SUOMEN MESSUT.

Juhlaruno.

Ensi kerran Suomen suku
    esiin astuu omin töin,
orjaellut vuosisadat,
    surrut pitkin päivin, öin,
isän vuollen kirvesvartta
    puhtein leivän puuttuvin,
äidin vääten värttinätä
    kimmeltävin kyynelin.

Suruin tehtiin Suomen touko,
    murhein pellot perkattiin;
murhe särkyi säveliksi,
    sävel syöpyi sydämiin,
sävel synkkä, syksy-öinen,
    sentään lämmin, lempeä,
niinkuin kesäpäivän lasku,
    hehkussansa hempeä.

Suomen suru, Suomen soitto,
    Suomen riemu, Suomen työ!
Siin' on mahdit maamme tämän,
    päällekkäin kuin päivä, yö.
Olkoot aina eellehenkin,
    että toinen toistamme,
katsoisimme kaunihisti,
    kuin nyt loitos loistamme.

Ensi kerran Suomen suku,
    kansa vapaan valtion,
pyytää alle orren oman
    vilkkaan vierasjoukkion.
Terve, Ruotsi, terve, Tanska,
    terve, Norja nouseva,
terve, Saksa, terve, Ranska,
    terve, Suur-Britannia.

Sentään enin terve teille,
    Suomen heimot, herttuat,
sulhot uljaan Unkarimme,
    Eestin veljet ehtoisat.
Emme teitä unhoittaneet
    öin ja päivin orjuuden.
Kuink' ei vieris teille virsi
    vapaan sota-sorjuuden?

Vielä muistan muutkin kansat:
    kauniin Puolan heimon, maan,
itkenyt mi meidän kanssa
    vuossadat on vapauttaan.
Muistan Lätin, Liettuankin,
    Ukrainan myös urhean.
Tervetullut Suomen maahan,
    heimo heljän Gruusian!

Tervetullut, tähtilippu,
    takaa meren myrskyisen!
Yhdyit meihin ystäväksi
    aikaan suurten surujen.
Jää ei unhon järveen koskaan
    täällä tähti Wilsonin,
kansakuntain veljeydestä,
    noussut verin, kyynelin.

Terve, armas Argentiina,
    meille mesileivän maa,
mistä tositarpehessa
    Suomi avun aina saa.
Terve, kansa kaunihin
    Brasiilian, Austraalian.
Saamme suhteet suorat kerran
    kanssa kaiken maailman.

Eikä joutsenjärveen jouda
    ihana Itaalia,
jolta oppineet me oomme,
    mik' on kauniin maailma,
Espanjako? Eipä suinkaan.
    Sen on seijas kansan työ,
niinkuin tuikkaa tehdastulin
    Belgiassa pimein yö.

Tervetullut, Hollanti! Ain
    valppahasti vartioi
kansain pyhää oikeutta,
    siinä suurna äänes soi!
Kuultiin, kun se maailmalle
    haastoi selvää kieltäsi,
ihaeltiin ihanteitas,
    miehuuttas ja mieltäsi.

Entä rakas, rauhallinen
    Venään korven kontio?
Eikö aika unhoittaa ois
    meillä vanhat vainot jo?
Oltiin yhtä onnettomat.
    Viihtykäämme vierekkäin!
Vapaat vallat kansan kahden,
    kauneudessa ystäväin.

Maailman nyt markkinoille
    astuu Suomen suku uus,
sentään vanha niinkuin taivas,
    taikka murhe, muinaisuus.
Tulemme kuin turpeen alta,
    nousemme kuin notkosta,
orjan yöstä, orjan työstä,
    rotu kuolon rotkosta.

Sentään kerran Perman haahdet
    halkoi vettä vaahtoisaa,
auki vieri Venään virrat
    saakka ain Araabiaa:
sentään tääll' on työtä tehty
    kirvesvartta vuollenkin,
isän istuin itseksensä,
    äidin kylpein kyynelin.

Mutta vienyt muukalainen
    meilt' on työmme heelmät ain.
Ensimmäiset meillä rahat
    oli nahat oravain.
Milloin riittäneet ne eivät,
    ketut meiltä ketettiin,
itseämme inhottihin,
    peitottiin ja petettiin.

Vaan ei suotta Suomen hongat
    lakkalatvat laulakaan,
eikä turhaan kosket kuohu
    tuhansien järvein maan,
laulaa maalle mahtipontta,
     kerran pyörii pyörät sen,
raikuu rattaat hyvinvoinnin,
    hyödyn, hengen, vapauden.

Jälleen ahjot Ilmaristen
    kipeneitä kirpoaa,
punapurret Lemminkäisten
    maille muille matkustaa,
jälleen vanha Väinämöinen
    tarttuu kalpaan Kalevan,
murtaa maasta Louhen mahdin,
    päästää päivän paistavan.

Suruin syntyi Suomen laulu,
    sävel synkkä niinkuin yö:
sävelistä riemu riensi,
    kasvoi kansan tarmo, työ.
Mahda eikö maailmalle
    sama olla Sallimus,
jok' on ollut Suomen surma,
    kuihtumus ja kukoistus?

Maailman ei rauhaa synny,
    ellei kansat yhdistäy,
tiedon tietä, taidon tietä,
    kaupan tietä kanssaan käy;
eikä muuta yksilölle
    suotu suurta onnea:
tehdä työtä, työnsä heelmää,
    hengen valtaa vaalia.

20/6 1920.

SANKARILAULU.

Suomen olympialaisille voittajille omistettu.

Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle, kauan saakohon hän kiitosta syntymämaan, varsinkin vaivaisen, polon, poljetun, vainotun, köyhän, kuitenkin syntymämaan, taattojen, maammojen maan! Teitte sen suureksi taas, pojat pohjolan, tarmot Olympon, kun oli maailma niin, kaipasi syntymämaa katsoa kauneuttaan, mitä mahtaa henki ja ruumis, kun ruma kaukana on, vain liki maammojen maa. Kerrankin maanpiiri sai taas nähdä, mik' on kesä Suomen, konsa sen välkkyvät veet, yhdessä päivä ja yö, yhdessä taivas ja maa, suvun vanhan valtiasvoima, koska sen koittanut on koi pyhän syntymämaan. Oltihin orjia ryssän ja oltihin renkejä ruotsin, nyt pyhä kaikuvi vaan tuo sana syntymämaan, kaikille kallihin tuon, isän, äidin ja lapsien itkun, myös hymyn taivahisen, autuas, armahin maa! Kun pojat ponnisti sen, tuli Suomesta taasen Ateena, jällehen läksivät jäät, kumpusi kukkien vyöt, myös ihanteet monen immen ja Suomen sankarinaisen, kauneus kasvojen tuo, silmien aamu ja yö, koska ne ponnistaa pojat pohjolan kuin pedot korven puolesta kultaisen maan, sykkivän syntymämaan, miss' oli autuas olla ja aikamme armahin elää, kärsiä, nauttiakin, kuolla ja syntyä taas, tään suvun keskellä hirmuisen, jok' on rahvasta raakaa, vaan jumalissa min on juuri ja alku ja työ. Siksi kun syntyi taas sen kunnon ja onnen Olympo, poiat te pohjolan, hei! me armoille antau ei! Oltihin ennenkin ja ollaan vieläkin. Kaukaa kaari on syntymämaan, kulkee sen päivä ja kuu. Hei, pojat pohjolan, hei! Hei, hei, Marathon sekä kaikki, puolesta syntymämaan, synkeän syntymämaan, Kainin ja Aabelin maan iki-itketyn vuoks velisurmain, kuitenkin kultahisen, taattojen, maammojen maan, Rakkaus taivahinen, rajaton, jos voi rajariidat vieläkin ratkoa sen, hei, pojat pohjolan maan! Silloinpa kauniimmin on kaikuva kantelo Suomen, toinen on touko ja maa, myös surun kyynel ja yö. Sankarit! Ei sana laulajan kauaksi kanna, ei riitä, kauemma kulkeva on kunnia syntymämaan, jos pojat pohjolan ponnistaa, kuten teitte, jos yllä maailman oisi ei yö, ei velisurmien suu, vaan jalo, jalkava kiista ja ihmistahtojen taisto, ken enin kunnia on taattojen, maammojen maan. Sankarit! Siunailkoot iki tietänne vaimot ja lapset, Suomi kun suurtui taas, laajeni laulujen maa, tää polo, poljettu niin, karu, paatinen, parka ja köyhä, että se eksynyt on veljien myös verehen. Olkatte onnelliset, Olympon te sankarit! Seuraa teit' ikikiitollisuus, siunaus maan kirotun.

1/9 1920.

HENGEN MAHTI.

Tunnussana: Kaikkien maiden sivistyneistöt, yhtykää!

Yö uhkaa. On pelko. Mut kellä on selko, mitä vaativi aika, ihmisrakkauden taika, ei pelkää: nyt koittaa se voima, mi voittaa, ne maanpiirin mahdit, valtakuntien vahdit, jotka on omatunto, hengen kunnia, kunto; ja tieto ja taito, ajatuskin myös aito, ja työn teho, tarmo, pedon ihmisen armo.

Yö uhkaa. Nyt huutaa se huuhkain ja hukka, min kummulla uusi on kasvava kukka, se kauhujen, mutta myös kauneuden lilja, jota tarkoitti tietojen, taitojen vilja, ja tahtokin myös monen hengen, mi heili, kun maat oli tyynet ja veet kuni peili ja kansatkin kulkivat kauneutta kohti, hämy yllänsä ylväs ja koi, joka hohti.

Yö uhkaa, se raju! Mut kellä on taju, mitä arpoo nyt aika ja tietäjän taika, hän tietää: Nyt yhteen, lapslaumat sen lyhteen eri kielin ja mielin, mi joka ilman pielin, vain rakkautta halaa, sydänvalkeutta valaa, me, joita ei miellytä olla mielin kielin tään ajan eessä, sen renkitupareessä, vaan kauemma katsoo kuin tämä aika ja joilla on tietojen, taitojen taika.

Yö uhkaa. On maattava. Laulunko laattava? Ei koskaan, ei koskaan! Me laulamme, joskaan ei ain elo paista kuin auringon maista, vaan näyttää ne nielut, pedon ihmisen sielut, joka on kuni huuhkain ja huutava hukka, mut kuitenkin kruunu ja luomisen kukka.

MAAILMANPALO.

Se on maailmanpalo, hyvät herrat. Se talo joka palaa, on mennyt jo menneisyys. Kenen syy? Minun syy, hänen syy, Sinun syys Me ollaan jo mennyttä, menneisyys. Hyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo, joka palaa, on synti, ei synnittömyys, oli kerran se suuri ja kaunis ja jalo.

Atlantis, Atlantis! Minun syy, Sinun syys. Atlantis, Atlantis! Nyt mennet Sa mereen kuin mennyt jo oot velisurmien vereen. Olit kaunis Sa katsoa tähtien yössä, niin tiedossa, taidossa kuin elontyössä, siks ylpenit ehkä, siks sortuu Sun pylvääs. Nyt auta ei aattehes armaat, ei ylvääs.

Menet mereen kuin vereen. Sinun syy! Minun syyni.
Oli aikasi. Ollut et armas, et tyyni.
Menit veljien veriin kuin mennet nyt meriin.
Taru päättyvi pitkien taistojen teriin.

Atlantis, Atlantis, myös mullekin armain!
Nyt nään Sinun sielusi hapsin jo harmain.
Minä vanhenin suotta. Kenen syy? Sinun syys,
Sinä maailman tään sukuveljettömyys.
Teit kuoleman synnin. Se on maailmanpalo.
Mut tää oli ainoa, armahin talo,
isän, äidinkin koti, jo sortunut sotiin.
Nyt mennään, me menneet, luo Luojan jo kotiin.

Ei kannata elää, kun katkee ne hartiat, nuo Atlahan maailman muinaisen vartiat, työ, kunto ja rakkaus ja rauha, ei viha, kun riittää vain aine, ei henki, vaan liha.

Siks sorru ja murskau, ja vieläkin murru, kun et Sinä suuresta tuskasta turru! Se on maailmanpalo, hyvät herrat! Se talo, joka palaa, on mennyt jo menneisyys. Se on synteimme vuoksi, kun hallinnut siinä ei rakkaus, ei henki, vaan hengettömyys. Atlantis, Atlantis! Sun sortua pitää. Mut kenties Sun haudallas haavehet itää ijankaikkisen rakkauden, kauniin ja urheen, kun olit oma uhris ja mielemme murheen.

Hyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo, joka palaa, on maailma, maailmanpalo. Se menee, se menee, Atlantis, se aika, vaan ei mene sydämien synnittömyys. Jos jaksamme, alkaa nyt uus aikakausi, niin tietäjät tiesi ja laulajat lausi, ei orjain, ei herrain. Kenen syy? Minun syyni, Nyt maailma palaa. On oltava tyyni.

Jos mahdu nyt ihmisten päihin ei järki, ne päät suru lyö tai painetin kärki. Nyt hulluus on iki. Nyt maailma palaa, vaikk' ihmiset vain ihanuuttansa halaa.

4/9 1920.

PYHÄ VOLGA.

Mestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle, omistettu.

Kuin Volga, kuin Volga on Venäjälle pyhä, on meille Luojan lapsi, Ilja Rjepin ain ja yhä.

Kuin Volga, kuin Volga
Hänen voimansa vyörii,
Hänen eessänsä eellehen
pikkujoet pyörii.

Kuin Volga, kuin Volga
Hän syntyi, Hän halaa,
Hän maailman kauneutta
katsoo ja palaa.

Kuin Volga, kuin Volga
Hän Venäjän on sielu.
Hänen kauttansa puhuu
monen vuossadan nielu.

Kuin Volga, kuin Volga
Hänen taiteensa piirtyy,
Hänen tieltänsä kansojen
kavaltajat siirtyy.

Kuin Volga, kuin Volga on voimakas, vakaa, niin rakkautta, rauhaa Hänen taiteensa takaa.

Kuin Volga, kuin Volga on Venäjälle pyhä, me uskomme pyhään Hänen sieluunsa yhä.

Kuin Volga, kuin Volga on voimakas yössään, niin on Ilja Rjepin myös murheessa, työssään.

Kuin Volga, kuin Volga käy Suomenkin suru, sen vaikka on murtunut nyt sydänmuru.

Kuin Volga, kuin Volga lyö aikojen laineet. Hei, hei, Ilja Rjepin, ja hengen mahdin maineet!

Kuin Volga, kuin Volga on Venäjänkin huomen. Hei, hei, Ilja Rjepin, ja myös suru Suomen!

Kuin Volga, kuin Volga,
Sinä ruhtinas Ilja!
Hei, hei, Ilja Rjepin!
Hei, heili, hengen vilja!

6/9 1920.

VIVE LA POLOGNE!

Ministeri Sokolnickille omistettu.

Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun Europan taas pelastat, Sinä suuri ja sorja, et enää nyt orja, ja maatas kun niin rakastat.

Alta Aasian hallan, yltä yön väkivallan Puolan armeijat astuu kuin rauta ja kuin terä välkkyvä taas. Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun kaitset Sa kaunihin kansas ja maas.

Siks Suomenkin silmä nyt kyynelin kastuu, kun on edesvastuu, miten yhtyisi yössäkin kansoa kaks, suru Suomen ja Puolan, tuon maailman suolan, tuskan teilläkin käyvän vain kalliimmaks.

Hengen herttua, Puola. Surun ruhtinas, Suomi! Nyt kostuu, nyt kastuu niin moni luomi, kun armeijat astuu maan suuren ja sorjan, ei enää nyt Moskovan, Pietarin orjan, vaan valppahan, vapaan, taas Kasimirin tapaan, kun Europa säilyy ja Puolan päivä päilyy.

7/9 1920.

SYREENIEN KUKKIESSA

(1920)

SYREENIEN KUKKIESSA.

Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka alla taivaan, ma itseäin vain ihmiseksi raivaan.

Syreenit valkeat kesä-yössä, teille ma uskon itseni kuin säveleille, te hiljaa tuoksutte kuin tuoksui kerran mun tielläin kukka kesäpäivän Herran.

Syreenit synkeät kesä-yössä, elkää mua pelotelko, ellen itse pelkää tään tähkäpääni päivän täyttymystä, tään elon, lemmen lyhyen lyhennystä.

Syreenit syyttävät kesä-yössä, teistä ma löydän lohdun niinkuin säveleistä, kuin tekin kukin, menen maata varhain; jää meistä jälkeen, mikä meist' on parhain.

Syreenit anteeks-antavaiset yössä, en teistä luovu, muistan päivän työssä jokaista ystävyyden, lemmen kukkaa, jokaista orvon oudon riemurukkaa.

6/7 1918.

MIEKAN TARU.

MIEKAN TARU.

Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen lain, siis arvoltaan ei halpa.

Se kulkenut isästä poikahan oli suvussa vuosisadat, monen rastinut tuomarin toiminnan ja rauhan miesten radat.

Taru kertonut polvesta polvehen: ol' ennen se taistomiekka, kun maassa soi sota hurmeinen, monen ruskotti rannan hiekka.

Ja virkkanut, viel' oli tarina tuo: kunis vankkana hoidat virkas, sinis rintasi sinulle rauhan suo, terä säilän kiiltävi kirkas.

Mut maassa kun väkivalta käy ja sorto ja surma uhkaa, ei missään toivon tähteä näy, vain rikosta, saastaa ja ruhkaa,

ja voimaton kun on oikeus, ei lakia kuuntele kukaan, ja mielet valtaa ahdistus— on miekan mieli sen mukaan.

Se silloin uhaten leimuaa kuin urhojen mieli jalo, mut punaiseksi se purskahtaa kuin surma ja kylien palo.

Tuon tarinan eilen mä muistin, kun ma kalpahan katsoin kerta. Yhä tuota katson ja kauhistun: se ruskottaa kuin verta.

Keväällä 1917.

VELISURMAAJA.

Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies?— Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini lempeä-lies.

Miksi niin kasvosi kalpeilta paistaa, outo on äänesi, laps?— Paistoi hangilla kuoleman kuudan, valkeni poski ja haps.

Miksi niin rintasi raskaasti huokaa, suihkaen suonesi lyö?— Hiihdin mä kilpaa hiisien kanssa, ympäri surma ja yö.

Miksi niin silmäsi tuimasti tuikkii, autio otsasi on?— Vilkkuivat vinhemmin taivaalla tähdet, tuomarit turmion.

Minne on jäänyt sun luontosi lempee, hellyytes herttainen?— Sauhun kentille, kauhun kentille, valtahan vainajien.

Syöksyikö vieras syntymämaahan, kansaako kaas vihamies?— Ei, oma heimo herjaksi muuttui, oma oli orjuuden ies.

Nousitko vastaan sortajavaltaa, kun sotatorvet soi?— Lasken lautsalle raudan raa'an, veljien verta se joi.

Voitonko liet vai tappion viesti, saata et ilosanomaa.— Itkeä ikäni tahtoisin, vaikka vapaa on kansa ja maa.

Auta, armias! Rikki on rintas, hurmeesi huppeloi!— Sain ma itsekin surman iskun, kuoleman kellot jo soi.

Kaikkiko kadotan lapseni armaat, taasko on taistohon ties?— Lähtevi rauhaan Tuonen rannan poikasi murhamies.

Heitätkö äitisi raukan ja rakkaan, myös pyhän syntymämaan?— Kohisevat korvaani Manalan kosket, siellä ma saan isänmaan.

1918.

VAPAUDEN TEMPPELI.

Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön, jään, hallan ja hirmujen haamun, haki muinaista metsälampeaan, sen laineista laulun saarta, näki siellä nyt temppelin valkean päin pyrkivän taivahan kaarta.

»Tuo meille on mielehen!» joikuivat nuo joutsenet auringon kullan, »tuo varmaan on temppeli Vapauden, sen laatinut lapsi on mullan, se että ois merkkinä meillekin, mihin päätyä pilvien tieltä, kun Rakkaus korkein koskettaa polon pyydettä, miettijän mieltä.»

Ja koskena toivojen korkeimpain, valomyrskynä luomisen valtain, alas laski ne lampehen kimmeltävään kivin kallein, marmorikaltain, voi, silloin, voi, veri punainen yli purskui puhtaiden kaulain, kohos korkeuden vieraat siivilleen, pois läksivät laulua laulain:

»Ies konsana kirpoa kansan ei, ei erkane orjuus maasta, min järvillä huuruu hurmeen yö, min mielissä sääli ei haasta, sen turhia templit on Vapauden, sen julmia juhlien hurmat, kun alttarin äärillä ähkyy vain veriteurahat, veljessurmat.»

Soi virtensä vitkaan vaikertain, pois haipui tähtien tarhaan, mut oli kuin myötänsä vienyt ois se vapausriemumme parhaan. Ja kuule! kuin kuorona vankien soi kalske nyt kahlerautain, ja Vapauden temppeli vaipuu pois, sen paikalla paikka on hautain.

31/5 1918.

PERMAN PÄIVÄ.

Eversti A. Sihvolle omistettu.

Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä, moni tarina päättyi, päättynyt ei vielä Perman päivä.

Ja muisto Aunuksen autuaan lie muille vain tyhjä lehti, mut meille, lapsille laulun maan, sydänjuuriin se syöpyä ehti.

Ken kuuli soutaen Laatokkaa, miten lauloi sen laineet surren, hänen sielunsilmissä kuumottaa vain valkamat vainopurren.

Ja kuulitko Kuutamolahdellai, miten kilisi kirkonkellot, saman tuskanhuudon sa tunsit kai kuin Hurtan ja pajarin pellot?

Siks siitä jos nyt taiston tie, jos Vienan virroilla souto, ei varmaan se Sammon ryöstö lie, vain korkean kotihin nouto.

Ja viita jos soi sotakirvehin, kun Uhtuan urhot viiltää, ne tuovat vain tarun takaisin, joka aikakirjoissa kiiltää.

Näät Jumalan temppeli tenhoinen oli saaressa virran vinhan, kuvan poluilta maljan kultaisen vei heittiöt herjan inhan.

Ja upposi Perman kunnia kuin aurinko Vienan vesiin; tuhat vuotta on uinunut aalloissa, nyt uutena astuu esiin.

Nyt säihkyvi säilin ja tapparoin, mitä heimonhenkenä säilyi, mikä kaikui lauluin ja kanteloin tai kyynelhelminä päilyi.

Nyt Jumalan temppeli tenhoinen on rinnoissa Suomen nuorten, kotikansan lempenä leimuten kuin valkeat helkavuorten.

Tuon tauonnut temppelin taika ei, ei loihditun maljan mahti: sen muinoin ahnahat jaarlit vei, nyt valpas on Perman vahti!

1918.

VÖYRIN MARSSI.

Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka kuului Suomen usko, kertoo Ruoveen rantain rusko, Tampereenkin tantereet.

Missä vaara suurin saarti, siinä nähtiin Vöyrin kaarti, kaikui jääkäreiden työt; harvoin maattiin, harvoin syötiin, päivät päälle käytiin, lyötiin, seistiin vartiolla yöt.

Monta Hämeen hankiin haipui, Messukylään kylmään vaipui, monta Kurun metsät vei. Aina eespäin! käsky kaikui. Voittoon, kostoon! korvet raikui— taikka kuoloon, taapäin ei!

Kunniata kaatuneille! Hetki vannoa on heille kautta kauniin synnyinmaan: Sen jos vapaus vaipuu milloin, nousee Vöyrin kaarti silloin, taasen meitä tarvitaan.

1918.

SAKSAN KUMPU.

(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)

Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat, vartio äänetön tuo järvien, metsien maan; taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu, kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö, yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä, päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi; helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet, sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden, kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran, kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks, kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat, toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan, siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus. Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko, ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks', ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan, vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps', kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka, hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ puolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon, jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt; kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön, on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa: ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan, joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.

27/7 1918.

VIRON VIRSI.

Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan.— Minne matka miesten nuorten? »Liepehille Paidelinnan.»— Paljon lähtee, harva palaa!— »Tuota tutkineet me emme, niinkuin Lappi loihtulauluin, tapparoin me taistelemme.»

Vuoksi synnyinmaanko taisto?— »On nyt vuoksi veljen oman, mutta myöskin vuoksi äidin yhteisen ja onnettoman.»— Eikö äiti teille Suomi?— »Löysimme sen laajemmalta, takaa Vienan, Suomenlahden, Peipusjärven rantamalta.»

Kenpä kurja kyntää tuolla?— »Kyntää Suomen suuri suku, jonk' on aavat hengen alat, jonk' on laaja lasten luku.»— Eikö suojaton nyt Suomi, kun sen poiat parhaat läksi?— »Täten Suomen suojelemme, teemme verin tiettäväksi:

Suur' on aika, tuntureilta kajastaa jo päivänkoitto. Yhtyy Väinön heljä heimo, veljet: kuolema tai voitto! Vast' on Suomen kansa vapaa, kun sen vapaat laululehdot, kun sen kuuluu kunniassa haavehien haudat, kehdot.»

Lähtekää siis Luojan nimeen kodin rakkaan rantamilta! Itkenemme teitä niinkuin itkee kasteen kesä-ilta. Vuosisatain toivot teitä seuraa: Suomi suurentakaa! Sentään muistakaa tuo yksi: vaino voi myös tulla takaa.

9/1 1919.

NUORI SANKARI.

Hän nuor' oli, mieheksi mainittiin— veriruusut nyt haudalla itkee— oli outoa laatua viisautens: hän Viroon matkusti, ei hän lens' se ollut ei hänen matkansa ens'— orjantappurat Onnetar kitkee.

Sen tunsi Saksan kuin Vienan maa— veriruusut nyt haudalla itkee— ett' oli hän valtias vuosiltaan, nous kunniaksi hän kaiken maan, hän taisteli, kaatui kauneuttaan— orjantappurat Onnetar kitkee.

Taru, laulu seppel on sankarin— veriruusut nyt haudalla itkee— kun näin hänet, käärehet peitti pään; kuustoista täytti hän eläessään, hän, meitä viisaampi mieleltään— orjantappurat Onnetar kitkee.

1919.

KENRAALI MANNERHEIM.

Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä, kuin leimaus se lens yli yöllisen maan. »Mikä on tuo?» jo tiedusti toiselta toinen. Kävi kansassa vastaus kuin vavahdus: »Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen, mut luulen, mut luulen, se on Vapaus!»

Ja kussa hän kulki, siell' ihmiset suli, sydänlähtehet läikähti, korkeni koi, kuin juhla hän halk' elon harmajan tuli, sotatorvet ja rummut ja karkelo soi, maa vapauden ruusuja kukki, mut eipä vain ruusuja, ruskotti kukkeus uus: hänen jäljissä lainehti laiho ja leipä ja lempeys ja miel'alan aatelisuus.

Kuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi, kuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie, maan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi, kuin kulkeekin Salliman sankean tie; kuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet, kuin rautainen kaartuukin kansojen yö, on vuossadat virkkava maailman maineet, mikä tääll' oli Valkean Kenraalin työ.

29/7 1919.

KARJALAN SUOJELUSKUNTIEN MARSSI.

Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire näiden, vaikk' kainalossa ei kannel näy, ne rientää ryhmihin, joukkueihin, kiväärit liittyvät kivääreihin.

Ja niitä välkkää kuin tulta: tuolta yks soutaa aaltoa ankaraa, tää pitkospuitansa pinkoo suolta, tää laakson polkua poimettaa, näin kasvain, karttuen armeijoiksi käy valtakunnan he vartioiksi.

Se nousee, Karjalan kansa vapaa, kun uhkaa orjuuden uuden yö, se tahtoo suojata Suomen tapaa, se Suomen oikeuden eestä lyö, kuin sähkö silloin se ilman lataa, sen rauta iskee ja rakeet sataa.

Ja kuulkaa! Haastavat urhoin haudat: »On vapaus ainoa aateluus! Ne silloin katkesi kahleraudat, kun luotiin Karjalan kannel uus, kun alta Ahvolan, Raudun lunten nous ruusut ruskeat sankar-unten.»

Käy kansan nousu, käy kansan myrsky kuin Vuoksi valtava voimassaan, käy vaahtoon Laatokan laajan hyrsky, soi virttä Aunuksen, Vienanmaan, ja suulta suurtuvan Suomen Nevan se korjaa Inkerin koitonevan.

Syksyllä 1919.

RAUHAN VOIMAT.

TYÖN UHRIEN LAULU

Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä ei, johon taistellen hän pyrkivi puuttehen alta, se kaukana on, on loppumaton rata kultainen Rakkauden auringon, tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys—

Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta!

Työ synteimme vuoks muka säädettiin, me siunaukseksi sen teemme, kun yltävät määrihin ylhäisiin sydän, järki ja jäntereemme, kun muistamme vain, mihin matka on ain ja taistelu tahtojen leimuavain, mikä tarkoitus tien läpi helteen ja hien ja hehkunta hetkien kiirehtivien—

Työ synteimme vuoks muka säädettiin, sen siunaukseksi me teemme!

Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii, mut tunnon myös yhä tuimenevan tekijältä sen valmius vaatii, työ kartuttaa, työ vartuttaa, työ vain yhä vaikeemmin velvoittaa, kunis maahan lyö tekijänsä työ, mut ympäri vaaksan jo valkeni yö—

Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii!

Työ, veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden, yli maanpiirin yhtyvät miljoonien kädet, mieltehet uskon jo uuden, kuka kouransa suo, kuka tiedolla luo, kuka ammattitaitonsa tarkimman tuo, kaikk' kiirehtäin ajan aamua päin, päin valkeutta vuorien kimmeltäväin—

Työ veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden!

Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä, vaikk' kuulu ei varjojen askelehet, me astumme aukaisten yötä, me kuljemme kuin uni unhotetuin, mut singoten uskomme silmin ja suin: työ voimamme vei, mut voittoa ei, min lautuvi latva työn lapsillei—

Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä!

VALKEA VAPAHTAJA.

Meksikolainen legenda.

Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät, somat siroitti tietojen, taitojen jyvät, näin viittoen valkeuden Jumalan teitä hän edellä kulki, Isän korkean tahtoa julisti julki.

Ja valkea hän oli varreltansa kuin poutapilven on hohto tai kirkkaus on hopeakilven, sini silmien oli—niin kertoi kansa— kuin meri, min rintaan kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.

Mut illalla kerran hän ihanimmalla; meni valkamahan ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan hän kirjoitti kaislalla kahisevalla helohiekkaan rannan ja virkkoi: »Nyt aarteeni viimeiset annan.

Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi, ma mistä tulin, mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin, mut kerran on aaltoja halkova haaksi päin maanne rantaa, mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.

Ja teille he uudet jumalat tuovat mun kaltaiseni, mun vertaiseni, mun valtaiseni, ja maastanne uuden he Eedenin luovat; jos käskyt nämä te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.»

Hän purjehti pois, meni merien teitä; kovin kaipas kansa kuin parhainta, kauneinta olemustansa. Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä ja riimut rannan— mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!

Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka: kas, viikot vieri, monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri; jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka, ja niinkuin vaha suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.

Ja niinkuin Niniven lapset he tuli. Mut kaipaus säilyi, mi kauniina kansan sielussa päilyi; he heimojen vieraiden verehen suli, mut illanruskoon he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.

Niin kerran aamulla armaimmalla tuli miehet oudot, soi aavalta huudot ja airojen soudot, näki kansa sen mielellä arastuvalla, tarun täyttyvän luuli, esivanhemmilta min kerran he kuuli.

Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet, mut julmat, kovat kuin kansan poljetun kohtalot ovat, tuli sorto ja sortajan armottomuudet ja raakuus ja rauta ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.

Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu. Se kulkee merta kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta; ja laineet nousee ja laineet vaipuu kuin ihmisrinta, mi itkevi unelmataan ihaninta.

1917.

KUTOI KANGASTA ELÄMÄ.

Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.

Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin päivän nousevan punassa.

Kaaloi lapsi katsomahan, silmät suurina kyseli: »Kelle kultaista kutonet, helmellistä helskyttänet?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kultapaidan mielen kulkevan kuvista, omantuntosi oraista, iloista isän ja äidin.»

Kuuli lapsi kummastellen.

Ja ne katsoi kaikki peikot korven louhien lomasta, ja se pelkäs, poika pieni, polkuansa piipertäissä; puut puheli, kuuset kuiski, hongan-oksatkin osoitti erämaihin eksyvätä, saloja samoavata! toki tähti tietä neuvoi, opasti kotihin koivu, haltia hyvä talutti kotilieden lämpimähän.

Kutoi kangasta elämä kuudanloimin, kukkaniisin, polki unten polkusimin Lapin lyhyessä kesässä.

Mies nuori kyselemähän: »Mitä suihkit, sukkulainen, suihkitko suruja lemmen vaiko sankarin satua?»

Vastasi vakava vaimo: »Helskytän hopeapaidan sulle hehkusta sydämen, synnyinmaalle sykkiväisen.»

Nuori uskoi ja uneksi.

Ja ne hehkui, hengen miekat, taivonkaaria tavaten, Ja ne uhkui, unten purret purppurata kaukomaiden, veet sinerti, maat viherti, ilman lintuset liverti, suut sadat suruja lemmen, tuhannet tarua urhon, joka itsensä unohti, muisti vain isien maata, kohotti kotoisen kansan mainehesen, kunniahan.

Kutoi kangasta elämä vaskiloimin, valtaniisin, polki vaivan polkusimin synketessä syksy-illan.

Katsoi miesi miettiväinen: »Mitäpä kutonet, kumma, täyttymystäkö tekoni vaiko tarmon taittumusta?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon ma kuparipaidan sulle pelvosta Jumalan, jota ei katehet kaada.»

Mies suori sotisopahan.

Ja ne viuhui, viimat kaikki vasten valtaisan povea, ja ne kalskui, kalvat kaikki vasten sankarin sydäntä, ja ne päätyi, arkipäivät, työn pitkän pimeät hetket, epäuskotkin elämän, oman voiman voipumukset, vaan oli ylempi voima, joka johti eksyvätä, näytti tietä, täytti tähkän, salli heikon heilimöidä.

Kutoi kangasta elämä rautaloimin, loppuniisin, polki kuolon polkusimin hallan harmajan tuloa. Vanhus katsoi kaihomielin: »Tuoko on tulos elämän, päätös päivän kaunihinkin?»

Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kuolinpaidan armosta Isän Jumalan, parahasta palttinasta.»

Vanhus valkea nukahti. Vaan ei mahti maahan mennyt, lauloi latvoissa petäjän, kuiskeessa kotoisen kuusen soipa Suomen on saloilla, vierillä tuhanten vetten, ilona isän ja äidin, neuvona pojan ja neien, lauluna Suvannon lasten, taikana teon ja tarmon synnyinmaamme sykkiessä, armona Isän Jumalan kuolon portin kuumottaissa.

MAAMIEHEN RUKOUS.

Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä kastutaan.

Monta pois on mennyt miestä, sentään jälki jäänyt on, perukirjat, jos ei muuhun, Suomen kivipeltohon.

Maa on vapaa! Siksi orjan ole ei nyt rukous, minkä huokaa taivahalle sielun syvä luottamus.

Jos ma kynnän, jos ma kylvän, tuota aina aattelen: teen, min tiedän oikeaksi, enemp' ei voi ihminen.

Eipä suotu ihmislapsen nousta taivaan jumaliin, mutta suotiin päivänpilke miljoonien sydämiin.

Suotiin surun kyynelkaste, ilon raikas ihmisyys, rakkauden kirjokaari, toivon toukokuu ja syys.

Tuuman tiedän Tuonelasta, vaaksan verran elostain, ymmärrän vain yhden: jätän sarat suuremmat kuin sain.

Totta elonleikkuun Herra tajuaa mun mieleni, koska yössä, päiväntyössä Häntä kiittää kieleni.

Seisoin taiston tuoksinassa, seisoin alla taivahan samana kuin lasna muinen eessä Isän rakkahan.

Tapahtukoon tahto Sinun eikä minun, rukoilen, koska kylvän, kyyhättelen kautta Luojan sormien.

Vaan jos järkkyy maassa laki, jälleen sotatorvi soi, silloin tehdään toinen touko, rauhan askar jäädä voi.

Silloin verin varjelemme perkaamamme pellot taas, rakkaudella rakennamme, minkä sota, nälkä kaas.

1918.

RAUHAN HERRA.

Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön, jumala joulun, joll' on yks vain kansa, yks valtakunta yllä tähtivyön, ja ken sen näkee kultakruunun säteen, ei hälle kalpa enää nouse käteen.

On vierimässä sodan viides vuosi ja yhä turhaan rauhan Herra käy, ken voittikin, ket' onni, voima suosi, on varmaa vain: ei taiston päätä näy, miljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi, Euroopan päivä mailleen ennättäy, mut aina kulkee rauhan Herra turhaan vedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.

Ah, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi, mi koskaan kaikunut on päällä maan, min kuuli valtalinna, vangin koppi, mist' yössä kauhun vielä iloitaan, min äänt' on soinut minkään rinnan soppi, min ihmiskunta tietää kuollessaan, on kunnia, mi korkeudess' on Herran ja maassa rauha, hyvä tahto kerran.

1918.

RAUHAN VOIMIEN VAPAUTUESSA.

Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen maan, niin vankeina on väkivallan ja vääryyden, vainon ja riidan ja surman ja syyn nuo vuosia maanneet maanpiirin henget ja aineet, ja maailmaan vain itkua, vaivaa, verta ja haavoja luoneet, sydäntuskaa tuoneet, myös ruumiiden runsautta kentille kunnian kimmeltäville, mut puutetta leivän ja lemmen ja lämmön leskille, orvoille osattomille.

Kuin hangenkin alta ja jään puin, nurmin ja kukkasin puhkee maan ikimahti taas vapauteen, niin vapautuu pyhä valta taas hengen ja aineen työn, teko tyynen sään, myös tieto ja taito, tuo kansojen kunniavahti, ja voimat sen taas virkoovat laihoja, heelmiä, viljoja kantain vieraiden rantain, ja maailman kauniimman luo väki sähkön ja liekin ja malmin: niin Suomikin suurtuu rauhasta raskain laihoin ja soiluvin saarin ja salmin.

Ja kuin sepon toimin ja töin tuo nous tarun Sampo, antaja auvon ja onnen muinahisen, niin voittava kansan on voimin sen henkikin, heilivä hiljaisin päivin ja öin, taas nuorissa nostaen taattojen tarmon ja ponnen ja rakkauden, pyhän, hehkuvan, täyden tähän maahamme karuun, sen sankaritaruun, mi enää ei konsana katoa kannelta pohjoisen taivaan: siks isketty syvään se on sydänveriin ja veljesten vihaan ja vainoon ja vaivaan.

29/11 1918.

ABOA VETUS ET NOVA.

Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol' Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon lempeydellä luotu, pantu työlle kansan kasvattajan; ja ne soivat Ruotsin rummut, torvet, koska kumman kuuli Suomen korvet, ajoi Phoibos kautta Auran rantain aikaa uutta kilvellänsä kantain.

Tuosta maille Thulen kolkon, loiton leijui Gratiain ja Musain seurat, kuuli kultakieltä Orpheun soiton kohta Suomen karhut, Pohjan peurat, nousi yöstä valta vanhan Hellaan maata kaitsemahan kauneudellaan, saapui viisaudenkin juhlasaatoin, astui Aristotelein ja Platoin.

Kumma virpi, vihannoiva kukkaa ihaninta ihmishengen kerta! Vaikka vainot kaasi kansarukkaa, vieri virrat kyynelvettä, verta, sentään säilyit nälän, hallan uhmin, etkä maata tuominnut sa tuhmin, maan et voimaa, kunne juures johti: voimaa nousta jumaloita kohti.

Nousi kansa, vaikka virsin toisin, kumahtivat kilvet kummun alta, kulki kuvin uusin, aurinkoisin korven yöstä vanhan Väinön valta, samos päästä pitkäin vuosisatain, hehkui kautta kaikkein hengenratain, eikä ollut oppi outo meille, tie ei vieras ihmis-ihanteille.

Oman sielun onkaloista uuden Suomi tahtoo luoda taikapajan, suojaks valkenevan vastaisuuden, jalon jatkajaksi Turun ajan, kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta aikaa unhottaa ei kadonnutta, jolloin kansalliset haihtui kaiteet, missä haastoi kansain tieteet, taiteet.

6/12 1918.

KANSALAISRAUHA.

Työn tyynen ne aikoja ollehet ei, oli vainon se vuossata sankka, sota soi, veri vuos, viha veljiä vei, rae rautainen lankesi rankka, kun suurtuivat kohtalot Suomellei, sen luotihin vapaus vankka.

Eik' olleet ne lahjoja laupeuden, oli saalista sankaririntain nuo kointähdet huomenen hurmeisen, oli kauppaa se kalliiden hintain, päin tulta kun ryntäsi patterien pojat pohjolan kourin ja kintain.

Eik' katsottu, ken oli mieleltä mies, kun vaan oli kumppani vakaa, eri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties ja tahtoi hän vaaramme jakaa, kun hällekin inha ol' orjuuden ies, joka uhkasi eestä ja takaa.

Mikä nyt? Miks rintama rikki on tää? Mihin syöksyvi valkea valta? Sitä vaara vaikk' ympäri piirittää,— ei silti se mieltänsä malta, vaan riitansa, kaunansa kahleihin jää, jos pääsikin sortajan alta.

Taas taistelo uhkaa, jo taivahat käy yli maanpiirin pilveen ja yöhön, ei viel' levon lempeän tähteä näy, ei rauhaa, ei rakkautta työhön, vaan kalskuen kansat ja maat terästäy miesmurhaan ja miekkavyöhön.

Isänmaa polo, poljettu, etkö jo saa sä kylläksi, eikö jo riitä sun tuskas, mi pohjolan tummentaa? Mut näyttää kuin nauttisit siitä. Nälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa, sopusointuun jo lapsesi liitä!

Suvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus taas Suomen aalloissa päilyy: jos rinnan sen kumpikin kansallisuus käy kukkaan, ne kumpikin säilyy, mut kiistaan jos käy, se on onnettomuus, min yllä jo yön hämyt häilyy.

Germaani! Sun kunnias korkea on, kun soi sana syntymämaasta. Olit taistossa pelvoton, nuhteeton, urotöitäs ei umpehen laasta. Taru, laulu sun kumpusi kaartakohon ei maanpetos, vilppi, ei saasta.

Suku Suomen! Sa maan pyhän, vapaan sait, sitä älkösi ahtaaksi aitaa, vaan laatios laajoiks sen hengen lait— väki Väinämön ei ole saitaa— niin kaikille täällä on tilaa kait, joka tilansa tietää ja taitaa.

Ja poikas jos myös monen eksyi tie, sai palkan he harhailuista: vuos hurme ja kyynel. Jo lohtua vie, jo suruja vaali ja suista! Lumet mennehen talven jo mennehet lie— älä pahalla pahaa sa muista!

Ole ylimys, vaikk' olet nousukas! Sun vanha jo on sukujuuri. Ole ruhtinas ruumiilta, sielultas, ole ylhäinen, ylväs ja suuri, niin varmaan sun säilyvi valtikkas, olet Europan kunniamuuri.

1919.

PRESIDENTTI STÅHLBERG.

Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.

Rakensi kansanvalta rintamansa, kun meitä uhkas harvainvallan ies, jo repii, rakentaa sen uudestansa.

Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies työn tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka ei väkivalta riemuinne kenties.

Jos vaappuu oikean ja väärän vaaka, jos nousee jälleen punahirmun pää, saa tuta tuiman miehen lauma laaka.

Hän järkkymätön on kuin järjen jää, ken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti, voi tyynet kestää ilman ystävää.

Hän, joka voittoon kansan tahdon johti, jos mahdit pimeet maassa piileksii, ne ohjaa oikeuden, työn valtaa kohti.

Hänessä yhtyy teräs ynnä pii: liestulta pyhää uuden rauhan ajan hänessä Suomen heimo tervehtii.

Ja tervehtii myös liekit laulun pajan.

29/7 1919.

TÄHTILIPPU.

On maailman yö, toki maailman yllä yks' viiri on tähtinen, voitollinen, viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä, nyt liehuu se lippuna lempeyden, maan kansat se tahtovi yhtehen liittää, nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois, sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää, kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.

Sen tangossa viirin käsvarret on vankat, eess' astuvi kuin pyhän auringon mies, mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat, joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies: ei maailma nouse, jos nouse ei mielet yli koston ja kaunan ja vainon ja yön, jos kaiuta kansojen parhaiden kielet ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.

Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta tai ennettä tietäjän verhouneen, nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen, ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä läpi loistaen kansojen kamppailevain, yli maailman lippu se liehuvi pyhä kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.

Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin, ett' oikeus valtiot ohjata vois, siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin, väkivalta ett' ihmisten kunnia ois, siis saa siitä haastaa myös runoniekka, kun haastavat harmajat kansojen päät, siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka, sen vierellä vienommat vallat jo näät.

Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee, min kourassa kansain nyt kohtalot on, hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee, yli-ihmisen taakan hän ottanut on. Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu? Taas silloin on tähdetön eessämme tie. Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu, suvun suuremman hän lipunkantaja lie.

KANSOJEN KEVÄT.

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina vierii ja kyyneleet, soi itkun ja tuskan tyrsky, ja vankkumatonna kuin kuoleman yö niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.

Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu, ei pankit, ei pennit, ei punnat, ajan ankaran myrskyyn murskautuu lahot valtiot, yhteiskunnat, vain kestää, mi tuoresta, tervettä on ja käy kera kuoleman taistelohon.

Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan kuin entinen, min viha taivahan vei, mi tahrautui verenvikaan: sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi, kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.

Taas tultu on arvoihin alkeellisiin, väkivaltahan, voimaan raakaan, ei hengen, vaan ainehen hekkumiin; kuka miekkansa heittää vaakaan, heti suurempi, suorempi oikeus on hällä, kuin ennenkin ollut on—väkevämmällä.

Sota kaikkien kaikkia vastahan soi, vaikk' kaikki vain rauhaa halaa, viel' loppua murhien nähdä ei voi, koko maanpiiri hehkuu ja palaa, suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta vain hulluna hourivi hurmeista unta.

Taas milloin se järkiinsä järjestyy? Kesä kansojen, milloin se koittaa? Ei ennen kuin oman sydämen syy käy raskaaks, ja raudankin voittaa suur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat— vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan, kuin kirvesmiehen mi ristille vei, mi tallattu nyt on likaan, mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tiet laajat on laumojen taivaltaa polut yksilön vain ovat kaidat; vain joukossa jokainen käydä nyt saa, miss' esteenä ei raja-aidat, ja korkeella vaatimus-viiriä pitää— vain itseltänsä ei vaatia mitään.

Kesä kansojen, milloin se koittaakaan? Ei koskaan, elleivät muutu pian yksilökansoiksi kansat maan, maan lapsina maahan juutu, ja rakasta maata kuin äitinsä nisää ja taivasta kuin elon korkean isää.

1919.

IHMISHEIMO.

    »Uljas kaikkea uhmaamaan
    heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.»
                                     Horatius.

On luonnon sydänloitsut ilmi luotu, on herätetty henget veen ja maan, on tuli itse pilven päältä tuotu ja vuorten vanhat voimat piilostaan, jo aalto vanki on ja tuuli työssä, jo koski toivojamme tottelee, kas, kuinka pyörät laulaa laakson yössä ja väkipaljat säihkyin säestelee— mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa, päät tähkäin täyttyy, laihot lakoaa, myös meille riistaa metsä, aalto antaa ja merten aitat suolaa sakoaa, vain meille varttuu hiehot, varsakarjat, vain meille uuhten villat uhkeaa, puut heelmän kantaa, nousee noron marjat ja kukat kunnahilla puhkeaa— mut missä, missä on onni?

On ilma vallattu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa, kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu, ett' yhteen kaupungit ja kansat saa, kas, kuinka tuolla haahdet merta halkoo, tääll' autot ajaa, vaunut vilisee, käy kauppa täällä, tuolla tanssii talkoo, reet kilvan kiitää, tiuvut kilisee— mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat ja kodit korkeoiksi kaartaneet, me oomme lyöneet maahan malmivaajat ja paadet paksut seiniks saartaneet, jääkylmät liedet nuo me lämmitimme, nuo asutimme suojat autiot, ne kruunuin, sähkövalkein valaisimme ja pehmeiks peittelimme permannot— mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnait' taivahille maksaneet, me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä ja uskollemme hyvin uhranneet, maanpiirin täyttänyt on kansain kuoro, on nousseet luostarit ja alttarit, nyt tullut vihdoin ihmisten on vuoro: sa turhaan taivahille suitsutit— ei siellä, siell' ole onni.

Uus kannel kaikuu, uusi aika koittaa, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se veljeyttä yli vetten soi, ja ihmisille ilon viestin kantain se syöksee elon, taiston tuoksinaan, soi rakkautta kautta taivaanrantain: maan päälle tänne taivas taotaan— vain täällä, täällä on onni.

Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten poikki kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö; ja itse Luoja jättää taivahansa, käy alas onnenkruunu otsallaan, ja jokaisell' on joulu rinnassansa, jumalat vanhat syntyy uudestaan— vain silloin, silloin on onni.

1896-1919.

AURINGONSÄTEIDEN LAULU.

Koti meill' ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie, me tahdomme valkaista autiot aavat ja nähdä, ne kuink' elon kauneuden saavat. siks syöksymme pilvien pimeyteen, läpi säikymme seesteen ja ilman ja veen, ne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi, jumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.

Halu meillä on maailmat valloittaa, enin kuitenkin suuri ja mahtava maa, ota emme me mitään, vaan annamme aina, kun kaikkemme on vain Luojalta laina, me luomme sen ruohon ja pensaat ja puut, värivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut, siks' meitä se kiittävi kirjavin kedoin, ja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.

Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin toki ihminen lie, maan laps ihanin, hänet voitamme hyväillen poskea, kättä,— kunis olla hän ei voi hymyilemättä, mut jos joku vieläkin onneton ois, hänt' emme me enää päästäne pois, vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.

Jos meidät hän tahtovi karkoittaa, me pyydämme, palvomme näin Jumalaa: »Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille, hänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!» Isä ylhäinen vastaa: »Hän vankinne on.» Hänen kahleensa silloin on katkeematon, hän on iki-autuas auringon lapsi, min uurru ei otsa, ei harmene hapsi.

Laps auringon jos joku itkevi tuo, sadekaariksi saartuvat kyynelet nuo, jos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu, jos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu, näin kasvaen kaltaiseks jumalain kadotuksesta aarteiden kalleimpain, mitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan, hän valmis on tarhoihin auringon taivaan.

4/6 1919.

VAELTAVA KUUSI.

VAELTAVA KUUSI.

Ne hakkasi pois minut juuriltain— kohu korven soi minun korvissain— mun saattoivat salihin kimmeltävään, joka puolelta peileistä itseni nään, ne hellivät oksani helyihin paperkukkasin, omenin kultaisin, ja kirjovöin ja kynttilöin niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin, ne hymyilivät, ne lymyilivät, ne naavaista partaani pitelivät, ne pyörivät piirissä ympäri mun ja lauloivat: »On hyvä olla sun!»

Ma valvonko vai näen unta vain? kohu korven soi minun korvissain mä kuulen laulelot lasten nää, mut ikkunaan minun pälyy pää: siell' ulkona, piilossa pimeyden, on heimoni suuri ja hirmuinen, suku hallava hangilla kuutamon, ja monta jo hangenkin alla on; siell' ei kuki haavehet kultamaan, siell' elämä paistavi paljaaltaan, siell' lyö elon myrsky, ja murhe syö, ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell' ollahan lapsia luonnonlain— kohu korven soi minun korvissain— ei siskoja sinisten toiveiden, vaan veljiä kuoleman yhteisen; siell' armoa saada ei, suoda ei, siell' lempeät tunteet jo tuuli vei, siellä paadutaan, siellä kaadutaan, siellä maaksi jällehen maadutaan, siellä jyske käy, siellä ryske käy, ei muita kuin pedot metsän näy, ja korven kuus, ja kuudan uus, ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain— kohu korven soi minun korvissain— olen korvessa syntynyt, kasvanut. Ken minut on korvesta karkoittanut? Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen. Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen? Olen kappale korpea kohisevaa, miks tahtoo he muuksi mun muodostaa? Olen ilmestys luontoa ijäistä, en ihmistä, en ilvettä, en naljailla voi, en nauraa voi; kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain— kohu korven soi minun korvissaan— olen heimon vaatimus valkeuteen, mut itse ma kuulun pimeyteen, olen lapsi ma suon ja laaksomaan, mi pääse ei päivähän milloinkaan, veli kaikkien yksin-yöpyväin, vaan vapauden tuuli on ystäväin: kuin raakuus se tulkoon rakeinakin, sitä katson ma suoraan silmihin, ja jos se mun kaatavi kannollein, saan sammalen pehmeän peitoksein!

On vapaana latvani laulanut ain— kohu korven soi minun korvissain— on veisannut yössä ja myrskyssä. Nyt minne sai ylin ystävä? Kenen orja ma oon, että tänne jään? Minä kuulun iltahan pimenevään, minä kuulun kansahan kaatuvaan, mut orjakansaan en milloinkaan, minä kuulun valtahan vapaaseen niin totta kuin lauluni korkeuteen, mun suullani puhuu Jumalan suu, mut mieleni minun vain ahdistuu…

Niin nousen ja suutun ja suoristain— kohu korven soi minun korvissain— kas, kuinka ne kirpoo kahlehet, paperkukkaset, omenat kultaiset, mies, vaimo ja laps miten kalpenee, kun tuskan huutonsa huokaisee, kun tuulispäässä ma tohisen pois; ja on kuin ei kattoa, seiniä ois, kuin sammuisi kynttilät oksiltain, ne kestivät kehnoa ilmaa vain, mut päälläni syttyvät tähdet yön, jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain— kohu korven soi minun korvissain— käyn sinne ma, kussa on kantani, kotirimpeni, kotirantani; taas juutun ma vanhoille juurillein, saan suden ja kontion seuraksein, surut suuret ja tuskat tulla voi, taas vapaana latvani laulu soi, taas puuta puhdasta, yhtä oon, käyn kanssa taivahan taisteloon, en armoa pyydä enkä saa, olen kova kuin valkean talven maa.

1917.

SYYS-AAMU.

Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden oksilla häilyy.

Tuosta tiedän, on päivä noussut; nostan itseniki, istun hiljaa ikävöiden ikkunata liki.

Näen ma maantien, maan ja metsän, punaisen virstapylvään, näen ma pitkät piilipuut ja aamunkoiton ylvään.

Näen ma elon ees ja taaksi— ah, mua värisyttää! Tuska onnesta ollehesta sydäntä sykerryttää.

Ah, te hallavat hopeahunnut, tulkaa povelleni, ettei hyljätyn lemmen muistot hiipis ovelleni;

ettei huutohon yksinäisen varjot yksin vastais, ettei poloisen pään-alaista kyynel kylmä kastais.

1917.

SYKSYN SYNKETESSÄ.

Elegia.

Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia valkean hallan tuska, murhe ja muistot syö.

Kuohu henkeni, käy, ah käy! kohta ei taivasta, maata näy, kohta vaikenet vallan, hehku hiilesi himmentäy.

Kannel kaukainen, soi, ah soi! Vaikka en laillasi laulaa voi, heijastan hetkinä hurman kaunehinta, min kaipuu loi.

Virta kohtalon, vie, ah vie! Kohta jo päättyy päivän tie, kuulin kulkevan surman, taikka tauti vain ollut lie.

Mutta tunnen, ah, tunnen sen: en ole enää entinen, muille ei soittoni soikaan, muista murhetu, ilahdu en.

Siitä tiedän, ah, tiedän tuon: unissa kulkien unia luon, itseni joikuja joikaan, itselleni vain iloa suon.

Sentään ihmehen näin, ah näin! Virisi virva mun sydämessäin, puhkesi puutarha uhkee ruusuin, tuntehin tuskapäin.

Tuima on tuomari lemmen syys, synkkeni pois ilon itsekkyys, nainen nuori ja muhkee mun oli murheinen ihmisyys.

Nyt hän on mennyt merten taa, hältä en viestiä, sanaa saa, elääkö ees, en tiedä: kyselen, mykkä on taivas, maa.

Virrat, järvet, ah, jäähtykää! Tulkoon Tuonen ja tyynen sää, syksyn en kukkia siedä, koska en koskaan häntä nää.

Kuolkaa, kuolkaa, ah, metsät, puut! Tulkoot talviset, kylmät kuut, järkeni jäähän nyt hautaan lemmen leimut ja muistot muut.

Tahdon olla ma talven mies, harteilla hallan ja tähtien ies, iskeä routaan ja rautaan, ruusu musta, sun murheties.

1918.

JUHANNUS V. 1918.

Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa järven lainehet.

Jälleen yössä valkeassa saaret, salmet uneksii, jälleen päällä metsänpuiden punapilvi purjehtii.

Kaikk' on niinkuin ennen: eipä
mieleni mun tuiretun.
Mikä sorti äänen sorjan?
Miks on sydän synkkä mun?

Kadotin ma kerran naisen, jota raukka rakastin, silloin saman tunnon tunsin, silloin samoin aattelin:

Tulee kesä, tulee talvi, eipä hetket autuaat, jolloin käsi kättä vasten unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla: kadotin nyt kallihin uskon kansaan, isänmaahan, jota raukka rakastin.

Tulee kesä, tulee talvi, eipä enää milloinkaan mieleheni haave heljä hengen, laulun kotimaan.

Siks ei elon juhlat mulla, vaikka juhlii juhannus, syän ei syttä valkeampi. Mistä silloin pelastus?

Taas kuin ennen tuosta yksin: täytyy kestää yksinään, yksin nousta Suomen suosta korkealle kärsimään.

Yksin surra, yksin käydä; käsin työhön totuttuun, löytää ilo itsestänsä, murhettuen kaiken muun.

HAKKAPELIITTAIN NÄYT.

He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni muistelo päiviltä lapsuuden, kotilehdot, joissa he liikkuivat, kivet kirjavat, joilla he kiikkuivat, maan lumisen metsät ja vetten vyöt, sydäntalvet synkät ja valkeat yöt.

Yks virkahti noin: »Minut vietiin pois, kun taattoni juur' mua tarvinnut ois, kävi vanhaks jo, käsi raukes jo, meni rempalleen koko kartano, kas, pirtin on ovi kallellaan, paja painumassa jo alle maan, myös saunan kiuas on kitkuinen, taus rikkinäisenä ritkui sen, vesikaivo vyöryvi sisäänpäin, tuvankatto vuotavi syksysäin, ken niityt niitti, ken kasket kaas, on sydämelläin kuin paksu paas, ties kiekuuko enää kukkokaan kotipaikalla, tuonne jos kerran saan!»

Näin toinen: »Tään sain kohtalon, kuin juuri ma aioin aviohon, oli morsian minulla keltahaps, nyt jäivät jälkeeni nainen ja laps, ma itse kiertelen maailmaa, otan miekalla mitä en muuten saa, tulen kaupunkiin, syön kaupungin, tulen luostariin, juon luostarin, pyhän uskon puolesta taistellen, elon oudon maljoja maistellen näin jäähdytän poven polttoain, mut sentään, sentään ma kuulen ain tuon itkun haikean, etäisen, näen häilyvän kutrien keltaisten, kuin Maaria on hän muodoltaan, kuin Kristus-lapsi on polvellaan… mua Herra armahda, paavin lie nää pauloja; täst' on Hornan tie!»

Mut hän joka hoiteli haavojaan, noin äänteli vitkaan vaivoissaan: »Tuo orvolla yksi onni lie, ei häntä tarvitse mieron tie, on muutenkin monta kulkijaa, ei mull' ole maata, ei mammonaa, pesä suotihin taivaanlinnullei, mua kukaan missään kaipaa ei, peto korven luolahan laskee pään, minä mieluummin tähtien alle jään, ne kylmät on kuin kyynelkin, min joskus saan minä silmihin, ne Luojan telttana kaartaa mun, kun murhe sankea saartaa mun, olen ihmisistä ma irrallain, elon ankean löytölapsi vain, mun rakkaimpain on ratsuni, olen kalvan ja kilven kumppani, ja ystävä yksinäisen yön, en lemmenleikin, en murhatyön.»

He tulehen ääneti tuijottivat. Jo hiiletkin hiljaa tummenivat, siniliekki vain sieltä täältä nous kuin noidan veitsi, kuin velhon jous.

Yks virkahti: »Viime yönä näin toki unta, mist' olen mielissäin, näin kulkevan kuningasvainajan läpi leirin raskaasti nukkuvan, minä yksinäin ylös valvahdin, hän katsahti minua silmihin, käden laski pääni päälle mun ja lausui näin: 'Ma tunnen sun. Koti, kontu on sulla huolena. Miks murehdit? On talos tallella. Siks valtakunnassa kuningas on, vako ett' on murtuva vainiohon, mut siks on Suomen ja Ruotsin mies, hän että myös sotatiensä ties, kun vaatii valtion onni sen ja asia uskomme yhteisen. Talos ehkä autio ammoin lie, kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie, mut muista: se seisoo paikallaan niin totta kuin laki Ruotsinmaan, ja jos luotat sa sanaan kuninkahan, näet kaksinkerroin sen karttuvan; kun vainiolta sun kuningas vei, sua unhoita Oxenstjerna ei, saat tilaa kaksikin kaunista, sotilaan on saatava palkkansa.' Näin lausuen verkkaan pois hän läks, mut mieleni niin kävi virkeäks ja vielä aamulla naurusuin ma päälleni rautapaidan puin.»

Muut tuota kuunteli kummakseen. Tuli toinen jo tuohon taruineen: »Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin isä Lutherin itsensä kalottipäin, hän saapui juuri, kun huuliltain pois sarkan laskin ja toista hain, mut sattuikin neito polvellein, heti hälle ma tuossa laulun tein; no niin, hänet silloin ma huomasin, ylös syöksyin ja syvään kumartelin ja pyytelin anteeksi käytöstäin, mut tunnustin, että mielessäin kuva kuultavi naisen kuin Maarian, mill' luulen mua pahan paulovan, ja paavin ja Rooman ja Hornan yön, pyhän uskon puolesta vaikka lyön. Hän hymyili, istui pöytähän ja sarkkansa pohjaan siemas hän, hän katsoi neidon silmihin ja laatipa laulun itsekin. Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti: 'Piru jos sua joskus vietteli tai munkki tai paavi tai peikko muu, tään laulun tieltä ne lannistuu, jos auta ei, sarkka siemaise ja suulle neitoa suutele, pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois, kuin maailmanloppu jo tullut ois.' Minä kiitin ja hengitin helpommin ja maljaa maistoin ja—heräsin.»

Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo. Mitä hourin? Mun houria sallikaa! Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa, mut nähdä ma kerran tahtoisin tuon sieluni valkean enkelin, mi kulki jo lasna mun kupeellain mun mieron polkuja polkeissain, hän täälläkin jossain lähellä on, mut haihtunut kalvan katselohon, hän verta, haavoja inhoaa, näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»

Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan, jäi kaikki kummaa katsomaan, valo välkähti kirkas, kaukainen yli yöllisen tappotanteren, mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy, koht' enää ei mitään muuta näy, maat, taivahat täyttää se paisteellaan, sen ympäri yössä veisataan kuin kuoro ääretön, ylhäinen kera kaikuisi ihmis-unelmien, se saavuttaa sotajoukon jo, joka hengen valtaa hurmio, se tunkevi tummahan Tuonelaan ja vainajat vastaavat haudoistaan, se syöksyvi sieluhun jokaiseen kuin ukkosen nuoli syvyyteen, sävel sähköinen, sana voittoinen, ja niinkuin ihminen ijäinen: »Ylösnoussut on valkea Vapahtaja! Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»

Ja katso, hän tuossa on itsekin kuin ilmestys, uni suloisin, käsi palmunlehvää kantelee, mut toinen sieluja siunailee, ja mikäli eestyy hän matkallaan, maan kansat kaikki siunataan, sota sortuu pois, viha viihtyy pois kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.

Kuin saapuikin, hän poistui niin. Jäi hakkapeliitat rukouksiin, vast' aamulla huomas he huolissaan, heit' ett' oli elossa—kaksi vaan.

11/9 1918.