XII.
Suuri oli kaupungissa jännitys, kun kuultiin rautatiepäällikön ja muutamain insinöörien matkustelevan piirissä tutkimassa ehdolla olevia kaupunkiin tulevia rautatielinjoja. Kaupungin valtuusto, sen edustaja stortingissä ja useat asiaa harrastavat olivat kokoontuneet Brennan kyytiasemalle, jossa tänään syötiin suurusta.
Johnston oli siellä, hänen piti vielä tänään jatkaa matkaa metsätiluksilleen. — Ja nyt pyörähti kyytiasemalle tirehtori Bratin vaunut, kaksi hevosta edessä…
"Saanko esittää kaupungin ja tämän piirin vallanpitäjän, tirehtori Anders Bratin!" — esitti Johnston hänet rautatiepäällikölle. "Nimen te kyllä tunnette; — ja tässä näette nyt miehen, koko rautatie-ehdotuksen alkuunpanijan, kuten tiedätte… Jos tahdotte selviä ja perusteellisia tietoja, niin saatte häneltä; — ja jos tahdotte neuvoja, joihin eivät ole vaikuttaneet nurkkaharrastukset ja sivulliset edut, niin on hän oikea mies antamaan; —: ja jos päähänne pälkähtäisi olla niitä noudattamatta, niin saatte myös pian kokea, että hän todella on Anders Bratt!"
Tirehtori hymyili ja katseli hallitsevasti ympärilleen:
"Minä joka tapauksessa olen Anders Bratt, ja iloinen olen, jos voin jollain tavalla teitä palvella."
"Minun ei tarvitse teille sanoa, että asiantunteva apunne on oleva minulle erittäin arvokas ja tervetullut, hra tirehtori…
"— Minä vakuutan teille", — lausui rautatiepäällikkö, kun suurusta syötiin ja vilkkaasti keskusteltiin, — "meitä kerrassaan piiritetään kaikenlaisilla ehdotuksilla asemain rakentamisesta ja suoraan tuovasta linjasta; — tuskin on laaksossa sitä halkeamaa, jonka puolesta ei kosolta esitettäisi kaikenlaisia, vaatimuksia, toivomuksia ja laskuja, luvataan tulevaisuudessa jos jotain rahtiliikettä, — puutavaraa, teuraita, voita ja paljon muuta…"
"Tiesin kyllä, että sentapaisia anomuksia sataisi päällenne kuin rakeita", hymyili Anders Bratt; — "ei ole sitä talonpoikaa, joka ei tahtoisi rautatietä oman ovensa eteen. Mutta kaikki tämä on tieltä laastava — täältä salmesta on linja vietävä kaupunkiin kuin linjaalilla, pitkin virran vartta… Ylämaassa valittakoon sitten toinen tai toinen reitti, mikä sopivimmaksi nähdään…"
Hän istui miehevänä ja levollisena, järkevä ja nopea katse syvälti tunkeutui asian joka puoleen, ja tyytyväisellä, varmalla tunteella siitä, että hän se nyt perältäkin oli se, joka peräsimessä istui ja johti. Hän se tässä istui yläpäässä rautatiepäällikön vieressä, ja päällikkö kysyi neuvoa, pyysi häneltä arvioita ja laskuja ja koitti hankkia hänen apuansa ja vaikutustaan joka tavalla… Tavattoman järkevä mies tuo päällikkö… hän se ei ollut niitä miehiä, jotka eksyvät kaikenlaisille syrjäpoluille; sitä oli Anders Bratt pelännyt, — mutta ei, oikea koura oli hänellä! Astui täyden askeleen, niinkuin miehen tulee, vaikka tiellä olisi ollut hevoskuormat kaikenlaisia anomuksia ja nurkkaharrastuksia —.
Tirehtorilla oli hauska tunne siitä, että hän oli oikealla paikallaan, tunsi itsensä tahdoksi ja voimaksi, jota muiden täytyi huomioon ottaa; — rautatie kun saadaan tähän piiriin, sen isä on Anders Bratt!
Pieni vaatimaton suurus, joka syötiin matkaeväistä ja siitä mitä talossa oli parasta, penkillä istuen, kun tuoleja ei ollut riittävästi, se oli tirehtorista uljas juhla-ateria. Rautatiepäällikkö ja hän, — taikka oikeastaan hän…
"Ajatelkaas, hra Bratt, kuinka minulla oli hyvä onni", lausui rautatiepäällikkö; hän kaatoi Bratille lasin ekstra kuivaa madeiraa matkapullostaan. — "Minulle onnistui heti alussa saada Johnston osoittamaan itselleni ne miehet, joiden puoleen minun pitäisi tässä piirissä kääntyä… hieno järki on hänellä — ja gentlemani hän on, — vapaa kaikista personallisista näkökohdista ja varma kuin kulta", sanoi hän hiljaa ja tutunomaisesti päätään nyökäten. — "Ja vanhastaan on hän tunnettu meidän piireissämme. Tuo järkähtämätön, humaaninen ja persoonallisuuksista vapaa katsantokanta, se antaa loistoa koko sille perheelle! — Luottamus, nähkääs, luottamus… Ja te, hra tirehtori, nautitte hänen luottamustaan varmasti ja täydellisesti, — suokaa, että onnittelen teitä."
Tirehtori nosti pari kertaa lasin huulilleen, ikäänkuin olisi hämmästynyt, taikka asiata miettinyt; — joi sitte verkallisesti. "Minä kiitän kunniasta", lausui hän sangen kylmäkiskoisesti, ja suupielissä ehdottomasti värähteli.
"Eikö se ole hyvää?"
"Ei. — — Se on, minä en juo viiniä aamupäivällä…"
Anders Bratt seisoi vähän myöhemmin, huulet yhteen puserrettuina, huoneen pienen akkunan ääressä ja katsoi, miten rautatiepäällikkö jäi pihassa seisomaan toinen jalka astinraudalla ja keskusteli Johnstonin kanssa, joka istui kääseissä, ohjakset kädessä, valmiina lähtemään.
Tuohan keskustelu näytti tutunomaiseksi käyvän! — Rautatiepäällikkö ehkä vielä lisäksi kuulusteli, ketä hän saattoi uskoa, ketä ei tässä piirissä?… Ja Johnston vaan istui tuossa hajamielisenä eikä tehnyt mitään, — niinkuin tavallisesti, — asetti vaan kokonaisen näkymättömän rautatiekomissionin… Ja hänen itsensä, Anders Bratin, — äänsi hänen sisässään kirventelevä ilkku, — oli tuo asettanut siihen ensimmäiseksi mieheksi. — Täytyi niellä semmoinenkin kunnia!… Hänen pitkä jäsenellinen ruumiinsa nosti ikäänkuin pykälän hartioiden kohdalle paljaasta vastenmielisyydestä.
Tuo, tuo tuolla kääseissä… istui ja vallitsi… piti kaikki ohjakset kädessään.
Tuo vanha kukistunut loisto tehtaalta!… puhkesi hänessä kuin tulipalo…
"Ihmeellisen unohtava ja hajamielinen tuo ystävänne Johnston", — lausui rautatiepäällikkö sisään tullessaan, "lähtee matkaan eikä muista ottaa edes sadetakkia mukaansa. Täytyi käydä huoneesta noutamassa hänelle omani; — hänhän aikoo kauaksi ylämaihin."
"Hajamielisyydessä se mies aina onnen onkii, se tietäkää", lausui tirehtori hymyillen, koittaen näyttää niin hyväntahtoiselta kuin suinkin, vaikka silmät omituisesti loistivat. — "Sitä ominaisuutta saa hän kiittää koko omaisuudestaan! Aivan unohti käydä kotonaan katsomaan sähkösanomiaan — ja sai sillä tavalla laivansa vakuutetuksi klubissa, ennenkuin lähti kotia lukemaan, että se oli mennyt meren pohjaan. — Ja että hän vakuutti hyvässä luottamuksessa, sen saattoi hän perästä päin autuutensa kautta vannoa — — — Ihmeellinen on sen miehen onni", hymyili hän ilkeästi.
Rautatiepäällikkö äkkiä katsoi hämmästyneenä Brattiin, ja kun hän ei voinut sen enempää lukea tämän kasvoista, niin vaelsi hänen katseensa etsien muihin läsnäoleviin saadakseen selkoa, piilikö tässä puheessa jokin syvempi tarkoitus. Äkkiä käänsi hän Bratille selkänsä.
"Joka tapauksessa hän on ehdottomasti kunnon mies", sanoi hän lyhyeen.
"Ehdottomasti, ehdottomasti!" — vakuutti Gaarder kuumasti. Suuruksen jälkeen oli hän nyt semmoisissa vireissä, että piti vähän antaa valtaa harmille ja suuttumukselle, joihin tirehtorin hävyttömät viittaukset klubissa Enoksenilla olivat aihetta antaneet…
"Täytyy olla tottunut tirehtori Bratin pilapuheisin", hymyili hän jotenkin purevasti.
"Te jumalavita saatte nauraa niin paljon kuin tahdotte", sanoi tirehtori leikilliseksi teeskennellen, — "tosiasioita toki ette kieltäne!"
XIII.
Klaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa meressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä olisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin —, ja jano, — joka viitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle…
Nyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja tuumaili lankkukauppoja.
… Ja tuo savun haju!… Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla, niin että melkein ei erottanut harjuakaan. — Kaupungilla huhuttiin kulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä… Hän makasi ja haisteli…
"On tämä oikeata savua, äiti!" huudahti hän akkunaan, — "harjulla se asuu kuin hieno villa."
"Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava", rouva tuli ulos portaille ja katsoi ympärilleen, — tuntuu ikäänkuin kammottavalta… Kaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan kuivaa…
"Mutta eikös ole… on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa seisomassa"…
Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka hänellä oli kädessään.
"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain raitistavaa juotavaa — vähän marjanmehua ja jäävettä — ehkä seltersiä? — en luule, että hän välittää väkevästä. —
"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä ilman Abrahamiaan!" — aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston astui kujaa pitkin kartanolle.
"Kuuma on tänään", puhkesi Johnston puhumaan, — "painostava, — maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä…
"Vai on Bratt alhaalla sahalla? — Aioin pyytää häntä pitämään huolta suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän pitää huolta omaisuudestaan."
"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte olla turvassa", intoili Klaus. — "Vaikka se maksaisikin"…
Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee", kiiruhti Klaus lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei jäänyt häneltä älyämättä.
"Oih, olin sanoa että — palakoon vaikka kaikki tyynni!" — lausui tämä sairaasti; — silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.
Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti… kun oli saanut
Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.
Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.
"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva", — pääsi häneltä; raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.
"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne."
"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta"…
"Enkö edes saa tuoda sikaria, — se varmaankin nyt maistuisi."
"Ei, ei, — ei kiitoksia…
"Ajattelen kveekareita", jatkoi hän keveällä äänellä, — "jotka kieltäytyvät valaa tekemästä… Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti"…
"Sitä olen usein ajatellut", myönsi rouva, "— varsin ihmetellyt. Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!… Ja miten kauhean raakaa, — sitoa ja velvoittaa siihen sielu… Se on barbarilais-ajoilta peritty."
"Mutta" — Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman raskas lausua, mitä aikoi, — — "kun meidän kerran täytyy se tehdä, — niin — koska semmoinen vala sitoo ikuisesti — en voi ajatella kauheampaa sielun kidutuskamaria — kauheampaa helvettiä!"
Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:
… "Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, — sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, — jotta voisi valita ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! — Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen kuvana: — — Oletko varma? — aivan varma?… Hämärästä, itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren pohjalla matelee… Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys… Ei yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa…"
"Rakas Johnston", — lausui rouva hänelle, "te olette oikeassa, — aivan varmaan; — mutta —"
"Olen varma siitä", vakuutti Johnston välttäen,— "että monta, monta onnetonta, — paljon useampi kuin luullaan! — on menehtynyt näiden epäilyksien vuoksi"…
"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi käsitellä äärettömiä arvoja?" mietiskeli rouva.
"Äärettömiä arvoja"… Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, — "mitä me tiedämme?… Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, — kaikki mitä teen, pieninkin liike, kaikki — puolihämärä aatekin, — vaikuttaa ikuisia seurauksia, — syiden ja seurausten ääretön sarja… En voi itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi tullut pelkka temppeliin"…
"Ja" — arveli rouva — "suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla."
"Niin, mitä me tiedämme", — Johnston puhui kuin kuumeessa, — "niistä laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä? — Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan idiotimaisen ihmisen päälle… Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä seuraukset." —
Hän joi vavisten.
… "Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen heinähangostaan —, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, — minussa ei ole miestä näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!"
"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! — Myöntäkää, että teitä tänään vaivaa huono mielentila."
"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; — sisässä käy ja kuohuu niin paljon… Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, — teillä on, rouva, oma omituinen tapanne"…
"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte Abrahamin kotia — häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja murehtimiseen maailman alkusyistä ja —"
"Abrahaminko kotiin, — nytkö luokseni?" — Hänen silmäkulmissaan tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla. — "Ei, ei, — eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni varjoon"…
Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet yhä enemmän alakuloiseksi. —
"Anteeksi!" sanoi hän, — ja lausui äkkiä jäähyväiset — "nyt näette, rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani."
* * * * *
Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.
"Vai on Johnston meillä?" vastasi hän Klaulle.— "Sano hänelle, että toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda hänen puheilleen tulemaan, — täytyy laittaa matkaan laivan lasti lankkuja."
Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.
"Sano se!" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.
— "Niinpä lähtenee lopulta tiehensä", mutisi tirehtori; hän ei ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia…
Jaha, — jaha; — hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen sirkkelisahaan, — Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, — ja rautatie minun hyvästä toimestani saadaan aikaan…
Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta, jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, — ehken eivät toki syrjäjokien varsilla?…
Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.
Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi erottaa kuka…
Teidentarkastajako? — tuommoisella vauhdilla!
Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin, joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.
Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon noustakseen.
Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.
"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?"
Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti, sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.
"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori antaa anteeksi, että minä —"
"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!"
"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä kertomukseni… ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. — Vai mitä hra tirehtori arvelee?… Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä"… Teidentarkastaja kuivasi kasvojansa.
"Törrisvandetin ympärilläkö? — molemmin puolinko?" — kuulusteli tirehtori kiihkeästi, — "ja ainako Liadalissa asti, — niissä kuivissa soissa?…"
"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat harjun takana toisella rinteellä."
"Niinkö? aivanko — korkealla harjussa?" kuulusteli tirehtori kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon välähdys.
"Ja metsä — kuivaa kuin taula", — sanoi hän pitkään…
Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; — mutta reipasti sitten äkkiä mielensä: — "No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; — kovalle — sangen kovalle — panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun poikki Johnstonin puolelle — — melkein mahdotonta"… Hän äkkiä heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan —:
"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko, muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin tappurassa… Sinne! — sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!"
"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, — arveltiin että siellä ehkä olisi —"
"Ne saa, jumalavita, harju suojata; — — kivi ei pala."
"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa —"
"Se on neuvoni!" — lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. — "Tehkää sen kanssa, miten tahdotte… Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, — ja luulisin melkein tuntevani ne seudut."
"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; — juuri saadakseni paikkain tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä —"
"Elveberginmetsät minä sanon, — ne ne ovat vaarassa! — rientäkää ja hevosta selkään!" —
Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.
Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman ilkkuva vahingonilo kasvoissaan… Hohoo, — tietysti olisi kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin — sitä olisi tietysti odotettu! — — ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle vartioimaan "meidän Johnstonimme!" — omaisuutta ja etuja! — Niin aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi ystävälle!… Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.
Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.
"Metsävalkea, Jette!" huusi hän — "suuret Elvedalinmetsät ovat vaarassa, — — Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat"… lausui hän kamalalla humorilla.
"Olen huolissani Elvedalin metsistä — suunnattoman arvokkaat"… lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin ajoi pankkiin…
Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, — "Elvedalinmetsät! — Elvedalinmetsät! — suunnattoman arvokkaat, — satoja tuhansia vaarassa!"
Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä, uteliasta pakinaansa… tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset luotaan niin pian kuin suinkin… Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt. Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä — häviö kun uhkasi ja kurjuus! — Olivat hopussa kuin naiset…
"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin kuolinpesästä, — ne makaavat ja makaavat, — ovat jo päälle kahden vuoden vanhoja" — — —
Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen iltapäivän helteessä…
— Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.
Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan — —
"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä johtamaan", ilmoitettiin ovesta.
"Soo!"
Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä äkkiä ajatuksiin vajonneena.
Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen paremmin nähdäkseen.
Noh noh, tässähän minä olin; — hän silmäili muutaman arkin sarekkeet, kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen…
Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.
Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.
Harjussa tuo rotko… mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.
Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä pitämättä tuijotti hän papereihin…
Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle…
Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui teidentarkastajan kanssa…
Tuo rotko…
Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita isälleen, — noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; — ja sitten oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät, — mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.
Helteinen rotko…
Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan varretkin — — kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli kulo… Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa…
Ei kukaan huomannut sitä! — Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa… ja niin sai kytö edistyä rotkossa, — sen täytyi nousta niihin kuusiin, joita seisoi rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren tehtaanmetsät… Johnstonin koko omaisuus —
Sitä ei huomaisi yksikään sielu… Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen…
Ja tulivatpa sitten — sammuttamaan!
Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, — kuinka valkea pääsi vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle hohtaen tehtaan saloille… ja tuli tarttui — tarttui riivatusti! — itse paksuun, tiheään tukkimetsään… Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja kahdeksan tuumaa, — hiljaisesti varttumassa, — ikäänkuin Johnston itse, — kunnes seisoo koko mahdissaan… ikäänkuin esi-isä Abraham… jalosti kasvaneena…
Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja forellit kiehuvat purossa!…
Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, — hävitti virstottain… Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää… Tirehtori istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä —
Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: — Semmoinen kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!
Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään…
U — mmm, — kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee tuuli itsestään, — palopaikoilla aina puhaltaa… Kyllä tulee ilman viima, — riittävästi — kerrassaan! — vetäisi humisevan tuulen alhaalta, koko laaksosta…
— Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä enemmän kuin savutorvesta!… Minäpä luulen, että tästä tulee vähän kuin häviön tapaista, — ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti pyytää pientä kädenapua. — Siinähän on miehen koko pääoma… He, he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui — —
Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä — taidolla neuvomaan, hän — ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. — Hän kyllä hieman myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa, — he he, — — ei, — ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan…
Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.
Niin edesvastaukseen!…
Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.
Luulenpa, että olen hullu, — aivan mieletön! Minähän se olen neuvonut ja komentanut.
Minähän se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa — —. Teen suoraa päätä kamalan rikoksen…
Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?… alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.
Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.
"Onko höyrylaiva tullut? — Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?" huusi hän. "Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne…
"Onko pankinlähetti siellä?" huusi hän pihan perällä olevaan rakennukseen, — "saa tänne teidentarkastaja — — kohta paikalla —
"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa", sanoi hän Gaarderille, joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. "Koko työjärjestys on muutettava!… Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on metsä auaistava — niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä lähetän joka suunnalle… Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt liian pitkälle.
"Juokse Johnstonin luo, Klaus, — niin otan sinut matkalla kääseihin, — älä säikähytä häntä — sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla suinkin voidaan."
"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä" — lausui
Klaus ja oli samalla jo menossa.
XIV.
Uusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä tirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo aamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.
"Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan teidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä, muuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin päivän kuluttua… Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani ryhtyisin. — Olkaa niin hyvä, — tässä on hyvä nahkatuoli! — ja voin myöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä" —
"Kiitoksia. — Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin tahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän teki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, — pikkumainen turhan tarkka juristi — tämmöisessä levottomassa merimies- ja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen."
"Kunnon mies ja hyväpäinen", — lausui vouti päätään nyökäten jotenkin kylmäkiskoisena.
"Kyllä vaan, — semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen pyöriin… Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, — eikä hänen mieltään juuri kysytty" — —
"Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen", hymyili kaupunginvouti. "Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi osattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi."
"Hm, — sairasmaisesti itsepäinen mies! — Hän oikeastaan alkuaan ajoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. — Olette kai huomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen? — No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja poliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi — sanoo kokonaista kaksi — lyhtyä muutamaan kujaan! — Sitä varten väänsi hän nurin koko kaupungin, — ja niin sanoakseni hirtettiin noihin samaisiin kahteen tolppaan — —. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla poliisimestarina näinä vuosina".
"Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän", arveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän alle.
"Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan", arveli tirehtori.
"Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle hyvää tukea ja apuansa!"
"Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, — ja saatte nähdä, että samalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.":
"En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne", vastasi kaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä oikeastaan olisi syytä ollut. —
— On kakko kaunis päältä katsoen — juolahti tirehtorin mieleen; hän mittaili voutia katseillaan, — vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori itse, — noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä, joita teki mieli väistää jo matkan päästä…
"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte", — tuumaili kaupunginvouti, — "että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin, joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan… Matkustavaisten luku yhä lisääntyy… rouva Michelsenin hotelli sen heti näöllään osottaa — vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, — korkeat upeat huoneet, joista näkee sataman… Ja semmoiset huoneet julkisia kokouksia ja konsertteja varten!"
"Hm — niin, meillä oikeastaan on kaksi suurta hotellia. Enoksenin on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä parempana."
"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti silmäsin, sai minut arvelemaan —. Mutta, hm", — hän veti jälleen ylähuulen nenän alle — "semmoisesta en tietysti vielä voi lausua varmaa mielipidettä… Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan."
Vallitsemaan… vallitsemaan… Tämä omituinen lausetapa koski tirehtoriin… näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.
"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä", lausui kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. — "Ihmisiä, joihin minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä… Teillähän on tuo hieno ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies kerrassaan viehätti minut."
"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset", pääsi tirehtorilta kiireesti.
"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora… kopeutta ei nimeksikään; hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle tunnetulle Macolmin suvulle."
Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:
"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; — kauppasuhteet ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! — Voinpa sanoa, että olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut", lausui tirehtori muka vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä… "Kaikissa niissä metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma, ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, — minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; — ja minulle tosiaan onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi, — mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, — että kulo vielä saatiin pysähtymään!… Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko Johnston-Macolmin suvulle…"
Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa toistakin puolta, — nimittäin poliisimestaria — —. "Minäpä kuulin Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä."
Tirehtori nousi samassa seisomaan. "Aikomukseni oli siis — paitsi että kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos ehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja asumisenne, — työväkeä hankkimaan — nikkareita esimerkiksi. Sahalla on minulla kyllin väkeä teillekin lainata."
"Miten olette ystävällinen… sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!"
Tirehtori kiiruhti katua alas
Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla satulassaan, — aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia teitään, — jos nimittäin se laatuun käy!… "Joihin voi liittyä"… Valitsee seurustelupiirinsä — —
Ja heti puuttuu Johnstoniin!… Tirehtori huitasi kepillään ja kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja purrut… Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi…
Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. — Hän se hiis vieköön vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon vietolle!
Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!
Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä…
Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein paikallaan… Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi ruveta, — siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle… se jää kun jääkin toisen luokan hotelliksi!
Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin sivu käynyt… Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja katuovesta loisti messinki, — ja portista hän vilahukselta näki diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.
… On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä tänne kokoontua! — — —
— Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.
Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä punaisemmaksi hän kävi.
"Ti-reh-toriko — meillä? — Herra hyvä varjele!" — Kauha vaipui hellalle.
"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."
"Minuako? — — Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee… Minä oikein… koko ruumiini vapisee… Minä en sinne lähde, — siihen minua ei saa mikään inhimillinen voima! — hän se otti minulta klubin — ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit… Hän otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, — ja vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! — Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano hänelle se. — Sano se!…"
Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.
"Sano se, — sano vaan se!… Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois koko hotellista?"
"Mutta ei", — rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin tavallisesti, — "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."
Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella, ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.
"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella… saanko kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. — "Tirehtori on niin hyvä ja istuu."
"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."
"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet tehdä tirehtorin tuttavuutta, — kuinka monta yötä olen valvonut ja vuoteellani itkenyt —"
"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa, — teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä pitää."
"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.
Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:
"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista teitä vastaan, rouva Michelsen?"
Rouva kavahti… oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?
"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?…
"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista, rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät kuulu minun luonnolleni", — tirehtori leikillisesti taputti rouvan kättä. — "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa. — Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille toiveille sen saamisesta, — täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen te varmaankin käsitätte. — Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, — se ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"
"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.
"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", — lausui tirehtori silmää iskien, — "oikea lapsi julkisessa elämässä, hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee… Tuo diligenssilaitos oli minulle arveluttavana esteenä, — mutta vihdoin onnistui minun yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu —.
"Ja samalla, — olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin minäkin, — olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina… En luule varsin suuresti erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani arvostelemaan; — kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä pitänyt, — minä en pyydä mahdottomia…
"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla… Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä pitäkö, — luottakaa huoleti minuun… Ja vähitellen, niin arvelen, olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia — se on niitä toisen luokan, näettekös!… Hän saa jäädä hätävaraksi, kun täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! — Poikani Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; — nuorille ihmisille näettekös vaatii viihdykästä."
"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori", pilaili rouva, — "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet vieraanani."
"Hm — mm"… Tirehtori nousi lähteäkseen.
"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.
Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan — kovasti hänen mielensä kuohui. — "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma… Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä vuotena takapajulle joutunut… Mutta nythän on kaikki taas parhain päin kääntynyt!"
— — "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, — "kun tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, — mutta perästäpäin sittenkin kirventelee!"
XV.
Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin kanssa.
Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti päästäkseen sohvaan lepäämään… Levottomasti, melkein tuskallisesti oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä…
Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, — ja rouvan mielestä hän kävi niin luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, — että rouva sen vuoksi tunsi oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana hyvästä.
Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, — unohti, mitä viimeksi oli sanonut… Nyt puhui hän perintötavaroista ja vanhoista kaluista…
"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,
Johnston!" pilaili rouva.
"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja — kuulkaas nyt, älkää virkatko siitä mitään Bratille!" — hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti. — "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; — onhan tämä, niinkuin sanotte, hieman lapsellista… hieman omituista"… pakisi Johnston puoleksi hämillään —. "Mutta miehenne kello on todella sangen merkillinen… Kerran hän siitä minulle kertoi… Hänen isoisänsä osti sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle, Köpenhaminasta muistaakseni, — se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti suuren kellotehtaan Sveitsissä?… Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi Islannissa kuninkaaksi… Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan — — joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" — kysäsi hän tavattoman varovaisesti… "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, — Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"…
Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli… "Tuommoisessa kellossa, joka vaan käy ja käy… ja laskee, mittaa todellisuutta… siinä voi olla kokonainen tuomio…
"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", — lausui hän äkkiä itseänsä kooten, — "paitsi muusta — mutta älkää minulle naurako — — siitä onko kello viime vuosina — se näettekös on jo kulunut, — edistänyt vai jättänyt? — kuluneet kellot aina tahtovat edistää — — se luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita…
"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin", — mutisi hän.
"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.
"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, — on maannut siinä koko viime vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan… Bratt on luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."
"Vai niin — vai — rikki — monta vuotta"… hän näytti kerrassaan pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä…
"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän äkkiä uudelleen aineesta poiketen. — "Nyt muistan, — noihin pieniin kultaperiinhän minä tartuin —. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, — ja tuota pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! — Niin hieno ja vähän — vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin… Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, — ikäänkuin tuo kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."
"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili rouva, — "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana loukkauskivenä nuoresta pitäen."
"Hm, — minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät minua viehättävät —. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne päälläni lepäävät… Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? — Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse… Usein tulen tänne vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"…
Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston… Te ehkä vähän luotatte minuun?"
"Vähänkö?"
"No niin, sanokaa sitten paljon; — se imartelee minua. — Ja nyt koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta… Mihin tilaan omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.
"Älkää naurako, älkää naurako, — no niin, näenhän minä sen teistä, — naurakaa mielenne kyllältä, — kun olen lähtenyt."
"Kuulkaas Johnston! — eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo vanha kello lahjaksi?… Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin paljon valtaa Bratin yli; — onhan se perhekalu ja —. Mutta jos se teille iloa tuottaisi, ja etenkin, — etenkin, — jos saisin Bratille sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, — että te salassa käytte ja kadehditte häneltä tuota kelloa?"
"Ei, ei millään ehdolla, rouva! — kuuletteko", — huudahti hän melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä; — niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee, saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei aavistaisikaan —"
"Nyt sanoitte jotain, Johnston, — nyt sanoitte jotain"…
"Mitä niin?"
"Se oikein alkaa ajatteluttaa — mitä nyt sanoitte… Useinkaan en teitä ymmärrä" — —
"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, — antakaa minulle siitä kätenne, — hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani, — minua hävettäisi. — Semmoinen on luonteeni… Ainoa maailmassa, jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä avomielisesti kuin rippi-isälle… Niin niin, niin niin, — minä alan tässä sydäntäni purkaa niin että… huomaan, jo on aika tieheni korjautua"…
Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman etunojassa lehtokujaa kulkemaan…
— — Oliko siinä se vika, että se edisti? — toisti hän varmaan sadannetta kertaa…
Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, — kiiltävää, hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa… Hän näki sen, — se oli niin siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, — juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä, ja vakuutus sen mukaan merkittiin, — kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista…
Oliko se edistänyt, — väärin se varmaan kävi, — ja oliko ehkä kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, — esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? — eikö ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut mahdotonta sitä tavata, vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa… Kuitin mukaan oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä vailla yhdentoista — sikäläisen kellon mukaan… Kaksikymmentä yli yhdentoista — olisiko sillä välin — —
… Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, — eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!… Se aavistus, joka hänellä mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan, — ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä haaksirikkojen pelkoon sinä iltana — eikö se mitään merkinnyt?…
Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, — se kasvoi hänen mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria… vihdoin takertui hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli kullasta — —
Jos se edisti, niin hän oli vapaa, — tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.
Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät… kun viisari jätätti, — kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!… Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen jatkona; — vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi… ja haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan…
Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, — tuikki kuin äkämässä neula… jätätti — — edisti…
Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, — niin usein kun olikin arvellut, aikonut, tuntenut siihen viettelystä; — mutta aina hän oli peräytynyt, kun sanat jo olivat huulilla.
Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, — ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää…
XVI.
Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista, — etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi kaaria… Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut. Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa kaupunkikonttorille — ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja neljänneksessä!
Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä istuivat iltapäiväkahvin ääressä.
"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, — "tunti on jo siitä kun söimme päivällistä. — Oletko syönyt ulkona jossain?"
"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti, — — "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? — vaeltakoon rauhassa omia teitään."
"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi — sattumalta", sanoi Klaus ja laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. — "Entä nyt! — lueppa mitä seisoo tuossa… Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu… Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti… Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."
"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan.
"Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."
"Niin isä!"…
"No niin kyllä, Jette", — lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli; olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; — "vähäsen ansiota uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni…
"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, — "vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut — —. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet… Se oli minun ehdotukseni, — ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään pudistivat; — se muka oli niin mahdotonta. — Ja kerrallaan kävi se sitten niin mahdolliseksi!"…
"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, — että nimittäin kaupungilla jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä että olet — paitsi kolmen lapsesi isä, — myöskin tänne tulevan rautatien isä… Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä; samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus, aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, — ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, — ja kun kerran olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, — tuomaan isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."
"Minulle? — minulleko, poikani?"…
"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin vaatimaton."
"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori hymyillen.
"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut kaikki, äiti — enkä salannut rahtustakaan. — Tätä olen nyt sisässäni kantanut sangen kauan — helmikuusta alkain aina toukokuuhun, — ilman että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! — Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? — tietysti. — Olen varma, että hän sitä perästäpäin väittää, — Gertrud on aina älyävänään kaikki, äiti… Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen; ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia odotimme… Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin perustanut."
"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.
"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin lattialla.
"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti — — hän vaan niin mielellään riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"
"Loruja", — murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä tuulella.
"Yksimielisesti huudettiin — taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä, — kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat, että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi…
"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä päivällisiltä!"
"Soo, soo, — jaha, — vai perältäkin… minulla on kunnia… että hra
Johnstonin poika"…
Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.
"Oliko Johnston kokouksessa?" — kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen kääntyen.
"O-li, — ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt tulevat rautatien varteen."
"Minä se olen, — minä, — joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen miehen taskuun…" mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi kuuluivat raskaalta huokaukselta… "Hra Johnstonin poika, — nuoren perijän taideteos, — he he, — he he, — kiitän kunniasta! — sitä pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla nyt on parinsadan tuhannen omaisuus… Ei" — hän kääntyi omaistensa puoleen rajussa mielenliikutuksessa, — "kiitän nöyrimmästi, — siitä kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"
Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.
"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti hämmästyneenä eteensä, — "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta hän vaan potkii vastaan!… Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää — — — Jaa-a, — kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, — saa tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" — hän käänsi katkerana kulkunsa päivällisruokia kohti.
"Kokemusta maailmasta, — sinäkö!" — huudahti Gertrud hänen jälkeensä.
"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. — Hän näytti nyt niin oudolta, — kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain kauhistunutta… Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen —
"Gertrud, — ei, tänne voi joku tulla! — Gertrud, seuraa minua!"…
Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle…
"Gertrud", — kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi…
"Minun täytyy se sanoa, — vaikka vaan kuiskaamalla, vaan kuiskaamalla… minä en uskalla, Gertrud!… Isä on muuttumaisillaan varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt vasta olen sen käsittänyt, — tänä päivänä vasta!… Me emme voi häntä auttaa, — emme voi häntä auttaa… hän on, — niin, miten sanoisin, — vaan minun täytyy se lausua!" — huudahti hän — "joutunut kehnon ja ruman kateuden saaliiksi… Johnstonia vastaan"…
"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan… Ei tämä koske vaan Johnstonia."
"Ei, ei, — häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin nimi mainitaan! — Se polttaa ja kirveltää… Tilapäinen pieni sana voi saada hänet aivan suunniltaan, — kasvaa mitä pahimmaksi loukkaukseksi!… Hän salaa sitä, — puree sormiaan — oletko huomannut?… Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään… Ja pahinta kaikesta! — hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa teeskentelemään, — kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä on sielulle helvetti, ellei tämä! —
"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän valheellisiksi. — Oih, — se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva…
"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia… Siinä on jotain hullua, hurjaa… ja jotain — jotain", — kuiskasi hän salaperäisesti, — "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on — jotain käsittämätöntä, — johon isä on syypää…
"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, — vaikk'ei maailma niitä näe —. Isä on sairas, — suunniltaan — riivattuna" — rouva nyyhki ääneensä — "sairas kalvavasta kateudesta!"…
Hän painoi päänsä tyttären helmaan.
"Aivan kuin minun ja Abrah —" — — huudahti äkkiä Gertrud; — hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään… Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, umpimieliseksi, jäykäksi — poissa olevaksi…
Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta… Mustasukkaisuus, — kateus… samat mielettömät intohimot!… Etkö ole kuristanut omaa rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni… Hän istui ja silitti äitinsä päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli — —
Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!…
Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.
"Olen miettinyt, Gertrud, — että eiköhän pitäisi kirjoittaa Abrahamille?… Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja alakuloiselta. — Kirjoittaisinko minä… vai"… hän katsoi hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, — "miten luulet, Gertrud, — kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit… Kummanko luulet paremmaksi? — Kotia hänen pitäisi tulla… Minusta käy välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi isänsä luona… jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin —"
"Minäkö, äiti? — kirjoittaisin… nyt"…
Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään. Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa, joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun he silloin keskustelivat tuolla maantiellä… Gertrud kotona pikkukaupungissaan… oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa entisten muistojen romukasassa, — jäänyt unohtuneeksi idylliksi…
Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; — mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään… Mallejako, joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän sydämensä sisimmässä pelkäsi?… Ei, — vaan koko hänen taidettansa, hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle ahdistanut! — ja kuitenkin, — olihan se hänen rakkain ajatuksensa, että Abraham olisi taiteilija? — maalaisi ihanasti! — hän rajulla tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?… Mihin kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet saattanut?…
Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, — "kasvaneet yhteen", kuten Abraham oli sanonut… Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti…
"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?
"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo huomisaamuna varhain."