiiltamme, että kärsiä niitä vaivoja ja vastuksia jotka ovat meitä kohtavia, ja meijän ylönpalttinen ja tavatoin elämä on jo usseen ennen aikoja lopettanut meijän päiviämme. Sillä ehkä ennen aikana löytyi vähemp ihmisiä kuin nyt, niin tavattiin kuitenkin heissä usseempia i'ällisiä kuin nykyisin. Silloin löytyi niitä, jotka elivät 140:neen ja 150:neen vuoteen, jota pitäisimme mahottomana, ellei meillä vielä löytyisi selviä totistuksia. Tämä Nivalan ukko ei ouk suinkaan heihin luettava, mutta se oli kuitenki i'äkäs kyllä, että tulla mainittavaksi, erinomattain koska se oli meijän moamiehemme.

Juosep Matinpoika Nivala syntyi Kalajoen pitäjässä Pohjan-moalla v. 1640. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi, ja oman puheensa perästä oli hään seuranut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen peästä, tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa [460], vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli 105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan piian,[461] jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja onnellissa. Hään oli vielä niin virkku ja virin vanhuuellansa, että hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään 109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak. Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli 3 vuotta, kunnekka hään Marras-kuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta, lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään on enin aikanansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen muillenkin i'ällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia, niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa — siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.

Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113 vuuen vanha,[462] milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk.

GUSTAF LEVANUS.

Kirkkoherra Suomalaisten ja Ruohtalaisten Seurakunnassa Pietarissa (s. 1696; k. 1749) ja sen Pietarissa olevan Suomalaisen Seurakunnan ensimmäinen alku.

Kirkkoherra Levanus oli syntynyt Suomessa, vuonna 1696; hänen isänsä oli pappi. Häntä koulutettiin ensin Turussa, mutta koska Venäläiset vallottivat koko Suomen muata, niin hään mäni Upsalaan, ja siinä lopetti lukemistansa. Rauhan perästä, joka tehtiin Nystadissa vuonna 1721, läksi hään tästä mänemään Eestin muahan, jossa hänen veljensä oli pappi Liholan[463] pitäjässä. Hään rupeis ensin Wapaherra Nierothillen lapsen-opettajaksi, kunnekka hään vuonna 1725 tuli Wiipuriin, jossa hään oli Tuomio-Rovasti Melartopaeusta auttamassa, saarnamaan sekä Ruohtia että Suomea. Tämä teki häntä jo toissa vuonna papiksi, niin kuin nimitetty Kirkkoherra Toksovassa.[464] Hään oli aivan suurella hartauella ja suosiolla toimittanut tätä virkoa vuotta seihtemettä, kuin häntä jo kuhuttiin Kirkkoherraksi Pietariin, Törnin vainajan perästä. Hään yhisti jälleen ne toisistaan jo erkanevaiset Suomalaiset ja Ruohtalaiset jäsenät, ja vihittiin heijän Kirkkoherraksi sinä 2:ssa pänä Helmi-kuussa vuonna 1733. Hänen mielentaipumisella, ja hyvätahtovaisuutella, voitti hään kumpaistenkin sytämmet, ja saatti toas ystävällisyyttä ja rakkautta heijän välillä. Tämä hänen viisas ja kiitettävä käytös on tuottanut hänen nimensä ikuisuuteen, ja hänen pitäjämiesten povessa perustanut yhtä suloista mielen muistoa.

Että välttää sitä hämmenystä, joka tapahtui siitä että yhellä rupeamalla piettiin sekä Suomalaista että Ruohtalaista Jumalanpalvelusta, niin piti hään vuorottain yhtä ennen puoltapäiveä, toista jälkeen. Hään rupeisi myös ensin oikeita Kirkonkirjoja tässä pitämään, ja haki Kirkkoherralle oikeen vissin määrätyn palkan; Kirkon rahat, jotka ennen ovat olleet papin lukon takana, pani hään kirkon etusmiehen vastauksen peälle, ja teki monta muuta sellaista hyvintarkottavaista asetusta. Kaikista hänen huolenpioista, on hänen murheensa, että saaha Seurakunnallensa uutta kirkkoa, suurin luettava. Sillä Jumalanpalvelus piettiin vielä nytkin Maidelinin huoneissa. Hään sai jo Toukokuussa vuonna 1733 yhtä avonaista paikkoo merijoukon suarella[465] täksi tarpeheksi. Keisaritar Anna antoi myös 500 Ruplaa aluksi tähän rakennukseen, samaten tekivät monet muutkin valloista, jotka avarasti auttoivat tätä asiata lahjoillansa ja antimisellansa. Ilman sitä, niin koottiin myös rahoja Riigasta, Reävelistä ja Narvasta, kollektiin kautta.[466] Sillä tavalla tehtiin nyt puusta yhtä rist-kirkkoa hänen toimituksella, jota vihittiin sinä 19 päiv. Touko-kuussa vuonna 1734.[467] Nyt nautti tämä Seurakunta tyytyväisyyttä ja tyyväntöä, onnellissa oltuvana; mutta tämä ei kestännyt kauvemmin jos 10 vuotta korkeimmiltans; sillä v. 1744 niin nousi taas uutta villitystä ja vihaamista, yhen muakulkian tautta, nimitty Esaias Aron Nordenberg, joka sinä vuonna tuli Pietariin. Hään sanoi olevansa Juutilainen, ja olleensa lähetös-pappina[468] Suomalaisissa. Sillä nimellä hään oli kulkenut läviten Saksan, Juutin ja Ruohin maita, ja kussakin paikassa ymmärtännyt hankkia itellensä kauniita totistuksia hänen kunniallisesta ja siivollisesta elämänkäytoksestä. Näitä nähen, Levanus otti häntä huonehensa, niin kuin yksi niäntyvä ja huonoillen jälillen jo joutunut virka-kumppali, salliva häntä myöskin saarnatakensa Suomen kielellä.

Mutta tätä tehässä vietteli hään kaikki Suomalaiset puolehensa, niin että ne yksin mielin pyysivät häntä papiksensa, "Kirkkoherran-Apulaisen" nimellä. Levanus ja se Ruohtalainen seurakunta oli kyllä seisoava tätä vasten, mutta Suomalaiset kävivät tästä lakia, ja riitelivät tuosta asiasta Oikeuspitoksessa Viron ja Eestinmaan asioista (vid Justitie-Kollegium öfwer Lif- och Estländska ärenderna). Siinä käyttivät hyö asiansa niin, että suostuttihin heijän pyytöksiin, ja piätettiin että Suomalaisillenkin Seurakunnan jäsenillen oli lupaa ottoo pappia itekseen, niin hyvin kuin Ruohtalaisillenkin. Tuostapa tuli nyt käskyä Levanuksellen Tammi-kuussa vuonna 1745, että vihkiä häntä Seurakunnan-Apulaiseksi. Tämäpä käsky vasta sytytti sitä vanhaa vihaa ja vainoo jäsenien välillä, sillä Ruohtalaiset eivät ollenkaan suvaineet sitä, että Suomalaisille piti annettaman omaa pappia. Hyö suuttuivat sen eistä aivan suuresti heihiin, ja erkansivat nyt tykkänänsä pois Suomalaisista, jotka myös hylkeisivät heitä puolestansa, ja ottivat Nordenbergia papiksensa.

Mutta Levanus joka surkutti suuresti tätä Seurakunnan hajoamista, koki kaikella tavalla tutkia tätä miestä, ja kuulustella hänen töitä ja tapoja. Tiiustellen tätä, kirjutti hään sekä Ruohtiin että Danmarkkiin, kuulustella hänen kuluja ja käytöksiä. Kuinpa nyt siellä joutuivat kirjat takaisin, niin saatiin ilmin hänen monet juonet ja koiruukset, joilla hään oli juoksut ympärin maata, ja maailmata veijanut[469]. Näitä kaikkia laitettiin lailisesti sisähän mainittuhun Oikeuspitohon, josta kyllä Nordenberg tuli poisheitetty viralta,[470] mutta ne jo toisistaan eroitut seurakunnat eivät eneä tulluna yhteen. Tämä kävi Levanuksellen niin karvaasti mielestään, että hään murehtissa tätä, kiäntyi pitkälliseen tautiin, josta hään kuoli Helmi-kuussa vuonna 1749.

G—nd.

BUCHARIN TARTTARILAISTEN KUNINKAAN CHAN ZIGAN AREPTANIN[471] MERKILLINEN ANOMUS ZAAR PIETARILTA.

(Suomen Tyttärillen omistettavaksi).

Maalis-kuussa vuonna 1718, tuli Pietariin yks lähettämys[472] Astrakanin kaupunnista, lähetetty Bucharin Tarttariloihen Kuninkaalta, rukoillemaan Zaar Pietaria, soahaksensa häneltä muutamia satoja Suomalaisia tyttölöitä,[473] ostamalla tahi muulla kaupalla; sillä Chan, (heijän Kuninkansa) koska hään oli havainna, että tämä kansa oli sanken urhollinen ja uskollinen, halaisi soahaksensa siitä sikiän omaankin moahaansak, että hään aikoa myöten mahtaisi heistä kasvattaa aika Sotamiehiä ja Tappelus-uroja.

Tämä hänen pyytäminen tuli moahan lykättyksi, kuitenkin houkutteli hänen lähettämiä kahta Suomalaista renki-miestä, että täksi tarpeheksi seurata heitä sinnek heijän omahan moahan. — Lienekö hyö siellä siitten mitään aikaan soaneet?[474]

TIIUSTUKSIA KUUSTON LINNASTA.

(ynnä yks kahtomus hänen jäännöksistä.)

Kuuston[475] linna, josta nyt ainoastaan muutamat rauniot ovat jälellen, oli yksi niistä vanhemmista Suomenniemen linnoista, joita tunnemme; ja on sen eistä meijän vanhassa tarinamuksessamme mainittava. Poavin aikana, jollon Piispoillen ei ollut ainoastaan henkellinen valta, mutta myöskin iso valta maallisissa asioissa, niin nähtiin heijän usein palkihtevan ja pestuuttavan isoa sota-rahvasta, varustavan itelleen vahvoja linnoja, ja toisinaan uskaltavan ihtensä sotaan laillisen hallituksensa vastaan.[476] Kuin Ruohin Piispoillen oli tällaiset isot laitokset, niin ei piek ouoistella, jos heijän vertaiset Suomessa nouvatti samat tavat. Se oli näillenkin monta tarpeellisempi, asettaa itelleen varustettuja linnoja, koska ne Suomalaiset pakanalliset kansat useen hätyyttivät heitä, heijän hoviloissansa, ja tappoivat heitä kotonaan, tahi veivät heijät myötensä surmataksensa.[477]. Vielä siittenkin niin Venäläiset, jotka jo rupeisivat lauttoillansa kuleksimaan pitkin Suomen rantoja pillomuksiaan muka tekemään, peloittivat heitä paljon näinnä aikoina. Sen tähen kuin Ruohtalaiset rakensivat Turun linnoo itellesek varustukseksi, niin Suomen Piispat varustelivat ihtensä Kuuston linnassa. Se ensimmäinen joka oikeen rupeisi pyytämään tätä linnaksi, oli Suomen yheksääs Piispa nimeltä Ragvaldus (kotoisin Ahvenen-moasta)[478] joka v. 1317 suuren kustennoksen kanssa anto perustoo tätä paikkoa asunnoksi ja varjelloksi itelleen ja jälkeentulevaisilleen. Mutta, tahi se oli tehty puusta, ja huonosti varustettu, tahi se ei lie ollut vielä oikeen valmis, koska yks joukko Venäläisiä, jotka vuuen peästä (v. 1318) kävivät meijän rantojamme rappoamassa, taisivat tähän tunkeita, ja siinä tulella hävittää kaikki Turun Hippakunnan vanhat kirjutokset ja koreukset (klenodier).[479]

Mutta jos Ragvald oli se ensimmäinen joka asetti tätä linnaksi, niin oli tässä jo kuitenkin ennen häntä asuna Suomen Piispoja, jota nähään yhestä vanhasta kirjasta, kirjutettuna v. 1295, jota Piispa Magnus Thunsson,[480] oli tästä paikasta ulos-antanut.[481] Tämän tulipalon perästä ei nimitetäk mitään tästä linnasta, ennen kuin vasta 100 vuuen peästä, jollon Piispa Magnus Olai Tawast,[482] anto uuestaan sitä ylösrakentaa ja tehä vahvemmaksi ja sovelliammaksi.[483] Mutta Piispa Conrad Bitzin[484] aikana, niin palo tämä linna toas peri-pohjin tulipalossa, jollon vahinkoksemme, ne tarpeellisemmat ja ainuat kirjat meijän maan asioistamme keäntyivät poroksi. (Messenius luuloo tämän tapahtunneen nuon vuonna 1470).[485] Mutta Piispa anto toas uuestaan sitä ylösrakentoo, ja tietti kahta vahvemmaksi ja suuremmaksi.

Mutta koska Kuuston linna Piispa Arvid Kurkin paettua,[486] (ja ehkä Juuttilaisiltakin jo käsitettyä) tuli v. 1523 ynnä ne toisetkin Suomen linnat ja kaupunnit takaisin otetuksi Kuninkaan Kustav ensimmäisen väeltä, Flemmingilöihen komenon alla, niin näyttää kuin oisi Kuninkas peättänyt, että tämä linna, joka ei ollut Turun-linnasta jos nuon peninkuormoo,[487] oli yksi joutava laitos, ja vastukseksi niillen sen alla kuuluvillen talonpojillen, tätä voimassaan piteä ja korjata, koska se hänen käskyn peällä tuli v. 1528 Turun Linnan-Isännältä Magnus Svensonilta, hajotetuksi ja maahan rävitetyksi.[488] Niin nyt maata myöten purettiin tätä muistomerkkiä Suomen Piispoin vanhasta vallasta ja jaloutesta. Nyt kuin tätä paikkoo nähään, niin ei se nävyk muullen kuin yksi kivi-rauniollen, ja uskottaisiin mahottomaksi tässä muinon olleen tällaisia varuistuksia ja vehkeitä.[489]

Kahtomus[490] tästä paikasta, joka on tässä liitetty, on tehty ja minullen ystävällisesti annettu Herra Luettajalta Grafströmilta, joka v. 1826 oli Ruotista matkustanut Suomeen, tervehtimään omaisiansa, jotka asuivat Radelman herraskartanossa, varsin lähes tätä paikkoa, ja jota hovia nähään taaksempana tässä kahtomuksessa, vesien takoo. Nykyisin on Kuuston saari taipaleen kautta yhistetty Kuuston niemeen, mutta uskottava on että se on ennen ollut soarenmoa, sillä tämä taipalen paikka, joka on aivan kapee, on varsin matala, ja ainoastaan tehty koalin- ja potatin-maiksi. Soaren toisessa peässä on tehty yksi pieni kylpy-huoneh, johon yksi pieni polku viepi pitkin rantoo; ja johon valkamaan lasketaan halki selän, kuin Piikisten kirkolta tullaan tähän. Tämä Kuuston hovi, jok ei nävyk tässä kuvauksessa, ja joka nyt on tehty Turun Rykmentin Evesti-asumapaikaksi (öfwerste boställe wid Åbo Läns Reg.), makoo vähäisen matkanpeähän rannasta ylöspäin, siinä sakkeessa kuusikossa, jota nähään vasemmallen käillen. Lahti, joka eroittaa Kuuston soarta tästä niemen-moasta, ei ouk sen syvämpi, että eläimät kulkoovat sen ylitten, jonka tähen tähän on pantu yksi juotto-aita, lahen poikki. Tässä moisiossa löytyy yks valittu puistikko-maa (trädgård), jossa kasvatetaan omenoita ja muita moan-hetelmiä, varsin hyvästä loavusta.[491]

G—nd.