"Niin, Abraham", — hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. — "Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe konttorissa!"
"Samoin minulle", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.
Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin…
VI.
Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.
"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, — "nyt kun heillä on sekä vanha rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"
"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, — onhan stiftiamtmani Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä — näin herttaisella kesä-ilmalla… Onhan heillä esimerkiksi uusi puutarhakamari."
"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! — ja vaikka sinne vuoteen nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."
"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään tarkka… He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään — tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan; olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"…
"Niin kyllä ihmisiä, äiti!… Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa, että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, — onhan hänellä nyt varoja vaikka kuinka, — sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan yhden huoneen erällään."
"Näetsen rakas lapsi — hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi… Ja varsin hyvin ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka seisovat hänen talonsa takana — ja puutarha, jonka hän on kuntoon saanut, — en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, — kuin ennen itse tehtaasta"…
"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, — "minä arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin ullakkokamariin… Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia merkillisiä tapetteja", hymyili hän; — "mutta se näkyala, joka sieltä on kaupungin yli vuonolle —"
"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" — lausui rouva miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; — hän oli silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"…
"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka paljon! — Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt palaa jälleen Parisiin. — Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta kuolla, unohtanut kaikki tyyni."
"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä varmaan on raju ilo työstään, — sen uskon. — Mutta se ei suinkaan ole kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."
"Väitänkö minä muuta, äiti! — Tuommoiset taiteilijat… Ne lentelevät pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä… Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen, sitä parempi heistä… Ja ne senlaiset opinnot joita he — hyi!"…
Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; — hänestä vilahti
Gertrudista mielen salainen kuohu…
"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina, kun hän nousi portaita, — "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."
"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili rouva, — "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä, että amtmani todella saapuu."
Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista ajoneuvoista.
… "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli vilkkaan uteliaana maantielle.
Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli sidottu aisoista toiset rattaat.
Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.
"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.
Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen, hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.
Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.
"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.
Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.
"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."
Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.
Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.
Ei, mies menikin sivu!
"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. — "Vietävän hyttyset!" Huitasi tuimasti nenäliinallaan.
Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä huristivat säleaidan sivustaa.
Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.
"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.
"Lontoon rahamarkkinoiltako? — Kyllä, ne ovat nousemaan päin, — ja raudan hinta nousee. Tuossa… lue mitä haluat."
Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja etsiessään taimenalkuja. — Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen aikaan… Camille Desmoulins — — —
Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.
"Joudu lampaita päästämään, Anna, — ja sulje portti", huusi Gertrud.
Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja
pinnisteli vastaan… "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko
Tyras!"
"Senkin penikka! — pane se jälleen kahleisin." — Tirehtori käänsi selkänsä harmissa.
Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin vaunut, suuri pölypilvi perässään.
Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.
"Stiftiamtmani!"… huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.
Tirehtori vilkasi kelloaan, — ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.
"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin, tähystelläkseen.
Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa — tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, — haali sitten äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. — Lämmintä vettä, kuultiin hänen sieltä käskevän.
Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.
* * * * *
Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.
"On se merkillistä! — Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin, isä… Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"
"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.
"No mutta" — puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen Johnston on; — hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi laiminlyönyt isää."
"Se hajamielisyys, niin… Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin; mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."
Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa… Ja tuossa hän nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. —
"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.
"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud kiihkoisesti, — "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."
"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen. — "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen luonteesensa."
"Klaus on oikeassa, — on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. — "Johnstonilla on heikot, sangen heikot puolensa."
Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.
* * * * *
Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.
Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai myöntymyksen sana.
Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä; pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän hymyili leveään, — tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä, jota oli kohdeltava herttaisesti…
Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, — tai varastaa itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti Rönnebergiltä.
Mutta se se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. —
Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi puhellakseen hänen kanssaan.
"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; — mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä ulkona tiskin takana."
"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin jälleen ovesta.
"H-m, — hieno mies"… mutisi tirehtori; — "silloin saamme kunnian kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"…
"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, — "kokous on nyt päättynyt."
Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: — "Uskallanko, — saanko… olla niin rohkea"…
"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", — alkoi Johnston, "ja kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; — voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.
"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.
"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin hyvin tiedät"…
"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo — me odotamme jännityksellä."
"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa, jota hän suuressa määrin harrastaa, — ja josta minunkin mielestäni on oleva kaupungille paljon etua… Olisi nimittäin saatava järjestetyksi matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi, ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa. Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan tämänsuvista luetteloa"…
Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen sitten kämnäri Vaagelle.
Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua. Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.
"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä, "että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut — aivan hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"…
"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä, että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."
"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, — ja jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla kannattava asiaa."
"Niin, kannattakaa te vaari vaan, — minä kannatan vastaan… Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää rautatien tänne saamista; — ja se se kuitenkin on pääasia tälle kaupungille ja koko piirille… Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle semmoiset terveiset, — Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu ohjelma tahansa!"
Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.
"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla mahdotonta."
"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon merkillisen tyytyväisen näköisenä.
"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun", lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla. — "Mutta muutoin on harmillista, — vietävän harmillista, — kun noin odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"…
Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi joutunut kummankaan puolelle… "Niin, eihän minulla ole mitään sanottavaa"… alkoi hän pakista.
"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.
"Punnita?"… Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta, päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi käydä…
"Hohhoo — jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.
"Nyt on vaari väsyksissä — ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut eiliset…
"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan ruokaa, — lohta tai ainakin vähän paistia — laitettiinhan niitä amtmanille."
Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille? — Ei — hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo kuitattu…
"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", — huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä… lohtako sanoit? — Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" — —
— Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.
"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista, pankista ja sahasta, — semmoinen rauha!"
"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva ja nyökkäsi päätään; — "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa… Tottumattomuutta se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen. Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla… Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä knorrilla."
Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin sitten ruuat pöydälle.
"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, — enkä vaan maistele. — Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin syönyt siivolla ja varovaisesti — siitä syystä, että aina olen liiaksi nälissäni."
"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen hänen mukanaan, — "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."
"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.
"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.
"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti päätään. — "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan… Mutta lasi kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta, Johnston!"
"Kyllä vaan — ehkä sopisi, — vaan sopisi se ilmankin frikaseeta", arveli tirehtori.
"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti, kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", — puhkesi rouva Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain vereeni, — noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon kestettävää, — siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä liikeasioissa… Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen valloittamiseksi" — hän pudisti päätään.
Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.
… "Ja nyt, — voittekos uskoa, hra tirehtori! — kun vaan näen Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen jälleen — pelkoni — syvällä sydämessä… Ja antakaa anteeksi, että vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän hieman hysteerillisenä… "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että kaikki kävi hyvin."
"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy erinomaisesti."
"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan kauppa-asioista… Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan ja mielenmaltin? — sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut, — Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija… Hän se ei nyt voi koskaan joutua vararikkoon…
"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin, "meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä. Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, — ja minä vanha hupakko annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, — malleista, lue niistä… Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä, jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."
Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"…
Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä siitä lukea.
"Ja tietäkää hra tirehtori", selitti rouva Macolm painolla, — "hän todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä Montmartrella… Ihmeellistä on kun ajattelee, — kuusikolmatta vuotta takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden, tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet… sukeltaa mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin elämä"…
Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja tarkkaa jalanastuntaa… "Hm-m"…
"Maude Branscombe, amerikatar", nouseva tähti "Follies Bergeressä."
"Käärm — een — vatsan — keltaista… ja himmeän mustaa… ja karviais — marja — viheriäistä silmiin"… mutisi tehtaanhoitaja… "Hm… mahdotonta on tätä käsittää — — Luen eräästä toisesta, jonka hänen opettajansa maalasi keväällä.
"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär…
"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää, joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut. Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; — tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta… Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, — siksi, jonka näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka muun semmoisen kanssa… Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen sävyisäluontoinen sydän; — levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, — jos hänkään, — ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään…
"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa; — että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, — ei kukaan!"…
Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.
"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin luoksesi", puhkesi hän sanomaan… "Silloin rakennat hänelle atelierin."
"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan", hymyili Johnston, — "laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän saapuu jo aikaisin keväällä."
"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy", pilaili rouva Macolm. "Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, — ja hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, — täytyy sinun saada tilaa tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en tiedä kuinka monta, — ja vanhalle isoenolle, — jo varsin rupean oman tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi olla Sofian sijassa"…
"Rakenna sinä, rakenna Johnston, — rakenna heti semmoinen talo, jota voit aina käyttää", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina lähtemään… "Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.
"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa… eikö totta rouva", jatkoi tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin lähtiessään, — "se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan liitokset petä"…
Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti… Mutta deligenssiliikettä!…
Ei-päs, sen saavat nähdä, — mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi… Diligenssiliikettä — kyllä kai!…
* * * * *
— "Syönyt Johnstonilla!" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen, jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.
"Ihan varmaan, — ja erinomaisen hauska olikin."
"No mutta… No sen minä sanon… tämä kerrassaan käy ymmärrykseni yli"… huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.
"Oikeassa olit, Jette", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi päätään, — "pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! — Häntä kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia… Hienoja ihmisiä, Klaus…
"Hyhhyh"… Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan… "Ankeriaisfrikasee ja kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä…
"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo
Johnstonilla, verannalla.
"Minä" — hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, — "minähän pääsin osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin… Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin että minun täytyi häntä vähän lohdutella… Muutoin on hän muuttumatta sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin", pakisi hän hymyillen.
"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!" huudahti Gertrud.
"Perin sukkelia ne ovat… Hänestä vielä voi tulla mainio mies; Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen onnenpyöränsä on kiertämässä."
"Niin, kyllä nyt! — Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta takaperin", kerskasi Klaus.
"Pyy-ih, pyy-ih"… vihelteli tirehtori astuessaan… "Hyvän aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi, joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla… Sehän se vähän kohentaa… Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata ryhtiään…
"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla… Nuorempi, se joka on Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis." Tirehtori karsasteli tyvenesti Gertrudiin. — "Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan pääsekään moni tyttö tässä maassa"…
"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle maalarileivälleen!" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.
"Mustasukkainen?… Vai mitä Jette?… ei siedä puhetta noista serkuista"…
VII.
Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; — oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, — ja sitten kuuli jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka, — lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa… Mikä ihme oli ne saanut kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.
Nyt alkoi kukko jälleen — koira varmaan ajoi takaa…
Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta, ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni… "Kvivit, kvivit… Gertrud, lintunen!" — kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.
Abraham Johnston!!!
Gertrud kuunteli… Sydän jyski ja pamppaili…
Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.
"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"
"Tervetuloa", — kajahti hänelle vastaan. — "Klaus varmaan käy hirveän iloiseksi."
"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! — ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. — Tulin kotia eilen illalla myöhään."
"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet."
"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."
"Oletteko te hullu… Tulen kohta alas."
"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. — Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet… Voih, tämän kevään herttaisuutta!"…
Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. —
— "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen… "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, — kyllä muistatte — aivan nuorena ollessamme"…
Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan… "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle", lausui hän hurmaantuneena.
"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi hän jälleen vallattomasta. — "Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."
"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu' herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,
"Blaseerattu… Kiitoksia, — näen, että olette minua muistaneet! — blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin teitä aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. — Luuletteko, että olisin uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai uneksinut että —
"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen saanut teistä kuulla", — jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja alkoi järjestää kahvipöytää, — "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona tanssijaisissa…
"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin tahtoisin rouva Bratin mallikseni"…
Hän istahti ja katseli ympärilleen. — "Täällä huoneessa on aivan kuin istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, — täällä sisällä täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona…
"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"… Hän ponnahti seisomaan ja syöksyi akkunalle…
"Näettekö, neiti Gertrud, — ei, tästä!… Mökki tuossa ja pellontilkka, — polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?… Siinä vasta aihe"…
Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, — tunsi pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa ihmeen lähellä vieressä, — tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli kiintynyt häneen.
"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.
Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti, ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät housut ja paksuanturaiset kengät…
Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin… Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon merilintuja ampumaan… Haulikoilla tietenkin… Hän kyllä ottaisi hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja… Isän purjevene… eväät mukaan…
Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti- ja hauliharrastuksilleen.
"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.
Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; — ennen aikaan pääsi häneltä aina tuon tuostakin ajattelemattomia.
"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli naisia veneessä", lausui hän vältellen.
"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli
Abraham… "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan — miten?"
"Saaleja — niistä viisi" —
"Entä miks'ei? — Yölläkö purjehtiminen?"…
Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.
"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin, — pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.
"Nyt — nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"… Hän näki ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.
"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti säärensä ristiin.
"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, — "sekä hän että Jonette olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa — he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."
"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.
"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.
Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle… "Mitä? Abraham senkin patriarkka… kotiin palannut taiteilijamme, aioin sanoa, — — enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin, muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.
"… Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla… Noo, ja isä on onnellinen…
"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja käydä täällä kesälaitumella — ja levätä oikein perinpohjaisesti", lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan —
"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi pankkiosotuksia Parisiin"…
Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.
"… Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, — vaan sen sijaan osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä… Ensinnä en käsittänyt, — että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä, näettekös… Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin — ja pakisin hetkisen neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin hän kirjoitti." — Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.
Gertrud äkkiä säpsähti… Ahaa! — Isäkin oli siis ollut jutussa osallisena ja pitänyt huolta suhteista, — kertonut tanssijaisista ja asettanut hänet otolliseen valaistukseen. — Nyt piti isän edelleen valmistella asiaa.
Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.
"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan, Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa nuoren henkensä aaltojen haltuun…
"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, — purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, — ja voipi hän tulla mukaannekin… Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa ja valmistautui lähtemään…
"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, — "ole hyvä ja tule kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".
"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni", puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.
"Mitä nyt?" — huudahti Abraham, — "ettekö tulekaan mukaan?"
"Semmoinen päähänpisto! — saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän vältellen.
"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! — Joko minua nyt jälleen jostain rangaistaan?"
"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin luona…"
"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että — nousseeko teissä jälleen vanha halu — hm — miten sanoisin, — hauskoihin yllätyksiin"…
Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista. — "Verukkeita… luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud verkalleen ja ärsyttävästi.
"Soo soo, — minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! — Se tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone… Sisällä syvällä siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta tonttu?"
"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.
"Hm, — tavallaan elämäni punainen lanka… Arvattavasti se, johon minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.
"… Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin narrimaisesti isänmaahan saapuessani… No niin, minä kiitän opetuksesta, neiti Gertrud!"
"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! — Lähdemmekö yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan…
VIII.
Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.
Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta, — näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli suuri nahkainen litsi, — ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, — aikoivatko aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, — vetkosti nosti hän lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.
… "Vasikankylkeäkö siinä on? — katsotaanpa — ja marjoja ynnä munia… Mitä maksaa tiu? — Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita… Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä lähetin sinut, niin pääset niistä.
"Hm, vai asianajajaa, — ikävä se on juttu, Marit, — surko tulee miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää puhua teille kummallekin järkeä, — ymmärrätkös".
"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".
"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".
"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja pahaksi pane. — Voi jospa niin sopisi että"…
Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.
Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin luo Strömmiin.
"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa… Rohkenin neuvoa tänne erään miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. — No, sepä erinomaisen ilahuttavaa… olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän varaltanne — — minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada tähän aikaan".
"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan purtavaa" — huusi tirehtori sisältä.
"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".
"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja onnellisella kannalla, Jumalan kiitos… Sen näette varmaankin siitä pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."
"Vai niin — no kuuluuko sieltä muuta uutta?"
"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin; — mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä… he, he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja Macolmin metsätaloja."
"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."
"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa, jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko hiilenkaupan käsiinsä."
"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän alla!"
"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" — lausui tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.
"Minäkö? — En totta tosiaankan, — en osannut ajatellakaan siihen suuntaan. — Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."
"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; — mutta ette tekään, hra tirehtori, tee mitään umpimähkään — he, he, he —"
"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."
"Hm, hm… Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä. Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo matkustajista.
"— — Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan — koska se on pienempi, joka tahtoo estää suurempaa — niin ei se asia enää ole minulle niin mieluinen — niin en katso asiaa enää samassa innostuksen valossa — ja —; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"
"Vain niin? — Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa — se lienee oikein päähänpistona hänellä!"
"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt tulleet toisiin tuumiin… Gaarder, kämnäri, hm — kun tosi tulee; — mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä. Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti merkitsee paljon — onhan hän mahtimies — niin kokonaan puolueeton ja epäitsekäs."
"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston… No, hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.
"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä lämpimästi — niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska hän on valtuuston jäseniä." — —
"Johnston!" — — Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa — — "Johnston!"
Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri kuin avasi sen…
"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten toiveitten mukaan…"
"Jette — tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."
Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava, sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.
… Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena tehdä ylläkkö? — No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani että Gaarder, joka —
Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle… Hän oli kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään…
"Johnston!"
"Mitä? — Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."
"Minulla ei ole aikaa… Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat puuhaavan sen diligenssin kanssa?"
"Vai niin, — en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."
"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos — ja rautatiestä ei ole enää puhettakaan vielä moneen vuoteen."
Johnston pudisti päätään.
"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa?
Minä luulin" —
"No, sen saat tietää, — ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan"…
Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: —
"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä…"
"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.
"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia… Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin — ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"… Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.
"Niin — ei — tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä."
"Mitä? — Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi… E-ei!" — Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. — "Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?"
"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."
"Hm"… Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. — "Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin…
"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."
Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja kääntyi portista konttoriin.
Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan hämillisenä ovelle.
"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."
"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."
Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja istahti nahkasohvalle.
"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen erinomaisesti onnistuneen?"— kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan leikillisesti.
"E-en — se on teidän ansionne, hra tirehtori!"
"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."
He katsahtivat toisiinsa.
"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja — ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin, 'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te itse hankitte kirjat."
Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen avainkimppua.
"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa vaalissa — he he — aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."
Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotakin, joka hillitsi.
"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. — —
"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee avoimeksi uudelta vuodelta?"
Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten jälleen sijalleen verkalleen epäillen.
"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" —
"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun… Että minä tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni, sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"
"E-en, en oikein — en tällä haavaa. Mutta, — tässä ehkä piilee jotain takana, joka… Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman sitoumusta minun puoleltani, niin —. Ei pidä tilaisuutta halveksia, — tämä on korkeamman johdon sormenosotus"…
"Pu-uh!" puhkui tirehtori…
"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"
Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että runoilija-otsa tuli näkyviin.
"Tarkoittaako hra tirehtori, että —?"
"Niin niin, sitähän minä"… Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa, ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen, tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.
"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja selvä asia, — tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin kaikessa muussakin."
"Niin niin, aivan niin… Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,
Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."
"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! — Ja minua ilahuttaa sanomattomasti, että minä tällä kertaa — tässä tilaisuudessa — puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä kaupungissa; — ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" —
"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi — — Minua ilahuttaa, että olemme selvillä… Hyvästi, hyvästi — —
"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin istuessaan.
Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.
Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon, seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli… "Vai niin? — eikö ole kotona? — Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini — ennen kymmentä"…
Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa jatkamaan.
Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin, ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman — sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.
Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän
"Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.
"Oi hempeä ja ihanainen kulta
Sa Vendla armas, sydämen veit multa" —
Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän laulamaan:
"Vaan taskusta, oi, kukkaro,
Oi, oi, oi oi, ohho ohho, —
On poissa koko lompakko" —
Hän yritti jotain muuta: —
"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat taskustaan lompakkonsa? — siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."
"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."
"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä sattuu olemaan itse kukkarossa."
Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala näyttänyt häntä oikein huvittavan.
"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne isäänne vähän suututtamaan. — Strömmin tehtaan tirehtori katoo katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."
Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein epätoivossa kuvan luonnistumisesta.
Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti tirehtoria kasvoihin.
"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.
"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."
"Soo — sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" —
"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."
"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin…
Abraham lauloi sentimentaalisesti:
"Vaan Pekkaani en unhota, ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."
Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla ja kaivella sormia tukkaan… Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa, saadakseen jotain ilmettä…
Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, — silmät tuijottivat terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin tähystämiseen…
Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.
"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"…
Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."
Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella… Nyt sujui häneltä työ… Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin silmät!… Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa. Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon… Hän oli kokonaan työnsä vallassa.
Illan auringosta sammui seinällä säde.
Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti…
"No vihdoinkin!" — Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut jotain tehtyä.
"Gertrud… Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.
"Nyt se on isä, — sama tirkistys"… huudahti Gertrud. — "Ja suu… aivan sattuva — se ei ole kaunis — vaan se tietää, mitä tahtoo."
"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham vaatimattomasti.
"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."
"Sangen imartelevaa."
"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa; — vaan voima on teissä käynyt kauniiksi… Teillä esimerkiksi on semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, — paras ilmeenne on juuri siinä… Ja tuo musta mahti silmissänne… Herra tiesi mitä tuntematonta niissä oikeastaan asuu" —
"Kiitoksia!"
… "Ja tukka, — se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; — sen heilunnasta näin, millä päällä olitte… Nyt se on koottu pään päälle uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. — Ajatellessani, miten se voi tulvehtia"…
"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen väittelemään.
"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; — minä aina tarkoitan sitä, mistä puhun… Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa olla rohkeutta… Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina saa minut säpsähtämään, — sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin auringonpaistetta… Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. — Vaan antakaa minun koittaa Gertrud!… Mitä — ettekö tahdo? — kohta kun olen isänne kuvan päättänyt…
"Minä olen niin iloinen, niin iloinen", — huudahti hän ja levitti molemmat kätensä taivasta kohti; — "perältäkin tapasin hänet."
Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti — — jos istuisi Abrahamin edessä…
Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.
"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?" kysyi Abraham, joka asetti muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.