LEIRIVALKEAT

(1917)

AIRUT.

Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
uros rientävi raisulla ratsullaan.
—»Mihin kiire sun, mies?»—»Minä viestiä vien.»
—»Kuka itse sa oot?»—»Joku joukosta lien.»

—»Mihin? Mistä?»—»Ma tiedän vain matkani pään, kun joutanut muuta ma en kysymään, ma tehtävän sain, polun äärettömän, näet kirkkautta kohti mun kiirehtävän.»

—»Ja matkasi milloin jo alkanut on?»
—»Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!»
—»Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?»
—»Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!

En tahdo, en voi epäonnistua! Ma tiedän, mun viestini turvaa mua, se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat mun kanssani maailman kansat ja maat!»

Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy. Mut kansassa synkeä kertomus käy, hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys, ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!

Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin,
jo vapauden virsiä veisattiin.
Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!
Hän vain oli ajatus alkavan työn.

Mitä miehestä muuta ois virkkaminen? Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.

Syksyllä 1915.

HEIMOKANNEL.

HELEÄ HEIMO.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.

Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin töineen, lapset päivänlaskun, jotka sortui sotakesiin.

Kulkee ylitse kuolon virran kansaa uutta, kummaa, hämäräistä, himmeäistä kohti kuolon rantaa, antimensa antaa, kääntyy taasen takaisin pois porraspuuta tummaa.

Ah, te laskevan päivän lapset! Ettehän enää haihdu, ettehän enää menne meiltä Tuonen tuollepuolen, taakse huomishuolen? Eikö jo kerran kansan yökin valkeudeksi vaihdu?

Eivät vainajat vastaa mitään. On kuin kimmeltäisi hymy siellä, kyynel täällä, peittyy Tuonen lehtoon, himmetessä ehtoon; mutta on kuin valojuova jälkehensä jäisi.

TERVEHDYS SHAKESPEAREN KOTIMAAHAN.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
 23/4 1916.

Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.

Tunnen toisetkin urohot, kuvat kullan-kangastuvat kautta maailman sydämen: Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat keralla Suomen muistoa merisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, niin mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!

SUOMEN SÄVEL.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin muisti muinaistansa. Kansa kantelon pyhäisen ihaili, imehti noita rikkahien rihkamia, kauppasaksojen kaluja, verkoja Venäjän, Ruotsin, jumalia Juutinrauman.

Kuitenkin joka sydämen kautta kulki tieto tumma, soi sävel alinomainen: »Emme liene eilisiä, liemme suurtakin sukua, kansoa valon väkevän, tuutimata vuostuhanten, oli meillä onni kerran, aika auringon sävelten, sukukilpi kirkkahampi, sukukannel kaikuvampi.»

Astuivat alas urohot, nuo suuret Kalevan sulhot, neuvotonta neuvomahan, orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.

KESÄKANTAATTI.

1.

NÄKY MERELTÄ.

Haaksi merta kyntelevi.

Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa suvisen päivän; virkahti tulija vieras: »Lienevät tupia tuulen, pilvilinnan liepehiä.»

Lausahti tulija tuttu:
»Varro, vierimme lähemmä!»

Helmasta meren sinisen päädyt korkeat kohosi keskeltä kesäisten puiden; outo tuota tuumimahan: »Ken pani palatsit tänne maille pohjan pakkasien?»

Kotiin-saapuja sanovi:
»Laskemmepa laiturihin!»

Laski laiva laiturihin, kaupunki etehen aukes, liike kaunis ja iloinen; mietti miesi muukalainen: »Mistä on Lappi kullat saanut, Suomi kirkkahat hopeat?»

Tiesi maan oman asukas:
»Takoi kaikki kansan tarmo.»

SUOMEN TARU.

Kertoi hän tarun totisen, tarun kumman kuulla miehen muukalaisen kansasta välillä vetten maasta hallan, mahdista sanan ja taian.

Kansan kohtalot kuvasi, taistokaudet, kurjuudet alinomaiset kunnes paistoi päivä hengen, armo-luojat antoivat ajan paremman.

Rauha siitti siunausta, tarmo takoi, rakkaus teki tehoa, maa varttui, levisi leipä, Suomen hongat tulivat tueksi Suomen.

Hoiti korpi heimoansa, Suomen kosket luomislaulua kohisi, saip' on pyörät pyörimähän, kauppa kasvoi, kirposi kipinät sähkön.

Tuosta työn virsi virisi, loihtulaulu noususta sorean Suomen, kansan nuoren kasvannasta, pää-kylästä nenässä utuisen niemen.

3.

NUORI KANSA.

Vaikka on nuorta kaikki täällä, sure siitä emme, lautuva niinkuin hongan latva kosk' on nuoruutemme.

Vaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin, ehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.

Vaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen, totta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.

Vaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi, totta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.

Vaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa, varmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.

Vierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä, kertova kauan aamunkansan toiveista ja työstä.

4.

VANHOJEN VAROITUS.

Kumahti kumpu, helähti hiekka, taatot haudoista havasi: »Mikä on miesten? Tajua emme mieltä heimon noin puhuvan:

Kalevan kansako nuori? Meidän laulumme, meidän loihtumme nekö eilisen ikäiset?

Kuulkatte humua honkien: ne on nuoremmat! Kuulkatte kohua koskien: olemme vanhemmat! Tuolta me tulimme, mailta ennen mahtavan etelän, alta palmun päivälatvan: suuri, suuri Suomen on sukuperintö!»

5.

SUVIVIRSI.

Niinpä kaikki yhtykäämme, työhön rinnan ryhtykäämme, nuori, vanha kansa vaikka haudastansa, virkkaa vienot äänet sieltä äidin kieltä, taaton mieltä.

Maa on meille armas suotu, vaan ei valmihiksi luotu, paikat täällä riittää kylvää ynnä niittää, heleässä Helsingissä sekä Suomen sydämissä.

Vaan on vasta voimaa luovaa mies, ken uudet muodot muovaa, muodot hengen, aineen, nostaa maansa maineen, uskaltaa ja alkaa uutta vaikeampaa vastaisuutta.

Heinäkuulla 1916.

SUOMEN PÄIVÄ.

Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.

Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut vaipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.

21/2 1917.

SUOMEN LINNA.

Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.

Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: »Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!»

Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: »Siispä saamme nyt tapella!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: »Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!»

Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turjan tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: »Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!»

Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: »Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: »Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!»

Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paukkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: »Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!»

Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: »Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?»

Puhui kannel puusta tehty: »Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun.»

Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan. Kaikui mahti maan povesta: »Nyt me nousemme, tulemme, nyt on hetki Päivän heimon!»

Toinen raikui taivahalta: »On nyt hetki Hengen iskun, tuokio valon vasaman!»

Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: »Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?»

Jumahti Jumalan kannel: »Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!»

Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.

VAPAUDEN VIRSI.

Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.

Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?

Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?

Kaikuu hurraahuudot vastaan: »Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!»

Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.

Raikuu miljoonitten mielet: »Vapaus, vapaus! Etkö usko? Palaa idän ilman pielet, hehkuu ajan huomenrusko! Pestään jäljet veljesveren, koittaa päivä meille, muille, rantaan Tyynen, Mustan meren, Väinän, Vienan virransuille!»

Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk' on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:

»Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.

Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.

Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta.»

Vastaa riemun raikahdukset: »Eikö muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä.»

Jop' on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.

21/3 1917.

JUHLAVIRSI

Yleiseen kansalaisjuhlaan Kansallisteatterissa 25/3 1917.

Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.

Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai, me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!

Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?

PEKKA SVINHUFVUD.

Hän tuomaripöydästä vietiin pois— hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.

Hän tuomaripöytähän istuu taas— mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.

Kun tuomaripöydässä istuu hän— ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden— valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.

Kun äänensä tuomaripöydästä soi— liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen— niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.

Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.

31/3 1917.

VAPAA SUOMI.

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, jylhä niinkuin jyske korven, soipa niinkuin kutsu torven, viepä luota lehdon, viidan virransuille vainon, riidan.

Eipä juokse jouten virta, suotta suihka laulun pirta, kertoo kevätvetten työstä, talven maasta, kansan yöstä, ottaa, ahmii yltään, altaan, luottaa heimon vapaan valtaan.

Kas, kuin kaikki pyörät pyörii, askar joutuu, joukot hyörii, kaikkialla taisto tuima, riemu työn ja riento huima; kesken myrskyn, kesken vahdon, seisoo paasi Suomen tahdon.

Vannokoon nyt mies ja nainen, kansan vapaan kansalainen: »Tahdon olla siinä myötä, missä tehdään Suomen työtä, tiedän suunnan, tiedän retken, totta löydän paikan, hetken.

Yhteistyöhön työni liitän, tuosta kaitselmusta kiitän, että antoi päähän järjen, jolla teljet tieltä särjen, murran muurit, auon aidat, ratkon vieraat pakkopaidat!»

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, kaunis niinkuin kansan tarmo, armas niinkuin taivaan armo; missä kuljen, minne kaadun, tuon ma tunnen laulun laadun.

6/5 1917.

VAPAA VIRO.

Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!

Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki maata vieras valta polki.

Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.

Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.

Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.

Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.

12/5 1917.

SUOMEN PARTIOVÄEN MARSSI.

Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun vanhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.

Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.

Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman santa raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.

ERÄS PANTHEON.

AKSELI GALLEN-KALLELA

26/4 1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä, myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

Europan, Afrikan emiiri! Vallata maat monet, taidetta huonoa tallata työs oli: kun sotavankkuris vyörivät, päällänsä mustat ja valkeat pyörivät.

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme, templimme, patsaamme, soittomme, laulumme kaikki nyt sinulle kantavat veroa: On osa niissä sun henkesi neroa.

PEKKA HALONEN.

21/9 1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy, kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien,

Ja suurta suutelemaan morsiantaan, yön vallatarta, Jupiter nyt käy, ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat vain hiljaisuuden sopusoinnut soi, syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat, jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu, maa merta, taivas maata heijastaa, maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu, ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, niissä yö, päivä yhtä pitkän määrän sai, elämä kaartui värein välkkehissä: Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

JEAN SIBELIUS.

8/7 1917.

Dityrambi.

Varrella Sääksmäen vienojen vesien, kohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä miettivi mies, silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, taivahan neiet huntuja neuloo, sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita, tummia tuntuja, maailman-aatteita muinahisuudesta, aamusta uudesta; kuiskivat korvaan miettivän miehen, loihtivat, laulavat sankarin tiehen kukkia, kumpuja houkuttavaisia, untenkin umpuja, kauniita naisia, suvi-yön lempeä, liljojen hempeä; soittavat säveltä toistenkin virsien, soittoa pohjolan hallojen, kirsien, talvien taikaa, revontuli-aikaa, vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja, valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja, maineita turhia, sielujen murhia, ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa; näyttävät elämän kaaret ja pielet, maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää, kauas ja kauemmas henkensä entää, honkien huminat heimojen laulut, luonnon ja elämän kirjavat taulut taipuvat yhteen yksilön mielessä, kaikuvat uudessa, oudossa kielessä, helkkyvät ijäistä ihmettä monta, kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee: hulluksi luulee miehen, mi miettien valtoja viettien kaikessa katsoo vertausta vaan, jättää jo suuren, kukkivan maan, sentään ei seppeltä kulmiltaan.

»Minne on ties?» monet äänet ne raikuu. »Käänny jo mies!» monet kansatkin kaikuu. »Et mene eespäin, taapäin sa kuljet, onnesi, maineesi tiet, ovet suljet, suurt' olet tehnyt, suuri sa lienet, kunnias kuulun nyt hautahan vienet!»

Saavuta äänet ei etsijän korvaa, sointuja uusia sielunsa sorvaa, lauluja armaita auringon lasten, kukkia, kulmilla autuuden kaste, soivat kuin heleät, hohtavat kellot, kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot, läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet, taivahan kullassa lehdot ja virvet, sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut, valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien, mestari menneiden, kauniiden kesien, muinahisuuden, Suomenkin uuden!

VILLE VALLGREN.

15/12 1915.

Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana, Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok' ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s——naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria—niinkuin meillä— mut enempääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, niin jätit saapuessas kotihin.

Rakensi Ranska jo sun voittokaares, Parisin tähdet loisti taivollais, kuin Robinson sa itse asuit saares, lie ollut sullai omat Perjantais, me tiedämme vain, että tulit, taas maan tämän lapseksi ssuit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän tietä kulkemaan, näen siellä mä sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin, sun kauttas kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi!

KASIMIR LEINO.

17/9 1916.

Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne, missä on mieli musta, polku yöllisin, yksinäisin, talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, päivä paistavi, ruusut puhkee, kaartuu kattohon templi uhkee, pyhät nousevat maasta pylväät, laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan unten suurien urhon vaivaan, kaartukoon elo kaunein hälle, elämän kauneuden etsijälle, jok'ei tinkiä tainnut, joskaan haavehensa ei täyttyis koskaan!

ROBERT KAJANUS.

2/12 1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit taiteesi taistoissa, ja varmennuit. Päämääräs suora oli päivänkoittoon. Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon, itävän nähdä nuoren siemenen, maan yli lainehtivan laihojen. Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit: sydänten sillan maassa rakensit sävelin, jotka kohtaloita tietää tään karun maan, tää kansa min sai sietää… Ja katso! Suomen hongat huminoi ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret, ne vedit poikki nummen paatisen. Vihisi sulle vastatuulten virret, et vaipunut, vaan nousit nostaen. Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa, sun koskaan uupumaton uhraukses, sun koskaan vankkumaton vakaumukses, valoisa toivos vastustenkin takaa, miehuutes, milloinkaan ei epäilevä, iloa ympärilleen säteilevä, kohotti korkeaks sen aatteen sijan, min sulle sääti sielu taiteilijan.

Kas siinä ritar-aseet, joita käytit, kun tietä Suomen säveltaiteen näytit! Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa. Olentos pyhäkössä, missä salat on aartehes, Sa missä säihkyt, palat, ylinnä riemun vapaa liekki lyö kuin helkavalkee, jot'ei voita yö, kaikelle päällä maan mi uljast' on, suurtyötä, joka kestää tappion, mi Luojan luonnossa on nuortuvaa, ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu, veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu, maat, metsät, joissa päivä himmentäy. Iloitset kedon kukka-ihmehistä, jäät niiden eteen kauan ihaillen, saat ilon yrteistä sa pienimmistä, ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki, sen viisas askar ja sen vilkas henki, vain kultakuoriainen vihreä, mi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii ja nopeaan sen kukkeuden riipii, saa sulta äkkisurman säälittä. Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä mi tietoisena kotirantaan lyö, kun kultapilvet iltaretkellänsä mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen, min luonto malliks ihanteelle luo, sen milloin kätkee alle aamunkasteen, taas kukkakuusin korkein ilmi tuo, tok' enin Päivää lemmit, alkutulta Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa— saa Zoroaster-palvelun hän Sulta. Voit kuulla värähdyksen jokaisen, mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan, sävelmään vyöryy aina valtavampaan ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden, miss' soi: »kaikk' ihmiset on veljiä», kuin sinkois laulu enkel-siivillä. Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan, miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan sen runsauden suonenlyönnit parhain sanovat julki salat tähtitarhain…

Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen, se raikuu takaa oman rintas uksen, sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan: Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan! Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy, se mielessäsi miettivässä päilyy; ajattelijan kauneus-elämää alaista elät, suurta, kiihkeää…

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjahansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa— jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjoituksesta muodostettu.)

ILOISTA TIEDETTÄ.

TRUBADUURI.

Talo puuntaa rantamalla, kesä-ilta lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.

Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.

Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.

Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.

Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:

»Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet hurmasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.

Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.

Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.

Laulunikin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.

Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!

Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin.»

Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.

Kesä-yön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.

Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.

KULKUSET.

Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.

Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.

En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.

Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.

Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.

Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.

Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.

SYYSKYLVÄJÄ.

»Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
Pian peltosi kattaa jo talven ies.»

—»Kylvän ma keväitä uusia varten, antaudun armoille kohtalotarten.»—

»Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma
Sun eikö jo maassa maata ois soma?»

—»Kannan ma kuorman riemun ja huolen, siementä kylvän, siks kuni kuolen.»—

»Näin uskoen uutehen keväimeesi sa uskotko myös ylösnousemukseesi?»

—»Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
Soi läpi sieluni ijäinen ääni.»

»Mitä sulle virkkavi ääni tuo?
Se kauhua kuolon vai lohtua luo?»

—»Virkkaa: On valhetta vain moni verho.
Totuus on kotelo, toukka ja perho!»—

KUVIA RAUTALAMMELTA.

1.

ILTATUNNELMA.

Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.

Ah, rinta rauhaton, jospa levon täältä se löytää vois ja muistoistaan jos pääsis eik' ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja välke veen!

2.

YLISKAMARISSA.

Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suvi-yötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.

Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, lempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.

3.

VENEMATKA.

Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan, vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.

Metsät kaikki jo kellastuivat, talvi jo tulla taitaa; jättää ystävät yksiksensä, aatoksiinsa aitaa.

Ihmiset hankihin hautautuvat, miettivät talvitöitään, tutkivat elonsa tarkoitusta, synkkiä sydän-öitään.

Tuumivat, seulovat selviöitä, jäljelle jää vain hyvyys, ylle yöllinen taivaankansi, alle tähtinen syvyys.

Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.

Kesällä 1915.

UUDEN VUODEN MIETTEITÄ 1916.

Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin, upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.

Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein mentäis mullan alle.

Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?

Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse?

CONCEPTIO ARTIS.

»Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon» ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.

Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat— mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydänverta.

Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee?— Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen harjantehelta.

Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää— Hän yksin on! Eikä armoa saa hän ylhäältä, ei matalalta.

ISTUIN JA ITKIN—

Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?

Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!

UKKOSPILVI.

Ukkospilvi mun pääni päällä— mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?

Ukkospilvi sun pääsi päällä— mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta— saman se tietää sulle.

NIMETTÖMÄLLE.

Eräs elegia.

En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua, et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.

Olet virpi Sa outojen viidakkojen. Sua tuntenut en, Sua kaivannut en, on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut, kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.

Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää…

Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua, ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua, Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki, jota aavistin ain, joka tullut ei liki.

Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.

En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.

Ma tahtoisin olla sun eessäsi nyt, mitä kertoo sun katseesi kyyneltynyt, uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin mua muistaen muista et itseäs illoin…

En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki, jota aavistin ain, joka pois meni iki.

ROCOCO.

Kesäkuva Helsingin saaristosta.

Yli Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.

Sen tuhdolla impi istuu niin kuulas kuin illan kuu, min paiste piirtyvi mereen kuin keijujen porraspuu.

Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
—Ah, neiti de la Gardie!

Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää elon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan?

Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?—

Hymy huulia immen kaartaa, mut silmänsä sirkentäy: —Ah, kreivi Creutz, niin kauas ei miettehet minulla käy!

Toki tietää tahtoisin sentään, mitä kuiskisi armaalleen tuo Atis, jos Camillan nyt kohtais hän yksikseen.—

Mies nuori vaieten katsoo vain taivahan rantoja päin, toki vihdoin vienosti virkkaa: —Ma luulen, hän kuiskais näin:

»Ma mättähän tiedän, min kaiho luo kutsuvi kulkijaa, siell' leikkiä meidän on armas ja autuas unhoittaa.

Nuo unhoittaa hovin herrat ja naisetkin naurusuut ja muistaa vain lumot luonnon, tarut lemmen ja illan kuut.»—

—Ja jos Camilla nyt vastais:
»Mätäs onnelan miss' on tuo?»
mitä vastaisi Atis hälle?—
—»Sydän lempivä vain sen suo.»

—Ja jos Camilla nyt päänsä hänen painaisi parmaalleen, ja virkkais: »Vie minut sinne!» mitä vastais hän armaalleen?—

Yli Turholman tyynten vetten tuli tuuli ja äänet vei. Mitä vastaisi silloin Atis, sitä kukaan kuullut ei.

Mut päin Kulosaaren rantaa vene valkea käännähtää. Joku kitara kaukana helkkää; vana aamunkultahan jää.

1916.

ERÄS KAJAANI-MUISTO.

Syystunnelma.

Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.

Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma: jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma… tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.

Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.

Nytkö muistelo vain mulle eessä, muistot siitä, mit' on takanain? Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?… Sammuneet on riehut rinnastain. Katson elämään kuin ruumislautaan: tähän asti, tästä eespäin ei! Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan kaiken, minkä mielen murhe vei.

Siispä astua ma aion täällä, siks' kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut… Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!

Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin… Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työn! Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön…

SYYSKUVIA.

Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Taas nään sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.

Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhön jäin Pois tummunut multa on maan-elon kulta— taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.

NIIN KAUKAA JA SENTÄÄN LÄHELTÄ NIIN—

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin käy käteeni armas käsi kuin kerran kuollut kätteleis sua lapsuuden ystäväsi.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muistovalkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.

TALVIPÄIVÄN PAINUESSA.

Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmien suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?

Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus sa minulle suurelta näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.

Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!

Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut, ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:

»Miks murehdit, onneton, mieletön mies? Sua lempivi hän kuin haavetta valkean yön hämärän. Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies; sait rakkaudelta, min päivältä saa nyt yön punakelta.»

Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. Mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy … ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!

TÄHTI.

Yksi etsii viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.

Virkkaa vanhin viisas yössä: »Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.

Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.

Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi.»

Huokaa toinen tietäjistä: »Tunnen, että palaan, vaan en tiedä: minne? mistä? Toki tuonne halaan, minne painui päivä ehtoon taivaanrannan palmulehtoon.

Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.

Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran.»

Jatkaa kolmas jaksajista: »Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.

Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.

Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon.»

Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.

Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.

RITARIT.

Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:

»Mun palaa rinta ja palaa pää, minä matkaan suurihin sotiin, siell' aika on säiläni välkähtää, sinun lie paras jäädä kotiin!»

Veli vanhempi matkasi maailmaan, teki töitä hän miesten ja miekkain, veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan, mut hän oli veljistä viekkain.

Kun tähdet syttyy ja saapuu yö, hän impensä ikkunan alla niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö sydänhaaveella hartahalla.

Veritöistä hän veljensä laulut luo, oman lempensä noihin liittää, pian ikkunaan käy impi tuo, sen aukaisee sekä kiittää.

—»Runo laulaos töistä Rodrigon taas, sa ruhtinas lauluniekkain!» —»Hän kunnia kaiken on kansas ja maas, tarun kerron ma keskeltä miekkain.»

—»Ah, luuletko, uljas mun unhottaa vois kalpojen karkeloissa?» —»Jäis' ennen mult' unhoon taivas ja maa, jos itse ma oisin noissa.»

—»Sun hehkuiko mielesi milloinkaan myös haaveista sankaritöiden?» —»Isabella, ma lemmestä hehkun vaan, käyn aaveena kuutamo-öiden.»

—»Minä miekkojen leikkiä ihailen.»
—»Minä vain olen lempeni orja!»
—»Minä lemmin laulua vapaiden.»
—»Käy sydämessäin sota sorja!»

Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö niin kummalla kaipauksella, ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö, ei torjua voi Isabella.

He muistavat veljeä taistelevaa, he huokaavat hehkuvin rinnoin, he suutelevat sata suudelmaa he syleilevät sydän-innoin…

MEREN RANNALLA.

Istun, istun, neiti nuori, katselen sinistä merta, ajattelen armastani, muistan suurta sulhaistani, mennyttä meren ylitse keskellä kesäistä yötä. Vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.

Jop' on syttyi syksyn tähti, ei tullut takaisin armas, tuuli pohjoinen porotti, ei tullut keralla talven, meret suuretkin sulivat, ei sulanut poveni poltto, taas on Suomen yö suvinen, ain on armas saapumatta.

Istun, istun, neiti nuori, illan valkean hämyssä, rannan kuohuilta kyselen, tutkin taivon pilvilöiltä, pettikö minun omani, unhottiko uskollisen.

Rannan vaahto vastoavi: »Niin on mieli miehen nuoren kuin aalto meren selällä, tuulen viemä, toisen tuoma, viskoma joka vihurin.»

Hattarainen haastelevi: »Tutki ennen, turha tytti, tuulen tietä taivahalla, polkua suvisen pilven, pihat ilman piirtäväisen!»

Istun, itken, neiti nuori.

Kuulen saapuvan sanoman
ilman pitkiltä pihoilta,
Luojan lempeän tuvilta:
»Mitä itket, turha tytti,
Suomen suuressa kesässä?

Eipä sulhosi luvannut tulla yössä valkeassa, vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.»

Jop'on kuivui kyyneleeni, mieli helläksi herahti; vuotan vielä vuoden, kaksi.

KALYPSON SAARI.

Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa: »Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies, joka Tuonen lehdoissa lepäät, Agamemnon, hän tiensä varmaan ties, Menelaoksen lauha on taas kotilies, mult' yksin miks kodin armon Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!»

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:

»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin— mitä on isänmaa, mitä maine? Sun huokaan ma huulias päivin ja öin, Odysseus, ah, sua ain ikävöin, meri ääretön on, yli äärten lyö lempeni kultainen laine!»

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois, kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

TOTTA JA PILAA.

Runonpäitä.

1.

SOPUSOINTU.

Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.

Puske eivät puolueet, onhan kaikki yhtyneet, uni kaiken kansan taattu, yöhön asti päivä maattu.

Joskus joku riehahtaa. Silloin suuttuu koko maa, yhtyy koko yhteiskunta luomaan päälle unhon lunta.

Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.

Eihän toki loukata saane kukaan toistansa, siksi leikkii kiltit kilit, missä muinen hulivilit.

Aattehia loukatkaa!
Siit' ei järky Suomenmaa.
Henkilöitä karttakaatte,
silloin itse rauhan saatte.

Kansanvalta vaikenee. Kannel yksin helisee, piirtäjien pilkkataito vuotaa vaan kuin lämmin maito.

Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön roskaväki!
Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.

2.

ROVASTIN TUPAKKALAKKO.

Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton. Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: »Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?»

Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: »On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!»

Urahti. hyväkin ukko: »Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä.»

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin: »Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!»

Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhäellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki: luonto, luoja ja inehmot.

3.

JUHANNUS HELSINGISSÄ.

—»Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan, valmis ma oon, mua varro ei kukaan!»

—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, vaan mitä kanssas on tekemistä minulla?»

—»Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta, silmäsi sytti mun sydämeni tulta.»

—»Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?
Minulla on riippuva mattokin, minulla!»

—»Minulla on vene, joka varmana kiikkuu, vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.»

—»Vakavamman varaan mieli on minulla!
Lie kuten lainehet lempikin sinulla?»

—»Lempeni luja on kuin purressa ruori, kun sitä kätesi sun kääntävi nuori.»

—»On joka sormella moisia minulla?»

—»Matkaan menen, jos on toisia sinulla!»

—»Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa…»

—»Jatkatko kanssani elämän matkaa?»

—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, mutta ei muuta kai tekemistä minulla!»

4.

HELKALAULU.

Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!

Näätkö varjotonta yötä? Kaikki piiriin, kaikki myötä! Heleällä helkakuulla kaikukoon nyt kaikkein suulla huoletonna laulu Suomen, kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä, työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.

5.

KEVÄTMYRSKY.

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
—Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto.—
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
—Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske!—

Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii?
—Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii!—
Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
—Elon uuden ne nousua kestä ei tätä!—

Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
—Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan!—
Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
—Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki!—

Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
—Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä!—
Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
—Siis tarvitset tietoa, oppia uutta!—

Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
—Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön!—

4/6 1916.