"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni… Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne"…
Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun —
"Härnää kokkia, heti paikalla!"
Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.
"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, — "mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta… Mutta miksette saata härnätä kokkia?"
"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"… huusi Otta kovalla äänellä. — "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."
"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.
"Kerrassaan viehättävä ilmiö — tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus haltioissaan, — "ihan selfmade"… Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. — "Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!"
"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.
Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä…
"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; — "liian kesy, — aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä…
"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!… Minä juon itseni päihin."
"Loruja, — kerrassa näköisensä —. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan" — intoili Klaus.
"Pidä hyvänäsi! — Minä tahdon enemmän rommia… Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"…
"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. — "Tuo pieni musta merimies… lieneekö sulhanen vai mikä?"
Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.
Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.
"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen…
Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.
Otta oli hypännyt penkille.
"Kas — kas!"… intoili Abraham; — "kas miten silmät palavat riemusta… Se se tappelun ymmärtää!… Nyt hän vasta on selvänä edessäni… kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa"…
Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.
"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme", kiirehti Baekkevold; — "prikillä varmaan jo odottavat meitä."
Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa, päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät ystävät… hyvät ystävät…
Mutta hänellä ei ollutkaan "hyviä ystäviä", vaan sen sijaan pakotti häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät ystävät…
Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva
Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:
"Pysy poissa, senkin juopporatti!"
"Niin niin, niin niin, — hyvät ystävät… hyvät ystävät"… kuului vielä ovella hänen jokeltamisensa.
IV.
Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset, keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.
Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.
Häneltä pääsi vihan äännähdys, — viiltävä kuin räikeä kevätpaiste — kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen laskemaan!
Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä otsaansa; — pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.
Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa tupakka-astiasta… Mitähän jos vähän… Hieman epäröiden astui hän sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen muistelevan jotain hauskaa…
Äis — tupakkaa! — Nakkasi piipun takaisin astiaan…
Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä… Nurjalta puolelta jos vaan alkaisi käsittää niin — sittepä tässä alkaisi hauska peli!… Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.
Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut…
Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä tuolla etehisessä —
Taas kävi joku ovella! — Lauantain lehti pudota tupsahti kirjelaatikkoon.
Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.
… "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin valoa"…
Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.
… "Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä"…
Hih, hih, hih, — hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui liian ahtaalta… Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.
Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.
Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen niinkuin hänen tapansa oli:
"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää", kuuli hän asiamiehen väittelevän akkunan alla. — "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki —"
"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee", tuumasi Klaus ja vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.
Hohoiaa! — miten suloiselta ilma tuntui…
Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.
Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.
Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön, — otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.
Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! — Varmaankin aikoi hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään, lakin vain… Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen pääkirjoitusta, — oli varmaan lukenut sen jo ennen, — ja pisti sen povitaskuunsa… Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.
Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.
Klaus tunsi että hänen silmänsä, — se vasemmanpuolinen — mulkoili ja tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä…
Korvia alkoi kuumottaa.
"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus — niin että koko kaupunki puhuu skandaalista?"
"Skandaalista! — Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?" — uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.
"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!" sanoi tirehtori ja punastui niin että rokonarvet lensivät näkyviin. "Täyden toden tahdon kuulla."
"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka —"
"Vai et sinä — et juuri… Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi puhtaaksi! — Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin, niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, — juuri niinkuin asia on."
"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, — "minä… minä…"
"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta — epäkohteliaaksi. Koita vaan, jos rohkenet."
Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa ja uhmausta.
"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."
"Niinkö sinä isä", — huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan — "Hmmh…" masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia vastaan.
"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui tirehtori, — "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan. Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."
"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, — ellei isä itse lähde siitä kertomaan. — Abraham kyllä piti siitä huolta…"
"Abraham Johnston! — oliko hänkin mukana?"
Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen päässä.
"Soo-o, — vai te kuljetatte häntäkin mukananne."
"Abrahamiako? — Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham", — Klaus työnsi hengähdyksen — "hän se muka on aina mallikelpoinen."
"Mitä tarkotat, — ryypiskeleekö hänkin?"
"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa useammin kuin minä… Ei hän ryypiskele; mutta —"
"Noo? — joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita oikeastaan on?… Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh — tuleeko?"
Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt pojalta huomaamatta.
"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, — pidimme pienen juhlan."
"Se on, te joitte — ja missä?"
"Möllendalin prikissä, kajuutassa."
"Soo o."
"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä palamaan."
"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, — tässä nyt vielä tarvittaisiin satamapolisejakin… Ja mitä saitte? — noo, hm — no niin, ja sitten te ryyppäsitte — joitte itsenne humalaan?"
"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä", lievensi Klaus jonkinmoisella itsetietoisuudella.
"Tavaroita ei näy puuttuneen;" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta osaa ottaen.
"Ja lopuksi tuli sitten punssia."
"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon." Isä vakuutti tätä niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta hamaan varpaisin asti.
"No niin, — entä sitten?"
"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker oli nylkenyt hänen isäänsä; — ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia, — niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta — toisen toistaan kamalamman — — ja lopuksi tahtoi Abraham, — kello oli silloin ohi puoliyhden, — että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun Blyteckerille serenadiksi."
"Tietysti kaikki päissänne."
"Eikä sen pahemmin että Abraha-am —" äänessä alkoi yhä enemmän tuntua tirskettä — "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."
"Sitä se oli siis se rähinä!"
"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme laulun kahteen kertaan… Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti tanssia sarabaandia." — Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti, että sanat olivat takertua kurkkuun.
"Ja sitten te tanssitte tuon — sarabandin?"
"Nii-in" — tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, — "loppuun asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan ovissa liikkua, — silloin katosimme kuin tuuleen… Minä saatoin Abrahamia kotiin — ja Baekkevoldin niinikään."
"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan, kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa… "Hm", alkoi hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on. Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä puuhiisi, rakas Klaus!"
Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui polvien välissä.
"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."
"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle kannalle kuin me muut, — ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden edestä!… Kovasti hän on hauska. — Ja miten hän piirtää! — kas tässä — Blytecker yömyssy päässä — ja värsy tuossa!…"
"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee,
Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee
Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo,
Prosentit ja räntyt visusti kiskoo
Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri
Piru vielä vie hänet juuri."
Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, — silmä loisti ruupan takaa…
"Mitäs tämä on?" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle vilkaisemaan.
"Jas-soo"… änkytti Klaus välttäen. — "Sen on kanssa Abraham…"
"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja kelkalla…
"Uskallanko kysyä", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, — "kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?"
"Ei juuri", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä, — "sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin aikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; — tämä oli muka niin tavattoman intressantti, hän väitti."
"Soo-o, vai intressantti? — Onpas se hieno sana. — Hra Abrahamilla näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki merkillisyydet…
"Muotokuvatakseen… muotokuvatakseen!…" huudahti hän. "Se on hitto vieköön aivan uusi keksintö… Ja sinä tietysti olit mukana ja — muotokuvasit!"
"Täytyihän minun seurata, kun muut —", puolusteli Klaus itseään.
"Seurata!" — pilkkasi tirehtori. — "On niitä Jumala paratkoon semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, — semmoisia rasuja… et uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat… Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!"
Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:
"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra…"
Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle…
"Muotokuvatakseen!"… äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.
— Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin talolle, — valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.
Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa, — aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.
Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö kuin näissä…
Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, — niissä oli jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, — jotain jota ei voinut rahalla ostaa, — mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä Johnstoniin että hänen poikaansa…
Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.
… Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta, — siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä… Sen vuoksi täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa kärventää siivet…
Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.
"Kiitos neiti", — kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui vähän liian kovalta, — "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista juomaa, jota teeksi kutsutaan, — luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa… Olkaapa hyvä ja antakaa minulle tuo leivos."
"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan lähettää Johnstonille Kronstadtista."
Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas kuin ahtaat akkunanuutimet.
"Niin näettekös neiti", — hän maiskahutti kieltään ikäänkuin köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; — se olisi" — hän punnitsi makua itsekseen, — "se olisi totta puhuen liian viatonta. — — Mutta — kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"
Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi häneen kysyväisen näköisenä.
"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään — eikä ainoastaan kotona meidän vanhempain kanssa" —
Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.
"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät.
Häkä ja hulluus nousee sen mukaan… Ja se punssi — se —"
"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.
"Kyllä tarkoitankin, — teidän poikaanne täällä ja omaani, — onhan meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä — eikä liian paljoa luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. — Minä en tahtoisi näistä puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. — "Mutta pitäkää te neiti vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa iltasilla, olen kuullut — alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä tallessa."
Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki perheen vaiheet ja kokemukset.
"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän kesken. — Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut — sen jälkeen kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi… Minä vakuutan teille, ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."
"On halua — intresseeraa — — no mitä hittoja hän sitten oikeastaan tahtoo?"
Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi sitten hieman neuvottomana: — "Hän on niin omituinen… Näkisittepä hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet… Tuo piirustaminenhan se on; — hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti, kunnes piika tuo kahvia."
"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, — oletteko aivan varma siitä, että hän aina valvoo sen vuoksi? — Hän piirustelee vähin ulkona kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.
"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo. Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja ajattelee… ja koirasta! — voi kuinka paljon hän tietää siitäkin — aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"…
"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle olisi nyt suuresti tarpeen".
"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut, — yrittää ja yrittää, — ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut paperille"…
"Mutta rakas neiti", — tirehtori valmistausi kärsivällisesti johdattamaan naista järjellisyyteen, — "kuulkaapa nyt te, jotka olette niin ymmärtäväinen… Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain, jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, — sitäkin tupakasvia, jota kutsutaan sentimentalisuudeksi… niillä on aikaa ja varaa huolia tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria — ja paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla… Mutta nyt hän on tullut toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään, pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman kanssa! — Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa häntä vakavaan työhön… Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. — Aivan niinkuin papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, — saa oppia toiseen herätykseen, kuin postillassa seisoo."
Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:
"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; — voi se olla hyvinkin ankara, siltä näyttää."
"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin uppoot. — Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta varten, — ei siitä rahoja heru!"
Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen —
"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä — "varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"
"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi — alla on leima, jotta ne eivät ole väärennettyjä —. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, — tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. — Ja sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä. Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli ylhäisiä vieraita."
Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. —
"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin tämä aukasi oven. — "Polisimestaria löylytetään."
Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan tapaansa: —
"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."
"Saa kerrassaan kelpo kyytin, — vai mitä?"…
"Saa kyllä, — hän on — joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle", kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.
"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä — estääkseen meitä toteuttamasta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!"
Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi: —
"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli tekeillä — ennenkuin nyt"…
"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin — ehdottaa ehkä ensi vuonna lyhdyn sahamäelle — ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne Warassaarellekin!" — jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi avainnippua taskustaan.
Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta osotti, että hän alkoi ikävystyä: —
"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki"…
"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen neronsa on keksinyt", murahteli tirehtori.
"Suostunpa hyvinkin, — koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin tässä nyt pinnistellään!" —
"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!" sanoi tirehtori tylysti.
"Kuules Bratt"… Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, — "tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?"
"No no", puhkui tirehtori — "Tuo taas on sitä siunattua tunnollisuuttasi… Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen ääneen, — "että rakas polisimestarimme on paavi, — vallanpitäjä, joka tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se on hänen — virkamiehen — päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt pyhäksi, ymmärrätkös, — sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää… Minun — sinun ja minun, — meidän täytyy kunnioituksella ja nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt, jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen pillinsä mukaan" —
"Hm, hu-m-mm, —" hyräili Johnston, — "nuo lyhdyt alkavat vähitellen heittää kuperikeikkaa silmissäni."
Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: —
"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää — ei ei, ei kiitoksia. — — Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? — Ei, Jumala paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun… liian hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? — Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo: maksi!" —
"Mitäkö minä?" — neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja jatkoi arastellen, — "minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo molemmat lyhdyt. — Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä tarkoituksella", hymyili hän voittavan avomielisesti.
"Tuhma hän on, — ja vieläpä hyvänkylläsesti!… Sanokaapa nyt, huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän asian vuoksi?"
"Sehän se juuri on että" — häneltä oli päästä varomaton sana. — — "Ei mutta — tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn, hra tirehtori!" — keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.
"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian kuin vaan voit", neuvoi hän pisteliäästi.
Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja äimistyneenä ympärilleen.
"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä, — "samat kapeat kasvot — ja — ja jotain itsepäistä tuossa suuressa leuvassa… Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä, joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!… Ei puutu luonnetta Abrahamiltakaan, — sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. — Sinun pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"…
Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. —
"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen lomaa; — mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."
"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston välinpitämättömästi.
"H-m, älä ole liian varma… Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien toimeenpanemisessa."
Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä — minun poikani oli myös mukana, — huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla, käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta… Illan loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa… Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon… Paljasta taiteen harrastusta… Minun poikani jutteli kaikki tyyni, paljasti minulle koko menon."
Johnston seisoi ja vaan kuunteli.
"Minun poikani ei ole minulle mitään kertonut" — lausui hän värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.
Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi koskenut johonkin posliiniin, joka — Hän näytti hieman onnettomalta. —
"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti, — "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska aikoo sinua narrata?"
"Sen sanon teille", — tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään näköisenä, — "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin suinkin, — ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"…
* * * * *
Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.
Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta huokaukselta.
"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan seurustelee?" — lausui hän äkkiä.
"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; — ei ole vielä tottunut tuohon säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.
"Konttorissa! — siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja piirustelee siltaa ja satamaa…
"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei saapuvillakaan olisi"… lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin kokoon kutistunut.
Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana… "Hänellä on niin ihmeellinen luonne, — on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", — lausui hän tunnustellen.
Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä hammastikkua itselleen tekemään.
"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; — "kymmenen vuoden vanhana kysyi hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin hänen jäljessään?… Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena, — ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, — että pojasta se oli hännystelemistä… Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta, ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia omia teitään, — hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli luonnollista… Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut, ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun… Minun on häntä niin sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen herkkää ja hellää luontoansa… Ja vielä, — enkö ole niin varovainen, kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! — panenko minä häntä mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla sanoilla? — Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin — —
"Mutta hän vaan tahtoo pois!"
"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja, kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti Rönneberg surumielisesti.
"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka minä täällä sorran ja kidutan… Se minua ahdistaa kuin painajainen yöt ja päivät… Kykyä! — Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä johonkin suuntaan. — Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen elämänsuhde!"
Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon…
"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, — "luuletko sinä todella hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?…"
V.
Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella perinpohjaisuudella.
"Katsos Jette", sanoi hän, — "Johnstonilaisille vaatii aivan toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! — aisti heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen, jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman yön…"
Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka, ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä — oli vast'ikään palattu kirkosta — ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen hajamielisesti Brattiin… Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit, ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin…
Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.
Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!… Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten, että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, — sen oli hän päähänsä saanut, — sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli…
"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran katu suunnataan… Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen aseman…
"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin burgundilaista paistin päälle, — hauska nähdä, mitä hän ajattelee…
"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, — semmoisen hitaan sitkeänlaisen hämmästyksen… Lyön vaikka vetoa, että ukko käy miettiväiseksi"…
Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.
Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn…
Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, — ja oikeastaan oli hän sitä sydämessään vihannut!… Mutta nyt, kotkan kukistuttua taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty. Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, — hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain, tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, — hän oli uhrannut apelleen koko elämänsä, — alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella tuhannella…
"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen lyömällä", varoitti Bratt rouvaansa.
"Omituisia ihmisiä"… pakisi hän astellessaan. "Liikeasioissa on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset kysymyksessä!… Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi täsmälleen…"
Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin vieraat tulivat. —
Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan portailla.
"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud", kysyi hän juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.
"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna."
"Myrkyllinen ja pistelijäs… Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle —. Epäluuloisesti ja varoen… Se on aivan vasten luontoanne, — tuommoinen pisteleminen."
"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti tulee niin hienoa ja syvää että —"
"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! — Eikös vaan aina pistä että — hui!… Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, — me kun ennen olimme niin hyvät ystävät." Hän lausui nämä sanat lämmöllä.
"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne —"
"Lakkaa jo härnäämästä, — tyttöletukka!"
"Kiitos, — jo riittää." — Hän aikoi lähteä tiehensä.
"Kuulkaapa nyt, Gertrud… jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte", sanoi hän äkkiä alakuloisena. — "Jos te uskotte minun luulevani jotain itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan oikeata kelvollista ihmistä — ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista sen portaista alas", — hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.
"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä —"
"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?"
"Sanoittehan te — tyttöletukka…"
"Gertrud, — koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella, kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui kaikkeen tuohon mustaan, — hameesen, hiuksiin, silmiin… Te olitte kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka."
"Py-yh, — paljasta valetta, tuoksua, tuulta!… Sattumalta istuimme molemmat samalla puolen pöytää", selitti hän.
"Viaton lapsukaiseni, — minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi — olittehan te niin ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä ajattelitte, mustine värityksineen…
"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, — kun seisoitte vieressäni katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä, että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman etevä maalari… Ja sitä minä en koskaan unohda. — Siihen aikaan te vielä uskoitte minuun!"
Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti hymyili, — muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut, miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.
"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, — "minä olen paljasta eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa aina näen eläimen, — ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet. Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu… Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun olette oikein äkimyksenä."
"Perin kohteliasta."
"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."
"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"
Abraham pudisti päätään… "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja luonteva ja tuttavallinen, — ja sen vuoksi haluttaa minua puhua teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä… eihän se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, — pidän teistä hirveästi. Te olette minulle enemmän, kuin aavistatte… Älkää nyt vaan vihastuko; — mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, — kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että — niin te se olette…
"… Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa, että häneen voi katsoa silmänsä pilalle…"
"Huh, mimmoista lorua!"
"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa ovat niin hurjasti minut vallanneet."
Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi välähdykseksi: —
"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, — vai täytyy ihastua joka väriin!… Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut välivärit", lisäsi hän pisteliäästi.
"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona kurkistamassa? — Ne piirustukset siellä, — ovathan semmoista tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei mihinkään; — se se vielä kelpaisi…
"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, — ei kissaa, koiraa, turskaa, eipä edes krapua!… Miten sitten Ottaa, kun hän hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun viheriät silmät loistavat… Voo-i, — jo minä olisin jotain antanut, jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin olisi päästä lähtenyt!"
"Käsistänne — maalatuksi"… änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä haukkoen.
"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi — tämmöisessä —
"… Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte mielessänne minua vastaan, — — — että olitte Klaun luona käynyt ja siellä saanut päähänne jotain."
"Miten niin, jos saan kysyä?"
"Niin, miten niin?" — hän punnitsi miettiväisesti…
"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan edessäni kappaleiksi… Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut"…
Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.
"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki… Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä semmoisen, jotta kelpaa!"
"Mutta hyvä Jumala!" — huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi, niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi… Ja täällä vaan kuljeksitte!"
"Niin te, — hyvästi minä uskon, että kyllä te suoriutuisitte."
"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, — ilmaista halunne jo huomispäivänä."
"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, — tyttärestä, joka ajoi isänsä ruumiin yli?"
"Isäännekö tarkoitatte?"
"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."
"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud harmillisena. — "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että siihen on aivan mahdotonta taipua, — kerrassaan mahdotonta… Ja teistäkö ei tulisi maalaria!"…
Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi päätös valmiina taskussa.
Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän itsekin oli hetken uskonut. — Jaa-a, olihan asia niin selvä ja yksinkertainen — kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! —
* * * * *
Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja punaiset täplät naamassa.
"Tuo tontti… Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu", sanoi hän ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. — "Sehän oli mainio kauppa."
"Mahdollista että oli."
"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna", pisteli tirehtori, "sehän oli kerrassaan löytö."
"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?"
"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, — sinua ei ole opetettu aurattua rataa kulkemaan… Aiotko ehkä rakentaa?" kysyi hän hartaan uteliaasti.
"En suinkaan, minä aion… minä tuumaan."…
Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.
"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin suuri luotto, kuin vaan tahdot."
"Katsos, — suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole varsinaista pakkoa"…
"Jaha, — jaha — Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät rikkaaksi", — lausui tirehtori tyvenesti. "Varovainen… ei vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi."
"Ei, — lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu"… Johnston istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.
"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!" huudahti tirehtori tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. — "Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi —, jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?… Älyäthän sinä minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin nyt?"
Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä…
"Jos sanon sinulle suoraan, niin"… hän raapasi valkean uuteen tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen liekkiin.
"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa", lausui tirehtori hätäisesti. — "Tuossa, ota uusi."
"— niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan."
"Ahhaa, vai niin — ahhaa!" — Tirehtori rykäsi pilkallisesti. — "Se toisin sanoen merkitsee… että me rakennamme laivasillan — ja sinä varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy mudata satama sillan edustalla, — sinä vaan olet alallasi ja paistettu varpunen lentää suuhusi… Ellet sinä ole huvittavin esimerkki afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka en ymmärrä mitään, — noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi… Niin, niin, siitä tontista syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi"… Hän ryyppäsi tyhjäksi liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.
"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero, jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!" arveli Johnston.
"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata", jatkoi tirehtori, "että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille tontille. — — Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja vihellellä", — lausui hän silmää iskien. "Heillä ei hitto vieköön ole muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä… Nii-in, kyllä minä tunnen nämä perustukset. Afäärien malja, — me kahden voisimme antaa vauhtia tälle syrjäiselle kylälle! — Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken sanottuna tehnyt kaikki laskut… Usko pois, Johnston! — Jos vaan me kahden pidämme lujasti yhtä… Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina"…
Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat itseänsä pilkkaan ampumalla.
Pau, pau… ja perästä pitkä hurraus.
"Klaus osasi sydämeen!" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos.
"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset varsat", lausui tirehtori päätään nyökäten. — "Jo on aika, että joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi."
"Klaulle kyllä", puhkesi Gertrud sanomaan; — "mutta Abrahamille… Se on surkeata!"… Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.
Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.
"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut sähkösanomaa", lausui hän äkkiä. "Annathan minulle anteeksi, en viivy kauaa." —
— — "Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin huudahti?" lausui Johnston rouvan luo tullen.
Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi…
"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, — että jotain erinomaista asuu hänessä."
"Hm; — tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman lennon — muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.
Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham aina ottaisi kaikki itsestään."
"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa… Eipä voi sanoa, että olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"
"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista vuosisadan lopulla!" — intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. — Mieleeni juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä, kuin Abrahamilla, — ennenkuin pääsivät lentämään — ja luomaan nuo mestariteoksensa, joita me nyt —"
"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi aina liikkua paljon… väikkyä ja leijailla — joka näyttää nerolta, vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."
Rouva joutui haltioihinsa:
"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet oikealle paikalle, Johnston… Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla, — puoleksi tai neljäsosaksi… taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin sormen verta."
"Varsin totta; mutta mistä voi tietää —"
"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui hän ajatuksissaan… "Ja minä — minä en tiedä", rouva etsi oikeita sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, — "tokko niistä ihmisistä, jotka sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa ja intohimonsa, — tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää olekaan…"
… "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi Johnston matalalla äänellä, — "ja kun näyttää mahdolliselta, että suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin kohoomaan"…
"Niin, kenties — kenties"… Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa.
— "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista…
Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"
Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.
"Jaha, jaha, — siltä jolla ei mitään ole, — niinhän on kirjoitettu, — siltä kaikki otetaan"… äännähti hän vihdoin.
"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?…
Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"…
Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.
* * * * *
Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi portaita Abrahamin huoneesen.
Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa…
Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää; ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen heittäytynyt ja sitten nukkunut.
Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa, seisoen hetkisen hiljaa. —
Tästä oli tehtävä loppu, — eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan säästää! — Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.
"Abraham… Abraham"…
Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.
"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle ainoa oikea ala. — Etkö arvele samaa itse?"
Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa unenpöperössä. — "Mitä… mitä juttuja… Gertrud, isä… on puhunut loruja… Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.
— "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei sinulla ole malttia eikä taipumusta… Ja kenenkään ei pidä semmoiseen antautua, joka hänelle ei sovi… Sinulla nyt kerran on jonkinmoista taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen —. Ja eikö ole parempi viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, — jos niistä ehkä voisi jotain syntyä?"…
Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein teeskennellyllä intoilulla:
"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. — Paras että matkustat joutuun, poika — —
"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia kalliita vuosia!"…
Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi; — kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.
"— Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, — "sinä siellä ulkomailla… Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä, ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi myydyiksi."
Nyt se oli tehty! — hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.
Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa, ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan…
"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en ole saanut maalariksi ruveta — mutta se ei ole totta — julkeavatkin —"
"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, — minä näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."
"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen — minun onneni hyväksi, niin kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. — Mutta kun sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan —"
"— Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille alalle."
"Kuules nyt isä!" — hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. — "Onko todella tämä aikomuksesi… etkö sinä sitä murehdi — eikö se pahasti kaiva sydäntäsi?"
"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle, omituinen katse silmissään, — "jo melkein rupean luulemaan, että se on, tuntuu siltä"…
"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se on varma… Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen —
"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain" —
Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska — nyt olivat sääret verhottuina, — ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.
"Nyt saat nähdä. — Pane kynttilä tuohon pääsi taa…
"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, — eikös siitä näe, kuinka se on lopen ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?… Tämä valmistui toissa päivänä; — se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta — se niin!… Ja tuo, isä! se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee… Huomaako, miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?… Mielenilmaus se on minulle pääasia. — No tuo, se taas on apteekarin… se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein seimen sisässä…
"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, — minä sytytän lampun —
"Tuo lehmä — se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen emäntä… kissa… se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään lähimmäisensä mainetta. — Huh, — siinä alkavat pilakuvat kaupungilta — eläinihmiset" — —
Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn sängylle, tuolille ja pöydälle.
"Parisiin pitäisi päästä… Saatpa nähdä isä, — kun olen vuodenkin poissa; — niin jo on erotus tavattoman suuri —"
"Vuodenko poikani, — siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on eteen otettava, jotta sinusta… Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit, on suurin taipumus… Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita — — van de Velde — ja Rosa Bonheur" —
"Ne ovat jo vanhoja! — ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat" —
"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin — kaikkein parhaisin… Viljele omaa silmääsi, — älä tee sen mukaan kuin muut… Ehk'ei ole viisasta, että sanon sen… mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa asuu — ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham, — niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista… Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa — luulisin melkein, — että etupäässä vaan eläimiä" —
"Tietääkö Sofia täti tästä?" kysäsi Abraham äkkiä.
"Ei vielä, — mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta lienee, — pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! — Jos täti estelee varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, — niin emme siitä välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää…
"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia — ja Parisissa muita vaatteita. — Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja tiedän, että olet omalla urallasi."
Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.
"Herran pohtimet! isä"…
"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä… Taikka jätä ne huomiseksi" — —