"Jaha, — jaha, — minä — hih, hih — oikein selkääni karmii, että joko lienee konttorissa jotain hullusti… Se on suoraan sanoen mainio, — kerrassaan"…
"Kuules Klaus", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä, — "muistathan sinä Otan; — arvaas, missä minä hänet tapasin? — höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä mitään saanut, — tuota oivallista ilmettä!… Korvallistani vielä syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin… Nyt näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta — silmät viekkaat, otsa matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen välimuoto. — Mutta vielä minä hänet kerran… Hän sovittaa siten, että suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; — sen hän lupasi"…
Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi samalla ulos huoneesta.
Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset, niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.
IX.
Istuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen erityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari ja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen päälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja vastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin "maalattiin", ja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa, kuului yhtämittainen naputus.
Rouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä pysähtyi hän pelipöydän ääreen.
"Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen", — virkkoi apteekari. —
"Uusi kosija kai?"
"Niinkö lienee" —
"Ainahan sitä voi perästä purkaa."
"Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä", keskeytti Bonde-Berg heidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi panna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan… "On aina rouvalla tänään muita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva kokous diligenssiliikkeestä." Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon seisomaan…
"Neiti, tuokaapa vähän karvasta!" huudahti hän ravintolahuoneesen ja istahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.
"Niin, mutta se ei käy päinsä! — Kaupungin etu vaatii tänne rautatietä", tuumaili Vaage.
"Noo, rouva Michelsen", hymähti Bonde-Berg, — "ettepä näytä tunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla epäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?"
"Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista asioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori ymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on muidenkin luottaminen."
"Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä taitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle ja saisitte diligenssin ovenne eteen… Näin meidän kesken puhuen", pakisi ukko ja iski silmää.
"Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut parempainkin ihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa."
"Kas, kas —", ukko maisteli karvastaan, "johan minä sen tiesin; — pitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen sydämessä."
"Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies", lausui rouva ja kääntyi mainitsemansa puoleen, — "en totta puhuen käsitä, miks'eivät ihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa diligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät ja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa."
"Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa", huomautti asiamies, "että matkailijat suvella matkustavat etupäässä terveytensä vuoksi, — ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva Michelsen."
Rouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: — "Niin, mutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä tohtori että polisimestari puolustavat sitä… Ja kun ei ole kuin sen verta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä tasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka paremmin ymmärtävät… Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä muiltakin kuin tirehtorilta."
"Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen", äännähti Bonde-Berg, pienet pyöreät silmät kattoon tähystäen.
Rouva vilkasi häneen, — ravintolan suosikkiin, — nähtävästi oli rouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen…
"Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi — koko vanhan Holmsengaardin pihan — ja sen minä olen tarjonnut!" puhkesi rouva, — "niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa diligenssiin sekä laivasillalta että hotellista… Ei, en minä ymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. — Ja enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki, neljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, — ja osottanut hänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta… Vaan — tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla ei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, — sen täytyi minun hänelle sanoa."
"Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla", huomautti
Bonde-Berg.
"Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä", toisteli kämnäri pelipöydän äärestä.
"Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!" huokasi rouva; — "mutta aivan se on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos heiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät."
"Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, — hän se osaa oikean laskuopin", arveli Bonde-Berg. — "Hän se osaa laskea tällä tavalla: kun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista toisessa, niin painuu — niin, kumpi painuu? —"
"En usko sen päinsä käyvän, en", rykäsi kämnäri. "Niin mutta, jos tirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua — niin, miksi sanoisinkaan" —
"Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi", ehdotti Thesen.
"Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! — Kaupunki tahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, — sitä ei enää ole vaikeakaan ennustaa!"
"Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan. Johnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan", arveli apteekari korttiensa äärestä.
"Kaikki valta on kansalta, — niin se perältäkin on…" lausui Bonde-Berg juhlallisesti. "Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen miehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa vaari ajan merkeistä, — vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se on yksi harmin kompastuskivi"…
"Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!" huudahti Harrestad, joka samalla syöksyi huoneesen.
"Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa", mutisi Berg pisteliäästi.
"Ulkolaiset, — ulkolaiset"… intoili Harrestad; — "ja kaikki ne täällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia… Kaikki täällä nyt hokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, — ja ainoastaan hetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!… Ikäänkuin tässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo rautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen oven eteen… Minua ei todella ihmetyttäisi", — hän keskeytti äkkiä puheensa, ja tuijotti miettiväisenä, "jos hra teidentarkastaja tällä kertaa pelaisi kaksilla korteilla; — ei voi samalla palvella Jumalaa ja mammonaa" —
Bonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli kaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: —
"Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad." — — Hän tarttui lakkiinsa ja sateenvarjoonsa. — "Täytyy lähteä kaupungille asiain menoa tutkimaan"…
* * * * *
— Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa ravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin mekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän äkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa…
— Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli ukkosta, ja se esti pakinoimiset.
"Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan,
Klaus?" lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.
"Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire hakemuksien kanssa tänään."
"Etkö ole käynyt?… Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?"
"Minä juoksen huomisaamulla aikaisin."
"Soo, —" sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,— "vai huomisaamulla aikaisin?… Ja aamupäivällä minä käskin sinua, — ja niin nimenomaan."
"Sehän isä on aivan yhdentekevä; — ei hän kuitenkaan olisi voinut lähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna."
"Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?"
"Sitä en sanonut", vastasi poika lyhyeen. "Soo… ja sinä veltossa mukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna."
"Mukavuudessani! — — Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta aamusta olen juossut asioilla. —: Mutta saatanhan nyt lähteä kaupunkiin häntä herättämään", vastasi Klaus pisteliäästä, — "niin tuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!"
"Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä." Tirehtori työnsi tuoliansa taakse päin.
"Mutta rakas Bratt", yritti rouva tyynnytellä.
Tirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: —
"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään… Mutta silloin hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; — hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen, kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, — ja sitten hän tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä oli tietysti mahdoton keskeyttää"…
"Tätä en kärsi kauempaa", huudahti Klaus tulipunaisena.
Rrrrr… Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin että ne repesivät.
"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni."
"Tiesinkö minä siitä!" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.
"Et — et suinkaan; — siitä ei sinua kukaan syytä… Semmoiset asiat tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta."
"Minä eroan konttorista — heti — en ole päivääkään kauempaa, — minä"… Hän aikoi syöksyä pöydästä.
"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin… Tänään olen kärsinyt sangen raskaan tappion. — Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta huolenpidostasi", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli kolkkona kuin haudasta.
"Se on kehnoa, — pannaan syy minun niskoilleni. — Saa-ta-na!" ulisi Klaus ja singahutti tuolin taakseen. — "Se on kehnoa… Sen sanon äidin kuulleen"…
"Jos nyt tekisin sinulle oikein!" — Tirehtori ponnahti pöydästä ja
Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.
"Isä", huusi Gertrud, — "Sinä et saa" —
"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä pälkääsen", ilkkui tirehtori.
"Minä heitän kaikki tyyni", huusi Klaus. "Isä arvelee, että minun vielä pitäisi ottaa selkäänikin. — Minusta menköön nyt kaikki vaikka miten —. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! — Minä lähden matkoihini — aivan tyynesti"… Hän singahutti tuolin tieltään niin että rämähti ja syöksyi ulos.
Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta…
"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!" — huudahti tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. — "Nyt hän saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi… Saa oppia hillitsemään itseänsä" —
Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.
"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee", kiiruhti rouva.
"Se on kauheata, äiti! — että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. — Siitä minä olen vihassa, niin että tekisi mieli" —
"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus menee ohi, — isä ei siedä, että joutuu tappiolle"…
"Tappiolle? — Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää omaa mielipidettä… Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin Johnston. — Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei" — —
Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa… Klaus parka, hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä… Aika se vasta opettaa… Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu löytämään…
* * * * *
Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:
"Jette sinä, eikö häntä kuulu? — Käsitätkö, minne poika on joutunut?"
"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi kävellä, kunnes mieli asettuisi. — Sinä olit niin tyly häntä vastaan, Bratt."
"Hm, — hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä… minua melkein alkaa pelottaa"…
Hän lähti ja pysähtyi portaille.
Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:
"Missä on Gertrud? — Onko hän noussut kammariinsa? — Minusta näyttää se jotenkin välinpitämättömältä; — vähän tunteeton on tuo neiti hyvä… Noo, onko hän siellä sisällä… Kuule Gertrud, lapsukaiseni… Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus lymyä kököttää, — niin olet kiltti… Minä olen hieman levoton hänen puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; — ehkä hänen päähän pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. — Niin, jouduhan nyt, niin minä sen aikaa odotan ulko-ovella…
"Mitä? — Etkö löytänyt… Voitko sinä käsittää?…
"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"… Isän kasvoissa oli jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.
"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."
Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud seurassaan.
Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan kalpeina…
"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.
"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi tirehtori hiljaa.
"Hyi ei, isä!" — — — —
"Jette, Jette", — sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; — renki oli käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt etsimässä; — "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon — eikä siitä ole takeita — hän on niin raju luonnoltaan"…
Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.
"Mitä sinä Jette luulet? — Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua murheelliseksi… Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein rukoillen lausui.
— "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri… Poika tosiaan oli viaton"… pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; — "mutta minä aivan hyökkäsin hänen päällensä…
"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, — niin kelpo poikaa saa etsimällä etsiä, — ja niin reipasta"…
Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä… "Tuntuu siltä, ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus… Kunpa vaan tietäisin, missä hän on!"…
"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata", sanoi hän; alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. — "Etkä sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan."
"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla sinun luonasi."
"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat. Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän synkästi…
Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä sulkeentui.
Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta…
Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta…
Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai veljen nousemaan portaita kammariinsa.
"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.
"Mutta Jette!" — hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että tämä tunsi, miten hän vapisi; — "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan huomenna", lausui hän hiljaa. — —
"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti
Gertrud reippaasti ovesta. — —
"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun sanoi hyvää yötä, — hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.
* * * * *
— Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.
Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen nousta hänen, mieleensä…
Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, — joka heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi asemaa… Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, — kun hän oli tyytynyt vaan sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. — Hän oli johtanut kokousta älykkäästi ja taitavasti… Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! — omistanut heille koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä saattoi tehdä…
Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.
Ja Johnston! — hän oli jälleen tullut hänen luokseen; — hm — hän ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua, ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota… Tekeytyy vaan yhä yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi…
Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina mahdotonta olla minun puolellani… Ja takertuu sitten tuohon stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, — on se tosiaan omituista, — kummallista, — näyttää todella siltä, kuin sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, — tahto minua vastaan…
Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa, enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!
Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua — tulvasi mieleen katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, — tunne siitä, että oli hävinnyt…
Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, — nyt heidän suunsa kävi klubissa ja kaupungilla — nytkös he olivat häntä kerrankin kurittaneet… Äh! — — Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. —
X.
Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta, kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa… Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin luona, — ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo serkkujen kanssa antoi aihetta. — Joka kerta, kun hän palasi kotiin hauskuudesta ja huvista, — kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet… Ja alkusuvesta hauska yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa… Niinkuin panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.
Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä pitemmälle syksyyn. — Gertrud kyllä arvasi miksi…
Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin höyrylaivalla huomis-iltana.
Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, — tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä, että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti. Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että —
Ja nyt lähestyi loppu!…
Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken… Gertrud oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. — Ja nyt — — voi jos olisi voinut juosta koskeen —
"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja hämmennyksissä, — "kuinka paljon te minulle olette, — ja kuitenkaan en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin —. Te olette koko suven niin varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja vilpittömällä sisarellisuudella — —. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui hänen käteensä ja katsoi siihen: — "Tämä voisi minulle antaa onnen, — se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin aukaista se… Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"…
Hän etsi immen silmiä — — "Te tiedätte, että rakastan teitä — hamaan hulluuteen, — sen olen tehnyt monta vuotta… Älkää katsoko pois. — Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"…
"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani onnelliseksi! — Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta, joka teidän vaimollanne pitää olla… Minä, Abraham, vaan olisin myllynkivi, joka teitä painaisin alas. — Emmekös voi olla ystäviä, — vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. — Ystävyyden lupaan minä teille, koko elämäksi."
"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden — —. Mutta minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette minulle!… Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?… Tästä tulee hulluksi, sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua — vaan sittenkin —
"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava, johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!
"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. — —
"— Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena, niinkuin te yhä kärtitte, — jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut, kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi… Vaan suoraan sanoen en uskaltanut. — Sitä ei ole aina luja, Abraham…"
"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, — joka" —
"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; — — ja minusta ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.
"Gertrud!… nyt pilkkaatte minua".
"En, sitä en tee… minä tiedän, että asetan teidät korkealle, — ihan liian korkealle"… Hän itki —
"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, — minä vaan olen niin käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi, enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan. Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."
"Katalaa oppia, — että pöyristyttää… Mutta vaan sanantapoja, Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin ruveta."
"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä kylmästi, — "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."
"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin tuskanhuudahdus.
Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi — toivoi, että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä kuului maantieltä.
"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, — jotakin siitä, että taiteilijallakin on sielu; — ja se huutaa teille, että minä tarvitsen teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan… Ja sitten vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että minä tulisin maalaamaan toisia naisia! — Oo kuinka ahdasta — ahdasta — — Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? — Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!… Silloin vasta minusta tuntuu että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne… Teidän rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; — me kaksi, jotka olemme kuin yhteen kasvaneet!"
"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, — "Te ymmärrätte ettei sille voi mitään kummoinenko on — minä olen vaan tavallinen intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, — vihaisin kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä elämän että taiteen — —. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.
"Viimeistä kertaa? — Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen tyttären astua vaunuihin. — "Ollut meillä jäähyväisillä? —
"Ei? — — Niinkö?" — Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.
— — "No laivasillalla"…
* * * * *
Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.
Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä kullatuita lasia — sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja etsisi jotakin lasien pohjalta, — jonkinlaisia punottua yhteyttä…
Hm, — siinä täytyy olla jotakin alla… Muutenhan on vallan käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman —
Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä, — — — ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään — hän lähtee pois, hän…
Tähtäisivätkö ne korkeammalle?… Ee-i — mutta, mutta kyllä siinä kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!
"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, — hän asetti avaimia naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, — "se oli oikein, ettei Gertrud mennyt laivasillalle tänään."
"Jaa, arveletko sinäkin niin?" — vastattiin vähän epävarmasti.
"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.
"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"
"Hu-m-m… Hitto häneen —" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa edessä. — "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua vähän ivalliselta — tämän…"
"Sen voit ymmärtää". Rouva vaan katsoi työhönsä.
Hän seisahtui vähän:
"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on vähän liian kotoisesti puettu… Kuules Jette, — teethän niin, — minä olen saanut sen päähäni, — että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman aistin jälkeen — tee tilauksia, hitto soi!"
Hän lähti konttoriin.
— Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.
"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun hän lähti — — — Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona."
Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena tätä muistellessaan… "Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme hänet matkaan. — Apulainen Sunde piti hänelle puheen, — kauhean varovaisesti ja liioittelematta. — 'Samoin kuin hänen kykynsä oli ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; — hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa valtaa; — tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus käyttää liian suuria sanoja… Mutta päästyään onnellisesti finessin ohi" — selitteli Klaus, — "päästi hän sitä rennommin; — jotta kerrassaan tepsi! — Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, — pitäen häntä miehenä — nyt tuli loppupaukaus — jonka nimi kerran tuottaisi kaupungille kunniaa…
"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! — kertonut aivan tyvenesti, kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä kirjoittavan, — kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin, jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan papereihin, sanoi hän —… Ja kun sitte päästiin niin pitkälle, että minäkin kerran nousin koturnille — ja olin kaunopuhelijas — kerrassaan! — suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään — niin en ensinkään —.
"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! —
"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan…
"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta — niin puhkesivat laulamaan: 'Sätt maschinen i gång, hr kapten!' — Ringin tenori kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: — 'Farväl, farväl på den gungande färd', lauloi Klaus innostuneena.
"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän suurenmoisesti hattuaan, — ja kun käännyimme taaksemme katselemaan, niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!
"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.
"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen tyytyväisenä; — "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"
"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu…" mutisi tirehtori, joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. — "Mutta se minua ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."
"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.
… "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.
"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty puhumasta tuosta diligenssistä!" — kuiskasi Klaus kiivaana sisarelleen. — "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän tirskuen.
… "Tuo rouva Michelsen lippuineen", — mutisi tirehtori kurottaissaan malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.
Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, — Abraham oli poissa; sehän se tietysti kohta maailman muutti… Klaus istui siinä täynnään päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.
Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden eteen.
"Finkenhagen, teidentarkastaja", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja kurkistaessaan ulos kartiinin alta. —
— — Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään, vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen pitemmällä vierailulla. — "Ja kuulkaas, hra Klaus", — lausui hän ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, — "jos te suuttumatta antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja forellit, jotka panin portaille! —
"… Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen tietä mukanaan" — näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin konttorissa.
"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?"
"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan, että hän on myrkytetty — ruma juttu." — Hän näytti huolestuneelta ja huokasi syvään. "Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä."
"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä —"
"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei", — jatkoi teidentarkastaja, — "siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys. Paljon tarvitaan väkeä."
"Ja paljon rahoja", arveli tirehtori; — "pankista viedään paljon rahoja tähän aikaan."
"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain", — yritti teidentarkastaja eteensä tunnustellen. "Se jyrkkä ja väärä mäki, joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este diligenssille"… Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.
"Tietysti minä sen tiedän. — Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi heidän juuri pitänyt muistaa… Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka tahtoo leikkikalunsa!"
"Niin, sanotaan nyt… mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; — kerrotaan tosiaan, että hra Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan, jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."
Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: —
"Soo? — vai uskaltavat, — lyövät minua — ihan vasten kasvoja"…
Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.
"Mu-utta — he erehtyvät, he ere-ehtyvät — jos luulevat hurskasta kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni… Minä i-isken takaisin… niin totta kuin elän" —
Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.
"Johnston on ollut sangen aulis, — niinhän te sanoitte, Finkenhagen?… kyllä, kyllä, — sangen aulis. — Merkillisen kiltti ja taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. — Hm-m, etenkin kun asiat käyvät hänen mielensä mukaan." —
"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja lempeästi puolustellen. — "Lieneekö sitten oikein tai väärin… Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, — ehkä nyt, kun tie tasoitetaan"…
"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", — tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään. — "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. — Olen sanonut, että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, — lievimmin sanoen."
Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan. Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi etujaloillaan.
Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:
"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, — koko hotellista kerrassaan tulee kuin omnipussi — —. On aika, että rupeamme etsimään itsellemme toista klubihuoneistoa."
Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse miettiväisenä… Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; — paras oli, ett'ei tässä antautunut liian pitkälle…
Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa tilaisuutta lähteäkseen.
"Minä — minä — uskalsin, — he, he", — sanoi hän äkkiä ja nousi tuolilta, — "lähettää muutamia forelleja kyökkiin…
"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; — se on niiden ainoa etu", pilaili hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.
— "Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi… Nöyrä tervehdykseni rouvalle", kuului ulkoa pimeistä portaista. —
XI.
Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä, ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia pelipöytiä valmiina avattaviksi. — Suuressa sisähuoneessa, jota kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua. Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa…
"Varokaa nyt, — varokaa nyt Enok, —" sanoi Bonde-Berg, "ett'ette päästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona Klevejellä… Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei tahraisi ja likaisi." Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.
"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! — täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!
"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne", lausui hän sanomalehteä lukiessaan. — "Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa oikein fiiniltä."
Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan, hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä miellyttänyt.
"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä", sanoi Bonde-Berg, — "olemme menneet Rubikonin yli."
"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään", tuumaili Thesen — "kuuma — häkää — — Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni… Sanokaa se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan." Hän napitti jälleen päällystakkinsa ja lähti.
Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. — "Eikö tireh…?"
"Ei, ei ole vielä tullut… Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"
"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'", arveli Berg. — "Siellä tuoksuu vanha rakkaus… Niin, kunpa olisimme siellä kaikki!" — huokasi hän.
"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai täsmälleen kuin seppä; — viihdykäs, kerrassaan!
"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi väliovessa ja katsoi ympärilleen.
"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.
"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.
"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, —" selitti Berg — "muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."
"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori tälle vastaan, — "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. — Ja sitten pitäisi Thesenin tulla…"
"Hän juuri oli täällä", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti silmää; — "hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri, ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia."
Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.
"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin — ja konsuli Muhvad — varmoja kantavieraita…
"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka on lauvantai-ilta?… Miltä tuntuu — eikös täällä ole sangen mukiin menevää? — Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä…"
Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.
"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?" kysäsi hän kääntyen toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta purasi palasen.
— "Sepä vasta, — vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin aikaiseen!"
Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg, ja luki lampaitaan…
Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.
… "Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä", — huomautti tirehtori, joka nosti korttipakkaa, "että meille täällä annetaan totiin toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään myrkyttämään!"
Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, — mistä hitosta oli tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä —.
"Joo-o, — joo-o", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, — "se on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole ansioita vailla."
"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?" huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti.
"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä", selitti tirehtori. "Mutta lavaa, joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa saa musiikki asettua lattialle soittamaan."
"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista", huomautti Thesen; — "olen kuullut sitä epäiltävän."
"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään", arveli tirehtori.
"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären"…
"Vai niin, — neiti Bornemannin Ordinggaardistako?" kysyi Gaarder uteliaasti.
"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan. Molemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset lienevät päteviä asiaa arvostelemaan", hymyili Thesen hiljaisella itsetietoisuudella.
"Se se tietysti on ylin instanssi!" myönsi Gaarder. "Nehän ovat niin sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla että Ordinggaardissa. — Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset yhdellä katseella. — — Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa… Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?" kysyi hän yhä uteliaana.
"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun", selitti Thesen.
"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille tanssijaisille, — sali tulee vihityksi", tuumaili Gaarder.
"Se on, — ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!" sanoi tirehtori sangen ivallisesti… "Snobimaisuutta sanon, — snobimaisuutta, — niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan rahdinajosta. — Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, — niin kohta koko kaupunki sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, — ja meillä on kunnia", — hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan sillä kädellä, joka piteli kortteja, — "jotta saataisiin se vihi-tyksi…"
"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla aistilla on oikeutensa."
"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin, jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, — on sitä hänelläkin aistia; — ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa… Oli tietysti mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta — on se piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee eteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!"
"Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä", purasi Gaarder tähän; hän antoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.
"Niin aina, — kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään vihinnyt!" — sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. — "Tuo vanha tehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin perin pohjin kuitattu… Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä kaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! — olenpa itse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan."
"Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna", huomautti teidentarkastaja hienosti.
"Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, — ja erinomaisen hyvä onni, se on huomattava", — lausui tirehtori.
"Perin rehellinen mies… nyt kun vaan sanankin sanoo!"… Konsuli Muhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset silmänsä loistivat.
"Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin"… hymyili Thesen syvässä tietoisuudessaan, — "hän on kuin salainen voima."
"E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman sateenvarjoa"… mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä tarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. — "Tuo sikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen — — se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; — te kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne seitsemänkolmatta tuhatta, — — kun Johnston ilomielin saattoi sanoa, että hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma laivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään…"
"Uskallanko huomauttaa", sanoi Thesen, "että kaikki huomattiin olevan mitä parhaassa järjestyksessä."
"Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut kellekään muulle kuin Johnstonille — Minun kaltaiseni mies olisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset onnettomuuden viestit. Mutta Johnston… hän sielussaan tiesi, ett'ei se voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, — muistatteko, konsuli Muhvad? — — Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa… Hän on niitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka — jotka on siihen luotu."
Koko huonekunta kävi kuin mykäksi — —:
"Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa", jatkoi tirehtori samaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, — "jossa vetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. — Se että sinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen, seitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät päivällisille —"
Huoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä tarkoitti?…
"Niin, oli se todella ihmeellinen juttu", sanoi Harrestad pitkään, — "jos ei tietäisi —"
"Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri puolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, — ja te seisotte Amerikan puolella!" alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla totiäänellään. — "Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin en jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta paljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet pipliat ja koranit."
"Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne"… vingahti Harrestad, vaan vaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat ravintolasta.
Tirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin kukko.
Tulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.
"Hyvää iltaa", tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan ja silmäili ympärilleen…
"Terve, terve, Bratt, — minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa näistä huoneista?… Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi ennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään… Viiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi ja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola… Saanko istua vistipöytääsi, Bratt?"
Thesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen totilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat kasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen teidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan kaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin naulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain ravintolahuoneessa…
"Puhuimme juuri sinusta, Johnston", sanoi hän vähän pakottamalla, kun Johnston istui peilipöydän ääreen, — "sikamaisesta onnestasi, kun klubissa vakuutit Concordian"… Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja nojasi taakse päin. — "Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen ominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää — —; sinä et hetkeäkään epäillyt Odessarukiita…"
"En, ja se juuri oli onneni."
"Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; — sinä olisit voinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka sähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani… Sinä se olet aika onnen lellipoika."
Johnston hieman tuijotti eteensä —. "Siinä ehkä on perää, mitä aina nyt…"
"Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi kova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon —. — Niin, erilaisia ovat ihmisluonteet; — minä olisin ensi tilassa ajatellut, että juuri minun laivani oli perikatoon joutunut."
"Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; — vaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon", sanoi asianajaja Gaarder ratkaisevasti.
"Niin — niin, — tietysti", — sanoi tirehtori loukkaavalla leikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, — "ja se se juuri on onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin lähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin luonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, — ei aavistustakaan asunut hänen mielessään."
"Minä tietysti en aavistanut mitään", — sanoi Johnston jotenkin lyhyeen… Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä tuijottamisesta, — ja keskustelu kääntyi peliin.
Äänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin äärestä, oli jotain kamalaa.
Teidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti kielellään arkaa syömähammasta ja mietti… Hänestä ilmassa oli ikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.
Hän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen, sovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui kotiin mennäkseen…
* * * * *
Kello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja lumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.
Johnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä hän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä iltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin pyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä…
Se hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana… Hän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä istunut… Iljankamäen sillan vieressä, — yksinäisen katulyhdyn ja höyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun joku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta lähetystä, — ja, — niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen mieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, — oliko siinä puhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut… oliko joku kysynyt taikka tiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt samalla kuin toinen — että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet kolahtivat edellä olevan reen selkään, — ja että hän silloin oli miettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä vakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin…
Välähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet päättämään… Niin, niin, — — siten oli hän aina asian muistanut —. Siitä ei ollut epäilemistä. — — — Hän siis ei ollut pyörtänyt hevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku onnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti… No Herran nimessä, onhan selvä toki selvää —.
Vaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein tasapainoon ruveta…
Kun Bratt sanoi, että hän ensinnä olisi kotiinsa ajanut, — niin hänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen päähänsä juolahtanut. — Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja odottamatta kuin tuomiopäivä, — niin että hänen tuskalla täytyi muistella kaikkea…
Oh, roskaa, vatsastahan se tulee, — ties Herra, mitä olen syönyt, — unohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos —.
Abraham parka!… sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei saa mentionia salongissa — uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan —
Voipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä, mestarien teoksissa —
— Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan läpi miettinyt…
Entä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? — se poikkeaminen olisi kaikki selittänyt, — — olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?…
Sähkösanomakuitti on oikeuden papereissa… ja siihen oli merkitty, että sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello — kello — eiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla yksitoista… Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä, niin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. —
Tästä on saatava selko!
Hm, — Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla hermoja…
Vaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.