XX.
MIES JA NAINEN.
Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla, että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli hänen sukuansa — ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.
Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille kasvoilleen.
— Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka, sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni. Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua… Mutta minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä avunannostanne.
Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.
Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella amatsoonia. Niin — tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.
He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi avautuivat…
— Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää…
Jonas Fjeld otti hattunsa.
— Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.
Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.
— Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.
— Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan madame Curien.
— Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.
— Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.
Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa, tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen huokosistaan.
Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui nopeasti ulos ovesta.
Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen. Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa. Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.
Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.
Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän halveksia itseänsä. Voi — hän oli siis ainoastaan mieletön nainen, kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän oli melkein joutunut seikkailuun…
Isabella nousi kylvystä ja nauroi.
Se oli kovaa ja kylmää naurua.
Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.
Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen hipiänsä…
Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.
— Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista, että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua… Nyt tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa… Juuri tuota Jonas Fjeldiä tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta, joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt. Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa — olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.
Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan, vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut — hänestä, tuosta suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren tahraamine käpälineen.
Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta liittyivät kauniisiin vyötäreihin.
Charles Brookton voihki.
Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.
Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.
XXI.
KUOLLEEN LUONA.
Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä. Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse, sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.
Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen tarkoituksensa?
Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin, Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin — se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.
Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko keskus oli synkkä ja masentava — ihmiset, musta ruumisarkkutalo, usvainen yö.
Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs poliisikonstaapeli ulos ovesta.
— Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän.
En voi talosta löytää puhelinta.
Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.
— Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.
Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta
Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.
— Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.
Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt hupaiselta.
Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon johtavalla pelolla.
Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä — yhtä vihreänsinipunervana kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi kaikki salaperäisyys — jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.
Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin, joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli tapahtunut.
— Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut kuolleena pari tuntia.
Portinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä, astui Fjeldin luo.
— Onko se — murha? kysyi hän.
Fjeld kohautti olkapäitään.
— Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta merkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy lähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.
Portinvartija kääntyi mennäksensä.
— Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä on puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku Maxin paras ystävä… Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi oli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin sisään.
Vanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt häneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua ovesta ulos.
Konstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin neuvottomalta.
— Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi Fjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy kiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.
Taas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta hän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Hän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.
Hän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat lakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon ja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää ihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä — pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.
Ihmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti vaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat osoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula, taskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten reikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin olisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne sädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien pienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.
Fjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis vastatusten uuden ilmiön kanssa — uuden kohdan kanssa valoilmiöitten maailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän vielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.
Sitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin yksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti ollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa pienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine oli paikoillaan.
Fjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli alotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä. Kynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten oli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.
Silmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä selki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin, sitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.
Sen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat lukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä oli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita maksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia savukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina ollut valmistautunut kotitarkastukseen.
Lähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä oli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään vaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se oli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa oli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen pois kamerasta ja pisti taskuunsa.
Sitten avasi hän alimman laatikon.
Siellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.
Fjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty paksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri "M", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.
XXII.
VIEKKAUDESSA VOITETTU.
Kiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla. Ovi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät kainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta, ollessaan alastomina.
Tilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta sisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän kopeloi kylpyviittaansa.
Sillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään tavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen englantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa että harkintaa.
Brooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli jo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului täsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta lentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.
Silmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan kiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä kun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.
Revolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin raivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta, jonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt? Tuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää ilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa oli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi, että vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi siirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.
Ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori, käytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion yhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden suorittamista.
Brookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän tiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta vaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti nuori nainen poliisia… Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän näytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran. Kiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen. Täällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli Isabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet, jotka ympäröivät naisen ruumista.
Brookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.
— Isabella! huusi hän.
Toisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta osan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.
— Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua muuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä revolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?
Brooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä ilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.
— En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen. Tarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen — niin, herra tietäköön mitä minä luulen… Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?
— Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti. On parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti joutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles Brooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka makaa kylpyammeessa. Totta vie — kylläpä miesten rakkaus ilmenee naurettavalla tavalla.
Brookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana olevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa — sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse — mutta hän malttoi mielensä.
Ja Brookton käveli hitaasti ovea kohden.
— Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän valossa. Oletko telefoinnut poliisia?
— En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua.
Näyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.
Brookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.
— Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.
— Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan varuillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun laitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs sävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen rosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa kuin elämässä ja kuolemassa — sen vuoksi pidin sinusta paljon ja — sen vuoksi säästin sinut.
— Säästit minut? Mitä tarkoitat?
Isabella ei vastannut heti.
— Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista pettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva nainen…
— Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton hänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on oleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun valkoinen ruumiisi…
— Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda pois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.
— Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani näyn, jota ei mikään voi häivyttää…
Sitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan petoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta antiloopista suuren keitaan äärellä.
Mutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin vuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut karkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta — pelon, joka aiheutui siitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi yksinäisyyttä. Oh — hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet toiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä ehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus, joka häntä riudutti?
Silloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet edelleen silmät avoimina.
XXIII.
KIRKAISU PUHELIMESSA.
Seitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä täysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.
Fjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka osoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli ympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien kopioimistyössä.
— Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori rouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään — — Mutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?
Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.
— Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.
— Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.
— Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset. Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä näköinen hän oli?
— En.
— Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut mitään katseltavaa. Näytti siltä — sanoo Fjeld — kuin olisi hän niellyt puoli tonnia fosforia.
Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.
Sitten riensi hän kahvia noutamaan.
Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä. Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.
Fjeld katsoi ylös.
— No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.
— En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!… Siinä ovat herra Fjeld ja herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.
Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.
— Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.
Burns nyökkäsi.
— Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa, sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä kukaan aavistikaan.
Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.
— Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.
Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.
Rakas Charles!
Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu. Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin, niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät…
Tässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut kirjoittajan kädestä.
Burns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.
— Isabella Duncan, mutisi hän… Mitä arvelet tästä?
— Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi Fjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen, usko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on mielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi maksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.
Hän nousi nopeasti.
— Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa telefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien joukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.
Burns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa kauniin valokuvaajattaren kanssa.
— Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä yönä käyvän luonanne.
— Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen äänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli… Mutta minun onnistui pelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.
— Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä takaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että pikku Max on kuollut…
— Missä hän kuoli?
— Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin sisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.
— Vai niin!
— Hän loisti pimeässä.
— Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?
— Enpä luule.
— Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan en unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?
— En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien salaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat sattuneet pahantekijäin maailmassa.
— Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta?
Antakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.
— Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne asiasta?
— Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että…
Fjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin temmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.
XXIV.
NAISRYÖSTÖ.
— Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon edustalle.
— Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä, jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä…!
Burns napisi.
— En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa rosvourheilua.
— Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän on tehty merkillisestä metallista — jostain platinan kaltaisesta. Ei mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.
— Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.
Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei kuulunut niin ääntäkään.
— Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.
Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa laajenivat.
— Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille, annos naftaa, avara säkki — siinähän ovat Savage, Burton Stevenson ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns. Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt…!
Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.
— Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on taistellut urhoollisesti.
Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.
Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot, mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla — muuten ei siellä ollut mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.
Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.
Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.
— Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld. Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa. Vain yöpuku tai pyjamas… Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin — luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen tämän rikoksen syystä.
He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa ollut ainoatakaan valokuvaa.
He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli sisälleastumistaan.
— Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.
— Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?
Fjeld hymyili.
— Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene sinne aseistautumatta.
Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.
— En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan, jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.
Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.
Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin mallikelpoiseen järjestykseen.
Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.
Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä. Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä, tukahuttaa ja musertaa.
Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti, muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.
— Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava katse taivasta kohden.
Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat askeleet ulko-ovelta.
Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.
XXV.
KOEKANIINI.
— Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin, jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista sisäänvirtaavalta valolta.
— Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen. Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi puolitiuta kaalinlehtiä syömässä… Merkillinen nainen, tuo miss Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla… No — oletko keksinyt jotakin?
Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.
— Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan… Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista. Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota auto… minä tulen jälestä.
Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen huomionsa.
Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä. Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen sekä avasi kaapin.
Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään — sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä hymyillyt.
Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.
Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.
Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse valokuvaustuolille.
Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan siitä, että koneessa oli levy.
Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen katosivat.
Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan julkeasti makuuhuoneeseen.
Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.
Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja ajoi Burnsin kotiin.
Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.
— Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman valokuvaajan luo?
— Kyllä, mutta missä on Burns — —?
— Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia pahantekijöitään.
Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille, jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.
— Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?
Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin vuoteen ääressä, hymyili.
— En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö kosto ole epäjalo tunne?
— Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka tuhoavat ystäviämme… Mielestäni on miehen velvollisuus vastata korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset…
— Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?
Fjeld kumartui hänen puoleensa.
— Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en voi selittää — yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä suureksi pahantekijättäreksi — Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä, että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan — verinen vääryys, joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta. Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin — vihan ja koston tietä.
Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.
— Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.
— Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö vihollisensa maahan.
— Kysy häneltä.
— Se ei käy päinsä.
— Miksi ei?
— Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä aamuna — puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän koston tuomioistuimen edessä.
Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä kaniinikopissa Kensingtonissa.
XXVI.
KELLO KAHDEKSAN.
Oli seuraava päivä.
Burns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles Brooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli erittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän jotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä epäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan ponnistuksensa etsinnässä.
Burns oli saanut selville vain yhden asian — nimittäin että yksi Brooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut Sohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä, jonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin pahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack Johnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin huonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle vertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen keinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia juttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä, ettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä raiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla, ja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten aivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.
Fjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.
— Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on samalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on rakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.
Fjeld pudisti päätään.
— Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja
Brooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.
— Mitä Brookton oikeastaan tietää?
— Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa ovat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne ja taiteilijat ovat yleensä julmia… Oletko tutkinut kaikki ilmailumahdollisuudet?
— Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole onnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein mahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa tehokasta ilmailuvalvontaa.
— Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin huvilan edustalla?
— Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan siellä — ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on asettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on vastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään. Hän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi… Kaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella, jossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja milloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.
Fjeld avasi suuren kirjekuoren.
— Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan
Burnsille.
Huoneessa oli puolipimeä.
Suuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi voinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.
— Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin kaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa silmiään.
— Eipä olekaan huono patentti.
— Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista elävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää…
— Taikka kuolemaa!
Burns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä. Puhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka kestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.
— No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.
— Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin espanjalainen kukko.
— Kuinka ne kuuluvat?
— No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi harmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.
— Vangitaanko hänet?
— Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään. Hän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa vangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen mielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin hänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa poliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja tarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen, ennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on hyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo yöpyä.
Fjeld nousi.
— Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee matkustajalentokone pohjoiseen päin?
— Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.
— Tahdotko tilata paikan?
Burns tarttui jälleen puhelimeen.
Mutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja alkoi miettiä. Ei — hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä, kirkkaasta, harmaista silmistä — puhtaasta, ylväästä ja ankarasta naisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.
Ja kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan ja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että ehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous…
Sitten nousi hän nopeasti.
Kaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.
— Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se näyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia? Se lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja menneen nukkumaan.
Se on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?
— Kello on kahdeksan.
XXVII.
SÄKISSÄ.
Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla. Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.
Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun — kuinka hänen silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.
Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi… Ah, tuo herkeämätön surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa… Niin, nyt ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin pohjalla.
Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan — ja huomasi ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.
— Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.
— Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden tunnin.
Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.
— Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin juttelemme uudelleen.
Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen Brooktonin äänen.
— Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.
Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.
Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.
Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja läpitunkematonta.
— Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni oikeinpäin suussani.
— Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton kuivasti.
Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa — hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja leikkinyt kuolettavilla säteillä… Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta, jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen silmiensä sisimmästä loisti seikkailu — suurten elämyksien, uusien paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.
Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen — hänen, joka oli elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa — hän hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.
Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen ruumiistaan. Hänen isänsä — kuinka hänen kävisi?… Hänen täytyi päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään — hiljaa ja kärsivällisesti — tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden puuskassa säästänyt Charles Brooktonin — koska uskoi häntä, kun hän puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen… Isabella väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa se mitä tahansa.
Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.
Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.
Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.
Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet ja turpeat huulet.
— Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä maata?
— Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.
Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö tahtomattaankin taivutti niskaansa.
Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.
Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.
— Brookton, kirkaisi tyttö.
— Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset käsivartensa häntä kohden.
Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.