Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.
Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti kyyneliä naisten silmiin.
Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja. Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.
Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä muuta he voivat löytää".
Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.
Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle, paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn, keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä, mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne, jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin päin ja yrittivät pakenemaan.
Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.
Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin, jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien pampuista.
Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen. Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan, veteen ja ryntäsivät luodolle.
"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka ynseilevät keisariamme vastaan".
Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.
"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h——tin Porilaiset. Veneet takaisin!"
Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli Suhanoff tappiota.
Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia, jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.
"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"
Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta puolelta.
Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat, käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.
Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.
Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret, mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita pyssymiehiä.
Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika, jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.
"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne. Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille, majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"
Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa liikkeelle.
Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin. Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa, kunnes se viimein peräti taukosi.
Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan punertavana savupilvenä taivaan rannalla.
"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".
IV.
Tampere.
Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän seurassansa.
"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef. "Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa toinen jääkäri tänne".
Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella, jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi. Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää", sanoi hän.
Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:
"Hätä neuvon keksii".
Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin, sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita, kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin tapahtuu".
Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi. Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi: "Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan ystävällistä sanaa minulle antaa?"
Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"
"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"
Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin kunniaa sukupuolellemme".
Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on, mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".
"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella, että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa sytyttämässä?"
"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia, muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen, jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.
Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan torilla".
"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon, niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".
Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia, jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut vastata mihinkään kysymykseen.
"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä suuhunsa!"
Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin, neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.
Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.
Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta. Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat, että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle, voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas Dolgorukia?"
Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat, että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään ja antoi komendantille erään ilmoituksen.
Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa tietoa siitä.
"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston. Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi hän tänne".
Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski: "niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän! Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on päällikkönä?"
"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen. Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".
"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan! Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa Turusta!"
Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"
Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".
Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".
Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".
"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla. Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän miehuuteensa ja vaivoihinsa?"
"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän otti esiin muutamia papereja.
Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi: "asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".
"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", — hän heilutti kättänsä — "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa. Hän on täällä parin tunnin perästä".
"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen, herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän peräysmatkan siasta".
"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti kreivi Kamenski.
Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet salata kaipaustaan ja suruaan.
Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden sitte kohta Pietariin".
Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset upsiereiltaan ja meni huoneesta.
Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.
Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut mahdollista kiinni saada.
Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.
Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki". Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.
Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa, että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee pakenemaan!"
Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.
Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.
Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo tavata.
Viimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.
Kun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta voitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen vieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen vielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.
Nefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen, joka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa kohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas vilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki tuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti laukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.
"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!" sanoi eräs upsieri.
"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!" huusi Nefnef vihastuneena. "Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä harmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän kahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme vankianne".
Upsierit menivät sen perästä pois.
Kun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa, kohtasi hänet Rajevski. "Herra komendantti", sanoi tämä, "minä en voi täällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt olen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa vankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä, mutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin. Ennenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille".
"Hän sen jo tietää", vastasi Nefnef; "hänen käskynsä on kovuudella kohdella vakojia".
"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!" pitkitti kenraali. "Minun on alammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on minulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä kohdassa olen syytön".
Nefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski vaunuihinsa ja matkusti pois.
Nefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. "Onnesi tähti", jupisi hän, "on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja Kamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka". Hän meni sisään talliin, joka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.
Sen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen muuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä, jotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät pudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin muutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia tahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat hänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.
"Komendantti" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.
Näiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita naisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat häntä vastaan.
"Armahtakaa setääni!" huusi Amalia. "Mitä on se onneton tehnyt, että häntä niin kidutatte, majuri Nefnef?"
"Vakoja, vakoja!" vastasi Nefnef harmistuneena. "Minä tulen teidän luoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse".
Tämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi polvilleen hänen eteensä. "Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja kuuromykkää?" huusi hän.
"Te vaan tahdotte minut pettää", vastasi Nefnef, "mutta minä vannon, että hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin sammakolla".
Kylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä antoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat muutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan vaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan talliin muutamia tulisia rautoja.
Koko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla hirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.
Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.
Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin", virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".
Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.
Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".
"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".
"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti, pyytäkäämme häneltä armoa!"
"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".
Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän. "Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa tyttöä.
Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen poskillensa.
Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.
"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.
Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.
Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia", sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta? Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se ja puhukaa sen jälkeen!"
Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen vaan yhdellä silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja kiiruhti ruhtinaan huoneesen.
Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.
Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.
Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.
Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.
Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin myöhään. Hän on kuollut".
"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"
Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan, että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".
Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.
"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"
Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.
Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. — Kohta huomaittiin, että suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.
Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse ylikenraalin vallan.
"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.
"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".
"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on joukkonne?"
"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.
"Jättäkää siis tykistönne sillalle", sanoi kenraali, "ja antakaa ratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen siellä kokoo voimansa maalle noustaksensa".
"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?" kysyi ruhtinas, jo kääntäen hevostansa.
"Minä en tiedä oikein varmaan", oli Kamenskin vastaus, "mutta laivaston päällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että hän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä. Että he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen voimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka veneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet lienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä univormua".
Ruhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin lävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka vihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta Suomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä työssä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle Venäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin rantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi pian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.
Tuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun suojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös sillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.
Nefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi sinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä Kamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa olivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä höylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien muotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita männyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä keihäitä ja seipäitä.
Paavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän käski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. "Tie on meille nyt avoinna", sanoi hän, "vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth muiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme ruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle".
Ilonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä miehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta totella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui tavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt taluttivat äitiä.
Sillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt rovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja rehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.
Tuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle päin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa. Samana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla olivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.
Ruhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen edessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan, palavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä takaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken mietittyänsä sanoi hän: "Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme pohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!"
"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!" vastasi eräs ajutantti. "Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon marssi".
"Olkoon menneeksi!" huusi ruhtinas. "Kernaammin kuljen sen matkan, kuin jään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse".
Sillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat ilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein riehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi näytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot voitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa vedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.
V.
Paavon kotitalo.
Iltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi myrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla vesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia aaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä pyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli siinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka taitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka vaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet ja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja tapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja kuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen kurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja. Koottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä Tampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa piiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset Iinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels prikaatinsa kanssa asettunut.
Tampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten niin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten armeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä rannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut turvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa, kappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe oli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli ehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten leppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja muut talonpojat lähtivät taas vesille.
"Viekää vaanjunkkarille terveisiä", virkkoi Paavo, "ja sanokaa hänelle, että huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle muutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella. Minä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä".
Tämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta tavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja pensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura muutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei vielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli sulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä tavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle tietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien vievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin äkkijyrkkiä vuoria.
Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.
Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.
Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi, näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.
Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin hänen kanssansa.
Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja. Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.
Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia: lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso, ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja peuran- ja karhunnahoista.
Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.
Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa. Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän, niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien. Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan. Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille, kuin suinkin.
Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta. Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.
Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki. Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.
Kun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa, karkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä tarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää pistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä hirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin siis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti, lannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta hevosesta ja veti häntä perässään vankina.
Varovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla, tavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin kirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti huomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti hevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin yht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova pyssynlaukaus.
"Hm!" sanoi vaanjunkkari itsekseen, "se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan näillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme selko siitä".
Roth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse luuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta missä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi. Vaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen käsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo saapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari häntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta siitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen lähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka nimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.
Kun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä keskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo tuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken mietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän niin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat ystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.
Heidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli näyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli hävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth laski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä. Paavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien, yksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi vaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki piti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään. Nähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon ruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen luoti lensi Venäläisen pään lävitse.
"Sinä aloitit liian varhain, Paavo", sanoi Roth, "mutta minä tahdon auttaa sinua". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui. Kohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi sinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.
"Kuule, Paavo", sanoi Roth, "minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä, niin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat tulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan kiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä".
"Kas tuolla petturia", keskeytti häntä Paavo, "tuolla hän tulee ulos pirtistä".
"Odota", sanoi Roth, "ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle sinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle konnalle".
Hän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja verkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät samassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.
Paavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä kävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli sulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä kallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse asettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka tahtoi tunkea eteenpäin.
Kauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja lähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset ratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla miesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut. Sill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen vaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi paikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.
Sotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat tilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan koetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi toisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet olivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät alas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara taistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai pian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille ainoastaan esteeksi.
Paavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja käytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän itselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. "Missä Amalia on?" kysyi hän kiivaasti.
"Nefnef on vienyt hänet pois", valitti äiti, väännellen sidottuja käsiään.
"Pelasta sinä naiset", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.
"Minä vien heidät veneeseni", vastasi Roth. "Siellä on sijaa teillekin, pastori Cygneus".
"Missä on isäni?" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei vastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.
"Hän ei enään elä", sanoi pappi. "He ovat murhanneet vanhuksen".
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen sinulle".
"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.
Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi isäsi pään".
Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.
"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa. Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä ja tarttui vihollisensa rintaan.
"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.
Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.
Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen tytön ylös maasta.
Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä, missä ovat äiti ja sisaret?"
"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut heidän luoksensa, jos mahdollista on".
Hän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin ainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi Paavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois kallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan, joka puun.
Sysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut tämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin julmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja pappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä odottamaan Paavon takaisintuloa.
Mutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen vaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen laumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä heitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle vuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian kuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit Suomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja peittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän paljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista väkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren mieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat hänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein sovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli menevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet vankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen, johonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä takaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.
Paavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa, jossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja asettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla, pyssyänsä lataamaan.
Amalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka viimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo katsahti häneen ja sanoi: "Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä täällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos he tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin ruumiini ylitse."
"Äitini, sisareni!" huokasi tyttö.
"Ja minun äitini ja sisareni!" vastasi Paavo. "Ja murhattu isäni! mutta meidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta, rankaisee ijankaikkinen kostaja".
Amalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä silmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua. Kivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä ilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.
"Meidän täytyy tarkastaa asematamme", virkkoi Paavo. "Ole huoletonna, mamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin".
Kahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti silminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. "Ole varoisa, Paavo!" sanoi hän. "Älä luovu minusta!"
Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella ympärillensä.
Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa, jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen, laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.
Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli nähnyt.
VI.
Erämaa.
Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä, vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse. Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä katsellaksensa.
Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi vavisten Amalia.
Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.
"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme. Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia, niin kannan sinut ylitse".
Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.
"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".
Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena, punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.
Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri, jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä, jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän alempana ja — hyppäsi.
Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin, toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.
Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.
"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa, vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään ole taukoova".
Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla hedelmillä: muuramilla.
Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?" kysyi hän.
"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset", vastasi Paavo.
Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän oli lopettanut pienen aterian.
"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.
"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.
Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan sen ylitse.
Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa lievittää rintaansa kyynelillä.
Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa, joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.
Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse, lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".
Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat häntä kuolleeksi.
Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki niin, tallettaen niitä ropeessa.
Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti hän sukset tytön jaloista.
Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän. "Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten olisit päässyt kaikista vaaroista".
Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:
"Kaksin oli aina kaunihimpi,
Kaksin kaiketi parempi:
Kaksin on kalat vedessä,
Kaksin ilman lintusetki,
Kaksin aidan seipähätki".
"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti
Amalia.
"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua samate kuin Muroleen kosken ylitse".
Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan välttämättömän.
Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa. Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa. Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle rannalle.
Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman, saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt, vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.
Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään. Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!" huusi hän.
Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa. Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään, ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä antamalla.
"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen katsellessaan Amaliaa.
"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo. "Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on väsynyt ja kipeä".
"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten jauhokuormaston Kuhmossa. — Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta, niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".