"Ei kun pantu."
"Teit kai jonkun rötöksen — taisit näpistellä, luulen ma?"
"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja pillahti itkemään.
"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?" hövelsi ukko.
Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.
"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa ajamaan?" sanoi isäntä.
"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.
"No, no, sen parempi sinulle — sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko hymysuin.
"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika kyllästyneenä.
"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi olla … saakelin sukkela — oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.
"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.
"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista —. Suostutko tuumaani, vai häh?"
Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika itkunsa sekaan.
"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten…; saathan tehdä kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.
"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.
"Mitä siinä sitten vesittelet…? Eihän tämä mikään hirveä asia ole…; kyllähän semmoista ennenkin… Mutta minä näen, että sinulla on hellä sydän ja se on sen parempi sinulle… Ei oikea äkäpussi hevillä itke, vähästä kummasta ei ensinkään… Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin nöyrä — saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä, syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo hyvä ja omituinen ukko.
Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.
Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.
Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään, vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.
"Kyllä kai — — miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja ihminenhän köyhäkin on… Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.
Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka, jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa. Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja lämpöiseen vuoteesen maata —; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. — Sanalla sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden elämän alku hänelle koittaisi. — Viimein vaipui hän makeaan ja levolliseen uneen.
Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan. Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään syömään.
Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki työtä vaan.
Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. — Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle kannalle perustanut.
Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi, eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin voivat.
Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. —
Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt, oliko hän taivaassa vai maassa.
Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä. Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen harjoitella.
Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää, törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.
Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta nahasta — noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka, päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka oli syksyinen kylmä vesi. — Tuntui niin hyvältä ja miehevältä —, melkein renki-Pekan veroiselta. — Ja muikut ne niin sulisivat ja lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä hyppelivät ja lipisivät.
Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta aikamies — melkein muiden veroinen… Tuntui siltä kuin hänestä tulisi ihminen.
Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.
"Mitenkäs se onkaan — tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi ukko pojalta yht'äkkiä.
Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen niin pian vastaamaan.
"Häh — vai?"
"Kyllähän tuota vähän."
"Vähänkö vaan — — niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon…
Kumma kun en tuota ennen ole … — annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
Uuden testamentin pöydältä.
"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa, mikä sattui eteen aukenemaan.
"Ja — minä — kaikene — tavarani — kulutane — köyhäine — ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.
"Ei se niin ole."
"Häh — kuinkas?"
Poika luki solkeensa useita värsyjä.
"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse — osaatko ulkoakin? sanoi ukko ihmetellen.
"Osaahan tuota."
"Mihin asti?"
"Kirjani yli."
"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle…; ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.
"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."
"Kukas sitten?"
"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut," sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.
"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun — — — Saat olla meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.
IV.
Yhä edelleen.
Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.
Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta, niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot. Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui Oukkarista joltakin.
Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.
"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.
"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.
"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.
"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi itseään? — Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin," vakuutti ukko.
"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."
"No, kyllähän tuota —. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.
"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."
Oukkari kutsuttiin saapuville.
"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan tultua.
Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.
"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut ensimäiseen kysymykseen.
"No, ettekö te sitten enään…? Minä luulin, että te vielä…" sanoi poika punastellen.
"Enhän minä sinua … mutta kun tulisimme poikasella toimeen… Eikähän sinua vähällä palkalla ilkeä, niin…" sanoi Käkelän ukko hämyillen.
"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari ujosti.
"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. — Kyllä meilläkin on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.
Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän siihen tyytyväinen.
"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan lattiasta kohottamatta.
Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.
Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä, oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä voitiin nyt edullisesti käyttää.
Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan — — ainakin renki-Pekan veroinen … jos en vähän parempikin … eihän hänellä niin isoa palkkaakaan … olenhan rippikoulun käynyt mies ja ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka hyvätkin käyvät useita vuosia… Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen ihminen, jota tarvitaan.
Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.
Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies. Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.
Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta, aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella. Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.
Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla — joka taito oli hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään — niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni tekemään. — — Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.
Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen käskijänsä. — Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.
Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.
Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme. Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä kuulunut.
Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut, etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella. Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne, joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.
Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä ei olisi olemassakaan.
Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua, tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja. Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään, mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon, seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta ääneensä se ei koskaan päässyt.
Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin huomaamaan Juhon.
"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä … eipä olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten häntä kintuille.
Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.
Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon julkean hävyttömyyden.
"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja potkittavanne; ne ajat ovat menneet. — Voisin ehkä kostaa tuon hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi.
Hän oli oppinut hillitsemään itsensä.
Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.
Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon kamariinsa.
"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä.
"Kyllähän tuota — … mitäpä se hyppelemälläkään paranee."
"Kuinkas sen palkan kanssa on?"
"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan pyöritellen.
Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt, saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli, maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.
Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.
"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi.
Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman menoa vastaan.
Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan uupumatta ja nurkumatta.
Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa; samasia tähtäili Juhokin Rietusta. — Oli miten oli, mutta he eivät katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen ollakin pitää.
Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.
Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää. Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. — Ja Riettu se kohteli Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.
Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu, nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa. Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta. Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät, ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten tiesivät.
Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.
Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.
"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.
"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen häpeillen ulos ikkunasta.
"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.
"Paitsi me," jämäytti Juho.
"Niin, paitsi me … mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi Riettu.
"Eikä minunkaan."
"Se on kummallista — — … miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme niin yhdenlaisia…; oikein minusta on kumma! — — ettei haluta kyläänkään," tuumaili Riettu.
"Niinköhän."
"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.
Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan akkuna-ruutua.
"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se…?" sanoi Juho viimein ja kääntyi
Riettuun päin.
"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi. — — —
Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.
"Kävisiköhän se … — minä olen ajatellut…" aloitteli Juho.
"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.
"Minä olen ajatellut — tuota noin, että…"
"Että mitä?"
"Että tuo Riettu."
"Minä arvaan…; olenhan sen huomannut. — Sinä tahtoisit kai sanoa, että menisitte naimisiin."
"Niinhän sitä."
"Ja"
"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta…"
"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä.
"Niinhän sitä…"
"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi — muutoin aivan mielelläni," sanoi isäntä.
"Eihän sillä niin kiirettä…" sanoi Juho ja lähti pois kamarista.
Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä vakava isäntäkään siitä mitään virkannut.
Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu kuulutettiin avioliittoon.
"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin…" sanoi Kitsalan emäntäkin.
"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen
Käkeläinen.
"Niin, mitäs teidän … kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.
"Mitä väliä siinä on…? — Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko, käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään pois.
Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin — orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.
"Nuokin nyt … tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee … kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme… Ja tuo Käkeläinenkin sitten…" mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa omalta kannaltaan.
Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet, pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.
Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa, sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.
Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja piika ainakin.
Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.
V.
Toiset tuumat.
"Kuinkahan se on…? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät asiat ole oikein… — Tuo lapsihan se…", aloitteli Riettu eräänä iltana maata pannessaan puhelemaan.
"Niinkö sinustakin…? Niin minustakin," sanoi Juho.
"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.
"Niin minäkin."
"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka huonemiehiksi," esitteli Riettu.
"Eihän toki huonemiehiksi…; ei sekään hääviä… Parempihan toki torpparinakin…" arveli Juho.
"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka … vaikkapa huonompikin — eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.
"Maailma on niin monittain…; eläväthän Käkeläisetkin … — onhan ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan hautuneita mielipiteitään.
"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin — voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme —; olisihan se niin hyvä — Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.
"Älähän nyt tuossa — olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan kaupantekoon," ilmoitteli Juho.
"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. — Voi Juho-kulta! Mene heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki — olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta," hopitti Riettu.
"Maltahan nyt — kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti toiselle kyljelle.
Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.
"Kyllä kaiketi minä — miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan — miks'enkäs minä… Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös täytyy olla — sehän on tietty… Eihän sitä toki muutoin," tuumaili Kiverä kaupanteon aikana.
"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, — kuinkas muutoin," myönteli Juho.
"Senhän minä tiedänkin —… Olethan sinä… Kyllähän sinä osaat työtä tehdä — kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada," tuumaili Kiverä.
"Mistähän se saataisiin?"
"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään — onhan niitä, mutta kyllä siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä hänen luoksensa," esitteli Kiverä.
"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli
Juho.
"Mitäpä me hänellä…? Kyllä kaiketi se siltavoutikin… Hän on ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä…; kyllä hän ymmärtää," vastusteli Kiverä.
Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.
Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin kirjain teettäjät vastaan.
Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön; Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa, toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu, esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen: "Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."
"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja kohotti päätään ylemmäksi.
"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin voinut…? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä — — ainahan se on tavallista… Ja enkähän minä suinkaan väkisten…; kyllähän minä muitakin — —… Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään siltavoudin puoleen.
"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.
"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena.
"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin … kuinkas muutoin," ehätti Kiverä sanomaan.
Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi, oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.
Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.
Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui, astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.
Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin kuin välttämättömiin tarpeisiin… Tämän tähden oli hänellä säästössä useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani aitaa —; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa talossa.
Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi. Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen istukas.
Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.
Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan, vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan järjestystä vastaan. — Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt mielestänsä tuntuivat.
Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.
Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin, eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta, samassa kehoittaen häntä istumaan.
"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä.
"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho.
"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä.
"Kyllähän… Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho.
"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä.
"Mitä? — Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho ällistyneenä.
"Noo — kyllähän, mutta…"
"Mitä siinä sitten on puhumista?"
"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen vertaisella maksulla?"
"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho.
"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma tahdon ja minä tahdon…; se on sanottu —. Jaa-a," sanoi Kiverä voitollisesti.
"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja almänninkit merkitsivät.
"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.
Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin. Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella. Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.
"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin epätoivon ponnistuksella.
"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä koroituksiaan.
"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi. Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Siihen en minä voi mitään… Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
Kiverä kylmästi.
"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. — Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen ja Kiverän omaantuntoon.
"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.
VI.
Kivelle meni.
Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman laihon, huonomman kuin moni muu — eipä kummakaan, sillä olihan se syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. — Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".
Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.
Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu heidän elämiselleen.
Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt, ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet, ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.
Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin Oukkarikin.
Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.
Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä lupaa hankkeillensa.
"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.
"Olisihan sitä vähän, aikoisin — tuota…"
"Mitä aikoisit?"
"Aikoisin mennä … kun tuota täälläkin niin huonosti… Kun antaisitte kirjan, niin menisin…" aloitteli Juho arasti.
"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.
"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan…; niinhän tuota täälläkin vähän…"
"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella virkamahtinsa painolla.
"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään…" sanoi Juho ja lähti alakuloisena pois.
Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.
Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä. Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei kuulunut kustaan. — — —
Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S——n pitäjässä kuokkatyötä. Hän sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen karhu.
Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.
"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies virka-innossaan.
"Ei minulla ole mitään passia…; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi
Juho vapisevalla äänellä.
"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun rehellisyydestäsi," sanoi nimismies.
"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä.
"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies.
Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti itsensä olevan.
Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa, kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta, mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan mitäpä sekään Juhon surua auttoi.
Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin apeana oli hänen mielensä.
Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on kiinni pantu?"
Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen sydämelleen kuin puukon pistokset. — Häntä luullaan nyt varkaaksi, kenties murhamieheksikin, mietti hän.
Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan, sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä Oukkarille sanoisi.
Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili sitä.
"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi nimismies ja päästi Juhon irti.
"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.
Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään, ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui levottomaan uneen.
Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja alkoi astella pesäpaikkaansa kohden.
Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet, että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.
Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti, etteivät asiat ole oikeassa.
"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin.
"Pianhan tuota."
"Eikö saanut sielläkään työtä?"
"Kyllä kaiketi, mutta…"
Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.
Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne vaimollensa.
"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi hän sitten.
Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.
Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon vuoksi.
Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet saavansa ruokaa.
Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä; pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.
Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin perunat kypsyivät.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä. Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein vesi kielelle valui.
Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut mointa saanut.
Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan. Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki, että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.
"Tule nyt Juho, sinäkin syömään…! Tietystihän sinullakin on nälkä," sanoi vaimo.
Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin. Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.
Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.
"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.
Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.
"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.
"Enhän minä — en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.
Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän toki ollut koskaan vankina ollut.
"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.
"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten miehensä luo astellen.
"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.
"Herra Jumala…! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita rahoja…? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän oikein vapisi kauhusta.
"Sinäkinkö semmoista… Ettäkö minä…? Älä minusta semmoista luule… Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään… Kovalla työlläni olen rahat ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.
"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"
"Kun ei minulla ollut kirjoja."
"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään… Olethan yhtä kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.
"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni, vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse muualle työtä hakemaan? — Kuolema kai tässä…" sanoi Juho ja kyynelet valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.
Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan, eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin, jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta. Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet … mitenkäpä aloitti —? Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata…? Kukapa antaisi, ei kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin, niinkuin ennenkin."
Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa, eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle lyöneet eivätkä laskeneet.
Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella yötä kömpi hän vuoteesen maata.