Pääskysen liverryksiä lapsille

PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE

Kirj.

MINNA KROHN

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLTÖ:

Tekijältä.
Matka.
Lasisilmät.
Elli.
Vuohi.
Tyttö ja lintu.
Pieni koulutyttö.
Pikku Pekka.
Niilo isän polvella.
Kylpy.
Lasten leikki.
Pienet teaterinharrastajat.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Pienokaiset.
Hanna.
Äiti lapsineen.
Lähteen lirinä.
Eeva ja Matti.
Kotiinpäin.
Suomen kaarti.
Lillin terveiset pääskyselle.
Pienokaisen tulo.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Kissa kokkina.
Tytön kiehkura.
Puu ja vesat.
Lampi ja koski.
Lapsi ja äiti.
Aamuhuokaus.
Koto.
Väinämöisen soitto.
Schweiz.
Kevään voitto.
Lähde ja virta.
Haudan partaalla.
Tähdet.
Äiti.
Hämärä.
Jalovalko.
Ehtoo-virsi.
Tytön rukous.
Emman tähti.
Tanssikarhu.
Haltijain laulu vetten päällä.
Postiljooni.
Syys-ilta.
Joulusatu nälkävuotena.
Köyhä kalastajan poika.
Antti ja hänen Ystävänsä.
Väinämöinen.
Kana, joka hautoi ankanpoka.
Tyhmä Jens Kristian.
Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.

Tekijältä.

Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen" nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja "Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan kirjoittamat.

Minna Krohn.

Matka.

    Minne aikoo pikku mies?
    Lasten-tarhaan kukaties? —
    Ei, vaan ulos maailmaan
    Ympärilleen katsomaan.

    Hän on pannut isänsä
    Juhlahatun päähänsä,
    Kädessä on sauvakin,
    Isän keppi parahin.

    Astuskelee vähäisen,
    Tulee aita etehen,
    Ja sen taakse metsää vaan,
    Kuka sinne tahtoiskaan!

    Jopa äiti huolissaan
    Ruvennut on huutamaan!
    "Pekka, Pekka, lapseni,
    Missäs olet, armaani?"

    "Tässä olen äitini,
    Älä toru Pekkaasi!
    Pekka meni vähän vaan
    Ympärilleen katsomaan."

    Vieden Pekkaa kotihin
    Äiti puhkee sanoihin:
    "Koti lasten maailma on,
    Onpa maailma verraton."

Lasisilmät.

    Pohjanmaalla kaukaisella
    Asui vanha eukkonen
    Tilallansa rauhaisella
    Kanssa pienen tyttösen.

    Stiina oli tytön nimi,
    Viisi kesää nähnyt vaan,
    Vielä peukaloaan imi
    Eikä surrut tapojaan.

    Töistä mailman ikävintä
    Oli Stiinall' aapinen;
    Lukuhetket ankarinta
    Nuhdetta toi mummosen.

    Lelut, kanat, kukot, muuta
    Oli mieless' ainiaan,
    Mutta kirjan oppii uutta
    Stiina yhä kammoi vaan.

    Kerran mummon vieraisilla
    Ollessa vaan hetkisen,
    Istuu Stiina kotosella
    Mummon "lasit" koittaen.

    Aapiskirja kädessänsä
    Lukea hän koettaa;
    Kova onni! — hädässänsä
    Stiina "silmät" pudottaa.

    "Rikki! voi, se oli pahaa —
    Mitä mummo sanoopi? —
    Eikä ole mulla rahaa —
    Varmaan hän nyt toruvi".

    Pieni sydän suruissansa
    Oli vallan katketa;
    Kyyneleitä murheissansa
    Silmät vuosi tulvana.

    Mummo tuli surumielin,
    Tapaturman havaitsee,
    Vaan ei sentään sanoin, kielin
    Käpyänsä toruile.

    Vaan hän otti lempeästi
    Syliin oman kultansa,
    Itkein puhui suloisesti,
    Lohduttaen armasta.

    Vaan ei enää Raamattua
    Mummo voinut lukea,
    Senpä Stiina huomattua
    Tuntee syvää surua.

    Stiina alkoi mietiskellä,
    Pientä päätään vaivata,
    Eikö hän vois huojennella
    Rakkaan mummon huolia.

    Työhön ryhtyi hartahasti,
    Koko syksyn tutkien;
    Joulu tuli, sujuvasti
    Luki Stiina mummollen.

    Nyt ei mummo "lasiansa"
    Enää yhtään tarvinnut,
    Hänen lasisilmiksensä
    Oli Stiina muuttunut.

Elli.

    "Tule nyt tänne, Ellini kulta,
    Vaattehet tahdon riisua sulta,
    Arkia varten on puku tuo!
    Kasvosi pesen, silitän tukkas,
    Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas;
    Myös punaiset kengät sä vielä saat.
    Hamehes uusi aivan on sorja! —
    Kas miten tyttöni onkin korja!
    Annappas suuta nyt mammallesi" —
    Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää.
    Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää,
    Istuu hän iloisna mielessään.
    Eipä nyt muista Eilinen muuta,
    Vaan punakenkää likelle suuta
    Armahtamatta jo nostetaan.

Vuohi.

    Ällistellen vuohinen
    Katsoo eteens' kotvasen:
    Kuttu parka! kyllä nyt
    Lienet varmaan eksynyt?
    Mietti vuohi.

    Mutta tuossa seura lie,
    Joka perille mun vie:
    Kaksi tyttöhattaraa
    Vastaan tulla sipsuttaa,
    Mietti vuohi.

    Tytöt astui, lepäsi,
    Samaten myös vuohiki,
    Mutta onpa hauska tää,
    Ehkä puhun heille: "mää".
    Sanoi vuohi.

    "Tule, tule, partamies!
    Vuohilaumalle kenties
    Voimme sua johdattaa,
    Yksin tänn' et jäädä saa",
    Sanoi tytöt.

    Ja he vuohen mukanaan
    Veivät umpimähkään vaan.
    Ikäväks tää seura käy,
    Kun ei omaisia näy,
    Mietti vuohi.

    Jopa tuolla määkittiin,
    Nyt jo vastaan riennettiin:
    Onhan tuo se veli mun,
    Annan sulle suutelun,
    Mietti vuohi.

    Riemu nousi mahtava
    Pian koko laumassa;
    Kadonnut taas löytty on.
    Onpa syytä ilohon,
    Mietti kaikki.

Tyttö ja lintu.

Tyttö:

    Sulo, soma lintunen,
    Miksi oot niin suruinen.
    Ett'et huoli pyynnöstäni:
    "Laula vähän mielikseni?"
    Miks' en sua ensinkään
    Luonani saa viihtymään?

Lintu:

    Siksi että sydämein
    Suree, armas tyttösein:
    Riistettiinhän koto multa;
    Armoa siis pyydän sulta:
    Vie mua pesään rakkaasen,
    Kyllä sitten laulelen.

Pieni koulutyttö.

    Katso pikku Nannaa vaan,
    Kuin hän nyt on iloissaan!
    Silmät loistaa, posket hohtaa.
    Mikä syy on? sanon kohta.

    Äiti hyvä Nannalleen
    Puhunut on armaalleen
    Koulusta ja kumppaneista,
    Toimist' opin rakkahista.

    Nanna hartaast' odottaa,
    Että kouluun mennä saa;
    Hattu päässä, nuttu päällä,
    Menee vaikka talvisäällä.

    Kädest' äiti taluttaa,
    Koulun pian saavuttaa,
    Jossa toiveet' suloisimmat
    Toteentuvat hartahimmat.

    Nanna siivo, nöyrä on,
    Suora, aina peloton;
    Varttuu sangen viisahaksi,
    Tulee koulun kunniaksi.

    Tästä Nannan vanhemmat
    Kiitoksensa antavat.
    Enkelitkin mielissänsä
    Hymyy Nannan nähdessänsä.

Pikku Pekka.

    "Älkää äiti rangaisko!
    Älkää äiti kulta!
    Rikostain ma kadun jo,
    Pyydän anteeks sulta.
    En ois suonut tosiaan,
    Mut pallo lensi ikkunaan."

    Vitsa oven rakohon
    Pääsi koreasti,
    Äiti rauhoittunut on,
    Lausuu suopeasti:
    "Totuus lasta kaunistaa,
    Ja katuvainen anteeks saa."

Niilo isän polvella,

    Hei Soina,
    Hoi Soina,
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Nyt me kylään menemme,
    Sieltä Ainon löydämme,
    Kättä sitten paiskataan
    Suuta kauniist' annetaan.
    No, no, ptruu, ptruu!
    Katso, lintu puussa,
    Mesi-marja suussa!
    Tuolla peippo laulelee,
    Pieni lähde lirisee.
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Hopeti, hopsis, hoo!
    Jo on matka kuljettu,
    Jo on kyllin keinuttu,
    Kehtohonsa kukaties
    Pyrkii pikku matkamies?
    Hei Soina,
    Hoi Soina,
    Hopeti, hopsis, hoo!

Kylpy.

    "Hyväpä on, että lauantai tuli,
    Että myös lumi katolta suli,
    Ja Maija kylpyä toimitti,
    Sillä sen äiti jo lupasi.

    Minnekä mennyt lieneekin Maija? —
    Vai enkö mä itse kylpeä tai'a?
    Voisin kuin veljeni kylpeä,
    Josta hän aina on ylpeä."

    Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu,
    Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu,
    Lumelta kasvot jo näyttävi,
    Saipua silmäiset täyttävi.

    "Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo?
    Sienet ja saipuat käsihin saiko?
    Tuskin käänsin mä selkäni,
    Kun se jo toimehen kerkesi!"

    Maija hän toruu nyt ankarasti,
    Ja Lilli itkevi katkerasti,
    Mut taistelun jälkeen vuoteellaan
    Lilli jo vaipuvi nukkumaan.

Lasten, leikki.

(Lauletaan niinkuin "Min man var en konstig man" j.n.e.)

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella:
    Hän taisi soittaa nenällään
    Ja luki kirjat mielellään;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella;
    Hän taisi soittaa nenällään
    Ja luki kirjat mielellään;
    Hän taisi myöskin nukkua
    Ja unestansa tointua;
    Ja monta konstia hän ties.

    Mieheni ol' aika mies,
    Monta konstia hän ties:
    Hän taisi hyvin niijata
    Ja kedon kukat poimia;
    Hän taisi Liisaa taputtaa
    Ja hänen kättään suudella;
    Hän taisi soittaa nenällään
    Ja luki kirjat mielellään;
    Hän taisi myöskin nukkua
    Ja unestansa tointua;
    Hän tiesi jättää hyvästi
    Ja samassa hän kumarsi;
    Ja monta konstia hän ties.

Pienet teaterin harrastajat.

    Kaarlo: Teateria leikkikäämme,
            Vaan pian jo se päättäkäämme.
    Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan
            Mun nukkein vaatteet sopimaan.
    Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on,
            Ja mieless' olen peloton.
    Anna: Niin minäkin; jos hattuni
            Vaan olis vähän pienempi.
    Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat
            Ne ovat liian avarat.
    Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait',
            Ja muista neuvot, jotka sait.
    Kaarlo: No niin.
      Anna: Nyt hiljaa.
    Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.)
            Oi tyttösein, mi kumma saatti sun
            Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein.
    Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään
            Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne.
    Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin
            On mulle suotu, suuri arvoltansa.
    Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili
            Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki.
    Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait',
            Ei täällä sillä lailla neuvota.
            (Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.)
            Se outo vaan, ett' ääni rinnassain
            Ei soimaamatta salli puhettani.
            (Ääneen:)
            No kerro nyt, mi maa sun synnytti,
            Joss' outo oppisi on saarnattuna.
    Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin,
            Ja Herra taivahan on Jumalamme.
    Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät,
            Se maa on mulle tuttu ollut muinoin.
            Ma siellä synnyin. Himo kunnian,
            Se saatti mun tän maani jättämään.
    Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan
            Ja lähti maille vento vierahille.
            Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi,
            Ja nousseen aivan suureen kunniahan.
    Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki,
            Mun armas, rakas sisareni?
    Anna: Juur Salon Annikki ma oon.
            Olisko totta? Heikki veljeni! —
            (He syleilevät toisiansa.)
  Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme,
            Ja maamme onnea vaan etsikäämme.

Pikku Marian jäähyväiset suvelle.

    Jää hyvästi, mun metsäni,
    Nyt kanssa pienten lintuisi!
    Ja laaksot armaat, vihannat,
    Myös honkapuiset kukkulat.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää hyvästi, — mun lähteeni,
    Sä ynnä kirkas pintasi!
    Sun rantas, nurmes suloiset
    Ja ulpukkasi pienoiset.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää, paimeneni, hyvästi,
    Niin myös sun sulotorvesi!
    Ja lehmäin kelloin tiukunta,
    Ja puussa käen kukunta.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Jää, aamurusko, hyvästi,
    Jää, armas suvi-iltani!
    Ja kaikki leikkikumppanit,
    Myös leppäkertut kaunihit.
    Jää hyvästi, jää hyvästi!

    Kun työssä talven olla saan,
    Ma sua muistan ainiaan;
    Mun suveni, sä suloinen,
    Sä mua muista samaten!
    Oi, terve taas, oi terve taas!

Pienokaiset.

    Kas joulu lahjoinensa
    Jo jälleen lähenee.
    Ja isät, äidit puotiin
    Miehissä tulvailee;
    Mut pienet lapsukaiset
    Vai nekö kotiin jää?
    Ei suinkaan. Kiiruhtaapi
    Myös ulos joukko tää.

    Vaan lapsille ken rahaa
    Ja neuvojansa suo?
    Sen tietävät he kyllä,
    Ne menee vaarin luo;
    Tääll' kukkaro jo heltyy,
    Ei puutetta nyt lie,
    Ja neuvon mukaan suoraan
    Tie "Ekberg'ille" vie.

    Mut vaari vakaa, vanha,
    Hän jääpi kotihin,
    Hän polttaa piippuansa
    Ja katsoo "lehtihin".
    Ja lapset, sydämmessään
    Vaaria kiittäen,
    On joulupuuhissansa,
    Kyll' ymmärtänet sen.

Hanna.

(k. Syysk. 13 p. 1873.)

    Hanna oli sievä keijukainen,
    Äidin ilo, kodon kirkas tähti,
    Mutta lyhyt oli onnen päivä,
    Sillä täältä varhain pois hän lähti.

    Miks' niin pian leivon laulu lakkaa?
    Miksi hiljainen on puron juoksu?
    Miks' ei aamun rusko kauvan kestä?
    Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?

    Vastaus on meidän povessamme,
    Kuiskaa lohdutusta suloisesti:
    "Mitä täällä onpi katoovaista,
    Siellä pysyy ijankaikkisesti."

Äiti lapsineen.

    Äidin pieni keijukainen
    Vielä syliss' astuu vaan,
    Eikä liioin siellä pysy
    Avutt' äidin jaloillaan.

    Mutta aika vierii, kuluu,
    Luota äidin karkailee
    Pienokainen kasvanunna,
    Ulos mailmaan astelee.

    Silloin äiti hartahasti
    Rukoileepi ainiaan,
    Askeleet ett' olis pojan
    Suodut hyväks isänmaan.

Lähteen lirinä.

    Vaikka olen pienoinen,
    Onnea ei puutu;
    Yöt ja päivät lirisen,
    Eikä mielein muutu.

    Taivaan valo suloinen
    Onpi mulle suotu;
    Kedon nurmi armainen
    Mulle majaks luotu.

    Kukat Suomen lukuisat
    Puolelleni taipuu:
    Ilman linnut armahat
    Helmoihini vaipuu.

    Kyllä talvi raivokas
    Mua sorteleepi:
    Kevät sentään armias
    Mua muisteleepi.

    Vapahana juosta saan,
    Mikä mua estää?
    Kauvan nautin, nautin vaan,
    Kyllä kesä kestää.

    Silloin Suomen pienoiset
    Luoksein tulla voivat,
    Heille aaltoin vienoiset
    Tervehdystä soivat.

Eeva ja Matti.

    Äiti riensi leipomaan,
    Pienet rupes huutamaan,
    Isä heijas, rallasi,
    Kaksoisille lauleli:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Kuka teidän käski tänne tulla".

    Nukkui vihdoin molemmat,
    Silmät umpeen painoivat,
    Isä pöydän äärehen
    Istuu kohta miettien:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Jopa Nukku-Matti taisi tulla".

    Vieläpäs! kas veitikat
    Jälleen silmät avaavat,
    Eeva laulaa vallaton,
    Rientänyt kun syliin on:
    "Tussa lulla,
    Tupakkarulla,
    Kas ei Matti huoli luokses tulla".

Kotiinpäin.

(Lauletaan niinkuin "Juokse porosein".)

    Hepo, hevosein,
    Nopsajalkani,
    Näytä taitosi,
    Riennä kotiinpäin!
    Siellä lepoa
    Saamme nauttia.

    Siellä armaani
    Vartoo tuloain
    Askaroiten vain.
    Siellä veljesi
    Sua kaipailee,
    Potkii, hirnuilee.

    Siellä leimuaa
    Tuli iloinen;
    Ruoka kultasen
    Pöytää koristaa;
    Sinä seimestäs
    Löydät heiniäs.

    Saanpa kallistaa
    Pääni väsyneen
    Lepoon suloiseen;
    Ira, la, la, la, laa.
    Sinä samaten
    Vaivut unehen.

    Kuu jo kumottaa,
    Yö on joutunut,
    Luonto nukkunut.
    Tra, la, la, la, laa.
    Hepo hevosein,
    Joudu kotiinpäin.

    Hepo hevosein,
    Nopsajalkani,
    Näytä taitosi,
    Riennä kotiinpäin;
    Siellä lepoa
    Saamme nauttia.

Suomen kaarti 1877-1878.

    Kun sota Turkinmaalla
    Jo riehui parhaillaan,
    Ja viattomain veri
    Vuos' siellä tulvanaan,
    Niin silloin miehet meidän
    Myös riensi rivihin,
    Ja moni isä jätti
    Nyt vaimon, lapsetkin.

    Laps' kotinurkassansa
    Vuodatti kyyneleen;
    Pois läksi isä armas
    Kentiesi ijäkseen.
    Mut povehensa painoi
    Nyt äiti surunsa,
    Ja hiljemmin kuin ennen
    Hän kätki kaipuunsa.

    Sodasta kuului sana:
    "Teidänpä kaartikin
    Muassa ottelossa
    Ol' Gorny Dubniakin,
    Kun vankka Suomalainen
    Se hakkas päälle vaan; —
    Mut moni sentään kaatui
    Sotahan ankaraan".

    Ja toinen sana kertoi:
    "Kun yli Balkanin
    Kovassa pakkasessa
    Miehissä mentihin,
    Ei ollut leipää tarpeeks',
    Ei myöskään vaatteita,
    Vaan nälän, kylmän vaiheet
    Nyt saatiin kokea".

    Sanoma kuului kolmas:
    "Miehenne joukottain
    Uhriksi taudin joutuu,
    Mink' ennättävät vain;
    Ja hiljallensa hiipii
    Jo kuolo monen luo,
    Ikuista rauhaa tarjoo
    Ja väsyneelle suo".

    Sill'aikaa rauha tehtiin
    Ja sota lakkasi,
    Ja harventuneet rivit
    Kotihin palasi;
    Myös joukko meidän pieni
    Läks' paluumatkallen,
    Ja uupuneena saapui
    Se kotimäellen.

    Ja Suomi armas jälleen
    Tervehti miehiään
    Ja tarjos kotilieden
    Palkaksi vaivan tään;
    Nyt vaimot, lapset sulki
    Syliinsä armaisen,
    Ja haavat sydämmitten
    Taas meni umpehen.

Lillin terveiset pääskyselle.

    Oi, mitä kuulin!
    Oliko, armas,
    Suloista ääntäs,
    Pääskyseni?
    Kauvan sä viivyit
    Etelä-mailla;
    Kuitenkin kiitän,
    Että sä muistit
    Ystäväsi.
    Täällä on talvi,
    Pakkasen viima,
    Suvia sentään
    Odotetaan!

    Silloin sä kiidät
    Veljies kanssa
    Pohjolan maille
    Lillisi luo!
    Rakennat täällä
    Pesäsi pienen,
    Laulelet laulus
    Riemukseni!
    Mutta mä täällä
    Rukoilen Herraa,
    Ystävä, sua
    Varjelemaan.

Pienokaisen tulo.

    Kun oli talven valta
    Tuo jäinen särkynyt,
    Ja pitkän unen alta
    Taas kevät elpynyt:
    Niin nyykäytti päätään
    Jo rannan kukatkin,
    Ja heille suutelonsa
    Soi puro armahin.

    Ja kukkasille rannan
    Pien' joki lausui näin:
    Ma lainan teille annan,
    Mun pienet ystäväin!
    Se kasvoi helmastani,
    Se onpi lapsi maan,
    Vaan taivahasen kuuluu
    Sen henki ainiaan.

    Ja eteenpäin se juoksi,
    Tuo valpas puronen;
    Mut rantaan kukkain luoksi
    Jäi lapsi armainen.
    Ja kukkasesta kukkaan
    Ol' riemukulkunsa,
    Ja äidin helmaan viimein
    Se päätti matkansa.

    Oi, riemu taivahinen!
    Oi, autuus verraton!
    Tuo vaimo onnellinen,
    Mi äidiks tullut on! —
    Ja vasten rintaa sulki
    Hän aarteen kaivatun
    Ja silmä silmään taipui
    Ja sielu sieluhun.

Pienokaisen syntymäpäivä.

    Vai vuoden vanhako olet nyt?
    Oi, lastansa armahaista
    On äiti hellästi holhonut;
    Ja siipeins' alla hän suojellut
    On käpyä pienokaista.

    Ja "mamma" lapsensa lausumaan
    Saa äidin rakkaus varhain;
    Ja pienet jalatkin taipumaan,
    Kun pitkin tuoleja johtaa vaan
    Saa äiti lempeä parhain.

    Tuo ruusun-hohtava pieni suu,
    Se armaasti hymyileepi;
    Kentiesi nauruunkin asettuu,
    Kun veli, sisar tai joku muu
    Sun kanssasi leikitseepi.

    Mut lapsuus vierivi suloinen,
    Ja "pikku" mieheksi varttuu,
    Ja isänmaa, tuo armainen,
    Työn vaatii lastensa kaikkien;
    Siit' onnea sille karttuu.

    Kyll' ääntä rakkahan isänmaan
    On "pieno" kuuleva varhain;
    Kun pari kymmentä kuluu vaan,
    Hän seisoo vahtina Suomenmaan
    Ja on sen pojista parhain.

Kissa kokkina.

    Riens' aamulla Liisa torillen,
    Mutt kotona kissa poloinen
    Nyt herää aamu-unestansa
    Ja luulee seurassa olevansa:
    "Miu, miau, hyvää huomenta!
    Muistatkos, Liisa, suurusta?
    Ma nälkään näännyn, usko se vain,
    Kun eilen ruuatta olla sain".

    Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,
    Ja kovin on Missinen onneton.
    Mut silmät kun oikein auki saa,
    Hän padan liedellä oivaltaa,
    Ja aate jättiläis-suuruinen
    Nyt valtaa mielen Missisen:
    "Ma pukeun Liisaksi paikalla
    Ja häärin emännän toimissa".

    Ja neitsyn huiviin ja hameesen
    Nyt pukeutuu herra Missinen,
    Ja padan etehen asettuu
    Niin arvokkaana kuin joku muu:
    "Mut täytyyhän kokin maistella
    Eik' ateriaansa pilata".
    Vaan kova onni! — jo kolkuttaa,
    Siis täytyy meidänkin lopettaa.

Tytön kiehkura.

    Sitoo seppelettä impi,
    Siihen kiertäin laakson liljat,
    Nurmen ruusut kaunihisti
    Yhdistäen sitoelmaan.
    Varsin sievään ruusut taipuu
    Liljain vieress' ollaksensa,
    Suloisesti levitellen
    Kumpaisetkin tuoksuansa.

    Tuli poika tytön luokse
    Kyselevi neitoselta:
    "Mikä aatos onpi siinä,
    Mikä johti päätöksesi,
    Ettäs olet laakson liljat
    Ynnä nurmen sorjat ruusut
    Seppeleeksi sommitellut?"

    Vastaten nyt tyttö lausuu:
    "Pelko Jumalan on liljat,
    Ruusut ovat rakkautta
    Kallihisen isänmaahan.
    Niissä onpi esinettä
    Hartauden, toimen mulle
    Koko elin-ajakseni,
    Vielä hautaan vaipuessa."

Puu ja vesat.

    Käsin hellin siemen oivallinen
    Pantiin maahan, peitettihin.
    Ehti tuskin päivä paistaa,
    Kaste-kyynel kylvetellä
    Maata, missä siemen piili,
    Ennenkuin jo vesa kaunis
    Ihasteli valon ihanuutta.

    Tuli taimi puuksi vähitellen,
    Oli kaunis kuni neito,
    Ihana kuin metsän impi,
    Muita oli puita suloisempi.
    Jo sen siimehessä käki kukkui,
    Linnut lauloi lemmestänsä,
    Paimen siellä suudelmansa
    Punastuen antoi armaallensa.
    Tuli vaihetellen kesät, talvet,
    Nopeasti vieri vuodet,
    Jopa myrsky monta kertaa
    Oli puuta säälimättä lyönyt.

    Iski kerran ukkonen sen kylkeen,
    Repi oksat, särki varren.
    Puu jo päätään kallistavi
    Hiljaan odottaen kuolemaansa.
    Mutta kumma! — vesoja nyt nousee
    Kaunihia, tuuheoita —
    Emäpuuta ympäröimään,
    Aivan kuni lapset äitiänsä.

    Kansat suuret, polvikunnat kuolee,
    Tuonelaan ne kutsutahan,
    Jättää heidän täytyy kaikki,
    Mutta uusi suku kasvaa,
    Häärii heidän rinnallansa,
    Herättäen toiveet suloisimmat,
    Vanhempien vaipuessa hautaan.

Lampi ja koski.

(Mukaelma.)

    Syvistä aatteista
    On lampi meluton
    Kuvaus hiljainen,
    Opiksi nuorison.

    Ja koski pauhaten
    Kuin myrsky ainaki
    Se puhuu neuvoen:
    Oo valmis työhösi!

    Kun ensin hartaasti
    Sä mietit asiaa,
    Niin sitten vakaasti
    Voit työsi aloittaa.

Lapsi ja äiti.

    Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli
           Jättäen meidät?

     Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto
           Jumalan, Luojan.

    Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja
           Näin kova olla?

     Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi
           Kurittaa meitä.

    Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta,
           Kyllä jo arvaan:
           Jumala tahtoo minusta miehen
           Tueksi sulle.

Aamu-huokaus.

    Kun aamutähti kirkkahasti loistaa,
    Ja päivä armainen yön sumut poistaa,
    Ma puolees käännyn, rakas Isäni,
    Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!

    Ma olen rauhan unta jälleen maannut,
    Ja armaan valosi taas nähdä saanut;
    Se ansiosi on; oi, Herrani,
    Mun sydämeni Sua kiittävi.

    Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu,
    Ja voimaa sua seurata jo puuttuu,
    Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan
    Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.

    Kyll' olen kurja ansioita vailla,
    Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla
    Sun luokses tulla, Totuus, Elämä,
    Sä sentään et voi mua hyljätä.

    Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä
    On sydän hukkumaisillansa täällä,
    Sä mua tue, neuvo, ojenna,
    Ja tietä oikeata osoita!

    Oi, että Sulle uhrata ma voisin
    Mun elämäni kokonaan, niin oisin
    Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla
    Elämän lyhykäisen tuolla puolla.

    Kun sitten joutuu illan kultahetki,
    Ja päättyneet on päivän puuhasetki,
    Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa
    Ja voimaa taivaallista povessa.

Koto.

    Oi, koto armas, suloinen,
    Ma sydämessä laulelen
    Niin usein ylistystäsi, —
    Miks' en mä sitä sanoisi?

    Sä annoit mulle elämän,
    Mull' olit suoja lapsuuden,
    Ens' askeleeni johdatit,
    Mua siipeis alla varjelit.

    Kun äidin helmaan pakenin,
    Ol' siellä turva parahin;
    Hän poisti surut haikeat
    Ja silmäin taasen loistivat.

    Ken oli isän vertainen,
    Niin ylevä, niin herttainen,
    Niin jalo, suora, vakava?
    En miestä moista tiennyt ma.

    Mun sisarein ja veljeni,
    He kyllä kanssain riiteli;
    Mut kiista, sopu olivat
    Meill' aivan yhtä rakkahat.

    Vaan päivät ovat lapsuuden
    Jo multa menneet maillehen;
    Nyt myrsky usein raivoilee
    Ja kodon rauhaa häiritsee.

    Edestä kodon eläisin
    Ma mielelläni kauankin,
    Vaan isänmaa on kalliimpi,
    Sen eestä kuolla kelpaisi.

Väinämöisen soitto.

(Lauletaan kuin: "Djupt i hafvet på demantelfällen" j.n.e.)

    Hongikossa sulo-ääni kaikkuu
    Väinön kaunihin kantelen.
    Kauvas soitto-säveleensä raikkuu
    Yli vuorien, vesien.
    Laulu voimallansa luonnon lumoaa,
    Surun, huolen, murheen yli voiton saa,
    Sointuisuutta se synnyttää
    Ja sydämiä kaikkein miellyttää.

    Järven laineet hiljaan aaltoellen
    Esiin Vellamon kantavat.
    Tapiolan immet kainostellen
    Joka oksalle istuvat.
    Ilman sankaritkin alas laskeutuu,
    Pienet laululinnut myöskin kokoontuu,
    Eivät pedot nyt puutukkaan,
    Soittoa Väinämöisen kuullessaan.

    Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli
    Yli rakkahan isänmaan!
    Voittaos sä Suomen kansan mieli,
    Puoleks' ei, mutta kokonaan!
    Juurru kiinteästi joka sydämeen,
    Kasva siellä tammen lailla vitkalleen,
    Ole vapaa ja peloton,
    Sun voittos kerran loistavainen on!

Schweiz.

    Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin
    Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin?
    Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa,
    Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset
    Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet,
    Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee,
    Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa,
    Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa?
    Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin,
    Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin?
    Sa muistat sen?

    Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee
    Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee?
    Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi?
    Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi?
    Sa muistat sen?

Kevään voitto.

    On kevät, talvi kauan taistellut —
    Kuin sotasankarit niin hartaat,
    Ja voittoon kumpikin on uhrannut
    Voimansa ylevät ja parhaat.
    Vaan talvi uupuneena nyt
    On vallastansa erinnyt.

    Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu
    Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää;
    Jo kukat maasta kohta puhkeutuu
    Ja kaste timantteina kiiltää:
    On puutkin hiirenkorvallaan,
    Ja linnut kotomatkallaan.

    Sä sulokevät, joudu luokseni
    Ja särje talven jäinen valta!
    Mua virvoittakoon vienot tuulesi
    Ja nostakoot mun tuskain alta.
    Tuo jälleen mulle enkeli,
    Mi sydämestäin pakeni!

Lähde ja virta.

    Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa,
    Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa
    Sen pintaan aallottaret vienot painaa,
    Kun valon sille päivän säteet lainaa.

    Vaan virta koskinensa kohiseepi
    Ja rajutuulten kanssa raivoileepi,
    Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu,
    Se on kuin taisteluita varten luotu.

    Ja minä! miks'en ole lähteenlainen?
    Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen?
    Ma miksi oon kuin virta koskinensa,
    Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?

    Sä olet taistelua varten luotu,
    Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu,
    Vaan katso lähteesen! se alkus ompi,
    Se sulle onnen jälleen antaa voipi.

Haudan partaalla.

    Kevään vieno hengähdys virvoitusta
    Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa,
    Mulle jälleen kuiskata lohdutusta
    Vieressä haudan.

    Rauhan löysit, taattoni armahainen,
    Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa
    Toivotonna; maailman myrskysäistä
    Nukkuos poies!

    Haudallesi, keskelle kukkasien,
    Länsituuli lempeä vaipukohon,
    Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle
    Ikuisen rauhan!

Tähdet.

(F.M. Franzén'in).

    Iloissansa Fannynen
    Katsoi tähtiin, lausuen:
    "Monin silmin Jumala
    Katsoo Fannyä!"

    "Jumala on täälläkin,
    Fanny! katso kukkihin!
    Niistä silmäin Jumalan
    Näemme loistavan".

    "Äiti, nytpä Jumala
    Eessäin seisoo kirkkaana;
    Silmistäs Hän katselee
    Mua, hymyilee".

Äiti.

(Mukaelma).

    Lapseni, sulje,
    Sulje silmäsi vaan;
    Hiljaa aivan
    Laulan sun nukkumaan.

    Kyllä mä valvon:
    Nuku mun Helmini;
    Kaukana kerran
    On ehkä äitisi.

    Sitten kun itket,
    Muistele valvojaa,
    Mi nukkumahan
    Sinua tuudittaa.

Hämärä.

(Englannin kielestä).

    Hämärä onpi kolkko,
    Ja myrsky se riehuvi;
    Kuin siivet merilintuin
    Nyt laineet liehuvi.

    Vaan mökissä kalamiehen
    On valo vienoinen,
    Ja ruutuun painettuna
    On kasvot pienoisen.

    Lähellä lasia aivan
    Sen silmät tuijottaa,
    Kuin näkisivät hahmon,
    Mi esiin pujahtaa.

    Ja väikkyen varjo äidin
    Mökissä liikkuvi,
    Se kohoo kattoon asti
    Ja taasen laskeupi.

    Mitä pienoiselle kertoo
    Tää myrsky ja musta yö?
    Mitä meren kertovi aalto,
    Kun rantaa vastaan lyö?

    Ja miksi meri tuima
    Ja tuuli, kun raivoaa,
    Sydäntä koskevat äidin
    Ja posket kalventaa?

"Jalovalko".

Mukaelma.

[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]

    Kukkuloille Alppien
    Sijas sait sä Jumalalta,
    Jalovalko; lumen alta,
    Yksin, kevät-ilmatta
    Lepäät vuoren helmassa.

    Siellä, missä salamat
    Leimahtelee taivahilla,
    Missä vuohet iloisat
    Hyppii vuorten laitehilla,
    Missä väijyy kuolema,
    Kukoistat sä puhtaana.

    Näin sun kerran illalla —
    Ihanamp' et ollut milloin,
    Jyrkän paikan reunalta
    Sinut tempasin ma silloin,
    Sinut, kaino kukkanen,
    Koristus sä Alppien!

    Kuten sinä, ihminen
    Taistelunsa taistelevi,
    Katsoo ylös taivaasen,
    Yksin Herraan luottelevi,
    Jättäin Hänen haltuunsa
    Oman mielivaltansa.

Ehtoo-virsi.

(Suomennos.)

    Jo päivä laskee, kuitenki
    Luonamme olet alati,
    Ja nukkuissamme, Jumala,
    Sä olet yömme vartia!

    Ja Herran siipein varjossa
    On maat ja kylät levossa,
    Myös hyväin lasten turvaksi
    On enkelit ain' avuksi.

    Ken Herran käskyt noudattaa,
    Hän suloisesti maata saa;
    Hän nousee jälleen iloissaan
    Ja kiittää Isää ainiaan.

Tytön rukous.

(Lauri Stenbäck'iltä.)

    Ma lankean sun ristis juurehen,
    Ja nostan silmäin tykös rukoillen:
    Oi, Herra, älä hyljää lastasi,
    Suo rukouksein nousta luoksesi!

    Niin kirkas onpi tähtiloistosi,
    Ja orjantappurat on kruunusi.
    Suo, että sua oikein rakastan,
    Jok' armos annoit mulle runsahan!

    Mun itse ostit synninvelasta,
    Et antanut mun eestäin hopeaa,
    Sä henkes annoit, lahjan kalliimman,
    Elämän mulle lupaat voittoisan.

    Kas, pelossa kun tulen eteesi,
    Niin köyhä, kurja kuin ma olenki,
    Sä avaat sylisi, ja minä saan
    Sun luonas armon, rauhan armiaan.

    Sun oma veres puhdistaapi mun,
    Ja haavojesi puoleen kallistun, —
    Mun Jumalain, en päästä sinua,
    Jos et sä vielä siunaa minua.

    Oi, tutki, olenko sun omasi!
    Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni,
    Oi, että hiljaan voisin rukoilla,
    Ja aina silmäis eessä seisoa!

    Mit' onpi mailma, mitä kultansa,
    Jos sinä vaan voit mua rakastaa?
    Itsessäin tunnen rakkautesi,
    Siit' antaa vakuutuksen sieluni.

    On maasi rikas, suloistapa ois,
    Jos onnellisna siinä elää vois,
    Vaan verrattoman suloisempana
    On elämä sun luonas. Jumala.

    Eloni olkoon palvelustas vaan!
    Sä siihen anna Henkes ainiaan!
    Mun sieluin majailla suo taivaassa,
    Sielt' onpi voima, voitto joutuva.

    Ja tyyni, pyhä silloin olisi
    Mun elämäni kuni sabbathi,
    Mun yhä paremmaksi huomaisit,
    Ja tekos mielelläsi näkisit.

    Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen
    Ja tuuli lauloi surusävelen,
    Vaan rauhaa oli tytön rinnassa
    Ja taivaan ovi hälle avoinna.

Emman tähti.

(Käännös.)

    Taivasta kohti katselen,
    Kun päivä laskee jällehen,
    Minulla tähti siellä on,
    Niin kirkas ja niin nuhteeton.

    Se ompi katse isäni,
    Ei nähnyt häntä silmäni,
    Hän täällä viipyi ajan vain,
    Ja lähti, mailmaan tullessain.

    Hän seuraa mua ainian,
    Ja viittaustaan tajuan,
    Kun tähti välist' ainaki
    On tavallista kirkkaampi.

    Taas sanani ja tekoni
    Jos olleet ei, kuin pitäisi,
    Jo silmästä sen tähtösen
    Ma keksin surukyynelen.

    Kun tähti oli suruissaan,
    Ma mietin itsekseni vaan:
    Mun tähteni en salli, en,
    Ett' onpi taivas murheinen.

    Se toki leppyi jällehen,
    Sill' illalla, kun hartaasen
    Ma rukoukseen turvasin,
    Sen hymyä taas oivalsin.

    Oi, tähti! suo, ett' kuvastan
    Sun kirkkauttas ainian,
    Jos sitten hymyyt minulle,
    En punastua tarvitse.

    Kun elämäni aurinko
    On rauhan maille mennyt jo,
    Sä johdat mua luokse sen,
    Mi ystävä on orpojen.

Tanssikarhu.

(G.F. Lessing'iltä).

    Kun karhu, päässyt kahleistansa,
    Jo metsään palas jällehen,
    Hän tanssitaitoansa veljillen
    Nyt näytti takajaloillansa.
    "Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!

    Jos lystääpi, niin matkikaa.
    Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi,
    "Se konsti, joskin olisi
    Se harvinainen, vaikea,
    Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."

Haltiain laulu vetten päällä.

(Goethe'ltä).

    Kuin vesi onpi
    Ihmishenki:
    Taivaasen nousee,
    Ja alas maahan
    Se jälleen vaipuu
    Iäti vaihtuin.

    Kallioseinän
    Korkeudelta
    Kun virta vierii,
    Se vuorta vastaan
    Niin ihanasti
    Utulainein lyö;
    Ja suudeltuansa,
    Se piillen, hiljaa
    Nyt lankee
    Syvyyden helmaan.

    Putousta
    Jos kohtaa paasi,
    Se vierii äissään
    Astehittain
    Manalaan.

    Jo tyyntyneenä
    Se nurmilaaksoa kiertää,
    Ja järven peilihin
    Katsovi tähdet
    Muotoansa.

    Tuuli on laineen
    Lemmikki armas;
    Se vaahto-aallot
    Pohjasta nostaa.

    Ihmisen henki.
    Sa oot kuni vesi!
    Ihmisen onni,
    Kuin tuuli sa oot!

Postiljooni.

(Lenau.)

    Kevät-yö ol' suloinen;
    Pilvet hopeaiset
    Heitti kukkakummuillen
    Varjot liehuvaiset.

    Metsä oli levollaan;
    Autiolla tiellä
    Kuutama se yksin vaan
    Valveell' oli vielä.

    Hiljaa kuiskas tuulonen,
    Kun se kevätlasten
    Kulki makuuhuoneesen,
    Noiden armiasten.

    Tyyni oli laaksossa
    Puron pienen juoksu;
    Sillä ylen ihana
    Oli kukkain tuoksu.

    Mutta postiljoonini,
    Ruoskaa heilutellen,
    Vuoret laaksot kulkevi
    Torveen puhallen.

    Neljän hevon uljahan
    Kaviot ne kaikui
    Läpi metsän vihannan,
    Että vuoret raikkui.

    Vainioiden ohitse
    Joutuin jouduttihin,
    Unelmina taaksemme
    Kylät jätettihin.

    Tuolla oli kirkkomaa
    Keskell' ihanuutta,
    Sepä mieleen vakavaa
    Tuotti totisuutta.

    Kirkonseinään nojaten
    Seisoi soma risti,
    Jossa kuva Kristuksen
    Kohos kaunihisti.

    Mies näin kulki kulkuaan,
    Vihdoin vaipui huoleen;
    Pidättipä hepojaan,
    Katsoi ristin puoleen:

    "Hengähtäkööt heponi
    Hetken kukkulalla!
    Tuolla virkaveljeni
    Lepää turpeen alla.

    Se ol' oiva kumppani!
    Muistanpa ma aina,
    Kuinka torveen puhalsi
    Kelpo veikko vainaa.

    Tähän aina seisahdan,
    Maassa lepääjälle
    Mielilauluns' puhallan,
    Tervehdykseks' hälle".

    Sävelet hän lähetti
    Tuonne torvellansa,
    Että niitä kuulisi
    Veli haudassansa.

    Vuoren kaiku ihana
    Hälle toi ne jälleen;
    Vastasiko vainaja
    Näin nyt ystävälleen?

    Edespäin nyt mentiin vain
    Pitkin seudun teitä,
    Kauvan kuulin korvissain
    Torven säveleitä.

Syys-ilta.

(Longfellow.)

    On ilta pimeä, valju
    Ja ankara myrskysää.
    Kuin siivet valkean allin
    On aallon vaahtopää.

    Vaan majassa kalamiehen
    On valo, mi tuikkivi,
    Ja lapsonen ikkunasta
    Merelle katsovi.

    Hän likemmin ikkunata
    Vaan painavi kasvonsa,
    Kuin etsisi silmä kaukaa
    Kaivatun haahmoa.

    Ja liikkuvan vaimon varjo
    Se huoneessa kuvautuu.
    Nyt levotonna se nousee,
    Taas istumaan laskeutuu.

    Oi mitä raivosa myrsky
    Yön tullessa kertoilee,
    Kun kurjan ikkunan läpi
    Se lapselle haastelee?

    Ja mitä raivosa myrsky
    Nyt äidille ennustaa,
    Kun puna poskilta poistuu
    Ja askeleet horjahtaa?

Joulusatu nälkävuotena.

Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen, kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään, sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.

Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko, keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.

"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.

Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa, pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää, niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."

Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai nauramaan.

Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti — poltti niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja suuteli häntä.

— Mitä se oli? — äidin suutelokin poltti! — Helmi säikähtyi, pisti pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta — kuinka julmaa! — peitto poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! — Ei Helmi parka saanut unta!

Kaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.

"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka armahtivat meitä!" — Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät! Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.

Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä joulu on meille tuonut!" — "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on ruokaa, syö, armas äitini." — Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut, tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään kuollut".

Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa. Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla vehnärinkeli kädessä — aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin tee-pöydällä olivat olleet — ja lapset näyttivät niin onnellisilta, että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä, omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.

Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? — Niin, kaikki nämä makeiset olivat aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat — ja katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat samanlaiset kuin isän antamat.

Helmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset panivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut. Hän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset suinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että joulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja sanoi: "Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja mitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat, olisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?"

"Mutta nyt olemme kotona", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä kiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä lapsia tuvassa. — "Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi ovat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että sydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!" lisäsi hän vielä ja suuteli Helmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi, että tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä — mutta ukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla ja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. "Äiti, äiti", sanoi Helmi, halaten äitiänsä. "Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen säästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?"

Surullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen kyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: "Minä luulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti pienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä unohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa".

Köyhä kalastajan poika.

Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu metsässä? — Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa niin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja kirjoja? — mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan, eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä onkia ja syödäkin — mutta aapista oppia — ei puustaviakaan.

Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä. Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.

"Miks'ei pappi suomeksi saarnaa?" kysyi Mikael.

"Saarna on liian pyhä siksi", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän kerran isältänsä että pääsisi kouluun.

"Kouluun", sanoi isä, "onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän tarvitse lukea osata."

"Eikä meillä olekaan koulua", lisäsi äiti.

"Onpas Viipurissa", tuumasi Mikael, huoletonna, "sinne juuri tahtoisin".

"Viipuriin", huusi äiti, "kuinkas sinne pääsisit?"

"Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit", sanoi isä, "ethän latinaa osaa!"

"Kyllä sen opin", arveli Mikael.

Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä, ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä, sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.

Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen, ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko kouluajan.

Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle, Wittenberg nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli tohtori Luther par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori Melanchtonilta. — Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta. Sentähden alkoi hän jo Wittenbergissä kääntää tätä pyhää kirjaa Suomeksi, että kaikki Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, Kustaa, oli jo silloin ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki painettavaksi. — Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun. Sentähden kirjoitti hän ensiksi suomalaisen aapiskirjan. Helppo on ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät aan ja been, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin virren tai Isämeidän selvästi lukea. — Vielä toimitti Mikael toisen kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan, mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. — Lopuksi tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre tässä maailmassa.