Paholaisen silmä

XXXVII.

SELLOTAITEILIJA.

Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään kaikesta kuulemastansa.

Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan, missä valo tuotti kuolemaa — missä aurinko, tuo suuri elonantaja, paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja irvistäviä pääkalloja.

Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.

Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun" läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.

Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.

— Kuka siellä? kysyi karhea ääni.

— Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin mielelläni puhutella Charles Brooktonia…

— Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa koettaa; luulen että hän on kotosalla.

Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista. Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui kaikissa raoissa ja saumoissa.

Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä — ne kuuluivat ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta ihmissielusta.

Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.

Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se alkaa, mikä on olemattomuutta.

Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun, joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa — mitä merkitsevät ilo, rikos, politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä, kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän soinnun — sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän vastenmielisen höyryvasaran meluun.

Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.

Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet edelleen kuin itkevät lapset.

Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi

Charles Brookton.

Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut, minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.

Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden nyyhkytysten vallassa.

Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa. Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.

Sitten kohottausi Brookton seisomaan.

— Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!

— Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.

Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.

— On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen säestää sanojaan raa'alla naurulla.

— En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia, Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä Brooktonin menetetyksi onneksi?…

— Ivaatteko minua?

Fjeld astui hänen luoksensa.

— Miksikä murhasitte hänet?

Brookton säpsähti.

— En kaipaa rippi-isää!

— Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen kertoi minulle sellonne.

— Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?

— Varoittamaan teitä.

Brookton puhkesi ivanauruun.

— Ketä vastaan?

— Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne soitollanne.

Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.

— Näen kyllä tieni, huusi hän.

— Se on kuoleman tie… Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.

Tohtori Fjeld läksi pois.

Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.

XXXVIII.

KOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.

Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.

Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin. Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti — sillä ensi luokan kansanpuhuja osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen, verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille kokonaan vierasta.

Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja limonaadia vastaan?

Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään, ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.

Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa, tahdomme nähdä verta…

Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.

He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin, tulen ja kirveen evankeliumista.

Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.

— Toverit, aloitti Brookton…

Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.

Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta… Hän ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen heikosti valaisevaa silmää.

— Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.

Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi?
Näkikö hän näkyjä?

Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.

— Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.

Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään ja astui nyt esille kulisseista.

Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.

— Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua enää vältä…

Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo odottamatta muutti sävyä — oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä tunkihe joka soppeen.

Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.

Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä ympärillä.

— Tehän tunnette minut, huusi hän… minähän olen vain "toveri"
Duncan, valokuvaaja.

Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo — te ette tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni — suuriruhtinaan… Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä — se on minun puukkoni, toverit…

Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki — kaikki. Te jähmetytte synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun käärmesäteet verissänne — Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne jo sykähtelevät? Kosto on yllänne — ryömikää nyt rotanloukkoihinne kuolemaan…

Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä, mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa — oliko heidän tosiaankin kuoltava.

Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.

Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. — Koira, lausui hän tyynesti, ryömi loukkoosi!…

Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren naisen korkeaan poveen.

XXXIX.

TAISTELU.

Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa, kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.

Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden komean ruumiin lihasvoimalla.

Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells, Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä ainoasta knock outista — heikomman kuolemasta.

Jos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella yleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana suoriutuisi taistelusta.

Siinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit puristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin katsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa ohi.

Kukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin joskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan mannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin, Hackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen, kaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä Galvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen, suunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen. Hän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän ja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen kultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja kammoittavaa naurua.

Ja vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula hänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen varmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi hajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään, nyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa siihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät kerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin puuvillaplantaaseissa.

Taistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä — ilman sekunninkaan hengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen suhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle tahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen yksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä. Kiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin vain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat kurkkuäänensä.

Mikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa vielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän voimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat nousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota kiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin näyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle ihmisvoiman käytölle.

Ja Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä kulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se oli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa. Ja kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan, keskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti kärsivällisesti uutta uhria.

Joka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat pusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut raudan kumean kilahduksen.

Ei kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He tunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä, joka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa — ei ainoastaan voimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian saisi selvän muukalaisesta.

Mutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan. Tuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta ja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi tulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui kuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa valtasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.

Mikä paholainen olikaan päässyt irti?

Iso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta kasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi kovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut kierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia kylkiluita oli poikki.

Silloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen gorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja yli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.

Nyt vihdoin — seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka vähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta —, käytti se tilaisuutta hyväkseen. Ja katso — Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman puhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko hän jo mennyttä?

Silloin heittäysi hän kaikella voimallaan taakse päin. Mulatti kierähti hänen ylitsensä, mutta menetti samalla otteensakin. Haukkoen ilmaa, heittäysi norjalainen vastustajansa luotaan, ja seuraavalla hetkellä oli kumpikin taasen pystyssä. Mulatti jatkoi hyökkäystään, syöksyi jälleen Fjeldin kimppuun, mutta kun hänen uusi hyökkäyksensä epäonnistui, koetti hän saada veriset hampaansa Fjeldin kurkkuun. Silloin kumartui norjalainen alas, tarttui mulattia vyötäröistä, kohotti ylös hänen painavan ruumiinsa aivan kuin nostetaan lapsi, ja, tehden täyspyörähdyksen, viskasi hänet kauvaksi luotaan. Ikäänkuin pyörivästä heittokoneesta viskattuna lensi tuo tumma olento, putosi yli näyttämöpartaan ja tuli hirveällä ryskeellä maahan katsojapaikkojen keskelle, missä iski takaraivonsa ensi penkin laitaan.

Hän koetti nousta pystyyn, mutta veri virtasi nenästä ja korvista, ja mörähtäen kuin kuolettavasta haavoittunut härkä, vaipui hän raskaasti maahan. Oli kuin olisivat hänen rautaisen ruumiinsa lihakset herpautuneet, hänen kasvonsa kalpenivat ja verinen suu avautui puoliksi.

Fjeld astui näyttämöpartaalle, hänen päänsä oli pahassa kunnossa, ja veri virtasi haavasta hänen kaulassansa, mutta hänen silmänsä olivat uudestaan tulleet tyyniksi ja teräviksi. Hän huomasi nopeasti, että Jimillä ei enää ole mitään sanomista.

Sitten kääntyi hän ympäri, astui heijastimen luo ja viskasi sen kulissien väliin, missä se lensi seinään ja pirstautui. Oli aivan kuin jotakin elävää olisi samalla särkynyt, sillä tuo uupunut mies näki samalla näyn, jota hän ei milloinkaan unohda. Tuolla sisällä puolihämärässä välähti samalla silmä, raskas, jäykkä silmä, jolla oli maidonkarvaiset reunat. Sen ylle ilmestyi kuin kalvo, ja sen ilme muistutti aarniometsän käärmettä, joka on syönyt liiaksi erämaan eläimiä ja nyt valmistautuu lepoonsa.

— Luciferin silmä, mutisi Fjeld, ja katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään, mutta oli kuin raskas, synkeä pelko olisi hiipien tullut kaikilta tahoilta. Se kuiskasi:

— Huomenna sinun on kuoltava!

Silloin nosti Fjeld Isabella Duncanin käsivarsilleen ja astui nopeasti ulos.

Kukaan ei estänyt häntä.

XL.

VEITSI RINNASSA.

Ralph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta piipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika. Nuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden johdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin ruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.

Ilman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä oli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta. Mutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin hellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä siitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi tuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli löytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä, ja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä roikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin myöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla korvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan diiva.

Ja nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä tapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen valtaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld oli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä, että hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän erään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut siirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen rauhoittavasti.

Oli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut hyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin onnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö. Tuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän ajatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut. Ja Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa oli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen kuva. "Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna", oli siihen myös kirjoitettu.

Burns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie Aleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan kuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti ullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919. Siitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut tuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten unohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät, mutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua jalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin puhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa oli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai joka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas. Hissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti sen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä on tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa. Toisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet, mutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja miesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun ja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä tavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt kania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen sielun kiukulla ja vihalla.

Kolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa toisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt täytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken oli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen toveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti merkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä. Vaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.

Mutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon eteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta enteeltä.

Hän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.

Portaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns tuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset, tukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin kynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.

— Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento — nopeasti!

Ääni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois kätensä revolveritaskusta.

— Oletko haavoittunut? kysyi hän.

— En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella
Duncania.

Burns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin laski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen pistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa olivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.

Sitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle vesikattilan.

Kun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt vaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään sidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti nyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine lihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.

— Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin käyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme saa hukata minuttiakaan.

Ralph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.

Tohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet. Tiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä vaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.

Fjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja ryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.

— Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.

Kun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin marmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen kunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä Isabella Duncanin sydänjuurissa.

— Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.

Fjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.

— Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä, virkkoi hän.

Sitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset, pinsetit ja suontensalvat.

Hän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta, Burns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä koskaan ollut nähnyt.

XXXXI.

VALOLÄHDE.

— Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.

Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat perin vähäiset.

Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.

— Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen. Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!

— Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.

— Jim Fraserin.

— Painijan?

— Niin.

— Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.

— Ei ole tarpeen.

— Kuinka niin?

— Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.

Burns katseli synkästi ystäväänsä.

— Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu, virkkoi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen repeytyneet vaatteensa.

Silloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat ja älykkäät.

Olenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän kanssa ja sitten tulivat sudet…

Hän vaikeni… silmänsä sattuivat Fjeldiin.

— Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken… Ison neekerin… veitsen ja taistelun… Kuolenko minä nyt?

Hänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.

— Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme. Riippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään — teidän tahdostanne ja tarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.

Hän makasi kauvan ääneti ja mietti.

— Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.

— Omassa kodissanne.

Hän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.

— En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi hän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa…

Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.

— He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He kulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on lamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän silmänsä loistavat kuin fosfori… Helvetissä pidetään kohta suuri bolshevikikokous.

Hän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.

Hän tuijotti ympäri huonetta.

— Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.

— Löin sen rikki, vastasi Fjeld.

Isabella nyökäytti päätään.

— Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä… Ja kun minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.

— Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld. Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne vastaan…

— Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä halusta… Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani. Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille — elämäni, tieteeni, ystävyyteni.

Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.

— Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen myötätunnossa, ihailussa ja — rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies" minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja. Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua, valokuvaajaa, murhaajaa…?

Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.

— En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.

— Myrkytetty valo, mutisi hän.

— Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä, te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle, alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto. Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken — rakkauskaipuunne, toivonne kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot… Mutta nyt kun kosto on suoritettu, odottaa teitä elämä…

Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen valomereen…

Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt sädekehä…

XXXXII.

AAVEITTEN YÖ.

Sen jälkeisenä yönä, jona anarkistikokous pidettiin Hampsteadissa, sattui Lontoossa monta salaperäistä tapausta, joita ei varmaan milloinkaan saada selvitetyiksi. On olemassa vain yksi mies, joka voisi luoda valoa näihin asioihin, mutta hän ei puhu enempää kuin mitä itse haluaa. Ja tässä tapauksessa hän tahtoo vaijeta.

Journalistiselta kannalta näytti asia seuraavan laatuiselta:

Kaksi hieman humalaista henkilöä taivalsi kotiin eräästä klubista Hyde Parkissa. Yö oli kirkas, mutta pimeä. He puhelivat äänekkäästi, he naureskelivat ja huusivat, ja mitä ollakaan rupesivat verryttelemään itseänsä hyppäämällä pukkia. Lähestyi muuan poliisikonstaapeli ja neuvoi heitä esiintymään vähän hillitymmin, syntyi kiivas sanavaihto, joka päättyi miesten pidättämiseen. Lain valvoja otti molemmat kiihtyneet gentlemannit mukaansa, mutta puiston ulkosyrjässä päästi hän säikähtyneenä kummankin.

Sillä eräällä penkillä istui muuan mies, joka loisti aivan kuin olisi ollut fosforilla voideltu tahi rikissä palamaisillaan, ja pienet kellanvihreät liekit näyttivät nuolevan hänen ruumistansa kuin mikäkin helvetin tuli.

Molemmat gentlemannit, jotka olivat matkalla poliisivartioon, säikähtivät yhtä kovasti. Näyttihän ihan siltä kuin saatana itse olisi harjoittanut elkeitänsä ihan keskellä Lontoon sydäntä.

Joka tapauksessa tointuivat miehet vähitellen säikähdyksestänsä. Kaikkihan voidaan selittää, ja nämä humalaiset kansalaiset päättivät tutkia fosforiloisteista ilmiötä. He suorittivatkin hätäisen katselmuksen ja havaitsivat, että mies, joka näytti Puolan juutalaiselta, oli jättänyt kammottavan maallisen majansa ja oli kuollut.

Kun konstaapeli ilmoitti tapauksen päivystävälle komissariolle, tuli tämä melko vakavaksi Hän oli juuri ottanut vastaan tiedonannon, että Fleet Streetin varrella oli tehty murto erääseen pankkiin. Varkaat olivat saaneet puhkaistuksi panssariholvin. Olivatpa saaneet haltuunsa pääkassankin. Sitävastoin eivät he olleet saaneet viedyksi pois mitään saaliistansa, sillä kun vartia mitään aavistamatta teki tavallisen kierroksensa, sai hän taskulamppunsa heikossa valossa nähdä näyn, mikä sai hänet horjumaan.

Eräässä huoneista panssariholvin edessä istui kaksi miestä, edessään haljennut rahasäkki. Suuret setelit makasivat kultarahojen ohella hajallaan lattialla. Kun rahat myöhemmin laskettiin, havaittiin että niitä oli noin 100 000 puntaa. Mutta varkaat tuijottivat tuohon suureen omaisuuteen jäykin, kiillottomin silmin, ja heidän ruumiinsa valaisivat kuin kiiltomadot.

Säikähdyksissään hukkasi vartija ensin taskulamppunsa ja toimeenpani sitten hälyytyksen. Siihen ei kuitenkaan ollut oikeastaan mitään aihetta, koskapa varkaat eivät liikahtaneet mihinkään, eivätkä rahat itsestänsä lähteneet kävelemään. Lähetettiin hakemaan lääkäriä, mutta hänen tullessansa olivat kaikki valot sytytetyt jotenka hän ei saanut nähdä kuinka kauniin vihreästi valaisevia nuo molemmat kummitusvarkaat olivat. Hän totesi heidän kuolleen sydänhalvaukseen. Varmuuden vuoksi vietiin ruumiit pois lääkeopillisesti tutkittaviksi.

Yhdessä näiden Lontoon pahimman kuonan surullisien jätteiden kanssa ilmestyi neljä muuta ruumista. Ne löydettiin eräästä ravintolasta Sohossa ja niiden joukossa oli paikan isäntä itse. Se lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, sanoi että häntä lähetti hakemaan isännän vaimo. Mikäli voitiin käsittää, oli kaikki neljä kuollut hiljaa, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota. He olivat ikäänkuin nukahtaneet pois kesken jotakin liikettä. Isäntä oli juuri ryhtynyt sekoittamaan kokteilia, ja oli parhaillaan kaatamassa giniä erääseen lasiin, kun kuolema hänet tavoitti. Hän ei ollut luhistunut kokoon, vaan jäykistynyt kuin suolapatsas. Hän piteli vielä lasia kädessänsä ja hänen kamalat, tumman keltaiset silmänsä olivat himokkaasti kiintyneet sekoitettavaan juomaan.

Molemmat muut vainajat olivat ilmeisesti ulkomaalaisia. He olivat istuneet sanomalehtiä lukemassa. Ensin luultiin heidän vain nukahtaneen, mutta myöhemmin havaittiin että hekin olivat vaipuneet ikuiseen uneen.

Mutta tämä oli vain vähäinen aihe sille ruumiiden tulvalle tänä ikimuistoisena yönä, mikä todettiin kaikissa ruumishuoneissa ja leikkaussaleissa.

Raitiotievaunuissa tavattiin ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahtoneet nousta pois. Kun konduktööri pääteasemalla vaati heiltä uutta maksua, kävikin selville, että he jollakin salaperäisellä tavalla olivat hankkineet itsellensä matkalipun toiseen maailmaan.

Muuan muukalaiselta näyttävä autonohjaaja seisoi ajoneuvoineen samassa paikassa Holbornissa useita tunteja. Kun muuan ohikulkeva herrasmies kääntyi hänen puoleensa kysymällä saisiko lainata tulitikkuja, ei hän saanut mitään vastausta. Silloin herrasmies suutahti, mutta hänen suuttumuksensa kuristuikin hänen kurkkuunsa, kun hän katseli miehen kasvoja. Ne näet olivat merenkarvaiset ja itsestään loistavat, ja silmänsä suorastaan säkenöivät vihreälle. Herra toimitti hälyytyksen, ja autonohjaaja, jolla oli paikka Venäjän lähetystössä, vietiin ruumishuoneeseen muiden salaperäisyyksien kanssa.

Sairaalat ja ruumishuoneet tulivat täten aivan kuin piiritykseen, kunnes jättiläiskaupungissa melkein puhkesi paniikki. Lääkärien vartioasemilla ei sinä yönä pelattu bridgeä, ja "Daily Chronicle" nimitti sitä aaveiden yöksi. Kuolleita oli kaikkialla, viheljäisissä music halleissa, elävienkuvienteattereissa, ravintoloissa ja bordelleissa. Yksityiskodeista ei kuitenkaan tullut juuri ainoatakaan. Ja kaikkein useimmat olivat ulkomaalaisia, kuuluen erääseen määrättyyn kansanluokkaan, joka oli poliisin silmälläpidon alaista.

Oli vielä eräs seikka tässä jutussa, joka erikoisesti herätti Scotland Yardin huomiota. Useimmilla vainajista tavattiin aseet. Näytti siltä että nämä vainajat olisivat pelänneet jotakin — tahi kenties suunnitelleet jotakin hyökkäystä. Se asekokoelma, mikä saatiin näiltä kuolleilta, oli oikein komea, mutta laadultaan melko omituinen. Paitsi revolvereita, veitsiä ja tikareita, oli jokaisella heistä pieni pommi ommeltuna nuttuun. Ne näyttivät kutakuinkin vaarattomilta, mutta tämän alan erikoistuntijat saattoivat todeta, että ne olivat n.s. pikriinihappopommeja Zimmermanin patenttia.

Myöhemmin kävi selville, että tämä Zimmerman oli yksi niistä miehistä, jotka löydettiin kuolleena ravintolasta Sohon kaupunginosassa.

Yksi seikka oli kuitenkin varma, nimittäin että punaisen terrorin johtomiehet yhdellä iskulla oli saatettu toiseen maailmaan. Poliisi hengähti helpommin, ja kun siitä oli päästy selville, ei tehty mitään tarmokkaampia ponnistuksia itse arvoituksen selvittämiseksi, mikä liittyi tähän Sohon rikollismaailman keskuudessa tapahtuneeseen joukkomurhaan. Selvityksen löytäminen jätettiin tiedemiesten tehtäväksi, ja he ponnistelivatkin tosiaan. He kaivoivat ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet, ei mitään myrkkyä, ei mitään väkivallan merkkiä.

Koko joukon johtajaa etsittiin kuitenkin, mutta Charles Brooktonia ei löydetty mistään. Tylstynein aivoin käyskenteli hän ympäri. Hän oli unohtanut nimensä, tehtävänsä… Myrkylliset valosäteet olivat hänelle olleet armottomia. Ne eivät olleet häntä tavanneet, kun hän oli kohtalotovereittensa ruumiiden suojassa ja ponnisteli sitä usvaa vastaan, mikä laskeutui onnettoman sellonsoittajan sieluun.

Aaveitten yö jäi selittämättömäksi arvoitukseksi kaikille. Se säilyi kuitenkin niiden muistossa, jotka olivat tuon kamalan ilmiön nähneet — tuon gehennan fosfori-ilveen yhteiskunnan kadotettujen sielujen kanssa, jotka jäykästi tuijottavin silmin astuivat inhimillisen mielikuvituksen peloittavimpaan maailmaan, siihen, missä ei tuli milloinkaan sammu.

XXXXIII.

VIIMEINEN TAISTELU.

Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa. Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.

Sellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin sairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa ryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli hyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa. Huolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin veitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut tajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä riippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein. Niissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta, kärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat selvästi mitä hänen sisässään liikkui.

Ja tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut kaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin sanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan toivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.

Fjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet kumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka vartioivat haltijattarensa turvallisuutta.

Yöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen äänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui, Isabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun valossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.

Fjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa että se oli kuuma ja polttava… Hän ajatteli herättää Burnsin, mutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin kuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen hiljainen valitus.

Fjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen jäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi jonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto yössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden petolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä. Oi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!

Hiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin voimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa uhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.

Fjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea yö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti silloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui jättiläiskaupungin yllä.

Nyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka oli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei sittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.

Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen ja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn kanihuonetta kohti. Ja katso — keskellä tuota suurta häkkiä, kaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen — risainen, nälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein. Kanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten tuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja silloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa suljettu koira.

Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin — siinä hän nyt makasi, tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin — tiedoton massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä, kitisevissä käyntiliikkeissään.

Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.

Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.

— Hän huutelee sinua. Minä luulen…

Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän tiesi mikä oli tulossa.

Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.

— Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?

Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.

— Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän surumielisesti hymyillen… Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran…

Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä paikkaa — hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin lapsen hymy.

Mutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja kun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että hän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli heijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää idässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja lemmessä.