XXVIII
SANDERSONIN ONNETTOMUUS.
Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan, että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta. Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä ilmassa.
Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä hiljaisessa yössä.
Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta, nousisiko myrsky.
Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan. Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa, mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää. Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.
Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä aina tielle saakka.
Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei katosi sumuun?
Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen länsituulen sylissä.
Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta. Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla olevalle pihalle.
— Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan puoleen.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.
Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.
— Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.
Sitten hän nousi.
— Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.
— Armeijan lentokentälle.
— Kuulutteko te sinne?
— Kuulun.
— Tulitteko tänne tätä tietä?
— En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.
— Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?
— Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.
— Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta. Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa — he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt verijälkiä.
Sanderson tuijotti ihmeissään.
— He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko siellä vartioita?
Skotlantilainen kalpeni.
— Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin…
Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas Sanderson luuli… Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin ihra jääpalasen päällä.
— Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan… ilmapallo…
Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin kaltainen esine avaruuden halki.
Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.
— Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki.
Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.
Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.
— Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?
— Minä annan palttua säkille!… Se ei ole ohjesäännön mukaista.
Silloin löi kookas mies otsaansa.
— Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa, niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!
— Mitä nyt teemme?
Tohtori Fjeld suoristihe.
— Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.
— Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli käsiään.
XXIX.
ILMARETKI.
Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään. Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää…
Hän oli tietysti vastustanut — mutta varsin heikosti. Ei ollut viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja jonka silmissä oli vaarallinen loiste.
Ja sitten tuo ilmapallo juttu!… Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.
Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.
— Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan. Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse ollut ilmapalloa vartioimassa?… Sanderson ei pitänyt viimeisestä todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley Page-raceria.
— Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.
— Mutta kuka oli ampuja…?
— Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt ovat he anastaneet valtion omaisuutta.
Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.
Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.
— Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen…
Mutta tuolta tulee kapteeni!
Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani itsetoimivan starttaajan käyntiin…
— Odottakaa, huusi Sanderson.
— Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen ilmapallonsa takaisin.
— Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!
— Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone syöksyi eteenpäin kumipyörällään.
Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo oli kadonnut taivaanrannalle.
Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi kuulua aina Leithiin saakka.
Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin, että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.
Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.
Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.
* * * * *
Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen. Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä elinvuosinaan.
Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.
Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.
Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin, kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään rukousta, ei valitusta!… Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi kuolla.
— Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli rakastanut — kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.
XXX.
LENTO POHJANMEREN YLI.
Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.
Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi pallolle uskomattoman kestävyyden.
Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä olento oli se — titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden — niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki omia teitään, hei, kuinka se lensikään!
Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki
ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen.
Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet
Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.
Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys. Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.
Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi jotakin kallionkylkeä vastaan.
Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.
Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun laineilla — se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan katsottuna.
Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.
Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen
värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan
Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä
Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.
Nyt oli toimittava.
Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!…
Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle, veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.
Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.
Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa. Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon haavoittuneen hirviön luota.
Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin ennen.
Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden — ei nopeasti, vaan tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi… Fjeld saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!…
Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti, putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.
Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä. Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!
Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.
Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.
Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.
— Onko siinä tullinalaista tavaraa?
— En tiedä.
— Mitä siinä sitten on?
— Ihminen!
Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja, joilla säkin suu oli sidottu.
XXXI.
TULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.
Norjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen. Hän ei odottanut enempi "Ormen Langea" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä vastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä nesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen manna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi koettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta Sitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa. Sitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi häränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan matkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa kanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki tuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui kokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin lahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät whiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.
Ilmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan kansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he tunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.
Tämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että tässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat pimeyden töitä.
Hän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.
Elävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita kuolleiden ihmisten?
Hän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.
Mutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi kumartuneena säkin yli — ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua selälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot. Ne olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni… Kalman väri oli levinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori tullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen ympäristöissä.
— Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.
Mutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin kiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis tuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.
— Huopapeite, komensi mies.
Tullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli mielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää hänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.
— Konjakkia, huusi vieras.
Tullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.
— Ei ole — virallisesti.
— No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.
Lain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan luukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan erilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.
— Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.
Mies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän pullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun, jonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella nesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.
— Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen joutuneen tullivirkamiehen kättä.
Sen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.
— Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi hän.
Tullivirkamies hymyili hämillään.
— Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä — lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.
— Ymmärrän… Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin naisen puvustosta?
— En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota — nainen avaa silmänsä!
Fjeld nyökkäsi.
— Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää pari tuntia.
Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.
Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.
— Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.
Nuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän pudisti epätoivoisena päätään.
— On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto, pelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken kanssa.
— Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi Isabellalle jälleen konjakkia… Tiedättehän, että nyt olette turvassa, ja että voitte luottaa minuun.
Nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva voihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin sanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.
Tullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.
— Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän kynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on eräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun jonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?
Fjeld ojensi hänelle lompakkonsa.
— Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne mukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa ilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia minulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!
Muutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.
Sitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.
— Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee nälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden — matkustakaamme heti Lontooseen.
— Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.
Mutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan tuomitun henkiolennon suusta.
Sen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.
XXXII.
YHTEISKUNNAN IHMISSUDET.
Syndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa pieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa. Se oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla pienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää tuoleina.
Isäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti muutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti turhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten tynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla ravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.
— Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä nykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö Isabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä nuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi. Luulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.
Isäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri tynnöreille.
— Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua itsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain toimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä täytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani murhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt kävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi määräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri miehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen, että me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.
Isäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä miestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.
He näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta mulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään kursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen pohjaa myöten.
— Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä saakka?
— Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on käynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi sinua.
Brookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.
Syntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.
— Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden kahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki parhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei ole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään omilla aseillamme… Ei edes poliisi voi meitä suojella.
Hän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä sähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.
— Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän nyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän täytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa ainoastaan suurelle terrorille…
— Hyvä, mutisi isäntä.
— Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram Kornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua. Te tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit mukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta verilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta niin julmaa palvelijaa… Jos muistan oikein, niin sinä se olit, Kornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua, suuriruhtinasta…
Kookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja hoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.
— Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän.
Isaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.
— Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram, varoitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä — Lontoossa.
Ryssä nousi kiivaasti.
— Mahdotonta, mutisi hän.
— Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei säälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena Londonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?
— En.
— Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän oli meidän toverimme. Sinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet aikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien suhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen. Ymmärrätkö?
— Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.
— Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä. Jim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi maasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?
Mulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen käsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut kostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.
— Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.
— Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän ei voi enään haukkua.
Mies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten kaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä sangen korkeassa arvossa.
— Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton kiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo. Ystävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina. Nyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen illaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin. Mutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja mieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa tarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori päästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten joukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle… Sosialististen porvarisikojen täytyy määrätä kantansa — tasavalta julistetaan viikon kuluessa… Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan ovat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa parlamentissa… Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani…
Charles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä ikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää suunnitelmaansa.
Toiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen, niinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran talven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.
XXXIII.
BROOKLANDIN KILPARADALLA.
Myöhään eräänä iltapäivänä tuli yksitaso lentäen Brooklandin kilparadalle.
Suuren kilpa-ajoradan ja lentokentän tarkastaja seisoi juuri vakavasti puhumassa Scotland Yardista tulleen herran kanssa, joka tahtoi saada kuulla, oliko kukaan kentän monista lentäjistä päivän kuluessa nähnyt erästä armeijan lentokonetta, joka sangen omituisella tavalla oli kadonnut sotilaiden lentokonevajasta Edinburghin lähellä.
Salapoliisi kertoi juuri lähempiä yksityiskohtia tästä tilaisuudesta, joka paljon muistutti varkautta, mutta jota myös saattoi ajatella mielipuolen teoksi.
— Se lensi itäänpäin, sanoi hän, mutta se tapahtui kai ainoastaan silmienlumeeksi. Sillä ei suinkaan mies Norjaan aikonut. Onpa siinä tavaton kovanonnen kolaus: ilmapallon ja lentokoneen menetys samana päivänä.
Tarkastaja ei vastannut. Hän seisoi kiikari silmiensä edessä ja tarkasteli innokkaasti yksitasoa, joka ilmeisesti valmistautui laskeutumaan maahan.
— Oliko se Handley Pageracer? kysyi hän.
— Oli oikein. Uutta hävittäjätyyppiä.
— Tuolla se on tulossa, sanoi tarkastaja tyynesti. Senlaatuisia ei ole monta tässä maassa.
Salapoliisi oli lentää selälleen ihmetyksestä ja ilosta.
— Sepä vasta on onnenpotkaus, sanoi hän. Toivon teitä auttavan minua vangitsemaan pakolaisen ja varkaan.
— Ilomielin, vastasi tarkastaja. Sallitteko, että käyn sisältä noutamassa revolverin?
Pienellä yksitasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan paha omatunto, kun se rohkealla liukulennolla suuntasi matkansa maata kohden, juuri sen paikan lähelle, missä molemmat hyvin asestetut miehet seisoivat sitä odottamassa.
— Hän osaa taitonsa, mutisi tarkastaja, käsi karkeakaliberisella revolverillaan. Se on varmaan vaarallinen mies.
Heille ei kuitenkaan jäänyt aikaa mielipiteiden vaihtamiseen, sillä kone tanssi jo suuren linnun tavoin yli ruohopeitteisen maan tuskin 50 metrin päässä paikasta, missä salapoliisi ja tarkastaja odottivat uhriaan.
Molemmat herrat toimivat ripeästi ja rohkeasti. Samassa silmänräpäyksessä, kun yksitaso pysähtyi, lepäsi tarkastajan käsi sen siivellä, salapoliisin seisoessa ohjausluukun luona.
Lentokoneessa oleva mies ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän heihin mitään mainittavampaa huomiota. Hän hyppäsi maahan ja auttoi koneesta pois nuoren kalpean naisen, jonka suuret silmät loistivat omituisesti.
— Miten jaksatte? kysyi hän.
— Paljon paremmin, vastasi nainen, jonka liikkeissä oli jotakin kuumeentapaista kiirettä, minkä salapoliisi käsitti aivan väärin. Tässä oli toimittava nopeasti. Hän laski kätensä rotevakasvuisen miehen olalle.
— Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän tärkeän painokkaasti.
Lentäjä kääntyi häneen päin.
— Joutavia, sanoi hän lyhyesti… Voitteko hankkia minulle auton?
Salapoliisi katsoi hölmistyneenä ensin häntä ja sitten naista. Hän totesi, että nainen oli suorastaan hiton kaunis, mutta palasi heti, joskin hieman epävarmana, velvollisuuksiensa täyttämiseen.
— Tämä on valtion yksitaso, lausui hän ankarasti. Se on varastettu.
Kuinka voitte asian selittää?
Rotevakasvuinen mies vilkasi salapoliisia ensi kerran. Hänen silmiinsä ilmestyi terävä välähdys, joka sai salapoliisin hämmentymään. Onpa tosiaan vaarallinen mies, ja salapoliisi tavoitteli revolveriansa. Tarkastaja, joka oli tehnyt saman päätelmän, teki samoin.
— Kuka te olette, kysyi Scotland Yardin mies, äänessä tällä kertaa kahden revolverin voima, ja kuinka kykenette tyydyttävästi selittämään valtion omaisuuden varkauden?
— Minulla ei ole aikaa selittää yhtään mitään, lausui mies. Ja minä neuvon teitä panemaan pois revolverit — vaikka sanottekin olevanne Scotland Yardista. Mr Redpath on ystäväni eikä hän pidä siitä, että henkilökunta tekee tyhmyyksiä… Tahdotteko olla ystävällinen ja kutsua tänne auto? Voitte päästä siinä mukana takaisin Lontooseen. Tarkastaja on kyllä ystävällinen ja ottaa haltuunsa lentokoneen sekä toteaa että kaikki on kunnossa… Nimeni on tohtori Jonas Fjeld.
Hämmästyksissään irroitti salapoliisi heti kätensä revolverista. Hän oli ammatissansa nuori, mutta Jonas Fjeldin nimellä oli hyvä kaiku Scotland Yardissa. Siitä miehestä kerrottiin monta juttua… Ja hän tiesi hänen olevan päällikön, mr Redpathin, henkilökohtainen ystävä.
— Pyydän anteeksi, sanoi salapoliisi nopeasti ja työnsi syrjään hämmästyneen tarkastajan revolverin. Ymmärrättehän, tohtori Fjeld, että tilanne oli jonkun verran epäilyttävä, eikä minulla ollut kunniata… Auttaahan te käskitte?
Fjeld hymyili.
— Kyllä. On muuan asia, joka on järjestettävä viipymättä, Se koskee tätä naista. Teen työtä yhdessä Scotland Yardin kanssa. Te tulette aivan kuin lähetetty, minä tarvitsenkin juuri nyt miestä…
Mutta salapoliisi o!i jo matkalla puhelimeen, tomu pölisi pilvenä hänen kiireisissä askeleissaan.
Tarkastaja kohotti kohteliaasti hattuaan.
Riippui ilmeisesti jostakin väärinkäsityksestä, lausui hän ja naurahti.
— Riippuu siitä, kuinka asian ottaa. Tosiasiallisestihan minä olenkin tämän koneen varastanut.
— Mitä tarkoitatte, naurahti tarkastaja typerästi.
— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, jatkoi Fjeld. Lähettäkää sähkösanoma Burnt Islandin lentokentälle, että tohtori Jonas Fjeld on tavoittanut kiinni havaintoilmapallon Jäderenissä Norjassa ja että se lähetetään ensi laivalla Newcastleen, arvatenkin jo huomenna. Ja sanokaa myös että yksitaso on täyshyvässä kunnossa ja että se huomenna tuodaan lentoteitse Burnt Islandiin. Tahdotteko hankkia minulle jonkun siihen työhön? Tässä on 100 puntaa. Hyvästi.
Tohtori Fjeld ei odottanut hämmästyneen tarkastajan vastausta, vaan otti naisen — tuon ihmeellisen kauniin, mutta kalpean naisen, — käsipuoleensa ja riensi veräjälle. Salapoliisi oli toiminut ripeästi ja auto oli siinä jo odottamassa.
— Minne? kysyi kuljettaja.
— Ajakaa Hampsteadiin, niin saatte siellä myöhemmin tarkemman osoitteen. Mutta antaa kuljettajan ylittää Englannissa säädetyn suurimman nopeuden niin paljon kuin suinkin.
— Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
XXXIV.
SAIRAS VANHUS.
Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.
Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen ajatustenvaihto — siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.
Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin, sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja juhlallisiksi.
Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen vuokralainen näytti.
Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.
Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää viehätyksensä.
Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada mitään selvyyttä asiaan.
Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?… Hän oli puettu ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä irti ja miltei lensi portaita ylös.
— On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet hänen puoleensa kääntyneet?
Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi portaita ylös.
Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään sydäntään.
— Minä niin pelkään, valitti hän.
Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut yhtään ääntä.
— Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei ollut mitään mukanani — kirous Charles Brooktonille.
— Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.
Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä, mikä häntä nyt kohtasi.
Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä, käpristyneitä ihopoimuja.
Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.
Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.
Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.
— Kuollut, kuollut, mutisi hän.
Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.
— Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti. Kaksi tahi kolme tuntia sitten… Hänen elämänsä on ollut kärsimystä, hänen kuolemansa oli helppo.
— Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!
Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan. Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen Jekaterinenburgin vankilassa.
Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden arvoituksen ratkaisun.
Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän raidin ja verhosi sillä kuolleen.
— Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti kuollutta.
Fjeld nyökäytti päätänsä.
— Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata minua kotiin? Ja myöhemmin…?
— Mitä te tarkoitatte?
Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt yhdenkään naisen katseissa.
XXXV.
JUUTALAISPOIKA.
Isabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni 15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä vartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles Brookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää aikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla joitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.
Pieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän oli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla pikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun ei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä välinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella Duncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä nuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.
Pojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas, kun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään huoneeseen.
— Juutalaispojat ovat hyvin harvinaisia tässä kaupunginosassa, lausui hän, jotenka on parasta että hieman tarkemmin tutkimme häntä. Hän on arvattavasti vakoilija. Eipä olisi laisinkaan soveliasta, että Charles Brookton, asioiden tällä kannalla ollessa, saisi tietää, että hänen järjestämänsä omalaatuinen kuolinlento Pohjanmeren yli onkin epäonnistunut. Mutta nyt meillä ei ole aikaa hänen kanssansa. Onko teillä joku kellari, joka on sovelias säilytyspaikka tälle otukselle?
Minkä jälkeen juutalaispoika suljettiin erääseen puolipimeään kellariin, minkä paksut seinät vaimensivat hänen porunsa. Koska hän oli osoittanut suurta mielenkiintoa kaneja kohtaan, sai hän sinne yhden sellaisen leikkitoveriksensa.
Isabellan mennessä sisään pukeutumaan, keskusteli Fjeld puhelimessa. Hän tapasi Burnsin ja kertoi hänelle asiain tilan sekä pyysi häntä järjestämään kaiken, mikä koski Hampsteadissa kuolleen vanhuksen hautaamista. Burns oli kuin tulessa ja tappuroissa.
— Brookton on tullut takaisin kaupunkiin, sanoi hän. Hän valmistaa suurta iskua. Huomenna pidetään suuri rosvojoukon kokous, mutta meidän on mahdoton saada selville missä se tapahtuu… Avustajani sanovat että Charles on aivan raivona ja aikoo 24 tunnin kuluessa Lontoossa päästää valloilleen kaikki helvetin voimat.
Fjeld kävi vakavaksi. Hän meni kellariin ja veti esille juutalaispojan. Nuori herra oli nyt koko joukon paremmalla tuulella, sillä hänen oli onnistunut saada henki kanista, mikä seikka täytti tuon pienen murhaajapennun salaisella ylpeydellä.
Kun hän tuli takaisin ateljeeriin, seisoi siellä Isabellakin. Hän oli nyt kokonaan mustiin puettu ja häneen oli tarttunut ihmeellinen levottomuus.
— Kuulepa, poikaseni, sanoi Fjeld ankarasti, kuka sinun on pyytänyt pitämään silmällä tätä taloa?
Juutalaispoika koetti näyttää typerältä.
— Ei kukaan.
Fjeldin luja koura kosketti hieman pojan käsivartta. Hän huudahti kimakasti.
— Se on siis Brookton, jatkoi Fjeld ja hänen rautaiset sormensa tekivät jälleen pienen liikkeen.
— Niin on, kirkasi poika.
— Vai niin, se on hyvä. Kuulepa nyt, pikku babiani, missä Brooktonilla on tapana pitää kokouksiaan?
— En tiedä… Ai, ai…
— Tänä iltana pidetään suuri kokous. — Missä? Kas niin, suu puhtaaksi vaan, taikka minä likistän sinut kenkävoiteeksi. Ymmärrätkö sitä, sinä lihava kaneelinkuori?… Isäsi kait aikoo myös sinne?
— Aikoo, ulisi poika. Aiotaan pitää kokous nyrkkeilyklubin kellarissa
Hampsteadissa…
Fjeld irroitti otteensa pojan kädestä.
— Siltä varalta että olet valehdellut, meillä on kellarissa tynnyrillinen vihreää suopaa, johon pistämme sinut. Jos puhut totta, saat punnan ja tappamasi kanin. Toistaiseksi on sinun jäätävä tänne. Saat pitää hyvänäsi kellarin. Neiti antaa sinulle patjan maataksesi sekä vähän ruokaakin. Mutta älä koetakaan karata, sillä silloin sinun on pestävä musta sielusi valkeaksi vihreällä suovalla.
Juutalaispoika vietiin jälleen kellariin ja hän vakuutti innokkaasti tekevänsä itsensä ansioituneeksi saamaan sekä punnan rahan että kuolleen kanin.
— Kas niin, nyt saimme tietää senkin. Ystävänne Charles Brookton aikoo saada huomenna koko kaupungin kapinaan. On vaadittava uhreja, ja minkä tähden?
— Niin, minkätähden?
— Sentähden että hän on rakastanut teitä.
Nuori nainen naurahti pilkallisesti.
— Hän saa tuntea rakkauteni, lausui hän miltei raa'asti… Minä menen tuohon kokoukseen, lisäsi hän. Meidän on hankittava itsellemme pääsy sinne keinolla millä hyvänsä.
— Se käy kyllä vaikeaksi. Luulenpa melkein, ettei siitä kokouksesta tule yhtään mitään. Ystäväni Ralph Burns pitää varmaankin siitä asiasta huolen.
Isabella laski kätensä hänen käsivarrellensa.
— Rakas tohtori Fjeld, lausui hän, olisin teille ijäti kiitollinen, jos olette poliisille puhumatta missä tuo kokous pidetään. Minä tunnen tuon n.s. nyrkkeilyklubin Hampsteadissa. Se on pieni sali, mutta voitte olla varma siitä, että siellä huomisiltana on koossa Europan pahin kuona. Spartakismin ja bolshevismin kaikkein vastenmielisin roskajoukko on näinä päivinä saapunut Lontooseen. Siinä on joukossa ihmisiä nimeltä Peters, Abram Kornitzky, Verloff ja Zimmerman. Oo — saada kaikki nämä miehet yhdellä kertaa käsiinsä — kootuiksi kuin yhdeksi ainoaksi niskaksi, jolle saa antaa telottajakirveen pudota!… Kuulkaahan, tohtori Fjeld, minulla on jo suunnitelma. Te ette saa minua estää… Ettekö käsitä, että kuollut isä-raukkani huutaa kostoa… Kostoa ja jälleen kostoa…
— Se voi maksaa teille itsellenne henkenne, väitteli Fjeld vastaan.
— Henkeni ei ole minulle minkään arvoinen, vastasi hän torjuvasti.
— Viimeisten 24 tunnin kuluessa olen oppinut tuntemaan teidät. Minusta olisi tuskallista kadottaa ystävyytenne.
Heikko puna nousi Isabellan kasvoille.
— Kuulkaa minua, tohtori Fjeld, sanoi hän lempeästi. Jos olisin tavannut teidät aikaisemmin, olisin ehkä uskonut että elämällä on toinenkin tarkoitus kuin vain kosto.
Norjalainen lääkäri nousi liikutettuna.
— Elämä pettää meitä kaikkia, mutisi hän. Se antaa meille enemmän vihaa kuin rakkautta.
Syntyi parin minutin äänettömyys.
— Minä teen kuten tahdotte, sanoi vihdoin tohtori Fjeld. Mutta yhdellä ehdolla. Jos luotatte minuun, niin kertokaa minulle, kuinka murhasitte Greyburnin ja ne muut.
Isabella nousi säikähtyneenä.
— Te siis tiedätte sen.
— Tiedän.
XXXVI.
MYRKYTETTY VALO
Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin vähän iloa.
— En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän, enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni salaisuudet — muukalaiselle… Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi… Te olette ainoa tuntemani mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.
Fjeld teki torjuvan liikkeen.
— Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä. Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä kuin nykyaikainen neekerisävelmä… Ja minkätähden?… Sentähden että useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua, tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti ja ennakkoluulottomasti… Sentähden minä luotan teihin — jopa enemmänkin…
Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini oli mallikoti… Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla huojumaan… Sen mukana vallankumous… Me muutimme yhteen suurista linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan, ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia nimityksiä… ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat, ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille ruokaa ja viiniä… He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin. Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta ja lähtivät matkaansa.
Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten…
Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan… Veimme hänet kanssamme talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.
Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin "kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen tyttö — siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut, mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!
Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta… En usko heitä. Kun Jumala itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme…
Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi. Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa. Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski zodiak-valoa.
Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.
Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas, että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana. Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.
Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin — leukocytheihin — nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat biologisen tehtävänsä — niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta, elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.
Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan nimen taakse — ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin heidät kuoliaaksi.
— Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.
Isabella nousi.
— Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua… Olisin säästänyt myös pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle… Nyt en säästä enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.
— Mitä tarkoitatte?
Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.
— Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan, tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen minusta?
Fjeld tarttui hänen käteensä.
— En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata teitä huomenna.
— Ette saa tavata minua enää koskaan.
Hän erehtyi.