Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin päin. — Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein taitelijatuulella.
Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.
"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.
"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.
"Eikö hänen emäntäänsäkään?"
"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin kipeäksi, juuri kun piti lähteä … ei kyennyt lähtemään," selitti Kirvelän Tahvo.
"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra.
"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä minäkin rupean…; mistäpä tässä nyt enemmän… Pilkkana pitivät muut kummiksi kutsutut," selitteli Juho.
Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.
"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra.
"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt kaunis ilma," arveli Juho.
"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra.
Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.
Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä. Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.
Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.
Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa, kummastellen tätä outoa toimitusta.
Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa sekaan.
Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?" lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa, sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.
Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän, sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää kuhauttivat ja lähtivät lentämään.
Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut, koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.
Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut; mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.
Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.
Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui, ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.
Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan viilin mukana alas mennessään.
"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi kirkkoherra syömästä päästyään.
"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.
"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra.
"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään … tuota —: ja — ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti.
"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?"
"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä."
"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra.
"On pata ja juurisaavi."
"Kirnu?"
"Sekin on tuohesta … mutta saattaahan tuota silläkin…" arveli Juho.
"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli kirkkoherra.
"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt, ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"Näinköhän arvelette? … minä ajattelen toisin — mikäpä meillä täällä olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä. Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa …; syömme mitä saamme ja olemme osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,
"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon tarkoituksen.
Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.
Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä takaisin tulla.
Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.
"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo pitkät matkat kulkeneet.
"Onpahan."
Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä puhuttiin.
"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.
"Ei ole vississä…; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja … vien perille saakka…; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.
Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli jalkojaan.
"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "… Muuta antamista ei minulla ole suurista vaivoistanne… Siinä on voita — — pyydän sen saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.
"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.
"En minä olisi sitä uskaltanutkaan … mutta kun sanoitte meidän voin olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten nokkaansa.
"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.
"Ei se tee mitään … olkoon vaan viimeinen … ei haittaa…; kyllä lehmät toista antavat. — Onhan meillä lehmiä… Tänne minä sen jätän, vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn — — antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole…; minun tuntoni sanoo sen…"
Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain askelin.
Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren aarteen, jota ei kaikilla ole — hän pelkää Jumalaa ja hänellä on rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. — — —
Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta jauhot olivat tuodut. —
XL
Odottamaton pulma.
Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei kuitenkaan heitetty.
Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat miehetkin herrasmiehiltä.
Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon nokkaan.
Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.
Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä: "Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä asialla … — mitähän pahaa minä olen tehnyt!"
Samassa nykästiin mökin ovi auki.
"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.
Juho otti valkean päreesen.
Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta ihmishenkeä asui.
"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi nimismies.
"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin ettei ollut sanaa suustaan saada.
"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.
"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.
Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää; ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta päästi hänet nimismies.
"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.
Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut mitään.
"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.
"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.
"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.
"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma, saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.
"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. — Ja kyllä kruunulla on täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.
"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin kummalliselta… Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi Juho jo vähän toipuneena.
"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi nimismies.
"Tuota noin … — ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan viljellä…? Mutta — sen mukaan kuin minä ymmärrän — kansa ei voi lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä. Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata, muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi…? Vaikken minä niitä asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta — —. Kuinka se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?" tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt kuin kenties koskaan ennen.
"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.
"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.
"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin, sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen toistaan."
"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon väkeä, vaan se, että on vähän?"
"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."
"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa maata…; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään… Mutta mitä se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho totisena.
Nimismies naurahti.
"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.
"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea esivalta," arveli Juho.
"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli nimismies.
"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani… Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille… Mistä minä sitten tiedän, että kruunu… Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.
Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin, että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa, että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää häntä pois mökiltään.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.
"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.
"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu —. Tässä on kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa ja tarjoten sitä Juholle.
"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?… En tiedä mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla tosi hätä.
"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen pisteliäästi.
"Enhän minä kruunua…; esivalta olla pitää… Mihinkä sitä, jos ei lakia ja asetuksia… Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa tarvitseisi maata… Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä…" höpötti Juho hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.
"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.
"Kiitoksia, hyvä vallesmanni…! Mutta keneltä minun olisi pitänyt pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.
"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.
"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten…?" sanoi Juho nolona.
"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan, jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.
"Mitäs, herran tähden minä … kyllähän minä esivaltaa… Enhän osaa, enkä tahdo valittaa muille kuin teille — —. Mutta se minua kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä…; taitaahan se esivalta kaikki tietää… Kovin paha mieleni on kuitenkin, kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.
"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi nimismies.
"En täälläkään rauhassa…! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin äänin sanomaan.
Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut kustaan.
Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. — Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.
"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan tästä lähteä," sanoi nimismies.
"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle…; me emme tahtoisi parempaa … me tyytyisimme tähän…; mihin me nyt joudumme?" koki Juho änkyttää.
Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa Juho-parkaa tukalasta tilastaan. — Semmoisen luuli hän nyt löytäneensäkin.
"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi nimismies lohdutellen.
"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho rukoilevasti.
"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.
"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho toivovasti.
"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin uudistalolaiset."
"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä haettaisiin … eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin nolottumaan.
"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."
"Voi hyvä vallesmanni…! Tehkää se, hyvä vallesmanni… Voi kun te olette hyvä, vallesmanni… — Mutta milläs minä teille palkan maksan, hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän oikeastaan sanoi.
"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun linnun, sitten kuin asia on päättynyt — jonka minä luulen onnistuvan — niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.
"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho iloissaan.
"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia on päässä," eitti nimismies.
"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi… Konttineen lintuineen pitää se teidän…; kyllähän me näitä…" väitti Juho ja ottaa piti nimismiehen.
Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras mies maailmassa.
Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. — Tunsipa hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.
XII.
Onni onnettomuudessa.
Juho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa kuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun torpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut kirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan voi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän kuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin keveältä ja huolettomalta.
Mökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei hän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi nimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa, kaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella kunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen lujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja arvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja sekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että ulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon kannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan koloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. — Tarkkaa huolta piti hän arvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa katsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta kävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta laatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin esille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä autuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin ylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä tosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: "Ottakoonpa vielä, ken tahtoo, minulta taloni pois." Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen laatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä ja lähti pois.
Paljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi, kankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään ajatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä suuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin. Niittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä entisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan lisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat heidän elinehtonsa. — Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut, meni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu. — — —
Eräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta niitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan — koko yökin, ei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi salot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta turhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin.
Seuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä hakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset epätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden, aikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt. Heiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin tullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. — Lemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja peittänyt rahkamättäillä.
Juho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin kauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä pälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt ensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät metsä kaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli ollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja voimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin nälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä pidetty ja elää kituuteltu.
Tähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä, tavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän sanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn.
Olisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti Juhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki vaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei näyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin. Siellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja hartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen verran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta.
"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa," sanoi Juho luottavasti.
"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa; kovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita," sanoi Riettu epäilevästi.
"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja onnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua Herraa vastaan," sanoi Juho nuhtelevasti.
Riettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on sittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.
Niin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli hänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista elämän suruista.
Pian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin molemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse, sillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa eletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli saman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli kaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä yhtäkaikki.
Toisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun toisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän nähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin kaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään. Koetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi Juho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa käytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja vaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei kuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään Matin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä etsimäänkään.
Aamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin, sillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli vähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy. Ilo loisti poikien silmistä.
"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä olet Vilhoon yhtynyt?" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti.
"En minä ole ollut missään pahuudessa… Me — me olemme, isä, ampuneet karhun," sanoi Matti loistavin silmin.
"Karhun! Älä narraa," sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan.
"En minä narraa … emmekö olekin, Vilho?" sanoi Matti.
"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää katsomaan," vakuutti Vilho.
Juho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan.
Kun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän kuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä mitäpä he sille muuta voivat.
"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen elävän kimppuun?" kysyi Juho ihmetellen.
"Uskalsimmepa tuota vaan," sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen uljaasti pyssyänsä.
"Ei lavaa ei mitään."
"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet … tuolta kuusenjuurelta vaan…" sanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta.
Juho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä.
Kuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia havuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi.
"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin… Veitsenikin on jäänyt tuohon…; sen päällä oli pyssynsuu," sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja pistäen sen tuppeensa.
"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?"
"Mutta sepä ei tullut… Korvesta päinhän se…"
"Kuinka se kävi? — kertokaapas."
"Minä tulin jo hyvään aikaan illalla teidän mökkinne saataville. En uskaltanut näyttää itseäni teille, sillä pelkäsin, että olisitte estänyt aikeeni. Piilostani tähtäilin Mattia, saadakseni puhutella häntä ja kumppanikseni, sillä enhän olisi osannut yksinäni haaskalle. Ilokseni huomasinkin hänet kaivelemassa kangasta. Heti annoin hänelle merkin, että tulisi luokseni. Kun hän tuli, esittelin hänelle asian ja hän suostui kohta tuumaani. Matti olisi käynyt teille ilmoittamassa lähtönsä, mutta minä estin sen, sillä tiesin, että te ette päästäisi häntä.
"Haaskalle päästyämme laitimme heti tämän vahtipaikan ja rupesimme vahtimaan…"
"Eikö hyvin peljättänyt?" keskeytti Juho.
"Eipä pahoinkaan; tuntui tuo vähän oudolta sydänalassa, mutta hätää se ei tehnyt."
"Mitäs olisitte tehneet, jos karhu päälle?…"
"Päätimme kipasta puuhun, ennenkuin otso kerkiäisi."
"Entä sitten? Kertokaa!"
"Kun viimeinen ämyrinne törähdys myöhän illalla kuului, yritti otso jo silloin tulemaan haaskalle. Mutta kun se sen kuuli, seisahtui se ja alkoi hiipiä metsään takaisin; tämän teki otso niin varovasti ja hiljaa, että tuskin risahdusta kuului. Harmiksi tahtoi käydä, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi ruveta odottamaan, että eikö tuo vielä tulisi. Päivä jo alkoi ruveta sarastamaan, eikä vielä kuulunut mitään. Ikäväksi alkoi käydä aika ja tuumailimme jo kuiskimalla toisillemme, että lähtisimme pois. Mutta samassa tuokiossa rupesi metsästä kuulumaan jonkulaista kähnimistä. Sydän sykähti silloin ja minä vedin pyssyni hanan vireille, sekä panin uuden nallin piikkiin.
"Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin otso tuli näköisälle. Hiljaa hiipien se tuli ja näytti hyvin varovaiselta. Rauhattomana pyöri hän ympäri ja tarkasteli kätköänsä joka puolelta. Sitten se rupesi rivosti syytämään sammalia pois haaskan päältä, ja saatuansa sen paljaaksi, laskeusi se käpälillensä ja alkoi levollisen näköisenä aterioida.
"Otso oli melkein aina selin meihin, paitsi silloin kuin se tarkastellessaan ympäri pyörähteli; selin se oli meihin nytkin, kun hän syödä ahmi. Minä en uskaltanut sitä ampua takaapäin, kun pyssyni oli kovin pienireikäinen, odotin vaan sitä hetkeä, jolloin se kääntyisi päin. Tukalalta tuntui aika; emme tohtineet oikein hengittääkään, mutta karhu ei vaan kääntynyt.
"Tästä tukalasta tilasta päästi meidät pieni sattumus. Matti liikahti vähän, korjatakseen huonoa asemaansa. Tätä tehdessä risahti joku kuiva risu poikki. Vaikkei risahdus ollut sen isompi, huomasi otso kuitenkin sen. Se käännähti sivuttain meihin, mutta ei noussut käpäliltään jalvoilleen; se näytti kuuntelevan tarkasti; silloin tähdin minä korvan sisään ja laukasin.
"Kauheasti karjasten hyppäsi otso pystöön kahdelle jalalle, mutta kaatui heti. Tätä teki se useat kerrat, mutta vihdoin jäi se liikkumattomaksi.
"Tällä välin kipasimme me puuhun. Tähän saakka emme peljänneet sanottavaa, mutta kun otso kuolon tuskissa mellasti, niin kauheaksi alkoi käydä. Olen kuullut sanottavan, että karhulla on yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima. Emme sittenkään vielä uskaltaneet puusta pois laskeuda, vaikkei karhu enään liikahtanutkaan. Luulimme, näette, että se kavaluudella heitti itsensä kuolluksiin, saadaksensa meidät kynsiinsä. Vasta sitten kuin oli jo melkein selvä päivä, tulimme vakuutetuksi, että karhu oli todellakin kuollut, ja silloin uskalsimme laskeutua puusta alas."
Näin kertoeli Römölän Vilho hymyssä suin, mutta Oukkarista oli tämä niin kauheata, että tukka pystyyn nousi. Olivathan pojat poikamaisuudessaan antautuneet silmin nähtävään hengenvaaraan. — — —
Kyllä Oukkarissakin kovasti peljättiin Matin yöllistä poissa oloa, mutta Römölässä se vasta hätä oli Vilhon äkkinäisen katoamisen tähden. Pienestä poikapahasesta pitäin oli Vilho pyssyä viljellyt ja metsästäjänä oli hän jo saavuttanut mainetta tarkkana ampujana ja oivallisena lintu- ja oravamiehenä; olipa hän koirainsa avulla jo eräänä kertana kaatanut ilveksenkin. Vilho tunsi itsekin, että hän on saavuttanut metsästäjän mainetta. Tämä kiihoitti kunniantuntoaan ja hän himoitsi saadaksensa maineensa täydelliseksi. Kauvan oli hän mielessään miettinyt, kuinka pääsisi karhun kimppuun ja saisi sen kaadetuksi; jos se onnistuisi, olisi hän tarkoituksensa voittanut. Hän ei kuitenkaan ilmoittanut kenellekään tätä uhkarohkeaa mielipidettänsä, sillä hän oivalsi, että kaikki olisivat pitäneet hänen mietteitänsä pelkkänä hulluutena ja kokeneet ehkäistä hänen aikeitansa, jos semmoinen tilaisuus sattuisi tarjoontumaan.
Kun hän sitten kuuli karhun kaataneen Oukkarin molemmat lehmät, päätti hän mielessään, että mennä sinne onneansa koettelemaan. Niin salaa kuin suinkin voi, otti hän pyssynsä ja ampumaneuvot mukaansa, vähän evästä taskuunsa ja pökäsi suoraan metsään, ettei kukaan häntä näkisi.
Kun sitten ei Vilho yöksi kotiin tullutkaan, kuten ennen tavallisesti, tuli koko talon väki pahaan hätään. Hypättiin naapureissa ja kaikilta ihmisiltä kyseltiin, että eikö kukaan olisi heidän Vilhoa nähnyt. Ja kun ei mitään muuta tietoa saatu, kuin että joku oli hänet aamulla varhain nähnyt pyssyn kanssa metsään menevän, niin yltyi pelko ja hätä kahta kauheammaksi. Mutta huomena se vasta kukkurilleen nousi, kun ei Vilhoa vielä nytkään ollut kotiin saapunut, vaikka päivä oli jo hyväsestään kulunut. Kymmenenkin laisia turmia koetettiin keksiä, joissa hän olisi tuhonsa saanut, ja itsekukin koetti olla mestari arvaamaan oikean turman laatua. Vilho oli vanhempiensa nuorin lapsi ja hekin kävivät kovin levottomiksi ja lohduttomiksi. Viimeiseltä ei isä voinut muuta tehdä, kuin ruveta Jaakopin tavalla voivottelemaan: "Voi minun poikaani, voi minun poikani."
Suuriksi kävivät Römöläisten, semminkin vanhempien silmät, kun Vilho myöhemmin illalla tuli kotiin ihka elävänä, vieläpä aivan vahingoittumattomanakin.
"Missä, Jumalan tähden sinä olet ollut…? Kun saattaakin semmoisen murheen laittaa meille, eikä sanokaan edes kenellekään…" sanoi vanha isä nuhtelevaisesti, kun näki Vilhon.
"Älkää olko, isä, millännekään, minä olen kaatanut karhun viime yönä," sanoi Vilho iloisesti.
"Karhun! Älä joutavia narrittele," sanoi ukko kulmiaan rypistellen.
"Oikein totta; kuinka minä teille voisin valehdella," vakuutti Vilho.
"No, herran tähden, missä sitten… Kerro … sano," sanoi ukko, remauttaen suuret harmaat silmänsä seljälleen, niin että tuuheat kulmakarvat nousivat siansa ylemmäksi.
"Tuolla Lemmesvaaran korvessa, Oukkarien lehmien haaskoilta…" sanoi
Vilho.
"No voi sun poikaa! Onpas sinussa miestä tulossa, mutta siitä hyvästä annan minä Oukkarille lehmän," sanoi ukko ilosta liikutettuna.
Römölässä kääntyi nyt pelko ja murhe suurimmaksi iloksi ja riemuksi.
Kauvan ei joudettu miettimään ja iloitsemaan, sillä saalis oli saatava kotiin. Vankka ruuna pantiin aisoihin ja vielä läpi-yötä lähdettiin otsoa noutamaan. Vaikka Vilho oli väsyksissä, ei hän voinut olla mukaan lähtemättä, sillä "saalis miehen virkuttaa".
Vaikea kulku oli Lemmeskorpeen ja pitkiä kierroksia täytyi nevojen vuoksi tehdä, mutta eihän lujaa tahtoa voinut mikään estää.
Iloisesti hälisten tuotiin otsoa huomena kylään.
Sattui niin, että otson kanssa tulla rytistettiin kylään Käkelän kautta. Käkelän ukko oli jo hyvin vanha ja hän oli istumassa portailla heidän tullessaan. Ukko ei ollut kuullut ensinkään, että Vilho on karhun kaatanut.
"Lehmän raatoko, vai?" kysyi Käkelän ukko, kun näki, että rekeen oli peitetty jokin isompi esine.
"Ei kuin karhu," sanoi joku hiljaisesti, seisottaen hevosen kartanolle.
"Hääh? Karhuko kaatanut taas?" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi.
"Eikä ole … karhu on nyt kaadettu itse," sanoi Vilho hilpeästi kimakalla äänellä.
"Kuinka … karhuko kaadettu, vai?" sanoi ukko, kallistaen korvaansa.
"Juuri niin," huudahti Vilho melkein ukon korvaan.
"Annas katson… Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä," sanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös.
Hän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten pyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää.
"Tosi…; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä? Jos on, sen parempi heille — … Kuka — hääh…?" sanoi ukko ja oikaisi itsensä suoraksi.
"Minun luodistani sai otso surmansa," sanoi Vilho.
"Kas pertanan poikaa … miespä sinusta … sen parempi sinulle… Mutta mistä — hääh?" tuumaili ukko.
"Lemmeskorvesta," selitti Vilho.
"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?"
"Juuri sieltä."
"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle, poikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen… Metsän kuningas meidän tupaan…; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä pidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?" esitteli ukko.
"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut Oukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää kenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä," sanoi Römölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt paikalle saapunut.
"Ettetkö anna, hääh…? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun vaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä köyhän vahingon palkkion, vai?" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi Römölän ukkoa silmiin.
"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää… Riisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin — heti, pojat!" sanoi Römölän isäntä.
Tuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään yöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän sankaria. — — —
Oukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa vaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu tahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi.
"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan ruoan-apua saanut," sanoi Riettu eräänä kertana.
"Mitäpä me niistä… Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen sitä toiseksi tehdä…; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua kointua … kovin oli karhu raadellut," arveli Juho.
"Kyllä tässä kuolema tulee … ei tässä muu neuvoksi tule…; tietäähän sen … ei maidon märkää," päivitteli Riettu yhä.
"Vielä mitä … — onhan meillä talo," lohdutteli Juho.
"Tämmöinen talo, pettuleivän talo, lehmätön talo! Miksikähän Jumala meitä niin kovasti kohtelee?" kiilasi Riettu edelleen.
"Mitä meidän syrjäisten Jumalan töihin tulee? Kaikki mitä hän tekee, se on sangen hyvin," sanoi Juho luottavasti.
Toviin aikaan ei puhuttu mitään.
"Olisit edes nylkenytkään… Olisi kerrankaan saanut oikeat kengätkään jalkaansa," nurkui Riettu yhä.
"Eihän sitten olisi saatu karhuakaan ammutuksi… Nyt kun kärsimystäsi koetellaan ja pitäisi nöyrtyä Jumalan tahdon alle ja kantaa nurkumatta ristiänsä, rupeat sinä nurisemaan ja tulet vaateliaammaksi kuin koskaan ennen…; se ei ole oikein, hyvä Riettu," vakuutti Juho.
"Mitähän tuosta mesikämmenen kaatamisesta sitten oli hyvää…? Ja puhuisi häntä metsästä kunnioittavammasti … kylläkait se vastakin … jos sattuisi vielä joskus jonkun elikon saamaan," tinki Riettu yhä, alkaen itkeä tihistää.
"Ei suinkaan se enään… Onhan karhu korvista ammuttu läpi…; mitenkä se vielä…? Sinä olet nyt epäuskoinen, ikäänkuin ei Jumalaa olisikaan…; paha ja kärsimätön olet myös…; en minä nyt sinun kanssas…" sanoi Juho ja lähti kävelemään pois.
Tämä keskustelu tapahtui ulkona navetan luona — huono paikka, sillä navetta muistutti Rietulle niitä hyviä aikoja, jolloin heillä oli kaksi lehmää ja tämä muisto saatti hänet aina pahalle tuulelle ja nurisemaan.
Samassa kuin Juho sanoi viimeisen sanansa ja kääntyi menemään pois, alkoi metsästä kuulua iloista puheen hälinää. Molemmin he heti oivalsivat, että ihmisiä oli heidän mökilleen tulossa. Riettu koki pyyhkiä kuivaksi itkusta vetistyneitä silmiänsä ja Juho heitti menemisensä siihen. Molemmin he katselivat metsään päin, odotellen, keitä sieltä tulisi.
Samassa tuli näkyviin kaksi miestä ja yksi nainen. Kumpikin mies talutti nuorasta lehmää perässään ja nainen jäljessä ajeli niitä. Lähemmäksi tultua tunsivat he molemmin, että tulijat olivat: Römölän Vilho, Käkelän renki ja piika.
"Hyvää päivää! Me tuomme teille lehmiä," sanoi Vilho iloisesti, nähtyänsä Juhon ja Rietun.
"No minkä vuoksi…? enhän minä ymmärrä…" sanoi Juho hätäyksissään.
"Isä antoi lehmän sentähden kuin minä sain ampua karhun teidän haaskoiltanne ja Käkelän ukko silti kuin otso nyljettiin hänen tuvassaan. Näin tavoin tahtoivat he palkita, kun karhu kaatoi teidän molemmat lehmänne," selitti Vilho, pitäen pulskaa lehmää nuorasta kiinni.
"Katsopas, Riettu! Karhun kaatamisesta oli kuitenkin meillekin jotakin hyvää, ja Jumalalla oli sittenkin antaa meille lehmiä, vaikket sitä uskonut," sanoi Juho iloisesti.
XIII.
Kotoisia kohtauksia.
Vaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten koti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista.
Oukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta kuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille sortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin suojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä raajojansa lepuuttamaan.
Tulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa vierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa oli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet suuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: "Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellään." Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta tarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei hävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia oli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. — Vuode laitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa suoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua kykkien yönsä viettää.
Muutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin yötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä sade-ilma oli tulossa.
Vieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli.
On jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen tarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri samana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä peidellyt.
Kuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode.
Vieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä oli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty, tuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada. Vesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen tukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi, rupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne kuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin tukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he olisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen hyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä.
Mökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi hiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli muuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli vinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan muotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin asemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan.
Kauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin suojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut takaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne päästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin maata.
Unta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen heikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen ja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan kaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa.
Näin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia myrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. — Yht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen päivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja patsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut mitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän pelkällä säikähdyksellä.
Ei ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä nukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta, ettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta.
"Onkos hullumpata…! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut," sanoi Juho aamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa. — — —
Ei ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja. Kesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja, joissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin liikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista lastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan kärsinyt lastensa tekevän.
Niin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella. Ketineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen kantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut tikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt.
Usein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta oli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle lattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi painua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se oli jotenkin sileä.
Navettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he tahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin sitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos mökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut kengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät siitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa pakkasessa navettaa kohden.
Vanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään ruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten koetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi viitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan onnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista huomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset silloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen parakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. — Eihän lapsi tahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita navetassa vietettiin.
Sattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi ajaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän joukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä ja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita puitansa.
Tämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja ulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he kulkivat navetassa leikkimistä varten.
Eräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa menemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti nytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat menneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei ollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan vaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja alkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista vaatetta yllä kuin rikkein paita satkale.
Taavetti — se oli vieraan nimi — seurasi heidän menoansa. Pihalla oli paljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat paljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet koko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän, toista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä itsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. — Pihalle tultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan lumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut, oli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin, ettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi kinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu, ei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin uudestaan. — Ja navettaan sitä mentiin — nurkumatta mentiin.
Vieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka lapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin innokkaasti ja hartaasti pyrkivät.
Hän meni navetan ovelle.
"Voi, voi…! Taavetti tuli," sanoi joku lapsista ja he lakkasivat leikkimästä.
"Älkää olko millännekään…; leikkikää vaan … — olenhan minä teidän ystävänne … ja minä sitten annan taasen kyytiäkin…" kehoitti vieras.
Ujous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen ja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi.
Hiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja asettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä. Sitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan ympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa kyhäämäänsä laulua:
"Remputa, rämpytä, ramputa rallaa,
Näin sitä meilläkin ympäri pannaan.
Patsahan ympäri tanssimme kaikin,
Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin.
Hauskapa meidän on leikissä olla,
Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?"
Ensinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen se yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli niin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet.
Toisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja huojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan —; täydellinen tyytyväisyys loisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna juuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli unhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa olivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon takertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja lokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä — mitä se oli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia.
Kun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri, lähtivät he tyytyväisinä pois.
Juho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli salakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta laatua, ei hän hennonnut kieltää heitä.
Tuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen ruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna nousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka vanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat.
Parina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan huolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne sitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään. Vavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta kuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti toisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään pystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle.
"Kuule, Antti, kuule!" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle veljelleen.
Kutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta.
"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan … minun olisi vähän parempi," kuiskutti pikku Tiina.
Puhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten korvaan.
Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.
Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Nyt me menemme."
"Menkää te vaan, minä en jaksa … mutta kun kuulen, niin minun on parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.
Näin tapahtui useana päivänä.
"Kuulkaa!… Menettekö te taas sinne … tuonne navettaan…? Onko se meidän kukko jo tullut kotia? — — Se on niin komea, komeampi kuin pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.
Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan komea ja käskevä.
Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.
Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.
Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli — ja Tiinan oli niin paha olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut — — — oli vaan niin tukala, paha ja ikävä.
"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.
"No, menkää te sitten navettaan leikkimään … minunkin on sittemmin parempi … tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin on parempi — — Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui hermottomana vuoteelleen.
"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.
"Niinkö — navettaanko patsaan ympärille?…
"Meidän kukkoko — —? onhan se komea, komeampi kuin pappilan — sitä oli niin hyvä katsoa…; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla, mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.
Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään patsaan ympärillä pyörimässä.
Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän veistämällä laudalla navetassa.
Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. — — —
Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. — Siinä suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet. Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa, mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.
Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee. — — —
Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia, joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin saanut käydä.
Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä olihan hän niin ystävällinen.
"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.
"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.
Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko
Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.
"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.
"Ei … antakaa meidän vielä olla… Ei meillä ole vilu … kyllä me vielä…" kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin, että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.