Produced by Tapio Riikonen

PAAVOLAN KAUHU

eli

Rikkaus ja rakkaus

Kirj.

—n. Nm. [Herman Niemi]

Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.

        "Jos arvossa mä oisin
        Ja rikkahitten rinnalla,
        Niin totta varmaan voisi
        Viel' onnenikin kukoistaa."

Suom. kansanl.

SISÄLLYS:

    I. Perusteita
   II. Lapset ovat Herran lahjat
  III. Kuolema on armoton
   IV. Maailma on paha
    V. Paavolan kauhu
   VI. Toivon tähdet himmenevät
  VII. Kavaluus
 VIII. Vielä kavaluutta
   IX. Seikat selviävät
    X. Päätös

I.

Perusteita.

Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K—n pitäjäässä keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis. Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin pientareet.

Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää kirkas R—veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana. Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.

Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.

Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä. Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.

II.

Lapset ovat Herran lahjat.

Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R—veden pintaa kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.

Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin. Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen, jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen, terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.

Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit, lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.

Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen veljensä pyöreät kasvot.

"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
Ida.

"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä nuorempi Kalle iloissaan.

Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.

Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita varallisten sydämissä.

Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan. Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan kuului huokaus.

"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.

Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"

Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa, vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset, jotka meille annoit."

Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi, niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.

III.

Kuolema on armoton.

Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli hiljainen ja hyväntapainen lapsi.

Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä. Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"

"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.

"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.

"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."

"No, mitä se?" lausui isäntä.

— "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan? Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme kyllä sen sallivat."

"Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.

Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan. Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen, kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia, kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. —

Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. —

Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta — voi onnettomuutta! Pohja tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa; talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään Lyylille ja Hanneksellekin.

Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen, se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on paras kasvattaja.

Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta. Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui pihalle.

Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään, lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran. Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.

Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita. Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin vanhempansa elivät.

Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."

"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet, sillä hän sen paraiten tiesi.

Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.

IV.

Maailma on paha.

Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä, missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa. Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko perheen. Niin kävi Paavolassakin.

Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää. Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta, mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.

Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.

"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin, järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"

Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.

Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.

"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes ei voinut toivokaan.

Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä, kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin, kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.

V.

Paavolan kauhu.

Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian taukosi ja menetti voimansa.

Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan sisällisesti.

Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta, vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.

Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo "Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana viettänyt.

Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.

Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K—n pitäjään kirkolle kokoontui kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen. Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin. Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli, mutta Mikko lausui:

    "On isä taivahassa kaikkien,
    Mi katseleepi hymyillen
    Armaita aina lapsiaan.
    Te lapsiansa olkaat vaan:
    Se onni suurin ihmisen,
    Min tunnustatte riemuiten,
    Kun saavutatte autuuden."

Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. —

Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen. Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan. Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys, joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista, sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua. Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä, jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään; sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat liiaksi ujot. — Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.

Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät astumaan, kirkkoa kohden.

"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"

"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua, äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."

"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.

Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan, jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla. Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä ahdistuksen.

Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini, ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena pitää niin kauvan, kun elän. — Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä, Hannes!"

"Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."

"Mitä tarkotat sillä?" kysyi Lyyli äkkiä.

"Tarkotan vaan," vastasi Hannes, "kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki enää pitkää aikaa seisonut."

"Minä en ymmärrä sinua," lausui Lyyli; "luuletko sitte Jumalan minun tähteni kärsivän meidän pahuutta?"

"Luulen," vastasi Hannes. "Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas saa pilkkaa ja parjausta kuulla."

— "Mitä huolit siitä?"

— En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi sinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä."

"Mitä haittoja?" kysyi Lyyli uteliaana.

"Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse," vastasi Hannes, luoden salaisen silmäyksen Lyyliin.

"Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin," pyysi Lyyli.

"Minä tarkotin vaan," lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla äänellä, "sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee vertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne minun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa," jatkoi hän, luoden ujosti silmänsä Lyyliin.

Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko sinä minulle kosioita?"

Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse, mutta — — mutta — —"

"Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.

"Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa, jonka ylitse minun on mahdoton päästä."

— "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
Etkö rakasta minua?"

— "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."

— "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."

— "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."

— "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta puuttuu."

— "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut sukulaisesi?"

— "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä tavaraa."

— "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on, sitä hän yhä enemmän haluaa."

— "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin. Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa. Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi omanani. Sallitko sen?"

— "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."

— "Siihen olen jo vastannut."

"Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä eläisi, antaisi meille siunauksensa."

"Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö lupaukseni?"

Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain perää.

VI.

Toivon tähdet himmenevät.

Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää, kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan, päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä tiedon hiiskaustakaan levittää.

Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa. Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen onnettomuuden.

Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset Hanneksen huostaan.

"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän luulossaan pettynytkään.

Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.

Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan. Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen, mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.

Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:

"Mikä sinun on tänne saattanut?"

"Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.

"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.

"Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä salaa minulta mitään. Sano, sano!"

"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.

"Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt tulee niiden aika."

— "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi varrota enempää aikaa."

— "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani Katajan rusthollin poi'aksi M—n pitäjäästä. Lopun arvannet sanomattani."

— "Eikö mitään enempää?"

— "Ei"

— "Mennään sitte kotia!"

Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
Lyyli seisahtui sen nähtyään.

"Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."

"Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu sydämissämme suloisesti."

— "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu. Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."

— "Mitä sitte tarkotat?"

— "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi, minä jätän tämän paikkakunnan!"

"Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"

— "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata itseäsi minun tähteni onnettomaksi."

— "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja se on — kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä, vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä," ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.

"No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän, vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin, Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin, kuin jo sanoin tullessamme?"

Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen, tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen seisahtunut ovipieleen.

"Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä, mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja laskeutua lepoon ja rauhaan. — No — no — Lyyli! — etkös mitään sano?"

Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden rukoilevan silmäyksen isäänsä:

"Ei! — Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään; olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen juhlahetkiä!"

"Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."

"Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."

"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt, tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.

Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä isältään.

Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken perästä ilmestyi sinne isäntäkin.

"Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen tuiman muotonsa ja äänensä.

Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.

"En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni! Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"

"No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"

"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain ääneensä.

— "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."

"Minä — — rakast — — minä rakastan — — — —" kuiskasi Lyyli.

"Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.

"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.

"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.

— "Minä rakastan Hannesta — ja hän rakastaa minua."

"Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki, köyhä, kuin rotta, ja sinä — sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"

"Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä isä, kun —"

"Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt — Kuinka olet uskaltanut tehdä sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.

"Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."

"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"

— "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo ja — —"

— "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta suostua tahtooni."

"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa," lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen voimattomaksi.

"Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti hän kammarin.

"Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi! Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden mittaiselta.

Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.

"No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.

"Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."

— "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"

— "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä olen."

— "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte asian minun edukseni?"

— "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen: Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia myöten."

— "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa ja reuhkatessa.

Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin oli hän vaan niiden muassa saava.

VII.

Kavaluus.

Talven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin kerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet joukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä ollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli jo totuttu.

Kaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin kutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin lähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei piisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa ja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla varamies tiedossa.

Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi, "eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.

Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut isälleen ilmottaneensa.

"Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.

"Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle sellaisia asioita puhui.

— "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei vastannut.

— "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"

Ei vastausta.

— "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen sattuisi kaatumaan?"

Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."

"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.

"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.

"Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä, huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella sanojaan paremmin.

Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi, "olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" — Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. —

Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, — hän on vastannut."

— "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.

"Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan aivan köyhä."

Hannes oli ääneti.

"Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle." Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama, yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi onnistumisestansa.

Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."

"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.

"Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille, joka sen kuultuaan vaaleni.

"Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti silmäillen Hannesta.

"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi. Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden. Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö, rakkaani, suostu aikomukseeni?"

Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita. "Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet, et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden isänmaatasi kohtaan."

Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle lupaukseni."

Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.

Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli, miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.

Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin menestyneen.

"Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä saat lähteä matkaan."

"Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi pidempää harjotus aikaa.

"Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään — sitä parempi, jos ijäksi päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta, vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja mitä osaksi oli langennut.

Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa sydämensä tunteet.

"Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun sotaan päästäksensä sinusta ja sitte — sitte —" kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja puheensa loppui.

"Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti, "onhan hän kuitenkin isäsi."

— "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin sydämen kivikovaksi."

"Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon, etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen tilaisuuksia minun tähteni."

— "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla vahvistivat rakastajat lupauksensa.

Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti, vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden, jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan kärsimyksistäni! — Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä, kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."