XVII.
Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista — aivan odottamatta!…
Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan, märkänä ja keskeneräisenä — — —
"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se", — pilaili hän… "Mutta minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, — saat velkasi anteeksi… Mehän olemme kauhean rikkaita! — — Sangen hyvältä näytät nyt, isä, — en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; — mutta maalarille mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään —. Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla —."
"On sekin päähänpisto…
"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen perille, — miten näin äkkiä palasit kotiin… Sinulla on joku syy, poika!"
"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin."
"Oh loruja, — sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua — —.
"— Niin, mutta iloinen olen, että tulit! — Eihän se ole juuri hauskaa, kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan… Ja, — täytyy tunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas… Mutta nyt kun lupaat jäädä tänne talveksi, — nyt luulen helpottavan…
"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, — Sofia täti on sinulle jotain kirjoittanut? — Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt", huudahti hän äkkiä hermostuneesti.
"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; — hänen sanainsa mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin… Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!"
"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut…" kysäsi isä tutkivasti.
"Kunniasanani — — —. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että — pisti päähäni eräs — vanha tuuma — —. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse —. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; — sangen merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana voimankoetuksena. — Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; — ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua"…
"Niinkö siis oli asian laita, — ja voinko siihen luottaa! — Et siis tullut minun terveyteni takia…"
"Paremmin oman terveyteni takia —. Mutta miten oikeastaan on sen terveytesi laita, isä… teetkö mitään sen parantamiseksi?"
"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; — ja käyhän sitä vähän raskaaksi." — —
"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen raatamiseen, isä! — Sinussakin on jotain epäsäännöllistä taiteilijaverta. — Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun kanssani? — — Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, — semmoisen kuin minä tahdon, — emme semmoista kuin sinä", — pilaili hän —. "Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle koskelle ja alaspäin yli etäisen veden… Minä yhä enemmän ja enemmän alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät. Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme"…
"Eikös ole ihmeellistä Abraham, — siitä pitäen kun sinä aamulla palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä… Sangen mahdollista on, että vaan kaipaan vaihtelua, — muita harrastuksia kuin näitä, jotka eivät oikeastaan ensinkään ole omiani." —
"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys, kuin liiaksi syöneellä miehellä."
"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun kolmen tai neljän päivän päästä."
"Etkö ennen?"
"Parin kolmen, — ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa… ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi ja panee veren nousemaan päähän… Viime aikoina olenkin elänyt paljaassa veren nousussa… Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja — ajatuksistani!"…
"Syö englantilaista suolaa, isä!"
"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, — — kun nyt esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee."
"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? — Sinähän olet nyt varakas mies."
"Kun ei ole, niin kuvittelen, — jotain oikein kamalaa! — punnitsen ja pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, — joka olen omaisuuteni hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten hra Cophagus sanoo… Lopulta aivan paistaa itsensä — kun ei ole todellisia huolia…"
"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä",
"Aivan niin, — olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. — — Kun nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. — Niin kyllä, meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, — rakentaa… Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin itsellesi, poika! — oikein romantillinen"…
"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; — minulla tosiaan ei ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; — sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa."
"Ei ole hullumpi ehdotus! — Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos vähän karkaisisit itseäsi, Abraham" — —
Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan…
"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, — paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! — — Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, — ja taas tulee tuo raskasmielisyys — —.
"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?"
"Tohtori… näetsen Johnston; — jotta veri joutuisi —"
"Ei nyt, ei kiitoksia; — veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan; siltä rupeaa tuntumaan — —. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, — — huh! — Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi… Ei mitenkään —. Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala… Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"
* * * * *
… Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän… herättää harrastuksia… että saisi nähdä hänet onnellisena…
Mutta — minä en ole Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa — ja jolla on oma edesvastaukseni… Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi… ruveta hyvälle päälle… Mutta, — tuon valan nyt olen kerran tehnyt, — ja, eikö sen laita ole oikea? — Se on minun asiani se, — — joko yritän sen unohtaa, taikka en…
Kas niin, kas niin, — siinä sitä ollaan! — Enkös taas heräjä keskelle noita iankaikkisuuden mietteitä? — Eilisyönä, Abrahamin kotiin tultua, nukuin niin suurenmoisesti; — avasin silmäni ja luulin kellon olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, — ja se olikin jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; — sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan…
Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä… Ja nyt, — tässä nyt olen jälleen… pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa…
Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; — että ihminen on yksin, yksin, — ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää ympärilläsi… Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä huimaavan, yksinäiseksi — — ja se se tuottaa niin suunnattoman tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi…
Mutta minä, — olen sairas, olen… Se on, minulla on jonkinlaisia omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne selviäisi, kävisin terveeksi — ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa metsään, kylpemään… Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä, eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, — jos se tulee mukana, niin — — —
Mahdotonta ei ole, että se kello edisti… vanhat kuluneet kellot, joissa on uudet vieterit… Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla… olisiko sillä välillä… Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut omaatuntoa vaivata…
Niin niin, niin sitä luulee, toivoo… Vaan eikö se riipu mielikuvituksesta…
Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, — kuinka kauas oli se voinut painua?… mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja myöhempään…
Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän voinut ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai eikö… kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.
Hän seisoi ja tuijotti sänkyä…
Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille… Paras pukea ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. — Ja ajatella Abrahamia…
Jos ottaisi käteensä kirjan… Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan…
Ei — — —
Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon alla tässä asiassa, — voi kun voikin… Ja kun olisin terve, niin terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. — Se sanoi sen niin selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän…
Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä en jaksa enää; — enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden, enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle —.
Minulle merkitsee tämä joko tahi!
Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai välittömästi tämän kautta voittanut? — koko omaisuuteni, — — niin että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, — — mikä riemu se olisi!
Sitä vaan ei tee… sillä olenhan minä niin "ylen onnellinen!" — jaha, mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus —
Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut…
Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; — mutta liha ja veri ei tahdo… Se on liian luonnotonta, — riipun liian kiinteästi tavarastani, — — onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään juurtunut…
Jos testamentilla lahjoittaisi pois? — Antaisi arkailematta koko roskan… Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!…
N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on lahjoitettu pois samasta syystä, — jonkin sovittamiseksi.
Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä…
Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan! huudahti hän…
"Abraham! Abraham!" — yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa huoneessa.
"Mikä nyt, isä, — mikä sinun on… Sinähän loistat, ikäänkuin olisit voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman…"
"Olen varmaan iloinen, poikani, — — ja auta nyt isääsi!"…
Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä…
"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle… jotta ihmisen voimat eivät riitä niitä kantamaan… näetsen, — minä en luule, että olen konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon… Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, — kokonaan!" —
Siinä siis syy, — sielu sairas…
Abrahamiin nousi valtaava tuska, — tämä saattoi päättyä…
Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua tasapainosta, — vaan vaikuttaa isään varmuudella.
"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham… Olisit voinut elää itsenäisenä rikkaana miehenä mutta — — —. Sinusta kai tämä on perin raskasta?"…
"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? — Et suinkaan voi kerrassaan repiä kattoa pääsi päältä?"
"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", — vastasi Johnston raskaasti. — "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin tarkoituksiin…
"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, — mielipuolen työtä? — kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi — antaa pois koko toimeentulonsa!"
"Oletko hullu, isä, — minunko tähteni?… Saan minä täällä kotona itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois… Ei, ei, — anna ja lahjoita vaan mielesi hyväksi!
"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi toteuttanut"…
Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. "En tiedä, voinko enää käydä oikein terveeksi, Abraham! — mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei isäsi ole tuntenut itseään elämässään…
"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen… Ole niin kiltti, että saatat minua alas, minua vähän pyörryttää…
"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle ollut"…
— — Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä…
… Kovasti oli elämä isään koskenut… Hän ei ole kestänyt tässä aallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut —. Ensinnä sai raastaa tehtaan vararikosta… ja sitten — kuuden seitsemän vuoden kuluessa, — kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, — hankki haarniskan semmoisen kuin mikäkin Bratt…
… Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana… Ensi luokan piletit… makuuvaunut… hienot hotellit…
Oh roskaa, — nyt on niistä päästy! —
Täytyy pitää huolta, että on jotain olla Abraham Johnstonkin…
* * * * *
Tirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää katua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta hän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten kaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan oikeuden määrätä rahain käyttämisen, — ja kuolemansa jälkeen loput omaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä arvopapereita.
"Merkillinen mies!" sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli syvästi liikutettu; — "ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä luulla."
"Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus", puhkesi Gaarder sanomaan, niinikään liikutettuna; — "oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin siihen tottuu — koko omaisuutensa!"
"Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt"— lausui tirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin tonttia ja laivasiltaa, — "ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin hoidettava ja tarkattava."
"Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli piirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään riisunut!" huudahti Gaarder haltioissaan.
"Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, — ja", — tunnusti tirehtori suoraan sisustaan.
"— Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo — mahtimies, joka taas alkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan vanhalla loistolla, — ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia siitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen mahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta liikuttivat!"
"Suurenmoinen teko!"
"Tietysti"…
"Tahtoo herättää huomiota, — olla loistava esimerkki."
"Niin varmaan, — voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä", — lausui tirehtori.
"Syyt?… ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!
"— Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi käsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän puolesta vielä on olemassa!"
"Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi", — lausui tirehtori tylynlaisesti — "haaveksiva, — herkkä vaikutuksille… Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla."
"Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla viehättämättä", — jatkoi Gaarder innostuneena, — "sen sanon että" — — —
"Noh, noh, — tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa silmissä, — ja muista ei se mies välitä nimeksikään — —. Mutta poika" — sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, — "eikö liene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua löysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, — kumarrella tilauksia ja taistella leivän edestä"…
"Ihmeellistä kyllä", aprikoitsi Gaarder, — "että hän niin innokkaasti joudutti asiakirjaa valmiiksi — —.
"Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!" huusi hän tälle vastaan; —"se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta huomenna."
"Hyvästi, hyvästi Gaarder!… täytyy lähteä säästöpankkiin", — lausui tirehtori äkkiä. —
— Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu, joka Johnstonin huoneessa oli noussut — —
Pthyi, sylkäsi hän… Tuossa Johnstonissa on, hitto vieköön, etevyys semmoinen, että se kerrassaan panee hurskaalle mielelle! — En eläissäni ole nähnyt semmoista, en, — luopui noista metsistä yhtä tyytyväisenä, kuin joku toinen olisi ollut ne saadessaan… Sen vuoksi että hänen hienolle luonteelleen nyt kerran soveltuu tehdä hyvää omaisuudellaan. — Häntä ei huvita omistaa sitä, jota me muut pyydämme hiki hatussa, — vapaasta tahdostaan alkaa jälleen elää vaatimattomana, uutterana miehenä… Eläissäni ei mikään ole näin minuun vaikuttanut. — Täytyy, hitto vieköön, pyyhkäistä hatun päästä hänen edessään; — ja minä olen ensimmäinen sen tekemään!
Niin, niin, — koska omaisuus nyt muutetaan rahaksi, saamme kai pian ottaa sen vastaan… Saadaan kai sairashuone kaupunkiin — tai kenties turvakoti vanhoja palvelijoita varten, tai merimiehiä. — Joo, siitä toki tulee toista kun Harrestadin puuhista! — Ja entäs maalla, — hän puhui kerran avusta talonpoikaispojille, joilla on lahjoja taiteilijoiksi —. Tai köyhäinhuone? — kouluja — —. Hänellä on siihen suuntaan tuumia…
Ja niin menee joka reikään osa omaisuutta! — jonka avulla hän pysyi pinnalla maailmassa…
Mutta itse asiassa, hänet mainitaan joka kerta sanomissa… Hän saa todellakin kyllin tyydytystä turhamielisyydelleen, — jos häneen on mennyt inhimillinen heikkous tulla mainituksi hyväntekijänä — — —
Hitto vieköön, eikö hän vaan esiinny ihan uudessa loistossa! — Hän tulee painamaan vaa'assa enemmän kuin milloinkaan ennen. Koitappas sanoa sanaakaan häntä vastaan…
Hän? — kyllä hän korotetaan pyhimykseksi vallan! —
Hm-m, — sitä laskutaitoa… Kuinka hän tehneekään, se vietävä, aina hän joutuu ylimmälle sijalle.
Viisas, — syvälle näkevä — pääsee sinne minne hänen kunnianhimonsa pyrkii, — ostaa sen niillä metsillä.
Äh! — välikö sillä omistaako mitään, kun kumminkin saa johtaa koko tanssia. — — —
Sellainen paavi tässä. —
Se saatana! — ja hän paukautti keppinsä säästöpankin portaisin.
XVIII.
Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen kevennys — sekä mielen että omaisuuden puolesta, — testamentin kautta, — näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä paksu matka viitta liehumassa… Hän oli matkalla kiittämään neiti Brattia kirjeestä.
Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain pandurimaista taikka tsuaavimaista.
Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja — melkoisesti epäilevällä kannalla Gertrudin suhteen… siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi…
Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin saattoi säilyttää illusioninsa hänestä… Mutta lienee sama seikka naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden, jota emme ole saaneet onnistumaan; — ne kiihoittavat yhä meidän mielikuvitustamme… Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua… Oiva, kerrassaan kelpo, ylevä tyttö; — ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys; — ja niin mustan musta, — minusta tuntui silloin muistaakseni niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta…
Hohtavan puhdas lumi! — hän huudahti — ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa sitä valaisemassa… Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa…
Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja ottamaan…
Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; — sieltä kuului jyminää ja humua…
Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin oman maansa! — hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri luisti hänen ohitsensa — kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain lastauksesta.
Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme, taikka lehmämme… Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä, — ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, — niiden silmä on tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa, niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, — lypsävät ammeettain ja ovat tuberkelitautisia… Kukolla, vuohella, kissalla täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, — puhumattakaan tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä italialaista…
Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.
… Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, — epäilemättä, — voima sama kuin isällään; — jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka joltain näyttää — mutta — jossa kuitenkin perältäkin on jotakin — vapautumatonta…
On sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita että mustia, maailman markkinoilla… Ja voipi niihin vaipua hyvinkin syvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi, ovathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen keskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; — syvyydestä ei enää nouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa — — Ei, sitä ei enää lumoudu sillä tavalla — jotta uppoisi… sitä ei enää anna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!
Se juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; — me tosiaan lujasti luotimme toisiimme…
Nyt kun lähden tulovieraisiin — — pitää järjestää nämä suhteet…
— Ukkohanhiko vaan kotona, — huudahti hän tullessaan Bratin pihaan… Vai sääriäni vainoot, juutas! — Hän hosui hanhea luotaan sirolla mustalla kalanluukepillään. — Onpa herrassakin aivan toinen luonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa paimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein villihanhia…
Abraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle…
… "Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti kiittämään teitä kirjeestä… Niin", sanoi Abraham ja katsoi häntä sydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta kättä omassaan; — "se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; — olen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne luotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän… Niin, minä puhun avomielisesti suoraan"…
Tämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; — jos rouva
Bratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.
"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut", — selitti Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin, että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin teidentarkastaja olisi…
"Istukaahan Johnston!"
"Kutsukaa minua Abrahamiksi!"
"Kyllä, — kyllä, jos vielä saan — niin suurta maalaria, — niin kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi".
Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen istunut…
Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. — Omituisissa leveissä hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon hän aina oli tarttunut, — niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä silmät sanoisivat katseen noustessa. — Ja sitten oli hän puettuna pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi vyötäisiltään… Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen kasvattaneensa…
"Ihmeellistä", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein pitänyt vastaanotosta; — "istun tässä ja mietin että, — meillä oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme".
"Kun emme niin moneen vuoteen", — arveli impi.
"Te elätte tyytyväisenä? — hallitsette ja vallitsette omaanne, — olin vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä —
"Tehän luistelette, olen kuullut."
"Olenhan minä ennenkin luistellut —."
"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! — tässä istun ja puhun kaikki takaperoisesti. — — Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi…
"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?" sanoi hän hetken vaiettuaan.
"Kyllä, äiti itki; — — hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen teko."
"Entä teistä? — Tehän olette käytännöllinen", — kysäsi hän hieman pisteliäällä äänen painolla. — "Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi irtaantunut, vai mitä?"…
"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; — isällänne on ylevä luonne, joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka tämä juuri häntä tyydyttää."
"Entä minua, — joka" —
"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; — nyt teidän täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä lepäämään… Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, — te vielä voitte olla kalpea kunnianhimosta… Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne", kysyi hän syttyen. "Minulle oli se riemu!"…
"Kuulkaas, Gertrud", — puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan, "antaisitteko minun maalata itsenne?"
"Minut — nytkö?" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. — — "Siitähän voimme puhua joskus toisten."
"Niin sanoitte aina ennenkin." —
"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston"…
"Äl-käämme, — en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan… Minä vaan pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli oikea hyvä luottamuksen suhde! — me olisimme voineet vannoa toistemme kautta kuin evankeliumin kautta… Semmoista ei enään tule, vaikka kuinka kauan haaveksisi… Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, — oikein lujasti! — Se on aina oleva helmi elämässäni."
"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva", vakuutti Gertrud hallitulla lämmöllä…
"Ja mitä aiotte nyt?" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten vakaantunutta suhdetta uusiakseen.
"Maalata teidän muotokuvanne", huudahti Abraham.
"Ei, — mutta muutoin. —"
"Muutoinko — no jaa. — Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne kotia Norjaan… Ja sitten täytyy minun, — täytyy saada teidän muotokuvaanne alottaa, — minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni — —. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?" huudahti hän kiihkeästi, — "sehän minä nyt olen, — joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?"
Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; — mutta viimeinen sana tuli kuin kylmä vesi. — — "Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme siitä myöhemmin, — ehkä talvella joskus."
Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen
Gertrudiin…
"Gertrud", sanoi hän, "minä tulen ulkomaalta."
"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!"
"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen."
"Sen uskon."
… "He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän ikäänkuin ulkoa, — kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, — se on vaan ikuista uudistumista…
"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? — Teistä kuvastuu semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia —, Te voitte luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran rakastatte… Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa hämäriä — pahoja taikka hyviä voimia, — onnea tai onnettomuutta, — mitä vaan! — Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta…
"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän saada se tietää. — Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!"
Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.
"Minä vedän teidät neulomapöydästä", huudahti hän, otti Gertrudin molemmat kädet ja veti hänet luokseen. "Tulkaa mukaani taiteilijan vaimoksi"…
He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin luo, — kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa… ja palasivat jälleen Bratin eteisovelle.
"Vielä viho — viho-viimeinen, Gertrud"…
"Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham…"
XIX.
Tirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa päivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston sairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen tuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä vaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.
Tänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan. Johnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi hartaasti Brattia puheilleen.
Neiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti, että asiat olivat pahoin päin.
Lääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten, saattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen vaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut verensulkeutuminen, — ja joku verisuoni puhjennut.
Tirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin päästi ainoastaan masentuneen valon.
Siinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina nihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.
"No Johnston, kuulut olevan sangen huonona."
Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon tapaisesti.
"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten vaivanneekin", rohkaisi tirehtori.
"Lapsemme ovat kihloissa", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään kohottaa; — "siitä olen iloinen."
"Minä myöskin, — — sydämen pohjasta" —.
"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, — aivan levollisena" —
"Kuolet, Johnston?… Minäpä toivon, että vielä istut heidän häissäänkin."
Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään…
"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä — tuota veren nousua; — sillä silloin se tulee"… lausui hän kuumeen tapaisesti.
"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt", kiiruhti hän puhumaan, — "kun tulin tänne melkein varattomana… Kiitos!"
"Toivon, että vielä saan kauan olla — nyt, kun olemme langokset", mutisi tirehtori.
"Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, — kävi niin vaikeaksi sinua tavata"…
Hän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään levottomasti edes takaisin peitteen päällä.
… "Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten", alkoi hän ikäänkuin puheenainetta vaihtaakseen… "Pidä huolta siitä, ett'eivät huoneet tule liian pieniä — ja lämpöiset sängyt… vanhat ihmiset palelevat. — Heitä on yhtä sääli kuin lapsia."
"Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan, Johnston!" sanoi hän lämpimästi; — "vaan minä toivon, että sinä kyllä elät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina."
Johnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin, ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti huokaavan seinää vastaan.
"Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa", alkoi hän melkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen levottomuuden kanssa, — "ensi ajasta, — — kun sinä vielä pidit tuota hopeakelloa, Bratt! — sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, — joka aina —"
Ääni heikkoni, niin ett'ei hän ollut saada sanaa lausutuksi — — "joka aina… ja-tätti — niinkö?"…
Tuska loisti hänen silmistään.
"Ei, — ei, — vaan edisti!" — oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle hymyillen.
"Sano minulle, muistatko sen varmaan? — aivan varmaan, Bratt?" — Johnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen puoleensa.
"Muistan, muistan aivan varmaan", vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että Johnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta puhumaan; — "tuo vanha kello"…
"Vastaa minulle, — vastaa kuolevalle, Anders Bratt! — Kun vakuutin Concordian", — huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa mielenliikutuksessa, — "edistikö kello silloinkin?… Sen mukaan merkittiin vakuutus."
Tirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin räjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.
Rajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen taakse hämärään, ääni väristen…
"Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, — ett'ei se kello koskaan jätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina oikeesen sunnuntaina; — ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se edisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan."
Johnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen…
"Nyt kuolen niin levollisena, — nyt kuolen niin levollisena", lausui hän moneen kertaan… "Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt" —
Tirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta mielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa… hän kumartui eteenpäin ja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja valkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään…
… "Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan… Pitäisihän kottaraisen jo pian saapua… Abraham luulee…"
Äkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.
"Käske Abrahamia!" huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.
Tirehtori melkein hoiperteli ovea kohti… "Jos olen sinulle tehnyt jotain pahaa, — jos minä olen syypää, — niin — —
"Abraham!" huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä — hän näki, miten
Johnston tuskallisesti huitasi kädellään.
He soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud olivat myös tulleet…
Ja liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys olisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti Strömmin tehtaalle vievälle tielle…
— — Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett'ei häntä millään ehdolla voinut tavata enää sinä päivänä…
Emännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven sisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston oli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.
Sisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa…
Kun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja sohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.
Hänen jälleen täytyi ovelle, — nuo kamalat äänet, huokaukset ja huudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis ponnistelee itkun puhkeamiseksi…
Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; — — varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!
Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, — koko ajan oli Johnston hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti ojentaen!…
Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä kauhistuksella…
Hänkö siis oli — — härnäten ja pistellen tuolla valalla, — hänkö siis oli tehnyt lopun Johnstonista?
Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi…
Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä hienoja epäilyksiä?
Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen tähdännyt, — juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä…
Siitä oli mahdoton päästä!… Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän hänessä viilsi, kalvoi ja huusi…
Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen, rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin mahdoton, estävä rautasalpa…
Tuli pimeä; — hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan, ja katsoi ympärilleen… Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. — —
Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan…
Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen… masennettuun, surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän sitä kuullut koskaan — oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa asuva kohinaan, taikka kadun elämään; — mutta nyt se viilsi kumeasti suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan… Se surisi ja tärisi etäällä ja — katkesi… Tämä yksitoikkoinen ääni sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.
… Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, — tuo katkeaminen, — siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston kuoli, — auttamattomasti kuoli…
Uusi lankku joutui sahaan… katkesi… kihahti jälleen, — — katkesi…
Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.
Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa… Nyt oli ääni ikäänkuin uusi, entistä kauheampi… kshhh… katkesi… yö-ääni…
Tämä kävi sietämättömäksi; — — hän sytytti lampun.
Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää itseään irti tuosta masentavasta näystä.
Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, — kokosi itseään, — täytyy toki yrittää olla!
Valo teki hyvää…
Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan — ja alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti… Ei koskaan hän tiennyt tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; — oli ollut sen mukaan arka ja intohimokas… Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa Jumalan ja ihmisten edessä; — ja auttanut, kun kiristi…
Se mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! —
Hän asteli ja pysähteli, — katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan ja vilkasi siihen, — — hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen jokapäiväisyyden pyörän kiertävän.
… Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin arkatunteinen, — vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?
Sillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, — asteli vähän varmemmin lattialla, — selvitteli itselleen asiat kuin mies…
— Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen omaisuuden! — Koskeehan se isku minuunkin… Saanen pitää sitä rangaistuksena…
Se on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.
No no, Jumala varjelkoon — —. Minussa on syytä, — josta en koskaan täydelleen pääse, — jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi…
Mutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt, — hänen ei saa voimiaan menettää! — —
Hän väänsi lampun liekin korkeammalle; kaipasi valoa; — — tuossa pimeässä oli vielä näkevinään Johnstonin… kuullessaan sirkkelisahan etäisen sihinän ja tuon… katkesi…
Yhden aikaan kuuluivat kulkuset pysähtyvän portaiden eteen.
Tirehtori lähti lamppu kädessä portaille, tulevia vastaanottamaan, ja kalpea, sanaton nyökkäys hänen vaimoltaan sanoi, että kaikki oli ohi.
Huoneessa kuunteli hän katkonaista puhetta kuolinvuoteen äärestä, jolla he purkivat täysinäistä mieltään.
Konttorilamppu oli jäänyt pöydälle seisomaan; — se ainoastaan heikosti valaisi suurta huonetta. Rouva istui vielä päällysvaatteet yllään, ainoastaan avattuina, ja Bratt asteli edes takaisin lattialla, hämärässä.
Rouvan suurissa, mustissa, etäisyyteen tuijottavissa silmissä asui melkein epätoivo, ja kasvoissa omituinen rikkirevenneisyyden ilmaus…
Miksi?… Miksi?… väreili hänessä…
"Se on niin selvänä edessäni", — puhkesi hän värisevällä äänellä Gertrudille sanomaan, — "hieno, syvä sydänkudos on revitty rikki… Hänen jälkeensä tuntuu ikäänkuin suuri varjo, — elämän tyhjyys; — — hän oli niin rikas kaikesta, mitä on parahinta… sitä tunsi, kuinka korkeammat asiat kuitenkin ovat ne, jotka kannattavat…
"… Ja miten vavistavan syvästi ja itsensä uhraavasti hän piti
Abrahamista, — ja jokaisesta, johon hän vaan mielensä kiinnitti…
"Hänen mukanaan aina tuli niin ylentävä henkisyys" —
Tirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja leuka työntyi ulos… Raja kaikelle, — ylentävät hänet oikeaksi pyhimykseksi!…
Hän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.
"Henkisyys, Jette, sanot, — minä sitä nimitän heikkoudeksi! — Johnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä sitä vilpittömämmin kuin minä… Vaan tämä?… Jos, — jos esimerkiksi minunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä minulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, — tokkohan sinä silloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä tavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!
"No, no, — paljon — paljon on tietysti menetetty. — Surulla olkoon aikansa"…
— — Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia papereita huomispäiväksi.
Hän ikäänkuin piti kiirettä, — katsoi pelokkaasti ympärilleen äänettömyydessä… säpsähti…
Sirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta — — — katkennut…