Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.
"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä…" sanoi hän vaan ja olla jauvotti kannaksilla.
Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta, niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.
Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate; joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.
Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. — Aivan paljain ihoin muljahti hän hankeen.
Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja riensi apuun.
"Ei, ei… Kyllä minä tästä…" sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös, vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden, niin että lumi pölisi.
Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän pääsi mökin ovesta sisälle.
Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.
"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen
Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki
Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. — — —
Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta: etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.
Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.
Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta. Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan, sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut. Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko tuosta lasten tavaran kokoamisesta.
Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä aarteitansa ihailemaan. — Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.
Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.
Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin tultiin.
Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa. Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset, isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot, jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten sammuvat.
Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta keksityitä juonia.
Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi. Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta, missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin, ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa maailman valloittajana.
Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta semmoiselta se heistä tuntui.
Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen ja omavaltainen maailmansa.
Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.
Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän — lasten — omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia, oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen; samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli, punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet. Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.
Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.
Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat kuulleet puhuttavan.
Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:
"Mitäs täällä on?"
Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti.
"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi," sanoi Riettu.
"Kokoillut kaupungista…! Niinkö —?" sanoi Juho vaaleten.
"Niinpä juuri…; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu huolimattomasti.
"Mitäkö kummaa…? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin semmoista, jota ei siinä saisi olla. — Kokoillut, se on sama kuin itse ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala…! Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään.
"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.
"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua silmiin.
"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida ollakaan," arveli Riettu.
"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei niitä ole lupa omin lupinsa ottaa… 'Joka varastaa neulan, se varastaa naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa naskalimen, se varastaa muutakin.' — Vähästä alkaa synnin juuri ja rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan… Minä tahdon nähdä ne synnin saaliit," puheli Juho totuudessa.
Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään, luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin salata ja toimia omin päinsä.
Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa, naulassa ja naskalimessa.
"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä…? Tuommoisia kaluja otetaan omin lupinsa … tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita … jos lienevät hopeasta, kun ovat niin kauniita… Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita? Voi…! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?… Voi Riettu! Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein mielin.
"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni
Riettu muistuttaa.
"Sanotko niin?… Sinä puolustat…! — Kuka tuommoisia kaluja tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee epärehellisiä ja varkaita… Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin," sanoi Juho päättävästi.
"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä … ei suinkaan niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu.
"Ei mitään saa jäädä…; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua omaisuuttamme… Pois, pois, kaikki pois — ne polttavat minua," sanoi vaan Juho lujasti.
Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.
Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että hän on kalut takaisin tuonut. — — —
Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen; oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa. Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.
Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.
Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.
"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä.
Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he isän.
Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista omaisuutta.
"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti.
"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet siellä," sanoivat lapset hiljaa.
Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä nurpottelivat lapset jäljessä.
"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.
"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa kokoilla leikkikalujaan.
"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun syysi, Riettu!… Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä enään kunnialla perääntyä. — — Pahasti olette, lapset, tehneet, samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä.
Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä vakuutuskirjan viereen. — — —
Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille, väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä hän oli lähtiessään vienyt.
"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?" utasi emäntä hämmästyksissään pojalta.
"Eikä unohtunut … tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja kalautti pussiaan.
"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä.
Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle.
"Tuotako joutavaa romua…!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?"
"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika alakuloisesti.
"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi rehellinen… Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.
"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.
"No no — no no… Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin…; ei se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.
Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle tehtyyn vuoteesen maata. — Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.
"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.
"Mitä joutavata."
"En tohdi muutoin kotiin mennä… Isä ei pidä sitä joutavana."
"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä hämillään.
"Sitä en tiedä…; jos te antaisitte."
"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi," sanoi emäntä.
Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.
Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja painoi sinettinsä sen alle.
Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä kotimatkalle.
"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle.
Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan taasenkin pitämään, kuten ennenkin.
Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä, mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja, nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan pussi tuli niistä täyteen.
"En minä näitä ota," sanoi poika.
"No miks'ei?" kysyttiin.
"En uskalla."
"Miks'et uskalla?"
"Isä luulee…"
"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies … annetaan näistäkin todistus," sanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta.
"Ei, älkää kirjoittako," sanoi poika hätäisesti.
"Minkätähden ei?" kysyi kirjoittaja.
"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?" sanoi poika, näyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen mielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan vakuutuskirjassa.
"On, on — kyllä on," vakuutettiin pojalle.
"No sitten…" sanoi poika luottavasti.
Todistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka sen otti luottamuksella vastaan.
Näin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen, todistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. — — —
Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.
Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.
"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.
"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti.
"Ja mitä tuossa pussissa on?"
"Siinäkin on vaatetta… Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika ja rupesi avaamaan pussiansa.
"Ei, älä avaa sitä … anna sen olla kiinni… Minä en tahdo nähdä sen sisustaa," sanoi Juho puolituimasti.
Taasenkin hetki äänettömyyttä.
"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.
"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.
Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen. Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.
"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu.
"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta.
Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden. Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.
Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.
Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.
"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän vastannut.
"Eihän tuota… Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi
Juho ujosti.
"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra.
Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.
"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?" kehoitti kirkkoherra, kun näki Juhon hämmingin.
"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua… Voi, hyvä kirkkoherra … minä — minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole rehellisiä," sanoi Juho murtuneella mielellä.
"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?"
"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää, mistä he ovat niitä saaneet… Hyvä Jumala…! Ettäkö minun perheessäni olisi varkaita," sanoi Juho hätäillen.
"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan se ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa selvillä," sanoi kirkkoherra. "Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat kantaneet?" kysyi hän sitten.
"Tässäpä niitä on," sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun romun pussista kirkkoherran nokan eteen.
"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin," sanoi kirkkoherra naurahtaen.
"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut," sanoi Juho tohtuneena.
"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja silloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi katsoo," vakuutti kirkkoherra.
"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole niitä … mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä omin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he… Ja — ja onhan tässä vielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he toivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä he…; minä pelkään, että nekin ovat… Hyvä Jumala! onko minunkin perheessäni…?" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä.
"Toivat kaupungista…? Ovatko ne myös täällä muassanne?" kysyi kirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä hajalleen.
"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään takaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän ottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi sieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei," sanoi Juho.
"No, saiko hän sitten todistusta," kysyi kirkkoherra.
"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta mitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia mitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte…" sanoi Juho.
"Antakaapas tänne," sanoi kirkkoherra kokottaen.
Kirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn.
"Mitä siinä seisoo?" kysyi Juho vaaleten.
"Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K——n pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja, posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua, todistaa K——ssa
M. Nuuskinen, poliisi.",
luki kirkkoherra ääneensä.
"Se on hyvä, että poika on vienyt anastamansa kalut takaisin, niinkuin käskin, mutta täällä on vielä toinenkin kirja, jonka poika toi… Hänellä oli hyvät vaatteet palatessaan ja hänellä vielä oli tämä pussi…; eiköhän ne…?" sanoi Juho ahdistuneena, ojentaen paperin palan kirkkoherralle, ja puistaen pussista pojan tuomat vaatteet lattialle.
"Ettäkö vielä toinenkin … saapas nähdä — —. Antakaapas se tänne," sanoi kirkkoherra maltittomasti.
Juho ojensi toisen paperin vavisten.
Kirkkoherra luki:
"Sääliessämme Oukkarin pojan vaikeaa tehtävää, olemme antaneet hänelle vaatetta päälle ja vieläpä viedä kotiinkin toisille lapsille, todistetaan. K——a 21 päivä lokakuussa 18—.
Sohvi K. K——ssa."
"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa, että ne ovat oikeat," arveli Juho.
"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä oikein sinetitkin," vakuutti kirkkoherra.
"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole…?"
"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä poika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut," sanoi kirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa.
"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?" kysyi nyt
Juho, nokkaansa tuhrasten.
"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin nakatkaa ne jonnekin nurkan taa —; ei suinkaan niillä kukaan mitään tee," neuvoi kirkkoherra.
Juho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun hän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin nokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti astelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa, tyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen omatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä.
Paljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän kylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun perheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut selvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja todistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen luo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja lohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen sydäntänsä.
"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu … poika on ne rehellisellä tavalla saanut," sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen vaatepussin vaimollensa.
XIV.
Valoisampia aikoja.
Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat, samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.
Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.
Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa. Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa, lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan kysymyksessäkään. — — —
Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla oli isot kantamukset seljässä.
Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.
Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet tahtoa.
"Sisareni Annako…? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään — toki sentään… Johan nyt kaikkea…!" sai Riettu vihdoin änkyttäneeksi.
Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja sitten alkoi yleinen tervehtiminen.
"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen talonväen puoleen.
"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla.
"Älä niin sano, sisareni… Me elämme täällä omassa vapaudessamme, emmekä ole mitään vailla… Ja … ja minulla on hyvä mies ja hyvät lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän olisi muka huonoissa naimisissa.
"No, no… Eipä silti — eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne, että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin säälikseni. — Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona olisi niin hyvä … tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei mahdu, eikä siellä näe… Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.
"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti.
Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. — Pian olikin pöydät ja lavitsat valmiina.
Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita että talonväkeä syömään.
"Entäs sinä itse…? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia … mene sinä syömään," esitteli Riettu hyvyydessään.
"Mitäs sinä Riettu-rukka … itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä, ainuvia sukulaisiani. — — Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä palvelen," sanoi sisar hilpeästi.
Kutsutut istuivat pöytään.
Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle. Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit [suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat, lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä, jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten kanssa pöydällä.
"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä siinä on… Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi lihalientä tuodessansa.
"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen.
Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien kanssa.
"Tässä ei kerkeä kaikkia… Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan.
"Mutta kuule, Anna!… Etkö sinä tahdo, että viiliäkin…?" sanoi
Riettu.
"No, jos sinulla vaan on…; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne," arveli täti.
"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä…" sanoi Riettu, kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.
Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia, joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä [sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,
Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa; hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu. Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää, sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.
Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja
kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei
Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.
Täti hymyili vaan.
Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan, sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia —; eihän ollut kahvia. Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan täti ammatissaan taitava.
Kun kahvit oli aterian täytteeksi — tai oikeimmittain tyhjennykseksi — juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin, mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut, sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse teettää vaatteet. — Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin Oukkarilaisten oloihin.
Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan. Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.
"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?" ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.
Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja sanoi:
"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.
Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä … mitä minä…?" sai hän vihdoin suurella vaivalla änkytetyksi.
Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. — Kauvaksi aikaa jäivät hekin äänettömiksi.
"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen… Mutta sen parempi hänelle. — Viitsiikö kukaan minua kuunnella … minua… häh?" sanoi Käkelän ukko vihdoin.
"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä.
"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko, katsoen toisia vieraita silmiin.
"Kyllä niin on," myönnettiin.
"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?"
"Niin on."
"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?"
"Niin se on."
"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto, tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi… Onhan tässä puita omasta taasta, vai eikö ole?" puheli ukko.
"On, on," huudettiin.
"No, mitä arvelette?"
"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi usea ääni yht'aikaa.
"Sen parempi teille… Se on päätetty asia — siitä ei enään mitään," sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.
Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.
"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän, puristaen ukon kättä.
"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.
"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku Rietulle, silitellen hänen päätänsä.
"En minä lähde … täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa," sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.
"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. — —
Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren, sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.
Niin vieraat lähtivät.
Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.
"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi
Pertti poika.
"Ole sinä siinä taas… Tahdotkos uusia sen ikävän asian…?" sanoi isä hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta virkattavan.
"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti.
Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu oli hänelle juurtenjaksain kerrottu.
Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän, että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja sitä ei hän olisi tahtonut.
"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä," sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.
Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.
Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit, pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. — — —
Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä, etteiväthän ne vaan pilaannu. — Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa söivät he vaan edelleenkin. — — —
Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen. Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin, että ne olivat vesikatossa ja lattioissa.
Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui, vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan. Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti lapsiansa.
Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.
Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he luulivat elävänsä unissaan. — Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas."
Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin iloiselta … eikä savua eikä mitään. — Eipä ensimältä voitu nukkua oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä kaikkiinhan ihminen oppii. — — —
Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi, niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.
Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. — Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.
Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.
Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää. Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se ollut vääryydellä saatu. — — Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat — semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.
Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin työssä auttamaan.
Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin. Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan, sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin. Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa, mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. — Tämän kaihon palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.