XI.
PIKKU HERRA.
Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.
Niin — sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja hänellä oli hurmaavat silmät.
Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan tiennyt.
Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.
Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta, mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.
Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.
Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta vaipuneet proletariatiksi.
Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään ja erinomaisesta kasvatuksestaan.
Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.
Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa nenäänsä ja varmaa vainuansa.
Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty "varjoamaan" Ralph Burnsia.
Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten upseerien ääntä ennen sotaa.
Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi. Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.
Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen nikotiininkeltaisilla sormillaan.
— Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä matkalla kanaalin yli?
— En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,
— Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
— Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi.
No, puhukaa suunne puhtaaksi!
Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi hän uneliaasti:
— Se oli tohtori Jonas Fjeld.
Brookton säpsähti.
— Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.
Max nyökkäsi.
Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.
— Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää.
Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on
aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta.
Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua — hahhahaa!
Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja onttoa.
— Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen anarkistiensyöjä.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
— Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja. Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi, että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat siihen.
Nuori mies nyökkäsi.
— En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.
— Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi kelloansa… Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa, Isabella Duncan istuu odottamassa.
Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.
— Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi. Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni. Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!
Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.
— No, anna kuulua! sanoi hän.
Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui savuksi, ennenkuin hän lopetti.
XII.
HÄMÄRÄ JUTTU.
Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo — ikäänkuin verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.
Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.
— Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.
Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.
— En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en ole rakastunut Isabella Duncaniin.
— Tuhmuuksia, mutisi Brookton.
— Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen säälimättömästi. Niin — luulenpa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.
Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.
— Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.
— Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti.
Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.
Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja alistuvaisuutta.
— Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi. Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.
Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.
— Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?
— Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua varpaillemme… Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.
— Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.
— Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen — kenties hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle… Siinä tapauksessa ei olisi ihme, jos…
Max oli äkkiä noussut ylös.
— Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista, mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä — aivan kuten Isaac Lewin.
Brookton tuijotti synkästi eteensä.
— Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?
Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa kaakeliuunin kylkeä vastaan.
— Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten. Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä, ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi olemasta urkkija?
— Sellainen hän ei ole.
— Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.
— Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme
Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.
Max nyökkäsi.
— Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.
— Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?
— En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö, kuka oli heidän etunenässään?… Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä, kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.
— Ja nainen?
— Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.
XIII.
VALOKUVA.
Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.
Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa. Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään toisessa maailmassa — suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli hänen isänsä.
Voi — miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä, hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon. Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.
Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena, jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö — se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.
Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!
Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?
Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?
Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään — kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.
Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.
Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa lävitse — elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien ympäröimänä ja palvomana — suurissa, loistavissa saleissa tai puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.
Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin ahnaat koirat kintereillänsä.
Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella. Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.
Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli ateljeesta.
Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.
Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta, että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta, melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu ateljeehen.
Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.
Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä. Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.
Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.
Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet, samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.
Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.
Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.
— Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko, että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?… Olkaa hyvä ja istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita… Ja mitä saa tarjota?… Lasin portviiniä… Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?
XIV.
KAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.
Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin, jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää, että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa. Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.
Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi
— Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.
Isabella nauroi iloisesti.
— Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut pois?… Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.
Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa — kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.
— Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on: tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan selvitykseen.
Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi. Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.
— Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän. Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa minut?
Max hymyili hyväntahtoisesti.
— Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin hänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille, joka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi edes teidän laistanne naista ja toveria.
— Te uhkaatte minua?
— Minä ainoastaan varoitan teitä.
— Ja mitä te minulta haluatte?
Max kumartui hänen puoleensa.
— Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte Englannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin, te olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa minulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?
Isabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen kasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.
— En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi. Madame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain valokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen sitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.
Pikku Max värisi.
— Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään kaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on halua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa säikähtämään.
Isabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään keimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin ääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.
Max tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän välinpitämättömästi olkapäitänsä.
— Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä teille väkivaltaa.
Isabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja silmät syöksivät tulta.
— Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen rakki!
— Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat tulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken — huomenna kello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua uudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.
Max tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti harhaileva ilme.
— Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä nyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on revolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi tulee esiteltäväksi Isaac Lewinille — te vaiko minä. Asianlaita on niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te asutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle, eikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole kovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää, että Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että se kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän pieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan uudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin sanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän teidät, suuriruhtinatar, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien verta virtailee suonissanne.
Isabella nousi.
— Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen. Syytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu karkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono rikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette erinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua teillä siitä on nyt?
Te seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse huomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy kuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman. Kentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille langenneille enkeleille.
Max ei vastannut.
Häneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.
— Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos…
Ja hän pani revolverinsa pois.
XV.
KOHTALON PAULOISSA.
— Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld itsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan tyhjentäessään toista absinttilasiansa.
Vihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen hämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja kuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen kuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului raivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet olivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä pahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat riistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.
Burns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin leveämahaisen portterilasin ylitse.
— Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut jutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on viime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla hyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja vastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?
Fjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn häivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.
— Kun "Jack Halkaisija" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten naisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi poliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta, että rikokset oli tehnyt joku murhatautinen — puolihullu, sukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka näköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta yksi tekijä unohdettiin.
— Mikä sitten?
— Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen kaikista inhimillisistä vieteistä. "Jack Halkaisija" ei ollut ainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on tässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on verinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen katsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa ja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain rajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan vaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta sitten, kun meidän on otettava selville se tapa, jolla nuo miehet on murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla syntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin kostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät, ajatteleppa!
Burns pudisti päätään.
Samassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle. Se oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa istuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin poispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa likaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä, joka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana päivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.
Burns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin päin.
— Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.
— Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän vanavedessämme. Hän "varjosi" meitä luullakseni.
Burns nyökkäsi.
— Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta, että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan uhreista — ruhtinasproletaari. Tuolla pojalla on paljon kostettavaa.
Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet ja tylsät.
— No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?
Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään huomannut sitä.
— Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.
Brookton katsoi häneen ihmeissään.
— Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli.
En kärsi pilantekoa — olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?…
Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti äänensä.
— Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.
Oli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän tarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.
Brookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen, mutta sitten meni hän salapoliisin luo.
— Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen.
Mitenkä voitte?
Burns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.
— Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi
Brookton — juo itsensä humalaan keskellä päivää…
— Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana pitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni, kun nyt viimeksi olin Parisissa.
Brookton kohautti olkapäitänsä.
— Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas
Burnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.
— En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns tyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne. Ei suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa kostaa isänsä äkillisen viraltapanon?
Brookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten hänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.
— Kuka hän on? kysyi hän.
Norjalainen nousi.
— Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.
Englantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.
— Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin sanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein kuten leijonan kidassa?
— Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä päivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka aikoo iskeä?
Brookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin nousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän riensi hänen jälkeensä.
XVI.
HAMPSTEADIN VANHUS.
Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea mies ja puheli koirallensa.
Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.
— Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?
Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa kanssa.
Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta. Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä. Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi, silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.
Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.
Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.
Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.
Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.
Mies nyökkäsi itsekseen.
— Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi — ajat ovat huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla käsillänsä elämän hyviä antimia.
Koira katsahti herraansa ja vikisi.
— Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen, kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme. Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme soraläjien alla.
Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen seisomaan pää kallellaan.
Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.
Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.
— Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin. Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta ravintolasta.
Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.
— Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt sinut. Onko joku ollut sinulle paha?
Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.
Isabella nauroi pilkallisesti.
— Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita… Mutta koska kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta, että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii jäljillä kuin pieni käärme.
Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.
— En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit, mutta inhoa heitä… ja tuo Brookton!…
— Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi…
Hän keskeytti puheensa äkisti.
— Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.
— Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan vaimoksensa.
Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien takaisin.
— Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. — Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen ottaa valta — se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella, sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman, minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella. Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea Brookton…
Isabella hymyili hiljaa.
— Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä käyttää — käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä kuin…
Ovelta kuului koputusta.
Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän edessä oli side.
— Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.
Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän vastaanotti korin, vapisemaan.
— Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.
— Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.
Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.
Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.
— Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt riippuu elämäni hiuskarvan varassa… Max on siis juorunnut tietonsa. Hyvä on — nyt syttyy taistelu!…
Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.
XVII.
PÄÄLLEKARKAUS.
Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla, jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin välimuodolta.
Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä tuleman piti.
Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä ilman minkäänlaista erikoisleimaa.
Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän, että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen miehuutensa tunteet.
Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita — nopeita, ikäänkuin sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.
Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan. Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.
Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan. Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli, tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun. Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului hillitty kirous — ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas isku pani hänet vaipumaan maahan.
Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului raskaiden, nopeiden askelten ääntä — se oli poliisi, joka laukauksen kutsumana riensi areenalle.
Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan tyytyväisinä poistuivat.
Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.
— Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.
— Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota — —
— Mitä sitten?
— En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.
Fjeld nauroi ääneensä.
— Mieluummin haluan saada suudella — kättänne, sanoi hän. Ammattinani ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?
— Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.
— Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko, että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette turvaan.
— En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara, jonka olen välttänyt… Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä nimeänne?
— Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä. Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.
Nainen mietti kotvasen.
— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?
— Tiedän.
— Entä mikä on hänen nimensä?
— Charles Brookton.
Nainen säpsähti.
— Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.
— Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?
— Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.
— Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.
— Olen varmasti nähnyt teidät ennen.
— Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.
— Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.
XVIII.
RUUMISARKKU.
Sohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen asetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa kymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin vika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen siinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.
On mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja anarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että se muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli leikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa, joka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä silmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa "ruumisarkussa" ollut tapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä sekaantua.
Muuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli aina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka läpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään. Pikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä ei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan nuorukaisen akkunaverhojen taakse.
Katu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään epäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli hän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena kenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä kadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi asian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut aavistamatonta apua.
Muutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi kiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen talon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös. Ja jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä nurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset virtasivat miehen suusta.
Charles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen rakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli vähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat olivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt rohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.
Hän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon. Huone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa varten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla ja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen vastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen tuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu illallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.
Brookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin luodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä kävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka masentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua vaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa oli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet lyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt alkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä raivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan, missä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.
Näytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä. Hän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän äkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.
Hän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää käytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt. Ei kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä tuskin saattoi kulkea rinnatusten.
Brookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän odotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut, kolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.
— Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.
Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin poissuljettuna.
Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.
Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.
Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi…
Mitä se oli?…
Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.
Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle. Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.
Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään, mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat rauhalliset — liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.
Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.
XIX.
VAARALLINEN NAINEN.
— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni — joko ystävänä tai vihollisena.
Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä, puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty, ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu — erityisesti silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.
— Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen pääsette?
Fjeld nyökkäsi vakavasti.
— En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas nainen — kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä, mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä tulkitsemaan sielunne arvoituksia.
— Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?
— Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana, niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.
— Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman jännittynein äänin.
— Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?
Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.
— Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Tunnenko hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa pyysi minua vaimokseen… Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle, kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut…
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto puhui hyvin selvää kieltä.
Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin, jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, murha oli luettavissa nuoren naisen silmistä.
Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.
Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.
— Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani. On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te olette. Te olette vaarallinen meille miehille — sekä yhdessä että toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät takaisin… Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin vaatteissa.
Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. — Te olette ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti, mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää ja vaatii oikeutensa.
— Te tarkoitatte…?
Isabella katsoi häneen tiukasti.
— En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa, sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia…
Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.
— Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin, seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja — rajaton kostonhimoni.
Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.
Fjeld nyökkäsi.
— Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt teille jotakin pahaa?
— Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.
— Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.
— Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan oikeassa.