Outo intohimo: Kertomus Ludvig XIV:n ajalta

OUTO INTOHIMO

Kertomus Ludvig XIV:n ajalta

Kirj.

E. T. A. HOFFMANN

Suom. J. E. Eteläpää

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Oy Weilin & Göös Ab.

E. T. A. HOFFMANN

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on syntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä 1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän on omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.

Hänen "virallinen" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan lakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun yliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta 1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen esimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi siirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan. Ranskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi, kunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi. Tätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia suuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän paremman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan Berlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi näidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän osoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut oikeaksi.

Mutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat, mutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä tuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen taiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen tutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota kääntämään.

Musiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä — jos se alaan kuuluu — etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi sävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m. oopperat "Der Kanonikus von Mailand", "Liebe und Eifersucht" ja "Undine". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa kirjailijana, — romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan perustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen makusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin edelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi Beethovenin suuruuden.

Kirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen erikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan omaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.

Kun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa ja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen "romantisen levottomuuden" jälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka huomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja käsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli tärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada "kirjallinen" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella; ja n.s. "luonnon ja sydämen romantiikan", jos sitä vapaasti uskaltaisi siksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin voimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella käsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka jokainen tietää "romantisiksi". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät tietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne sekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan koko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden historiassa tunnetaan "saksalaisten kauhujen" nimellä ja johon kuuluvat kaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi siihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin — ottaaksemme helppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta — Topeliuksen "Linnaisten kartanon vihreä kamari" tai — mennäksemme jälleen ulkomaille — Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen kirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja yleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina — niin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain, että voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös jotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.

Kirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan kehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän yhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja kuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta "luonnon ja sydämen" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan ylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen tietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman, epävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman mitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja linnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän mieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka tapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa ainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa lukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee tämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan vivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka mestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.

Hänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi. Mainittakoon niistä kuitenkin hänen "mielikuvittelunsa", joita on nelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa "Saatanan eliksiiri", ja hänen merkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi Murr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on "Murr-kissan maailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta, kerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa". Nimet "Kaksoisolio", "Yötutkielmia", "Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset" y.m. osoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa romaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen intohimojen kuvaajana.

Vielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta siinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa, karrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena innostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta saavuttanut.

Kotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin julkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen lahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina on tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen sijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja määritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.

OUTO INTOHIMO

Pienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena
Scuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas
Ludvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.

Myöhään keskiyön aikaan — tämä tapahtui syksyllä 1680 — kolkutettiin hänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen kaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä keittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla matkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt ainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen kuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että Baptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa kahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja murhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen mieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven edessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja aikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä vastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen Baptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.

Sillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli kuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!

Yhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan kynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi kolkuttajan äänen: "Kristuksen tähden, avatkaa!"

"Totta tosiaan", ajatteli Martinière, "noin ei ainakaan puhu mikään ryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni luota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!"

Hän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä mahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin myöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki unestaan.

Synkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa pitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut leveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla äänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:

— Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen heittiö tahtoo murtaa ovemme!

Mutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: — Oi, Martinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa ääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te olette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää pelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa vielä tällä hetkellä.

— Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni kanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten, enkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta, jota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!

— Minä tiedän, vastasi mies ulkona, tiedän, että neiti on juuri pannut Klelia-nimisen romaninsa käsikirjoituksen syrjään ja kirjoittaa nyt vielä muutamia runoja, jotka hän aikoo huomenna lukea markiisitar de Maintenonin luona. Rukoilen teitä, rouva Martinière, olkaa armollinen, avatkaa ovi! Siten te pelastatte erään onnettoman turmiosta, tästä hetkestä, jolloin pyydän puhutella emäntäänne, riippuu erään ihmisen kunnia, vapaus, vieläpä henkikin. Ajatelkaa, että armollisen valtiattarenne viha tulisi leppymättömänä kohtaamaan teitä, jos hän saisi tietää, että juuri te julmasti karkoitatte hänen oveltaan onnettoman, joka on tullut rukoilemaan häneltä apua.

— Mutta minkä tähden sitten anotte emäntäni apua näin tavattomaan aikaan vuorokaudesta, tulkaa huomenna hyvissä ajoin uudestaan, — lausui Martinière. Mutta ulkoa vastattiin:

— Katsooko kohtalo, kun se tuhoa tuottavana kuin kuolettava salama iskee uhriinsa, katsooko se aikaa ja hetkeä? Kun pelastus on enää vain silmänräpäyksen mahdollinen, voidaanko silloin apu lykätä tuonnemmaksi? Avatkaa minulle ovi, älkää pelätkö onnetonta, joka turvatonna, koko maailman hylkäämänä, kauhean kohtalon vainoamana ja ahdistamana tahtoo rukoilla emännältänne pelastusta uhkaavasta vaarasta!

Martinière kuuli, kuinka mies nämä sanat lausuessaan voihki ja vaikeroi tuskasta, ja hänen äänensä, joka oli nuorukaisen ääni, sai samalla pehmeän sävyn ja tuntui ikäänkuin tulevan rinnan pohjasta. Martinière joutui kokonaan liikutuksen valtaan ja enempää miettimättä otti hän avaimen esiin.

Mutta tuskin oli hän avannut oven, kun vaippaan kääriytynyt olento tunkeutui melkein väkivallalla sisään ja rientäen Martinièren ohitse eteiseen huusi raivoisalla äänellä:

— Viekää minut neitinne luokse!

Pelästyneenä kohotti Martinière kynttilän ja sen valossa näki hän kuolonkalpeat, kamalasti vääristyneet nuorukaisenkasvot. Martinière oli säikähdyksestä lyyhistyä lattialle, kun mies nyt avasi vaippansa ja hänen rintamuksestaan pisti esiin välkkyvä tikarinkahva. Mies tuijotti häneen säkenöivin silmin ja huusi vieläkin rajummalla äänellä kuin ennen: — Viekää minut neitinne luokse, kuuletteko!

Nyt luuli Martinière mitä suurimman vaaran uhkaavan neitiä ja rakkaus kallista emäntää kohtaan, jota hän samalla kunnioitti hurskaana, uskollisena äitinä, leimahti nyt voimakkaampana hänen sydämessään ja hän osoitti aivan uskomatonta rohkeutta. Hän sulki nopeasti auki jääneen huoneensa oven, astui sen eteen ja lausui lujalla, päättävällä äänellä:

— Teidän mieletön esiintymisenne tässä talossa sopii tosiaankin huonosti yhteen ulkona lausumainne ruikuttavien sanojen kanssa, jotka, kuten nyt huomaan, herättivät myötätuntoni aivan sopimattomaan aikaan. Neitiäni ette nyt saa ettekä voi puhutella. Jollei teillä ole mitään pahaa mielessä, niin miksikä kammoksutte päivänvaloa, tulkaa huomenna toimittamaan asianne! Mutta nyt suoriutukaa ulos!

Mies huokasi raskaasti, tuijotti Martinièreen kauhistunein katsein ja tarttui tikariinsa. Martinière jätti hiljaisuudessa sielunsa Herran huomaan, mutta pysyi kuitenkin lujana, katsoi miestä rohkeasti silmiin painautuen yhä lujemmin sitä ovea vastaan, josta tuon kauhean miehen piti mennä päästäkseen hänen neitinsä luokse.

— Päästäkää minut neitinne luokse! Kuuletteko! — huusi mies vielä kerran.

— Tehkää mitä tahdotte, — vastasi Martinière, — minä en väisty paikaltani, suorittakaa vain alkamanne ilkityö, mutta tekin saatte kärsiä tuskallisen kuoleman Grève-torilla [Parisin vanha raatihuoneentori, jossa ennen mestaukset toimitettiin], kuten teidän kirotut toverinnekin.

— Ahaa, huudahti mies, te olette oikeassa, Martinière! Olen asestettu, olen todellakin kunniattoman ryövärin ja murhaajan näköinen, mutta minun toverini eivät ole mestatut, he eivät ole mestatut! — Ja heittäen myrkyllisiä silmäyksiä puolikuolleeksi säikähtäneeseen naiseen tempasi hän tikarin huotrastaan.

— Jeesus! — parkasi Martinière odottaen kuolettavaa iskua, mutta samalla hetkellä kuului kadulta aseiden helinää ja hevosenkavioiden kapsetta.

— Santarmit — santarmit! Auttakaa, auttakaa! — huusi Martinière.

— Kirottu nainen, tahdot syöstä minut turmioon — kaikki on lopussa, kaikki on lopussa! Ota, ota, anna tämä neidille vielä tänään — huomenna, jos tahdot!

Lausuessaan nämä sanat hiljaa muristen oli mies siepannut kynttilän Martinièren kädestä ja sammuttanut sen pistäen samalla hänen käteensä pienen rasian.

— Sielusi autuuden tähden, anna tämä rasia neidille! — huusi mies vielä kerran ja syöksyi sitten ulos talosta.

Martinière oli lyyhistynyt lattialle, vaivoin nousi hän ylös ja hapuroi pimeässä huoneeseensa, jossa hän aivan voimatonna vaipui nojatuolille. Nyt kuuli hän jonkun kiertävän avainta, jonka hän oli unhottanut ulko-ovelle. Ovi sulkeutui ja hiljaisin, epävarmoin askelin lähestyi joku huonetta, jossa Martinière istui. Hän oli kuin kiinni naulattu ja kykenemättä liikahuttamaan jäsentäkään odotti hän mitä kauheinta. Mutta miten olikaan, kun ovi avautui, tunsi hän kohta ensi silmäyksellä yölampun himmeässä valossa Baptisten rehelliset kasvot. Viimemainittu oli kalpea kuin ruumis ja näytti aivan murtuneelta mieheltä.

— Kaikkien pyhimysten nimessä, puhkesi hän puhumaan, — kaikkien pyhimysten nimessä, mitä on tapahtunut, kertokaa rouva Martinière. Tuo painajainen, painajainen! En tiedä, mikä minulle tuli, mutta minun täytyi ikäänkuin pakosta lähteä pois häistä eilen illalla! Saavun kaupunkiin. Rouva Martinière, ajattelin, nukkuu keveästi, hän kuulee kyllä, jos hiljaa ja varovasti koputan ulko-ovelle, ja päästää minut sisälle. Silloin kohtaan vahvan osaston ratsu- ja jalkamiehiä, hampaisiin saakka asestettuina. He pidättävät minut eivätkä tahdo päästää minua menemään. Mutta onneksi on santarmiluutnantti Desgrais mukana, hän tuntee minut hyvin ja pitäen lyhtyä nenäni edessä sanoo: Aha, Baptiste, mistä sinä tulet tähän aikaan yöstä? Sinun täytyy pysyä kiltisti kotona ja vartioida taloa. Täällä ei ole kaikki hyvin, me aiomme vielä tänä yönä pyydystää hyvän saaliin. — Ette voi uskoa, rouva Martinière, kuinka nämä sanat koskivat sydämeeni. Kun sitten astun portaille, syöksyy talosta vastaani vaippaan kääriytynyt mies, välkkyvä tikari kädessä ja sysää minut kumoon — ovi on auki, avain pistettynä lukkoon — sanokaa, mitä tämä kaikki merkitsee?

Toinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut. Molemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän lattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.

— On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä murhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte kahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista ja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa kaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon pienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran syvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy hyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena maahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman kädestä saamansa kirjeen! —

Kauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa seuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa hänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella varovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon epäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä oli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin ratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.

* * * * *

Baptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi mitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs pirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot niiden suorittamiseen.

Eräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti, kuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän oli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen nimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan tekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja sublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä onnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka ollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti jättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja taito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen aiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.

Mutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin häntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen [Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen kapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut markiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli häpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi välinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi markiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa pakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni Sainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja jo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin, mustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen salaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon tuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian hän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän Bastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.

Markiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin vaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa yllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui teeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat veljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä ja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.

On olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi muuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta, pelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat myrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai kuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.

Kun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin myöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier tavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat pitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat myrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen myrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat tämän helvetillisen aterian uhreiksi.

Sainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan aikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden vaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä taivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo täällä maan päällä.

Sainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos myrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät) oli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix sen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun hän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria pitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen kasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen myrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät oikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä laatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte Croix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla löydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen rikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin pakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui erääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais lähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän luostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan naisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen puistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun Desgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja muuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston reunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina lähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo aikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman kuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin tuuleen.

Koko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka voivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin ystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin kokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä jollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli suljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus ja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin uhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys, horjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito voinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen virka, kaunis, nuori vaimo — kaikki nämä olivat riittäviä syitä murhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin siteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä. Koskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät toisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat, vainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien nähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja valmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä, peläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin varovaisuus turhaa.

Hillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas erityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden salaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin — n.s. Chambre ardente — piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja sen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa olivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais sai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.

Saint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin nimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta. Apulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja hämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu sanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen Exilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja mautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista aikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan nuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän tunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi ja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan löydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen apuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt joutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali Bonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä ajassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen arkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin herttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin mainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes François Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan pääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi häntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa hänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen kuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava. Hän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.

Chambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen väkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan inkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä ankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman kuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan viekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden kostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan Bouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista, vastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!

Sillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan vuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus, joka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti päättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli ostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla, vaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että jokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui avoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin, vieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka tällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa päähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja kun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan toisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita melkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama kuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan oli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että haavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.

Kukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut salaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa luokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin nuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he tiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton rakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa nauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa oven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.

Turhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen pakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja sotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää. Ainoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna ja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin kulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat peloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja ryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.

Huomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain jalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin ankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään ryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta ei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten ilmisaamiseen.

Desgrais hikoili raivosta nähdessään, että nuo roistot osasivat välttää hänenkin viekkautensa. Sitä kaupunginosaa, missä hän kulloinkin oleskeli, säästettiin, mutta toisissa kaupunginosissa, missä ei mitään pahaa aavistettu, korjasi ryöstömurhaaja runsaita uhreja.

Desgrais keksi juonen. Hän hankki itselleen useita apulaisia, jotka käynniltään, ryhdiltään, puhetavaltaan, vartaloltaan ja ulkonäöltään olivat siinä määrin hänen kaltaisiaan, että poliisitkaan eivät tienneet, kuka heistä oli oikea Desgrais. Sillävälin hiiviskeli ja väijyi hän yksin oman henkensä uhalla salaisimmissakin sopukoissa ja lymypaikoissa, seurasi kaukaa milloin mitäkin henkilöä, joka hänen toimestaan kantoi mukanaan kallisarvoista koristetta. Näitä henkilöitä ei ahdistettu. Rosvot tunsivat siis tämänkin juonen. Desgrais joutui epätoivon valtaan.

Eräänä aamuna saapui Desgrais Regnien luokse kalpeana, murtuneena, epätoivoisena.

— Mitä uutisia te tuotte? Oletteko löytänyt jäljet? — huutaa oikeudenpuheenjohtaja hänelle tervehdykseksi.

— Oi, armollinen herra, — lausuu Desgrais raivosta änkyttäen, — oi, armollinen herra — viime yönä — Douvren lähellä hyökättiin markiisi de la Faren päälle minun silmieni edessä.

— Taivas ja maa, huudahti Regnie riemusta, — he ovat käsissämme!

— Ah, kuulkaa, jatkoi Desgrais katkerasti hymyillen, — kuulkaahan ensin, kuinka tämä kaikki tapahtui. Minä seisoin siis Douvren luona ja odottelin noita paholaisia, jotka halveksivat minua. Silloin saapui eräs olento epävarmoin askelin, yhä vilhuen taakseen, ja meni ohitseni näkemättä minua. Kuun valossa tunsin hänet markiisi de la Fareksi. Minä odotin häntä, sillä tiesin kyllä, minne hän hiipi. Mutta tuskin oli hän kulkenut kymmenen, kaksitoista askelta ohitseni, kun ikään kuin maasta kohoten hyökkäsi esiin eräs mies, iski hänet maahan ja heittäytyi hänen kimppuunsa. Hämmästyneenä tästä äkillisestä kohtauksesta, joka voi saattaa murhaajan käsiini, huudahdin ajattelematta ja tahdoin yhdellä hyppäyksellä hyökätä lymypaikastani hänen niskaansa. Silloin kompastuin vaippaani ja kaaduin. Näin miehen ikäänkuin tuulen siivillä kiitävän pois, kompuroin ylös ja lähdin juoksemaan hänen jälkeensä. Juostessani puhallan torveeni, — kaukaa vastaavat poliisien pillit, syntyy yleinen melu — aseiden kalinaa, hevosten kavioiden kapsetta kuuluu kaikilta puolilta. Tänne päin, tänne — Desgrais — Desgrais! huudan, että kadut kaikuvat. — Yhä vielä näen edessäni miehen kirkkaassa kuunvalossa hänen koettaessaan eksyttää minua kääntymällä milloin toiselle, milloin toiselle kadulle. Saavumme Nicaisekadulle, hänen voimansa näyttävät väsyvän, minä ponnistan omiani kaksin verroin — hän on enää korkeintaan viisitoista askelta minusta edellä —

— Te otatte hänet kiinni, voitatte hänet, poliisit saapuvat! — huutaa Regnie silmät säkenöiden ja tarttuu Desgraisin käsivarteen ikäänkuin hän olisi tuo pakeneva murhamies.

— Viisitoista askelta, — jatkaa Desgrais kumealla äänellä ja raskaasti hengittäen — viidentoista askelta edelläni hyppää mies sivulle muurin varjoon ja katoaa — muurin läpi.

— Katoaa? — muurin läpi! Oletteko pähkähullu! — huutaa Regnie astuen pari askelta taaksepäin ja lyöden kätensä yhteen.

— Sanokaa minua, — jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen ajatusten vaivaamana, — sanokaa minua, armollinen herra, vaikka pähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten olen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle saapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin markiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme muurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai muusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka asukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä tarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.

Desgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät olivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi Sagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen kanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus yliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin uskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin suojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On sanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä hullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian painettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen paholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen Desgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän peloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt pelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja vihkivedellä siunattuina.

Kun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset turhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten perustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi valta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään oli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien toimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi jyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.

Mutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian puolelle.

Markiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli iltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen yöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien puolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus vaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi heidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo olisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa taistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin hyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas Ludvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti, hajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä piilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö murskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti säkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä, kuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee kaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi murheeksi.

Niin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä ja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina rakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu tukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut. Kun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig XIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä mielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä silmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki runoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi hymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista? Vakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella hurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt retket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että julmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä erityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen vastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä huoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla katsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut pieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli leikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi nyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten jälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:

— Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän rakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä, jotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte tästä runollisesta anomuskirjasta?

Neiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti iltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän hitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:

Un amant, qui craint les voleurs, n'est point digne d'amour.

[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]

Aivan hämillään näiden sanojen ritarillisesta hengestä, sanojen, jotka kokonaan musersivat tuon runon metrinpituisine säkeineen, huudahti kuningas silmät loistaen:

— Pyhän Dionysiuksen kautta, olette oikeassa, neiti! Vapautta ei sovi suojella ajattelemattomilla toimenpiteillä, jotka voivat kohdata viatonta syyllisen ohella. Argenson ja Regnie tehkööt tehtävänsä. —

* * * * *

Kaikki nämä sen ajan kauhujutut kuvasi Martinière vilkain värein, kun hän seuraavana aamuna kertoi neiti Scuderille, mitä yöllä oli tapahtunut, ja antoi hänelle kauhusta vapisten tuon salaperäisen rasian. Sekä hän että Baptiste, joka aivan kalpeana seisoi nurkassa ja peukaloiden yömyssyä käsissään kykeni tuskin puhumaan, rukoilivat neitiä mitä hartaimmin kaikkien pyhimysten tähden avaamaan rasian ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella. Punniten ja koetellen suljettua salaisuutta kädessään lausui neiti Scuderi naurahtaen:

— Te molemmat näette kummituksia! Etten ole rikas, ettei minun luonani ole saatavissa mitään murhan arvoisia aarteita, sen tietävät nuo inhottavat salamurhaajat, jotka, kuten te itse sanotte, tuntevat talojen sisimmätkin salaisuudet. Vai väijyisivätkö he ehkä minun henkeäni? Mutta kukapa tahtoisi murhata 73 vuotta vanhan henkilön, joka ei ole vainonnut ketään muita kuin romanien peikkoja ja rauhanhäiritsijöitä, jotka hän itse on luonut, joka kirjoittaa keskinkertaisia runoja, jotka eivät voi herättää kenenkään kateutta, joka ei jätä jälkeensä muuta perintöä kuin vanhan hovineidin talouden ja pari tusinaa hyvin sidottuja kirjoja. Ja vaikkapa sinä, Martinière, kuvaisit tuon oudon miehen esiintymistä kuinka peloittavin värein hyvänsä, niin en kuitenkaan voi uskoa, että hänellä olisi ollut jotakin pahaa mielessään.

No niin! Katsokaammepa!

Martinière ponnahti kolme askelta taaksepäin ja Baptiste oli melkein kaatua polvilleen, kun neiti painoi rasian laidasta ulkonevaa teräsnappulaa ja kansi raksahti auki.

On vaikea kuvitella neiti Scuderin hämmästystä, kun hän näki rasiassa parin kultaisia, runsaasti jalokivillä koristettuja rannerenkaita ja samallaisen kaulakoristeen. Hän otti nämä koristeet käteensä ja hänen ihaillessaan kaulakoristeen ihmeellistä tekotapaa, tarkasteli Martinière kallisarvoisia rannerenkaita huudahtaen tuontuostakin, ettei edes turhamaisella Montespanilla ollut tällaisia koristeita. Mutta mitä tämä merkitsee? ihmetteli neiti Scuderi! Samassa huomasi hän rasian pohjalla pienen, kokoonkäärityn paperilapun. Se varmaankin sisälsi salaisuuden selityksen. Mutta tuskin oli hän lukenut sen sisällön, kun paperi putosi hänen vapisevista käsistään. Hän loi rukoilevan katseen taivasta kohti ja vaipui puolitainnuksissa nojatuoliinsa. Säikähtäneenä riensivät Martinière ja Baptiste hänen luoksensa.

— Oi! huudahti neiti Scuderi kyynelten tukahuttamalla äänellä. Mikä loukkaus, mikä häväistys! Täytyykö minun kokea tällaista vielä vanhalla iälläni! Olenko kevytmielisyydessäni tehnyt syntiä kuin joku ajattelematon hupakko? Oi Jumalani, voidaanko puoleksi leikillä lausutut sanat tulkita niin kauhealla tavalla. Tehdäänkö minut, joka lapsuudestani alkaen olen pysynyt uskollisena hyveelle ja hurskaudelle, tehdäänkö minut osalliseksi tuon pirullisen liiton rikoksiin?

Neiti painoi nenäliinan silmilleen ja itki niin katkerasti, että Martinière ja Baptiste joutuivat aivan hämilleen eivätkä hädissään tienneet, kuinka olisivat auttaneet emäntäänsä hänen suuressa surussaan.

Martinière oli nostanut tuon onnettomuutta tuottavan paperin lattialta.
Siihen oli kirjoitettu:

    Un amant, qui craint les voleurs,
    n'est point digne d'amour.

'Teidän terävä järkenne, korkeasti kunnioitettava neiti, on pelastanut meidät suuresta vaarasta, meidät, jotka heikkoudesta ja pelkuruudesta käytämme vahvemman oikeutta ja anastamme aarteita, jotka muutoin arvottomalla tavalla tuhlattaisiin. Todistukseksi kiitollisuudestamme ottakaa hyväntahtoisesti tämä koriste. Se on kallisarvoisin, mitä pitkiin aikoihin olemme voineet hankkia, vaikka Teidän kaunistukseksenne, arvoisa neiti, olisikin pitänyt olla paljon kauniimpi taideteos kuin tämä. Pyydämme, ettette kieltäisi meiltä ystävyyttänne, vaan säilyttäisitte meidät armollisessa muistissanne.

Näkymättömät.'

— Onko tämä mahdollista, — huudahti neiti Scuderi jonkun verran toinnuttuaan, — voiko hävytön julkeus ja julma iva todellakin mennä niin pitkälle?

Aurinko paistoi kirkkaasti heleänpunaisten silkkiuutimien läpi ja avoimen rasian vieressä pöydällä olevat jalokivet säkenöivät veripunaisina. Tämän nähdessään peitti neiti Scuderi kauhistuneena kasvonsa ja käski Martinièrea viemään heti pois nämä kauheat koristeet, jotka olivat tahritut murhattujen ihmisten verellä. Suljettuaan kaulakoristeen ja rannerenkaat kiireimmiten rasiaan arveli Martinière, että olisi ehkä viisainta jättää nämä jalokivet poliisiministerille ja selittää hänelle juurtajaksain, kuinka tuo nuori mies oli ilmestynyt ja jättänyt taloon tämän rasian.

Neiti Scuderi nousi ja käveli vaieten edes takaisin huoneessaan ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän käski sitten Baptistea noutamaan kantotuolin, joka Martinièren oli pantava kuntoon, sillä neiti tahtoi heti lähteä markiisitar de Maintenonin luokse.

Neiti Scuderi saapui markiisittaren luokse juuri siihen aikaan päivästä, jolloin viimemainittu tavallisesti oleskeli yksin huoneissaan. Jalokivirasian oli neiti ottanut mukaansa.

Markiisitar hämmästyi kovin nähdessään neiti Scuderin, tämän arvokkaan ja korkeasta iästään huolimatta herttaisen ja mielevän naisen astuvan sisään kalpeana, murtuneena ja horjuvin askelin.

— Kaikkien pyhimysten nimessä, mitä Teille on tapahtunut? — huudahti hän tuolle huolestuneelle naiselle, joka vaivoin hilliten itseään ja tuskin pysyen jaloillaan kiirehti mitä pikimmin istuutumaan nojatuoliin, jonka markiisitar tarjosi hänelle. Kun neiti Scuderi vihdoin kykeni puhumaan, kertoi hän minkä katkeran loukkauksen se ajattelematon pila, jolla hän oli vastannut vainottujen rakastajain anomukseen, oli nyt hänelle tuottanut.

Kuultuaan neiti Scuderin seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta arveli markiisitar, että neiti oli ottanut tämän kummallisen tapahtuman liian vakavalta kannalta, että turmeltuneen roskaväen pilkka ei koskaan voi loukata hurskasta ja jaloa mieltä, ja lopuksi pyysi markiisitar saada nähdä koristeet.

Neiti Scuderi antoi hänelle rasian. Kun markiisitar näki nuo kallisarvoiset taideteokset, ei hän voinut pidättää ihmetyksenhuudahtusta. Hän otti kaulakoristeen ja rannerenkaat rasiasta ja meni ikkunan luo, jossa hän vuoroin antoi jalokivien säteillä auringonvalossa, vuoroin tarkasteli niitä huolellisesti oikein nähdäkseen, millä ihmeellisellä taidolla näiden kiemuraisten ketjujen pieninkin rengas ja hakanen oli valmistettu.

Äkkiä kääntyi markiisitar neiti Scuderin puoleen huudahtaen:

— Tiedättekö, neiti, näitä rannerenkaita ja tätä kaulakoristetta ei ole voinut valmistaa kukaan muu kuin René Cardillac?

René Cardillac oli siihen aikaan Parisin etevin kultaseppä, aikansa taitavimpia, mutta samalla kummallisimpia ihmisiä. Ollen kooltaan pikemmin pieni kuin suuri, mutta leveäharteinen ja ruumiinrakenteeltaan voimakas ja jäntereinen oli Cardillacilla vielä nuorukaisen voimat ja notkeus, vaikka hän oli jo lähes viidenkymmenen vanha. Hänen voimaansa todisti tavallaan myöskin hänen paksu, kiharainen, punertava tukkansa ja litteät, sileät kasvonsa. Jollei koko Parisi olisi tuntenut Cardillacia mitä rehellisimmäksi kunnon mieheksi, joka oli epäitsekäs, vilpitön ja aina valmis antamaan tarvitseville apua, niin olisi hänen pienten, syvällä kuopissaan säkenöivien, vihreälle vivahtavien silmiensä sangen omituinen katse saattanut hänet varmaankin epäluulon alaiseksi salaisesta ilkeydestä ja pahuudesta. Kuten sanottu, Cardillac oli ammatissaan koko Parisin, ehkäpä koko sen ajan etevin taituri. Tuntien hyvin erilaisten jalokivien laadun ja luonteen osasi hän käsitellä niitä sellaisella mestaruudella, että moni koriste, jota oli pidetty arvottomana, lähti Cardillacin työpajasta täydessä loistossaan. Jokaiseen tehtävään hän ryhtyi palavalla innolla ja suoritti sen niin alhaisesta hinnasta, ettei se näyttänyt olleen missään suhteessa työhön. Työ ei antanut hänelle mitään lepoa, päivin ja öin kuultiin hänen takovan työpajassaan. Ja sattuipa usein, että kun työ oli jo melkein valmis, sen muoto ei täydellisesti miellyttänyt häntä tahi hän epäili jalokivien kiinnityksen siroutta tai jonkun hakasen somuutta, niin oli tämä hänelle riittävänä syynä heittääkseen koko teoksen takaisin sulattimeen ja alkaakseen uudestaan. Näin tuli jokaisesta hänen teoksestaan todellinen, verraton mestariteos, joka saattoi tilaajan hämmästymään. Mutta kun työ oli valmis, oli melkein mahdotonta saada hänet luovuttamaan se tilaajalle. Sadoilla tekosyillä vitkasteli hän viikkoja, jopa kuukausia. Turhaan tarjottiin hänelle kaksinkertaista maksua. Hän ei tahtonut ottaa penniäkään enemmän, kuin sovittu hinta oli. Kun hänen sitten vihdoin täytyi taipua tilaajan hartaisiin pyyntöihin ja luovuttaa koriste, niin ei hän voinut salata syvän surun, vieläpä sisäisen, kuohuvan raivon selviä merkkejä. Jos hänen oli täytynyt luovuttaa käsistään erityisen kallisarvoinen teos, niin juoksenteli hän kuin mieletön kiroten työnsä ja kaikki, mitä ympärillään näki, alimpaan hornankattilaan. Mutta kun joku lähestyi häntä sanoen: "René Cardillac, tahdotteko valmistaa kauniin kaulakoristeen morsiamelleni, — rannerenkaat tytölleni — j.n.e.", pysähtyy hän äkkiä, tuijottaa puhujaan pienillä silmillään ja kysyy käsiänsä hykerrellen: "Mitä teillä on sitten?" Kun vieras ottaa esiin aarteensa ja lausuu: "Tässä on jalokiviä, mitään erikoisia ne eivät ole, aivan halpahintaista rojua, mutta teidän käsissänne" — Cardillac ei anna hänen puhua loppuun, vaan sieppaa rasian vieraan kädestä, ottaa jalokivet, jotka todellakaan eivät ole arvokkaita, pitää niitä valoa vasten ja huudahtaa riemastuneena: "Ohoo, halpahintaistako rojua? Eipähän, — kauniita kiviä, ihania kiviä, antakaa minun vain tehdä! Ja jollette sääli muutamia markkoja, niin panen lisäksi vielä pari kiveä, jotka säteilevät silmissänne kuin ihana aurinko itse." — Vieras lausuu: "Tehkää, kuten haluatte, mestari René, minä maksan, mitä tahdotte!"

Ja välittämättä siitä, onko vieras rikas porvari vai ylhäinen hoviherra, heittäytyy Cardillac nyt hillittömänä hänen kaulaansa, puristaa ja suutelee häntä, sanoen olevansa nyt taas täysin onnellinen ja lupaa valmistaa työn viikon kuluessa. Hän rientää suoraa päätä kotia, työpajaansa, rupeaa heti takomaan ja viikon kuluttua on mestariteos valmis. Mutta kun tilaaja saapuu maksaakseen sovitun vähäisen hinnan ja saadakseen valmiin taideteoksen mukaansa, on Cardillac kohta pahalla tuulella, raaka ja töykeä.

— Mutta, mestari Cardillac, ajatelkaa, huomenna ovat hääni!

— Mitä teidän häänne minua koskevat, tulkaa kahden viikon kuluttua uudestaan!

— Koriste on valmis, tässä ovat rahat, minun täytyy saada se.

— Mutta minä sanon teille, että minun on vielä tehtävä monta korjausta teokseen, enkä voi sitä tänään antaa teille.

— Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta, josta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun tänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!

— Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja ripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se kuristaa morsiamenne!

Näin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu häntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon vierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac ikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen nenäliinaa veristä nenäänsä vasten.

Aivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään innolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä mielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että tilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun työn keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti kunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia saadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi mitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän ottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta. Kauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi pienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar olisi antanut Racinelle.

— Lyönpä vetoa, — sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, — lyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni ainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän kieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa minulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä itsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään ahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet tilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois käännettyinä.

Neiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen mahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle mestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita mitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli samaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi ollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren huoneeseen.

Huomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö, joka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset, kumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle ja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä koristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä pöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen työtänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta silmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä sysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan lausui Cardillac:

— Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René Cardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu kultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat tietysti minun työtäni.

— Sanokaa sitten, — jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet nämä koristeet?

— Vain itselleni, — vastasi Cardillac, — niin, teistä se voi, — jatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään, markiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen levottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua kummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin. Valmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja työskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta joku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.

— Jumalan kiitos! — huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen ja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti Cardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

— Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt teiltä ovat varastaneet.

Neiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat joutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan luotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen huudahtus: hm! — niinkö! oi, ahaa! — ja hän pani välistä kädet selkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.

Kun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac taistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli herännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan päätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka neiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:

— Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän koristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin juuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni, vaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä pitkiin aikoihin olen tehnyt.

-. Oi, ei, — vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, — mitä ajattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla loistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin kallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin markiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä koristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret turhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?

Menettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata neiti Scuderille:

— Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi uskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne! Ottakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta tahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!

Kun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon rasian Cardillacin kädestä sanoen:

— Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä, minulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori hemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän, jos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon mestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä tuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.

Näin puhuessaan oli markiisitar pakoittanut neiti Scuderin ottamaan koristerasian. Silloin heittäytyi Cardillac polvilleen, suuteli neiti Scuderin vaatteita ja käsiä, voihki, huokaili ja itki, hypähti sitten ylös ja syöksyi mielettömän raivon valtaamana ulos huoneesta kaataen mennessään tuolit ja pöydät.

Aivan säikähtyneenä huudahti neiti Scuderi:

— Kaikkien pyhimysten nimessä, mikä tuota miestä vaivaa!

Mutta markiisitar remahti heleään nauruun ja lausui:

— Tämäpä on somaa, neiti, mestari René on teihin mielettömästi rakastunut ja alkaa yleisen tavan ja koetellun suunnitelman mukaan piirittää teidän sydäntänne kallisarvoisilla lahjoilla.

Markiisitar jatkoi leikinlaskua ja varoitti neiti Scuderia olemasta liian julma tälle epätoivoiselle rakastajalle. Tämä vallaton mieliala tarttui myöskin neiti Scuderiin ja houkutteli hänet lausumaan monta iloista sutkausta. Hän arveli, että koska asiat nyt kerran olivat tällä kannalla, ei hän enää voinut perääntyä, vaan oli pahoitettu esittämään maailmalle 73-vuotiaan kultasepänmorsiamen moitteetonta aatelissukua. Markiisitar lupasi sitoa hänelle morsiuskruunun ja opettaa hänelle hyvän emännän velvollisuuksia, joista noin nuorella tytönheikaleella ei voinut olla suurtakaan käsitystä.

Mutta kun neiti Scuderi vihdoin nousi lähteäkseen markiisittaren luota, valtasi hänet jälleen kaikista pilapuheista huolimatta vakava mieliala. Ottaessaan koristerasian käteensä lausui hän:

— Näitä koristeita, rouva markiisitar, en kuitenkaan koskaan tule käyttämään. Ne ovat kaikissa tapauksissa olleet noiden heittiöiden käsissä, jotka paholaisen julkeudella, ehkäpä liitossa hänen kanssansa, ryöstävät ja murhaavat. Minä kauhistun verta, jolla nämä säkenöivät koristeet näyttävät olevan tahritut. Ja itse Cardillacin käytöksessä oli mielestäni jotakin tuskallista ja epämiellyttävää. En voi karkoittaa mielestäni hämärää aavistusta, että kaiken tämän takana piilee joku kauhea, pelottava salaisuus. Mutta vaikka ajattelen asiaa yhä uudestaan, en kuitenkaan voi käsittää, mikä tämä salaisuus on ja kuinka rehellinen, kunnon mestari René, hyvän ja hurskaan kansalaisen perikuva, voisi ylimalkaan olla tekemisissä minkään pahan ja rangaistavan kanssa. Mutta varmaa on kuitenkin, etten koskaan tule käyttämään näitä koristeita.

Markiisittaren mielestä neiti Scuderi meni liian pitkälle epäluuloissaan. Mutta kun viimemainittu pyysi markiisitarta omantunnon mukaan vastaamaan, mitä hän tässä asemassa tekisi, vastasi hän vakavasti ja empimättä:

— Mieluummin heittäisin koristeet Seine-virtaan, kuin koskaan käyttäisin niitä.

Useita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti Scuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren lasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen aikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät kadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita ihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla herttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli neiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen nyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan väkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki neiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot. Kääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja kun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella vaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi väkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen oli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana vaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti neiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen henkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat pystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli hajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin silmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta vavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin emäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: — Pyhän Neitsyn tähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi teille tuona hirveällä yönä koristerasian.

Neiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville, mitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:

"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut perikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää minun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin tekosyyllä — antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai muutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja elämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja murhaan itseni Teidän edessänne!"

— Nyt olen aivan varma siitä, — lausui neiti Scuderi luettuaan nämä rivit, — tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun varas- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja aikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään luokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut tietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada pienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen kaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä pyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista onnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei Cardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle takaisin.

Jo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle. Mutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen neiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen runoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen hyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin täytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René Cardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.

Neiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä näki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi hämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt nuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät rauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja rikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon vajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui, kuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman rikoksen.

Jo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan kultasepän luokse.

Nicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka huutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella vaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon. Kuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja murhaaja!

Vihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja piirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan kadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.

Samalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja peloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen korviinsa kimakka valitushuuto.

— Eteenpäin, ajakaa eteenpäin! — huudahtaa neiti Scuderi maltittomana ajurille, joka taitavalla ja rivakalla käänteellä pakoittaa väkijoukon tekemään tietä, ja vaunut pysähtyvät aivan Cardillacin talon oven eteen. Neiti Scuderi huomaa samassa Desgraisin ja hänen jalkainsa juuressa nuoren kauniin tytön, joka tukka hajallaan, puolialastomana, kasvot tuskan ja epätoivon vääristäminä syleilee hänen polviansa ja huutaa sydäntä särkevällä äänellä: — Hän on viaton, hän on viaton!

Turhaan koettavat Desgrais ja hänen miehensä irroittaa häntä ja nostaa hänet maasta. Vihdoin tarttuu eräs voimakas, raaka mies kömpelöillä käsillään onnettomaan tyttöön, irroittaa hänet väkivallalla Desgrais'ista, kompastuu ja päästää tytön irti, joka kaatuu kivisiä portaita vasten jääden näennäisesti kuolleena makaamaan kadulle. Kauemmin ei neiti Scuderi voinut pidättyä.

— Kristuksen nimessä, mitä on tapahtunut, mitä täällä on tekeillä? — huudahtaa hän, avaa nopeasti vaununoven ja astuu kadulle.

Kunnioittavasti väistyy väkijoukko tämän arvokkaan naisen tieltä. Nähdessään kahden säälivän naisen nostavan tyttöä kadulta, asettavan hänet portaille ja valelevan hänen otsaansa kylmällä vedellä, lähestyy neiti Scuderi luutnantti Desgraisiä ja toistaa kiivaalla äänellä äskeisen kysymyksensä.

— Täällä on tapahtunut kauhea teko, — vastaa Desgrais, — René Cardillac löydettiin tänä aamuna murhattuna tikariniskulla. Hänen kisällinsä Olivier Brusson on murhaaja. Hänet vietiin juuri vankilaan.

— Ja tuo tyttö…? huudahti neiti Scuderi.

— … on Madelon, Cardillacin tytär, — jatkoi Desgrais. — Tuo kurja mies oli hänen sulhasensa. Nyt itkee tyttö ja vakuuttaa vakuuttamistaan, että Olivier on viaton, aivan viaton. Itse asiassa tietää tyttö rikoksen ja minun täytyy korjata hänetkin tutkintovankilaan!

Näin sanoen heitti Desgrais tyttöön ilkeän, vahingonilosta välähtävän silmäyksen, joka saattoi neiti Scuderin vapisemaan.

Tyttö alkoi samassa hengittää heikosti, mutta jäi edelleen makaamaan äänettömänä, liikkumattomana ja suljetuin silmin. Poliisimiehet epäröivät, mitä hänelle tehdä, kantaako hänet taloon vaiko antaa maata, kunnes hän tulisi tuntoihinsa.

Syvästi liikutettuna ja kyynelsilmin katseli neiti Scuderi tätä viatonta enkeliä, ja hän kauhistui mielessään ajatellessaan, että tuo tyttö joutuisi Desgrais'in ja hänen apuriensa käsiin. Portailta kuului nyt raskaita askelia, sieltä kannettiin Cardillacin ruumista. Nopean päättäväisesti huudahti neiti Scuderi:

— Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!

Kumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön maasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä auttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin. Kaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle, joka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.

Parisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa Madelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi lääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes äkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin tällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Hän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa hänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä rukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka oli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja avannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier mennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli seurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja kuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt isänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli verinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut sitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa haavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa, lakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin lempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin käteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat langenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen sydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin lattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet ja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli murhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli mestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli suurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen, jota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa olivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen kolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet heidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen melu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa murhasta veivät hänet vankilaan.