KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAELMIA.

AURINGOLLE.

(Edmond Rostand).

Oi sinä, joka kuivaat itkut pienten kukkain, teet lehdestä kuolleesta perhon elävän, kun Pyrenean tuulet mandelpuiden hajatukkain värisyttävät sydämiä kuin ihmisrukkain näät kohtalon kourissa vääntelevän.

Sua jumaloin, Aurinko! Sinä, jonka valo otsat kaikki seppelöi, mehut kaikki kypsyttää, min sätehissä säihkyy joka kukka ja talo, joka kuin Luonto-äidin ja rakkauden palo ain itseänsä jakaa ja kokonaiseks jää!

Sua laulan, sa saat minut ottaa papiksesi, sa sinivetten, punapurtten päilyjä, oi, mi valitset niin usein, kun painut laskullesi, vain mökin köyhän ikkunan airueksesi, mi hyvästisi viimeisen viskata voi!

Sun paisteestas pappilan päivänkukat aukee, sun sätehesi kiiltämään kirkonkukot saa; läpi niinipuun lehvien, ilta kun raukee, valonuoles niin kirkkaina eteeni laukee, ett' tuskin maata polkea uskaltaa.

Sa rusottamaan saat ruukun tummankin pinnan, joka kuivavan rääsyn lipuks kunnian teet, sa kultaat vilja-auman kuin kuningasten linnan, sen pikkusisko, mehiläiskeko, siinä rinnan saa sulta sivumennen myös kultahetaleet.

Sulle kunniaa niituilla, metsissä, mailla! Sa siunauksen tarhoille, tanhuile suot. Mitä sisiliskon silmät ne ois sua vailla, mitä joutsenen siipi?—sa mestarin lailla joka viivat suuret, mutta myös pikkuseikat luot!

Sinä leikkasit irti tuon kaksoissiskon tumman, mi luona lepää sen, ken on luotu kiiltämään, soit kaikelle kauniille kaksoisluvun kumman, kun annoit joka asialle varjon tuon summan mi usein on kauniimpi kuin se itsekään.

Sua jumaloin, Aurinko! Ruusut ilmi loitset, tuot lähteesen tulet, luot luojat pensaston! Puun pimeän sa punaat, mielen halvan haltioitset! Oi Aurinko, mi kaikki muuksi muutat, arvioitset, jota ilman ois kaikki—vain sitä kuin se on!

SHAKESPEARE.

Prologi hänen vuosisataisjuhlaansa Helsingissä 23 p. huhtik. 1864.

(Zachris Topelius.)

Ken ruhtinas tuo laulun maan noin sitoi valtakourallaan runouden, neron valtikkaan titaanit uhmaisimmat ja myrskyt intohimojen löi säännön, muodon kahleesen, elämän valtamerien näin viihdytellen vimmat?

Hyvä ja paha taisteli, taivaasta tähti putosi, suur' oli aika, suurempi se sydän myrsky-huima, humussa tuulten kasvoi se kuin liekki, laulu, sytyke ja paistoi vuosisadoille kuin tulenpatsas tuima.

Maan tomuhun, maan harhoihin se sinkos, mutta kuitenkin se kuului tähtitarhoihin ja korkeuden kotiin, tuon tulen löysi mieron mies: inehmo, heikko vain, kenties, hänessä hehkui Luojan lies, hän kuului jumal-sotiin.

Kuin hän ei kukaan kuoleva tajunnut pahaa, parasta, ei pientä, suurta, jaloa, ei keskinkertaisinta, ei kumaraa, ei ylpeää, ei pimeydessä piilevää, ei jyrkännettä jylhimpää, min kätki ihmisrinta.

Ja kukaan mies ei päällä maan viel' ole vilpin, murhankaan jo itse saanut sanomaan niin tunnon-tuomioitaan, ja koskaan viel' ei ihmisen niin hyve käynyt hymyten, kun kuolemaankin kulkien nyt sai se palkinnoitaan.

Kuvattu aikakirjoja niin rohkeilla ei vedoilla, niin hahmoja ei haudasta viel' ole ilmi tuotu, ei eteen kansan kasvavan vaiheita entismaailman puvussa elon purppuran niin ihanasti luotu.

Siks suuruutta jos lempii ken, hän kohta oma onpi sen, on mahti maitten, kansojen, ei jouda mullan alle: vaikk' urhon kattaa kummun yö, on kansain suuri rauhantyö se liitto, jossa Suomi lyö nyt kättä Europalle.

Näät ihmisyyden laulaja hän oli Herran armosta, tuon lahjan piti arvossa ja palveli näin Luojaa; Hän, lähde kaiken valkeuden, myös Shakespearen loi seppelen, soi kuolevalle säkenen, mi kuolemalta suojaa.

LENORE.

(Bürger.)

Lenore nousi, koitti koi, hänt' uni raskas painaa: »Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi, liet uskoton tai vainaa?»— Keralla Fredrik kuninkaan hän lähti sotaan Böhmin maan, ei mitään miekan tieltä ees kirjoittanut sieltä.

Väsyivät pitkään riitahan kuningas, keisarinna, tekivät rauhan rakkahan, ol' kevät kaunehinna; soi rummut, torvet toitottaa, kotihin joukot samoaa, hei, sotalauluin soivin ja virvin vihannoivin.

Ja pitkin teitä, polkuja ja maita kaikkialla nyt nuori, vanha vastassa on miellä riemuisalla. Iloitsi moni morsio. Ah, taatto! huusi lapset jo, Lenore suruissansa vain vartoo sulhoansa.

Rivistä riviin kulki hän ja nimet kaikki kysyi, ei vieri viesti elämän, salassa sulho pysyi. Pois joukot riensi riemuineen; hän heitti hapset hajalleen ja maahan syöksyi raivoin, hän enää eli vaivoin.

Luo äiti kyllä kiirehti: »Ah, armahtakoon Luoja! Laps armas, kuink' on laitasi? Mun sylissäin on suoja!» »Oi äiti! Kaikk' on mennyttä, maailma, onni, elämä, myös Luojan armo mennyt, ma kuolen murheesen nyt!»—

»Ah, Luoja auta, armahda! Laps, isämeitä lue! Kaikk' oikein ohjaa Jumala; nyt, Herra, meitä tue!»— »Oi äiti! Harha houkkion! Jumala väärin tehnyt on, lie turha Häneen luottaa, myös rukous on suotta.»—

»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun, sa autat armos tautta, pois huolet haihtuu siunatun tuon sakramentin kautta.»— »Ei, äiti, turru tuska tää, ei kuollehelle elämää voi sakramentit suoda, ei hoivaa mulle tuoda.»—

»Laps, entä jos tuo viekas on maan muukalaisen puolla avion uuden, uskoton, jo solminutkin tuolla? Laps, sydän tuo sa unhota! Ei siitä hälle onnea; kun täyttyy elon määrä, myös painaa vala väärä.»—

»Oi, äiti! Kaikk' on hukassa! Mi mennyt on, ei palaa. Mun onneni on kuolema, en muuta enää halaa. Ah, että tänne synnyinkään! Ah, sammu, valo sielun tään, on Luojan armo mennyt, ma kuolen murheesen nyt!»—

»Ah Luoja, ethän tuominne sa tuota lapsirukkaa! Ei järjissään hän haastele hänt' ällös heitä hukkaan! Laps, huoles maiset unhota! On sulla taivas, Jumala, sa muista sielus ylkää, mi milloinkaan ei hylkää.»—

»Oi, äiti! Mit' on taivaskaan!
Oi, äiti! Mit' on Horna?
Wilhelmin luon' on taivas vaan
ja häntä ilman Horna!
Ah, että tänne synnyinkään!
Ah, sammu, valo sielun tään!
Hänt' ilman jää en eloon,
käy taivahan en iloon.»—

Näin tuska häntä tuiversi nyt kautta suonten, aivoin, näin Sallimusta syytteli ja herjasi hän raivoin; löi rintaa, kättä väänteli, siks kunnes päivä himmeni, kuu taivahalle sousi ja kultatähdet nousi.

Mut kuule! kuule! Ulkoa kuin ratsun kopse kaikuu, ritari nousee portaita, sen kannusraudat raikuu; ja kuule! kuule! kolkutin jo helkkää äänin hiljaisin, ja portin takaa soipi, niin että kuulla voipi.

»Halloo! Laps, miksi avaa et?
Nukutko, valvot siellä?
Sa itketkö vai hymyilet?
Mua millä muistat miellä?»—
»Sa, Wilhelm, ah! Näin myöhällä?
Mult' ollut mielen särkeä
on valvokki ja uni!
Mist' tulet, kaivattuni?»—

»Vain sydän-yöllä samoomme. Ma Böhmin maasta kulen. Ma myöhään lähdin matkalle, sua ottamaan nyt tulen.»— »Ah, armas, ensin tänne käy! Yön tuuli tuima viilentäy, sua sisään pyydän käymään, syliini lämmittäymään.»—

»Laps, laulaa anna tuulien, suo ulvoa sa niiden! Soi kannus, korskuu hevonen kuin ois se orhi Hiiden! En jäädä tohdi! Nopeaan mun taaksein nouse satulaan, on peninkulmaa sata häävuoteeseemme rata.»—

»Ah, sadan peninkulmanko häämatka meill' on, luulet? Löi yksitoista kello jo, min soinnun vielä kuulet.»— »Kuu paistaa! Ratsut raisut ain on meidän ynnä vainajain, sun tänään vielä, lupaan, vien hiljaiseen häätupaan.»—

»Tuo tupa miss' on, millainen? Häävuotees missä piilee?»— »Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen on suoja tyyni, viilee.»— »Ma mahdunko?»—»Me kumpikin! Mut joudu, juokse, armahin, häävierahat jo hartoo, häävuode meitä vartoo.»—

Lenore lensi, kiirehti, nous povi niinkuin palkein; hän ratsumiestä syleili jo käsivarsin vaikein; jo heittyi orhin selkähän. Hihhei ja hei! Ei pelkää hän, vaikk' onkin vauhti huima, lyö tulta laukka tuima.

Kuin kahden puolen tien nyt puut ja niitut, nummet kiitää, kumahtaa sillat, virransuut ja viidat ohi liitää!— »Kuu kirkas on! Ah armahain, on raisut ratsut vainajain, sua kammottaako kuolleet?»— »Ah, ei! Mut jätä kuolleet!»

Mi tuolla laulu, soitto soi? Nuo kaarneet niitä tuumii? Soi kellot, kuolinvirsi, oi: »Me hautaan viemme ruumiin!» Jo saapuu kalmansaatto luo ja paarit, arkun tuopi tuo; kuin kurnu sammakoiden on laulu kantajoiden.

»Kesk'yöllä ruumis haudatkaa, te soiden laulun, surun! Nyt sulho suuri ratsastaa, vien kotiin kullanmurun! Hei, lukkari! Sa kuoros tuo, häälaulua mun kuulla suo! Hei pappi! Siunaa meidät! Ma häihin kutsun teidät!»

Katosi paari, vaikeni myös laulu, soitto; heitä, hurraa! kaikk', kaikki seurasi nyt pitkin maita, teitä. Ja eespäin vaan, hihhei ja hei! tuo vauhti tuima heidät vei, yöss' orhin harja huiskaa, tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kahden puolen tien nyt puut ja pensaat, kummut kiitää; kylät ja kaupungit ja muut asunnot ohi liitää! »Kuu kirkas on! Ah armahain! On raisut ratsut vainajain! Sua kammottaako kuolleet?»— »Ah! Jätä maahan kuolleet!»—

Kas, kas! Tuoll' yössä tanhu käy kuin ratas kehräpuinen, se milloin näkyy, taas ei näy, on joukko omituinen.— »Hihhei! Sa kansa karkelon, vien vuoteesen ma morsion häätanhu tanssikaatte, niin kera tulla saatte!»

Ja kohta kumma kansa tää kahisten myötä hiipii kuin pensasto, kun tuulispää sen lehdet kuivat riipii. Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!— tuo vauhti tuima heidät vei, yöss' orhin harja huiskaa, tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kiitää kuudan-maisemat, kuin kaukometsät väikkyy, kuin yllä tähdet, taivahat ja taivaanrannat läikkyy! »Kuu kirkas on! Ah, armahain! On raisut ratsut vainajain! Sua kammottaako kuolleet?»— »Ah. voi! Sa jätä kuolleet!»—

»Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?
Pian tuntihiekka loppuu.
Ah, tunnen aamun koittavan!
Hei, orhi, nyt on hoppu!
Hihhei! Päämäärä tässä on.
Jo aukee vuode morsion,
on raisut kuolon ratsaat!
Täss' ovat portin patsaat.»—

Ja kohta rautaportin luo hän suistain ratsun sinkoo, lyö piiskallaan, ja portti tuo pois telkimensä linkoo. Kilahtaa auki aidat sen, käy juoksu yli hautojen, ylt'ympär' ristit yössä vain välkkyy kuudanvyössä.

Haa, katso, katso! silloinpa, huh, seikkaa hirveätä! ritarin putoo haarniska kuin ruumisliina mätä. Miss' oli äsken hällä pää, nyt paljas kallo irvistää, luuranko viikatteineen ja tunti-mittareineen.

Hypähtää hepo, korskahtaa, sen turpa iskee tulta, ja hei! sen alla aukee maa, jää sulho vain ja kulta. Huu! ulvoo ilmat autiot, huu! vastaa hauta-onkalot, Lenore tuntee pelon välillä kuolon, elon.

Ja kummitukset kuutamon nyt kehään järjestäyvät, kajahtaa laulu karkelon, he piiritanssiin käyvät: »Vaikk' katkee sydän, kärsi se! Äl' Luojan kanssa riitele! Hän sielus armahtakoon; käy ruumis maan nyt rakoon.»

RISTILUKIN LAULU.

(Adolf Paul.)

Aho vihreä paahteessa auringon salon harhaisan helmassa on, siell' istuvi lukki niin musta kuin yö, vain vaaninta häijyllä työ. Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo, ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo niin voimallisen, ah, niin kevyen, min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö ja kiusaa ja surmaa ja syö.

Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy, yli maailman yö pimentäy, siell' ihmiset sieluttomat haparoi, mut toimehen tulla he voi. Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi, mut huomen jos koitti, se yönpelon toi, he aaveilevat, he haaveilevat, kuin henkensä vankka ja valtava ois, ja hukkuvat, nukkuvat pois.

Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa; ei sielua yhtä hän saa, halk' aikojen astuu se seppelepäin, käy urholta urholle näin, se valtikan heille ja herruuden suo ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo ja tuskan ja yön vuoks sankarityön, kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo, ja kaikilta hurmeen hän juo.

ILTA RANNALLA.

(Arvid Mörne.)

Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin:

»Tumma puu sysimusta-latva, ken sa oot?»

Merien mainingit vastatkoot! Taas on kaikki hiljaa. Yksinäinen tuuli yön vain vielä käy, haavanlehtiin leyhyy, nukkuu, metsät vait on vallan. Yksinäinen pilvi liukuu ilman alla, päällä pohjoisimman harjanteen. Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.

Taivas tummuu. Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin: »Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa, vailla pohjaa, suojaa, ohjaa, mistä voimaa imi juures, mistä heimos heilinyt on ylhäisistä?

Tummuus tutkimaton latvas peittää. Runkos vapisee, se varjon heittää, vartoneeko helmas himmee, musta tähden tai yötuulen kohtausta? Kaunis puu, kaltaisein sa oot! Ken sa oot?»

Rannan puu nää varjoaan ei enää, vedet viihtyy, nurmet nukkuu, metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa. Pimeys hiipii puiden runkoin väliin, väikkyy rantaan, läikkyy vesiin, kaartaa kannet taivaan, syttää korkeudessa, syvyydessä tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.

JOTAIN TAHDON TIETÄÄ—

(Arvid Mörne.)

Jotain tahdon tietää, enkä liikaa, salaisuutta tahdo en hohtokivi-kaunehen, sanain merkitystä en laulussa, jot' ihailen, tarkoitusta elon en nykyisen, en entisen.

Jotain tahdon tietää, enkä liikaa, en, miks hyisen ruudun kukka niin on tähden lainen, en, miks Herran kaaren piirtää pilvi satavainen, en, miks runon poljento kuin kedon vilja keinuu, en, miks loppusoinnun umput laulun puussa uinuu.

En, miks itse laulan tässä pitkin kesäpäivää, runous on kukkanurmi, kulkee monta häivää, katse kiiltää, kukka tuoksuu, laulaa leivo pilvein, ett' on kesä, ett' on elo hällä ilon ilvein.

PIKKU NEIDIT.

(Hjalmar Procopé.)

Ne pikku neidit teikkaa, ne katuviertä kapsaa, ja kengänkannat keikkaa ja kukat hattujen, nuo kautokenkä-janat kuin rannan kaislat rapsaa; vain hulmuhame-vanat jää heistä jälkehen.

Ne käy kuin karavaanit, ei heitä paina mure, ne kiikkuu kuin banaanit parein ja joukoittain, on saaneet viran vakaan, he eivät silti sure, ei palkan pienuuttakaan, mut kiire heill' on vain.

He etsii tärkein elein pian konekirjaimia, he rientää poskin helein pian puhelinten luo, ne pikku neidit pyörii, ne tietää, rattahia on kaikki, kaikki hyörii, kun käskee kello tuo.

He käyvät elon läksyyn, sen päivätyöhön pitkään, rikasten ääneen äksyyn ja korkolaskelmiin, he uurtaa ja he puurtaa, ei kestä voimat mitkään, jo vanhuus selän kuurtaa ja hylyks jää he niin.

Mut siitä viis, he tuumaa: hapata lailla lesken tai ruokarouvan, huumaa ei myöskään onni se; osaamme emme myö me, vaikk' katukansan kesken me automaatiss' syömme vähäisen palamme.

Me emme istu, neulo myös koruompelusta ja kosijoita seulo sadoin ja tuhansin, mut rakkahalle riittäin me raoitamme usta kai niiaten ja kiittäin kuin iso-äitikin.

NUNNA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

Lyö, lyö, lyö, nyt lyö epätoivon pyörremyrsky merta sielujen kiusattujen. Yö, yö, yö! Valkeutta ohjaavaa ei näy. Yö, yö, yö yli ihmissielujen kiusattujen.

Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
Rauhaa sieluille ahdistetuille!
Rauhaa tuskien tummuuteen,
rauhaa kalvavan kaihomielen!
Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
—Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.

2.

Puun heelmää emme maistaneet, mut paratiisin kadottain me kauan oomme harhailleet jo teitä orjantappurain; ah, onko portin enkeli, mi meitä uhkaa miekallaan, sen airut, joka armossaan parantaa haavat lupasi? Ma sinne, sinne kaihoan luo elon lyhyen unelman, miss' unhoitusta laulut soi, puu tumman-vehryt huminoi. Tuon katumuksen tunnen vaan: kun meidät liitti mahti maan, miks tuhat vuotta eläneet me emme, tuhat lempineet ja nousseet vielä haudastamme! —Niin raukes hukkaan unelmamme.

3.

Sun saapuvan kuulen, et rauhaa suo, tulet hiljaa tummassa yössä, sinä saavut kuin liekki ja leimaus luo tai vyöryväin vetten vyössä. Pois väisty, kiusaaja, pois, ah pois! —Pyhä Maaria, päästä, auta! Suo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois, tai taistoni pitkän hauta!

Herra, Herra! Verin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa niinkuin eksynyt laps, näin haavehin ijäti kalvavin hartoa; kaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps. Ja koskaan ei syli lempivä saavu, ei armas—Pois!

Taas yö minun tuskaani ilkamoi, taas helkkyvä lapsennauru soi. Pyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi, oli rikkaus sulla, mi lohdun toi, oli sulla laps!—

Herra, Herra! Mua uhkaa maallisen lemmen uni, sa näät minun tuskani, kamppailuni, et rukousta kuule sa milloinkaan! —miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?

4.

Käy elon taulut ohi himmeten kuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset. Mun tieni on kuin tiet on puistojen, kun kuoli päivän viime ruskot maiset. Soi ympär' elon laulut vaieten kuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen, vait astun, askeliain kuule en, todeksi unta, uneks totta luulen. —Etäältä oksain alta portti häämöttää, käyn kohti kummastellen hiljaa, mit' on tää—

PIENOISKUVIA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

RANNALLA.

Tyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi, vesiin hehkuvat pilvet piirtyi.

Et antanut sanaa, vain silmäyksen, mut syvemmän kuin meren syvyyden.

Soi sävel kumean mainingin myrskystä, menneestä ammoisin.

Aurinko aaltojen valkeuteen vaipui taa meren viihtyvän veen.

Yöpilvet palaa, hehkuu ja halaa, verta ne valaa ja sammuvat pois.

2.

LELULINNASI SÄRKYI—

Lelulinnasi särkyi ja katkeraan nyt itket sa vuoksi sen. Itke, itke, mun ystäväin, surun tuon minä tuntenen.

Ma kerran leikkiä tahdoin, ma myös, tuvan tein minä kaunoisen. Itke, itke, mun ystäväin, surun tuon minä tuntenen.

3.

KUNINGAS BÖRJE.

On vanha jo kuningas Börje, jää jo häneltä valtikka, valta. Pyhän haudan hän matkaa haaveksii ja pääsyä synnin alta.

Hän jättää nyt kotinsa, kontunsa, vuoks sielunsa murehtivi. Korun yhden hän ottaa myötä vain: se sormus on kolmi-kivi.

Ens kivi kuin kastehelmi on, ei kaipaa se kirkastusta. On toinen kuin veri punainen ja kolmas kuin yö musta.

Ens kivi on nuoruus kuninkahan ja toinen on kuningasrata, mut kolmas kaikkea merkitsee, mitä hällä on kaduttavata.

On vanha jo kuningas Börje, jää jo häneltä valtikka, valta. Hän haudan jo matkaa haaveksii ja pääsyä taakan alta.

4.

ELO JULMAKO ON?

Elo julmako on? Me väitämme niin, kun varpunen maahan putoo, mies sortuu sorjihin unelmiin. Se ei kysy tahtoa sun, ei mun, se ruusujen tuoksuun tappaa tään, tuon ruhjovi ruusunpiikeillään. Tomuhiukkanen, tähti tai mato maan ikirauhaan polkien polkuaan se kaikki ne siittää ja murskaa vaan.

5.

MONELLE.

Olemuksesi pohjasta etseit elon pulmien avainta. Mitä sen oli ulkopuolla, ylenkatsoit ja torjuit sa. Mut siinä kun uursit ja puursit, se pieni, min henkesi syrjähän heitti, niin suurtui, että muun kaiken se peitti. Sa itsesi katkerin vihamies!

6.

HAUTALAULU.

Sävel: Integer vitae.

Vaikerrusta ei: elon, kuolon kuormat mieliä miehekkääll' ovat kannettavat. Hehkuu helka-yöt, tulet toivon tuikkaa, haipuvat hautaan.

Hetket kiitää, vuos unen lailla vierii, unhon varjoihin sukukunnat vaipuu, päivät ihmisten levotonna lentää hautojen rauhaan.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ IN MEMORIAM.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Egyptin kuolonkirja sanoo: sielu käy kotiinsa Aurinkoon kautt' töiden hyvien, muumio ehjä vaikka hautaan himmentäy, niin kauan kuin lyö arpa aikain syvien, mut Henki, jok'on sielun korkeampi Minä, jää sinne, missä suret yöt ja päivät sinä.

Tää usko varma vakuudestaan olla voi, näät Henki aina muovaa muodot ainehen. Ylevä kuinka viisaudessaan salamoi tuo Totuus, joka sietää maassa mainehen, mit' että elämässä enin lemmit sinä, aina läsnä on kuin sielun korkeampi Minä.

Ei sovi meille ujot jäähyväiset nyt, käsissä seppeleet me vaikka seisomme, siks virkamme: on kaunis sielu lähtenyt tapaamaan Tuonen ikituttaviamme, valkeita vainajia, joiksi tulet sinä, jos kaikki uskomme sen kuin nyt uskon minä.

Teoistas kiitos, poika Pohjan korea, mies Suomen, urho Lapin laajain unien; yön kirkkaan kieltä kertoi silmäs sorea,— mi uskoi maahan kuusten, maahan lumien; tään kansan tulkki pienin ehkä lienen minä, mut kiitos siitä, että siihen uskoit sinä.

SUOMEN KANSALLE.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Sa laulun kansa, korven kansa karu, maailman pahan riitain tuolla puolen, sa petäjäin, sa pettuleivän taru täys tyyntä toivoa myös alla huolen: On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Sa kansa, jonka muisteloissa päilyi
maailman luominen, sen alkumuna,
Egyptin usko oli se. Se säilyi.
Sa hengen voimiin uskoit herjattuna.
  On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Hymyilee sfinksi erämaasta sulle isäisi pyramiidein pyhää taikaa, uus valo paistaa maalle siunatulle, se uhmaa kansoja ja uhmaa aikaa. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

Jo kyllin kukkas piili pohjolassa, se kyllin kyynelistä kastui täällä, mut mainees nouseva on maailmassa, sun kantelees on soipa kansain päällä. On aikas tullut. Katso, päivä koittaa!

ARPAKAPULA AMERIKAAN.

(S. Wettenhovi-Aspa.)

Veikko, merten yli purjehdit, Niagaraan dollar-muodit murhaa, kullan sointu, jolla sammutit henkes hehkun muun, on turhaa, turhaa…

Lienet hartiakas, suuri mies, kunnon orja mammonankin siellä, otsas hiessä leipäs saat kenties taikka taivaltanet vilpin tiellä.

Syntynyt et konnaks »splendidiksi», heitä »trustit», heitä »bussines», sinusta ei lännen lurjuksiksi, Suomi luottavi sun palauksees.

Tallin tauskin tääll' on kultainen, tääll' on ruista kyllin hampahilles, ihmeitä voi aura jokaisen, maat' on lehmilles ja lampahilles.—

Peru isäin, pyhä peltotyö: tuhat suota ojitettavata— jos me tahdomme, pois halla-yö väistyy, karttaa kansaa rikkaampata.

Katso, maa, jok' oli isäisi— imeneet sen vaikk' on muukalaiset— sinne lapsillensa laulavi kuin sen kosket, vielä kotimaiset:

»Suomen mies ja nainen! Pääskykin keväin aina kotihinsa palaa. Tulos heti, tullos takaisin äitis luo, mi ikävöi ja halaa!»

Rahaa jos sull' on, se tänne suo, täälläkin sun säästyy dollarisi, tänne mahtuu miljoonat—mut tuo uudet aatteet uusiin koteihisi!

MARSELJEESI.

(Rouget de L'Isle.)

Lapset synnyinmaan, marssikaamme päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltain, vaaraksi maamme, liput hurmeiset näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat, meiltä tappaa he tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Mitä tahtoo tää valtiaiden, valapattoin palkkalauma tää? Keitä varten kautta on maiden kahleraudat kauan tehty nää? Kansalaiset! Oh, häpeäämme! Meitä varten on ne vain, meistä luullahan, ruhtinain ijät kaiket me rengeiksi jäämme. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Kuinka? Täällä siis vallitseisko laki laumain ventovierasten? Rosvot, ryövärit meitä hallitseisko, löisi maahan nuoren vapauden? Jumal'auta! Orjainko halpain meitä tahto taivuttais ja me itsekö vaivuttais alle taas tyrannien kalpain? Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Vallat, peljätkää, vaviskaatte, mustat sankarit salamurhien! Palkan varman töistänne saatte, tohdin taata jo nyt teille sen. Joka mies sotamies on silloin teitä vastaan taistelemaan, uudet nousee helmasta maan, vaikka vanhat kaatuisi milloin. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Muistakaa, sotaveikot sorjat, vapaus teitä velvoittaa: säästäkää nuo ostetut orjat, heidät pakko vain taistohon saa. Mutta valtias tuo täys saastaa ynnä kumppanit nuo Bouillen, pedot, tiikerit pentuineen, jotka äitinsä rintoja raastaa… Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaises nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

AJATAR

(1920)

UUDEN SUOMEN LAULU.

Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi, tunturit iski tulta, veet verta vyöryi ja maat ja multa, oli kansojen yö, oli surman suu, surupilvessä maailma muu.

Eik' ollut oikeuden valta vankka kun syntyi Suomesta laulu uus, oli vainon vuossata synkkä, sankka, rae lankes, rangaistus kulki rankka, monet heimot ja kieletkin Herraansa huus, paha voitti ja maan mataluus.

Se vaappui Salliman vaskivaaka, kun arpa lyötihin kansan tään, jo riemuin raivosi lauma laaka, jo uhkas hirmu ja rauta raaka joka kukkaa, mi tääll' oli reunalta jään vain pälvestä nostanut pään.

Sen tunsi lapsi kuin valkotukka, —nyt lankes kohtalon kolkoin yö, ses aukes ain yhä kuolon kukka, tuo ulvoi ain yhä Manalan hukka, se hiipii, se saapuu, se saartaa, se syö, mitä loi tuhatvuosien työ.

Jo kuuli kuolonsa kellot kansa. Nous silloin valkea Suomenmaa; nyt huoahtain hurmeesta, haavoistansa se seisoo jylhässä voimassansa, nyt miekoin, nyt miehin se valloittaa, mit' ei auroin, ei aattehin saa.

Ei ollut outo se taiston tiellä, sen muinen ruotsi kuin ryssä ties, miss' iski yhteen ne miehen miellä, teki totta Suomenkin säilä siellä, mut missä, miss' oli Ruotsin mies, kun meill' oli orjuuden ies?

Myös hengen taistoa hehkuvinta tää kansa kauan jo käynyt on: kun valtaa kahta sen kantoi rinta, sen raskas ollut on rauhan hinta. Nyt itsensä voittaja voittamaton valon vuoresta päästänyt on.

Taas tunnen kansani: kalliolla sen valtakunnan on kulmapaas, taas synnyinmaassa on armas olla, ois ilmaa kaikua kantelolla, kun loihtisi laulu vain elohon taas sen kaiken, min kuolema kaas!

AUNUKSEN AAMU.

    Miettehet kummat
kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat,
    muistelot tummat,
aikojen ammoin menneiden kultaiset kuvat:
    nuo olen rannat
jossakin nähnyt, rannoilla saunat ja talot,
    valkeat sannat,
saaret ja salmet ja ympäri huokaavat salot.

Tuoll' olen kiikkunut
    kivillä lapsena, mansikanmarjoja syönyt,
tääll' olen liikkunut,
    lehdoissa lempinyt, laulanut, leikkiä lyönyt,
noit' olen soutanut
    virtoja, järviä, ajellen karjoja Ahdin,
soutanut, joutanut,
    joikunut heimosta hengen ja kauneuden mahdin.

    Milloin ja missä?
Jossakin, jolloinkin, vuostuhat-taivalten yössä,
    himmenevissä
illoissa, aamuissa, päivänkin päätyvän työssä,
    kun sukukantani
vallitsi Vienan ja Väinän ja Laatokan maita,
    soi kotirantani
sointuja, joita ei tään ajan lapsoset laita.

    Aurinko koittaa,
puhkeevat pilvet, haihtuvi orjuuden haamu,
    valkeus voittaa,
käy yli Aunuksen korpien korkea aamu,
    louhien lomasta
nousevat entiset, yhteiset muistelot esiin,
    onnesta omasta,
vaipunehesta Venäjän virtojen vesiin.

    Saarina, nieminä
pyrkii nyt päivähän päin suku Väinämön pyhä,
    pirstoina pieninä,
laulaen laulua, loitsua yhteistä yhä:
    kuulen ma sieltä
kumpujen kumua, helkettä hautojen hiekkain,
    maammojen kieltä,
taattojen mieltä ja kalsketta veljien miekkain.

    Uusi on rusko
ranteilla taivaan säihkyvä säilien teriin,
    uusi on usko
tunkeva nyt Viron, Vienan ja Inkerin veriin:
    ei iki laukee
yltämme orjuuden yö, vihamiehen ei vaino,
    jos iki raukee
ei ies Moskovan, Pihkovan, Pietarin paino.

    Ah, useasti
virtoja Suvannon kaahlasi kasakan hepo
    ääriltä asti
Turjankin tuulisen poistui rauha ja lepo!
    Kerran jos poistuis
myös aron poijilta, urhoilta Uraalin takaa
    ei taru toistuis
hurmeinen tuo, ja Suomen ois viljelys vakaa.

10/6 1919.

VAPAUDEN VILJA.

Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää, tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa, teräs tuoll' yhä lyö, tykit tääll' yhä jyrää, yhä vaanivi julmuus julki ja salaa, yön peitossa käy viha, karsaus kyrää, kyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa: se kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa vain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!

Oman ortemme alla nyt leipäämme syömme kuin ei tuhatvuotehen tääll' ole syöty, se puhkesi kukkahan, laulumme, työmme, se oikeni oikeus maahan jo lyöty, se valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme, se ilmeni, ihmishaaveiden hyöty: näki maa vähä, pohjoinen vapauden unta, kun maanpiirin pimensi keisarikunta.

Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan, tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu, sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu; nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan, ne jällehen kasken sen kattavi sauhu, ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan, Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro, tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan, yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro, me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan, kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro, näät Moskova pettää, on pettänyt ennen, ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Siks ain yhä yksi on suurin ja tärkein: Isänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran! On onnesi vallassa lastesi järkein, siks rukoile heille nyt viisautta Herran: kevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein, syysmyrskyjä sietää he voinee sen verran, ilon että sen itsellensä he suovat ja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.

Maamies, joka sänkeä keltaista astuu, jo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot, hän vaieten miettii, mi hällä on vastuu, jos tyhjät on talviset riihet ja ladot, mut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu, on kuin poven murtuisi muurit ja padot, ja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää: hän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.

Mut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun, hajamielisen huomaatko otsalla leiman. On kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun, mut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman, ole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun, hän unhotti kirjat ja keikailun, keiman, kun soi sota syntymämaasta—kentiesi hän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!

Ja tuomari, tuomiopöytänsä takaa mi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti, lain vartia harmaa, min hartaus vakaa väkivallan ja vääryyden voimia esti, kun oikeutta nyt hän kansalle jakaa, hänen kenties muistuvi mielehen Kresty ja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan— hänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.

Vait! Kuulkaa, hän haastaa: »Min tietäjät tiesi, mitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä, miten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi, miten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä, kun Pohjolan poika ja Karjalan miesi nous harteilla haulikot, kirvehet vyössä, sen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa, ja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.»

7/9 1919.

KUSTAA AADOLFIN NÄKY.

On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt'ympäri huokaa korpien vyö ja halla harmaja suo-maan. Nuor' kuningas juuri on laivallaan Nevan suulle saapunut oppimaan sodan vaikean taitoa urhoiltaan ja heille apua tuomaan.

Heill' eessään heikko on Moskova, on vallattu Novgorod, Pihkova, Viro, Inkeri viety ja Liettua pois Puolan ja Venäjän maista. Itämeri on Ruotsin!—Ja de la Gardie, taas voitoista uusista uneksii ja Venäjän tsaariksi tervehtii jo prinssiä ruotsalaista.

Kajutassa on ollut kokous; mitä päättänyt, tietää Sallimus ja valtakuntien vaellus, min tuo tuhatvuodet julki. Mut vielä kauan sen jälkehen soi kannelta kaiku askelien, kun kuningas vilkkaasti haastaen kera Eevert Hornin kulki.

Hänen luontonsa on kuin leijonan: hän vallata tahtois maailman, maan tehdä Ruotsista mahtavan, sill' ettei mittaa, ei määrää. Hän merestä ryssän jo työnsi pois, nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois, ellei jo Saksasta torvet sois, päin vaatien uskoa väärää.

Wien saapa on tuiman tuomion: kukistettava kuuluisa Habsburg on, protestanttiset saatava liittohon, ett' ois evangelium vakaa; ja itse hän ois sen liiton pää— eik' Europa ahdas riitä tää, uus maailma hänelle häämöittää jo Atlannin aaltojen takaa.

Kuvat kummat, valtavat vaeltelee… Nyt äkkiä kuningas kalpenee, hän valkenee, hän vaikenee: kuu virralle hohtonsa heittää; lumon oudon luo suomaisemaan, sen korpehen, rimpehen koleaan, jota Suomenlahdesta Laatokkaan nyt huuru hallava peittää.

Mut huurusta katsehin hurmaisin nyt näkee hän nousevan kaupungin, ylös pyrkivän tornein ylpehin ja kaunehin pylväin ja kaarin. Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon: »Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon? Mä tänne Tukholman uuden luon, mi pitää silmällä tsaarin.»

Horn kumman kuulee, hän hätkähtää. Mut Kustaa Aadolfin nousee pää, hänen leijonamielensä lennähtää, sen tähtihin sinkoo säen, ja kansojen kohtalot näkee hän: maan suuren pieneksi piirtyvän, mut onko se Ruotsin vai Venäjän?— Hän virkkaa: »Huonosti näen.

Olen kuoleva vaan mä ihminen. Mut kuitenkin neuvosherrojen tään annan tutkia aatoksen, mitä tuosta he tulevan luulee.» Hän vaikenee. On kylmä yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; kuin kuoloa korpien huokuu vyö, kuin kalmaa kaakko tuulee.

25/10 1919.

TIETÄJÄN TARINA.

On ollut kansa outo kaukana, on ollut maa ja suuri valtakunta, vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta arojen autioiden hiekassa; sen lakkas laulu, sammui viime lies, tien sinne löytää vain nyt tiedemies, mi kurkistellen kumpuin patsahia, tavaillen kielen kumman kirjaimia näin muinaisista muovaa uudestansa, mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion: on ollut kansa seppäin, tietäjien, mi tunsi rauhan työn ja toimen hien, mut sotaa ei, ol' aivan aseeton kaluja, kaunisteita takoi vaan, ei murhan astaloita milloinkaan, näin itseksensä raatoi, rauhass' eli, ijäisyys-aatoksin vain askarteli, mut naapurit jos joutui taiston teille, se usein antoi neuvon viisaan heille.

Myös ollut maailma on outo niin, tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan, vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan ja siihen turvas niinkuin tuomariin; näin kansain kesken kunniaa se sai, myös varmaan monta kadehtijaa kai, mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään se kaikki suostutteli sopuun hellään, ja—mik' on kumma suurin kertojalla!— se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.

Ja päätään pudistaen tiedemies arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu: »Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu, sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties. Miks elää enää polven nykyisen? Jo kerran täyttyi haave parhaiden. Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto; on ollut maa ja kansa onnen lauhan, mi muilta sai ja muille antoi rauhan.»

Mut aron tuuli hiljaa huminoi: »Tie sama kaikkien on kulkeminen. Jos oli kerran kansa onnellinen, sen kaltaisiks myös toiset tulla voi. Mi kerran täyttyi aroill' Aasian, lie mahdotont' ei mailla Europan, ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti, niin varmaan monta jälkehensä heitti se hengenheimolaista maailmaan tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.»

Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies, hän tulen uuden tuntee rinnassansa: »Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa, on maailma, ja tiedon, taidon lies. On aava eessäin ajan uuden maa; sen tahdon rauhaiseksi rakastaa. Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni, mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni, oon pyhä liekki toivon uuden, säen totuuden, jonka sielunsilmin näen.»

Heräsi haaveistansa tiedemies; päin pystyin korvesta hän kotiin läksi, kohosi aikakauden tietäjäksi, mi vastaisuuden suunnat selvät ties, myös salat mustan muinaisuuden yön, päämäärät kauneuden kaihon, työn. Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan; kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan, säteili päällä niinkuin päiväntähti; hän hengenheimolaisten luokse lähti.

SYDÄN-SUOMEN LAULU.

Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken haaveksii ja halaa, mut rauhaa, sopusointua ken etsii Suomen suvin, sen miel' on maansa sydämeen ja sinne aina palaa; kun uhkaa unten yö tai taivaan myrskyt lyö, sen vastaan ottaa, varjelee siell' ahkeruus ja työ.

Ja tuntureille tuskan ken jos uhman urho aikoo, tai huiput vallan, kunnian jos hurjimusta kiintää, ne loitompaa hän löytänee, ne täältä kauas kaikoo, tääll' laaksot viljaa lainehtii ja metsää vuoret siintää, veet virtaa viihdykkäät, puut lautuu lakkapäät, ja vetten, vaarain vierillä työn tyynen jäljet näät.

Äl' usko, että tyhjästä nuo niitut, pellot nousi, nää suuret, kauniit kartanot, nää pihlajaiset pihat! Ei niitä miekka miettinyt, ei vainon nuoli, jousi, ei tehneet taiston tapparat tai vihollisten vihat: ne nousseet rauhan helmast' on, ne taika auran taistelon loi kunnahille kukkimaan kuin tähkät sovinnon.

Ja äänet pääskyn älyytkö, mi puhuu viiripuusta, tai kielet ruohon kasvavan, mi kastehelmin päilyy? Ne virttä samaa suurta soi, mi kaikuu kansan suusta, soi kaipausta kauneuden, mi sydämissä säilyy, mi nostaa povet poikien, ja punat neitten poskien, mi aikaan toiseen, armaampaan viritti kantelen.

Jos Suomen sydän sulkeuu, se huokaa huolta mykkää tai mylvähtää kuin myrsky-yö, kuin leimaus ja palo; mut jos se kelle avautuu, se ailahtaa ja sykkää, se siltä sielun tenhoaa kuin kesä-öinen salo, miss' sinipiiat karkeloi ja metsän simapillit soi ja ilma illan valkean jäät järjen viedä voi.

Siks sydän vasten sydäntä! Niin syvin valta vaatii. Tuo tiedon kaiken summa on, on elon laajin laki. Sen lain jos epää ihmislaps' ja itsekkäämmän laatu, niin henki hällä jähmettyy ja jäähtyy toiseltaki, jää oudoks onni, rakkaus, työn jalon kumma kutsumus, ja ihmisyyden, isänmaan myös korkein kukoistus.

PYHÄ SYNNYINMAA.

Suomen Tasavallan itsenäisyyspäivänä 6/12 1919.

Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa, mikä lieneekin toimemme, työmme, ylin onni Sa oot, minkä ihminen saa, elon aurinko, tähtönen yömme; Sun korpies kuisketta kuulimme läsnä, sitä unhota emme me harmajahasna, Sun valtaasi tahdomme vahvistaa, Sua lempien leipääsi syömme.

Oli kielesi kirkkaus jo vertaamaton, kun soi sitä äiteimme huulet, sen kauneus nyt karttunut, varttunut on, tänä päivänä kun sitä kuulet: se kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan, mut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan, käy tietona, taitona taistelohon, miten muuttuukiu maailman tuulet,

Ja mielesi meille se suurna jo soi, kun orjuus uhkasi maata, se rintaamme rautaa ja rakkautta loi, jok' ei konsana sammua saata; kun vallitsi kerskaten keisarivalta ja uhrinsa otti jo orttemme alta, me tunsimme: et sitä sietää Sa voi, jos tahdo et voimasta laata.

Siks syöksyimme kuin sinivirtaisi vyöt, siks seisoimme kuin valon vahdit, siks tulta ne tuprusi pohjolan yöt, soi mielten ja miekkojen tahdit, mut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme, Sult' yksin me voimamme, voittomme saimme, Sun hangistas nous unet, urhojen työt, nous taattojen, maammojen mahdit.

Ylt'ympäri Sun, nyt katso ja nää, pyhä lippusi pystynä liehuu, voi leijona viirinä lennähtää, jos taas kirot sortajan kiehuu, mut muuten se vapauden, rauhan on vaate, kuin risti sen rinnassa rakkauden aate, jos ei sitä turmele tuuliaispää, ei riitojen myrsky, mi riehuu.

Valan vannomme juurella viirisi sen yht' olla ain kansaa maamme, tätä heimoa pohjolan pakkasien, min tuskat ja riemut me jaamme, mi talvessa taistellen itsensä nosti, mi kalliisti kalleimman onnen sen osti nyt seisoa parvessa parhaiden, jost' ylpeät olla me saamme!

RAUHAN INTERNATSIONALE.

Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy, kun ahdistuu ain yksilöiden olo, kun kansat toiset vuotehellaan vääntyy, kun toisen niskaa polkee toinen polo, kun toiset tautiin, toiset nälkään nääntyy, ois tunnus ainoo: olemassaolo. Oh, Pax Britannica! Käy kärsivien korviini huuto, niinkuin ihmisien.

Ei vielä leikitty se leikki, jonka he alkoivat, he, joilla täss' on vastuu; se meitä uhkaa niinkuin ukkoslonka, hikeä, verta monet maatkin kastuu. Mut kuulkaa, huminoipi Suomen honka: ken armon, rauhan, säälin tietä astuu, kumartaa sille kuusen, hongan havut, kun säästyy kodit, karjat, karjain savut.

Oh, Pax Britannica! Sun eessäs seisten niin monet kulkee mielen runokuvat, tahtoisin haastaa peittyessä peisten, mut mitä merkitsee nyt tuulentuvat, kun Suomi itse välkkeess' seisoo veisten, vaikk' on sen haaveet niinkuin houreet huvat ajasta toisesta, min kynnyksellä me kuullaan, kuinka haastelee se hellä:

»Tulkaatte tänne, kaikki kansat maiset, ei teillä enää kiistaa keskenänne, tulkaatte miehet, tulkaa nuoret naiset, jo täällä laukee tuskienne jänne, min virititte niinkuin orjamaiset tään ajan lapset, eikä iässänne teilt' enää puutu maine urhon urheen, mut kyllä kyynel sielun säälin, murheen.»

Oh, Pax Britannica! Ei soi tää ääni kuin sois se, jos mull' oisi toinen kieli, se ainoaa on sentään elämääni, sen eestä seison niinkuin pihtipieli; mun synkkä sydämein, mun synkkä pääni on täysi nyt kuin tään on laulun mieli: Oh, Pax Britannica! Sa ollos jalo, käy korkealta niinkuin pohjanpalo!

22/12 1919.

POHJAN POJAT.

Eversti Kalmille omistettu.

Saapuu vuosisatain yöstä joskus viesti miesten työstä, jotk' on olleet entisiä, sankareita mennehiä, urohia kansan kahden, kahdenpuolen Suomenlahden.

Minkä teitte, varmaan pysyy. Kerran Eestin heimo kysyy, myöskin suku Suomen puolen: elänkö ma vaiko kuolen? Silloin tulee kansaa kaksi toisillensa tuttavaksi.

Eikö riitä? Milloin saamme liittoon meidän kahden maamme? Rakas, rakas heimokunta, josta nähtiin suurta unta, eikö koskaan Pohjan mailla yhdy muiden lasten lailla?

Murhe mielen täyttää. Eri meill' on kieli, sama veri. Herra Eversti! Ma teille laulan niin kuin kyyneleille, jotka silmän täyttää multa: valkkakaatte Walkin tulta!

12/1 1920.

MARSSILAULU.

Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu.

Ja koska me kurkkumme aukaistaan, me laukaistaan, me paukaistaan, mut nytpä me marssimme, laulamme, kun kaikuvi kaulamme.

Me ensiksi muistamme syntymämaan, tään ainoan maan, tään armahan maan, min laihot niin kaunihin leivän suo, kun päivä ja kuu valon luo.

Ja sitten me muistamme tyttömme, tuon ainoomme, tuon armaamme, mi kauniimpi on kuin päivä ja kuu, kun suukkoja antaa sen suu.

Mut aina me muistamme tykkien työn kuin kuoleman yön, kuin kunniavyön, jos maahankin kerran me maadumme, maan eestä me kaadumme.

Suo anteeksi Luojani taivainen, jos vaivainen, jos maan matonen, oon rikkonut, itse mä kärsin sen, mut armoille antau en!

28/1 1920.

ULJAS UNKARI.

Jos Unkari vetoo Suomen puoleen, niin Suomi joutuu suruun ja huoleen: me millä autamme heitä?— Ei itkua, kyyneleitä.

Samat tähdet on päällämme täyttyneet kerta, samat tantereet juonehet meidän verta, mut hädässä ystävä tutaan— kun kylläksi tutustutaan.

Me tunnemme Petöfin raikuvan radan, me tunnemme läpi monen vuosisadan, ken on Europan vartia ollut, kun on Turkki ja Aasia tullut.

On tehtävä, mitä voi tehdä Suomi— mut kastua ei saa silmäluomi— nyt Unkarissa on hätä, ei turhaan nyt huudeta tätä.

Nyt auta ei »eljen» Unkarin urheen, nyt Suomikin saanut on suuren murheen; min voimme tehdä, sen teemme, siks kaikuvi kanteleemme.

Sinä urhea Unkari, uljas ja pyhä, Sinun Tapanin-kruunusi loistavi yhä, yli tuikkii se Pohjankin taivaan, jos vaivuitkin sortoon ja vaivaan.

Mut sortua saa ei heimosta parhain, jos itsekin sorrumme myöhään tai varhain, siks uljas Unkari elää ja Väinämön kantele helää!

Minä vain olen köyhä laulaja Suomen— nyt kastua ei sovi silmäluomen— mut ratsun selkään ma nousen, kuin Unkari, jännitän jousen.

Minun ratsuni on runoratsu vainen, ei vierellä isä, ei äiti, ei nainen, mut Unkarin puolesta puhun, kun kuulin ma kaamean huhun.

Nyt ei ole leikki, nyt siellä on hätä, siks kuulkaa, siks kuulkaa nyt ääntäni tätä! Ken tehdä voi, hän tehköön— ja sielunsa silmillä nähköön!

7/2 1920.

KUNNIALAULU.

Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle.

On kaunista kaatua
    maan eestä varhain,
mut sentään sen kuolo
    on kaunein ja parhain,
ken vanhana vaipuu,
    kun harmajahapsi
on kaunis kuin sankari,
    nuori ja lapsi.

Hän tietävi tiensä,
    min eestä hän kaatuu,
hän perheensä puolesta,
    maan eestä maatuu,
vuoks vaimonsa valkean,
    lasten vuoksi,
hän lähtevi taattojen,
    maammojen luoksi.

Hänen rinnassa sykkivi
    tuorehin tunne,
mikä on isänmaa, mihin
    kulkee se, kunne,
ja jospa hän miekkahan
    miestyvi kerta,
hätä maassa on häijy,
    ja vuotavi verta.

Mut muuten hän on rakas,
    rauhainen, armas,
kuin on hänen vaimonsa
    valkean parmas,
jos vaarakin vaanii, hän
    käy sitä kohti,
kuin päivä, mi lapsena
    päällänsä hohti.

Siks kunnia hälle!
    Se on iki soipa
niin kauan kuin Suomi
    on suuri ja voipa,
niin kauan kuin syntymä-
    maan sydän kaikuu,
ja Suomessa suuruus ja
    ja rakkaus raikuu.

19/2 1920.

VAPAUDEN VALJETESSA.

Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu.

Oli aika kerran, oli hetki Herran, kun Suomi suureksi suurtui, kun Suomen kansa oli seisaallansa, kun jumaliinsa se juurtui, mut pienet sielut, kaiken kauniin nielut, taas sotkivat meidät soraan, siks näe me emmi, mitä tarvitsemme, mikä onni on vapauden oraan.

Yks sentään meille jäi elämän teille: isänmaan, isänmaan pyhä vapaus! Oli suuren se ajan, ajan, paikan ja rajan rakas, rakkahin, kaunehin tapaus. Nyt Suomen on laulu, ajan alkavan taulu: maat, metsät ja rannatkin raikuu, kun Auran on voitto kuin Auroran koitto, opin kauneus sen varrelta kaikuu.

Taas suurtuvi Turku, sen soi sävel-urku, sen vanhuus ja viisaus viihtyy; tuli tuikkivi tiedon ajan liukkaan ja liedon läpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy; taas tiedon on avain kateederin, lavain, salat kaikki miss' ilmoille tuodaan, miten Suomen on mieli, sen heimo, sen kieli, sen henki, sen suuruus, mi luodaan.

Ei menneisyyttä näin nosteta syyttä: nyt soi sana syntymämaamme! Sen seisomme eessä me silmät veessä, sen kohtalot korkeat jaamme. Mut muistelot armaat, sukupolvetkin harmaat nyt sielujen silmissä kulkee, pii iskee ja rauta, isänmaa, kehto, hauta, mi meidätkin helmaansa sulkee.

Tule, Turku, ja suurru, taas Suomehen juurru, käy kohti sa korkeaa päivää! Paikka Pietari Brahen, Suomen haaveen ja haahen, älä katso sen häpeää, häivää. Mut jos sinä kerta myös itkisit verta, niin sielusi murheessa muista: kun maassa on hätä, kun kansa on mätä, sanat saamme me tietäjäin suista.

19/2 1920.

ESILAULU.

Suomen Tasavallan Kalevalajuhliin 28/2 1920.

Me olemme vanhaa, vakaata verta, on meilläkin ollut maa vapaa kerta; se meillä on taas, mut jos sitä emme huolla, emme seiso me isäimme, äiteimme puolla.

Se maa oli kaunis kuin luode ja vuoksi, mut tulleet kun emme toinen toisemme luoksi, se meni kuin mereen, kuin Vellamo vereen, jätti jäljelle vain sydänhelkkeensä hereen.

Jos sieltä se nousee uudestansa, niin täällä on uusi ja vapaa kansa, mi ei mene pilalle pikkumaisuudesta, vaan nauttii ja loistaa uskosta uudesta.

Sen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin, sitä armastan aamut ja itken ma illoin, sen miehet ja naiset on sukua sorjaa, eikä maass' ole yhtään herraa, ei orjaa.

Ja lapsien, jotka on suurempi suku, on lauma kuin tuhanten laulujen luku, jotka syys-yössä syntyy ja surun-yö siittää, mut jotka myös rintamme lohduksi riittää.

Siks olkosi onnellinen, isänmaani, jota uhkasi orjuus, vaino jo vaani, kun istut nyt isäisi orsien alla, ei vie sinun viljaasi vierahan halla.

Mut jos opi et sinä onnellisuudesta, opit varmaan uudesta onnettomuudesta, jos seiso et isäisi, äiteisi puolla, sua seppäs ei sepitä, kukaan ei huolla.

Kai nähnyt oot taivaalla Kalevan tulet? Ne siirtyvät sinne, kunne sa kulet, mut jos sinä erhetyt etsikko-aikas, on menneitä tietos ja taitos ja taikas.

KANSAIN OIKEUS.

Hollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan ynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi kirjoitettu.

Maa pienikin voi olla mahtava, suuri, kun sillä on Jumalan ja Oikeuden juuri; yks tähti nyt tuikkavi Hollannin yllä, se on kansojen oikeus, mi koittavi kyllä.

Maa mahtava! Vastustit valtamerta. Olet yhtä Sa suuri ja suurenet kerta, kun murheesta nouset, jos murhetut mereen, jos Englanti suistaa Sun nyt vihan vereen.

Niin kansoille karsaille nyt panit padot kuin lempeät ovat oman leipäsi sadot, niin selvänä seisot Sa maas pyhän puolla kuin eest' elät sen, mink' eestä voit kuolla.

Saksan keisari vaikka ois turmion tuoja, ei häntä voi tuomita muut kuni Luoja, ne varmasti ei, joita vastaan hän soti, kun vaarassa oli isänmaa, emon koti.

Saa aina ei määrätä kauppiashyöty, voi olla myös arvossa voitettu, lyöty, maa pienikin, valjennut vapaaksi kerran, mi helkkää nyt suulla ja hengellä Herran.

Olit kaunis Sa maa pyhä, maa jumal-juuren, kun säilytit Saksan Sa keisarin suuren ja kansojen pientenkin kesti-ystävyyden, jota ei ylenanneta ostain, ei myyden.

Maa Rembrandtin, Grotiuksen ja Spinozan!
Tajus maailma taiteesi, oppisi otsan,
ei ymmärtänyt, että niin olet ylhä,
Sun mielesi miehuus niin jyrkkä ja jylhä.

Oli Sullakin Bobrikov-Albasi kerta!
Hän syöstihin, silloin ei säästetty verta.
Oli Schauman: Oli Wilhelm Oranialainen,
jota armasti laps, isä, äiti ja nainen.

Jos Englanti murtaa nyt valtasi vapaan,
se toimii vain Buonaparten aikojen tapaan.
Mut missä on raakuuden, rahavallan raja?
Maanpiiriin ei mahtane sen rajoittaja.

Jos »Entente» Hollannin kimppuun nyt käypi, silmä Suomenkin kyynelin kimmeltäypi, on Suomessa suru, olo onneton, vaikka hyvin tiedämme, missä pienen kansan on paikka.

Ei suotu ole suuria lahjoja meille.
Toki saimme sen armon me Salliman teille,
ett' tiedämme, taidamme nyt sanan sanoa:
Saksan päämiestä saa ei nyt Albion anoa!

Me ollahan vanhoja hakkapeliittoja.
Nyt teemme vain auran ja aattehen liittoja.
Me luotamme Grotiukseen ja Spinozaan,
meiltä Hollannin murhaaja saa sanan otsaan.

Ei ain ole rikkaalla oikeus, ken riisti, voi olla myös sillä, ken on köyhä ja siisti, voi olla myös oikeus voitetun puolla, sitä vaikka ei voittajat vaali, ei huolla.

Siks ilmoille iskemme sydäntemme murheen
ja salamoimme uskoa Hollannin urheen.
Yö maailman saartaa. Jos tähti-yö oisi,
Sana suurtuisi Suomen, Laki Hollannin loisi.

Mut ei ole kaunis nyt Suomi, ei sen kansa. Anna anteeksi, Hollanti, anna uudestansa, että päällämme päily ei päivän nyt koitto; se on murheemme maa, mutta sielumme soitto.

Suru Suomen on suureksi laatinut kerran, siks laulamme suulla nyt Suomen ja Herran, taru toistuisi että ei Ranskan Buonaparten, maanpiiri ei ois Pirunsaaria varten.

Nyt Albion erhettyy. Gentlemannin ei ain ole genius sama kuin Englannin. Imperium Britannicum! Missä on mieles? Taas keisarin vankeutta vaativi kieles.

Sen Hollanti kielsi! Siks sitä kunnioitamme, sen mainetta kuulutamme, laulamme, soitamme, mut missä Lloyd Georgen nyt mielen on kärki, hienon Wilsonin viisaus, jäisen »Tiikerin» järki?

Yhden ymmärrän: nekin voi puuttua, pettää. Mut tahtomatta ketään nyt soimata, kettää vain virkamme: kansain on Oikeus ja Laki pyhät kuin ovat pyhyys ja—Hollannin Laki!

8/3 1920.

SUOMI JA PUOLA.

Samat meille on soinehet Salliman kellot, meill' yhteiset olleet on orjuuden pellot, myös eivätkö vainiot vapauden, jos vaatii sen moisiot molempien?

Olet, Puola, sa puhdasta, kaunista juurta, me vain surun lapsien lajia suurta, mut laulaa me voimme ja laajeta myös; yös ymmärrämme ja toimes ja työs.

Esimerkki sa ollut oot Europalle, miten sorru ei sankarit orjuuden alle, miten seisoa, voittaakin voi ritarit, kun hehkuvi henki ja soi kitarit.

Olet vapaus-uskomme valppahin suoja!
Tuli meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja
Mut vallat jos valkeuden auta nyt ei,
pian Puolan ja Suomen yö Moskovan vei.

Ja uljuus jos auta ei toivon, ei uskon, kai urheus on auttava ain Kosciuszkon; rakas meille on rauha, mut jos sota soi, kai yhdessä virrata hurmeemme voi.

Siks liittohon lyökämme nyt käsi käteen! Lois meihinkin sähköä onnen se säteen, jos vapaudenkaipuun kaunehin lies meill' yhtä ois, kuin oli orjuuden ies.

Yks meillä on uhka ja yhteinen työmme.
Jos iskemme, edessä iskuinme lyömme.
Mut Suomen ja Puolan jos sortuvi työ,
myös Europan saartavi orjuuden yö.

Sa suur' olet Puola! Me pieniä liemme. Mut maamme, mut maineemme, murheemme, tiemme, jos yhdessä ei elon myrskyissä käy, pian Suomea pientä, Suur-Puolaa ei näy.

Meit' uhkaa Moskova! Kerranko juotti sota-orheja tuo, joka tuskaa vain tuotti verivirroilla Suomen ja Puolankin maan, vaikk' kumpikin vaati vain vapauttaan?

Ja kerranko vain on nähty se vaino, mihin meidät on saattanut pajarien paino? Meill' lapset on murhatut keihäin ja seipäin; isät itki ne Puolankin laihoin ja leipäin.

Rotu rohkea siks, suku Europan ylpein, niin vapaus on valjennut kyynelin kylpein, äl' unhota uhmaas, mi säihkyvi taas, päin käyden sun voimaasi voittoisan maas!

Maa kauneimman vapaudenvartion! Kerta me varmaankin yhdessä vuodamme verta, jos yllemme yltyvi taas idän yö, mi meit' yhä tappaa ja pettää ja lyö.

29/3 1920.

KUUSENLEHVÄ.

Tampereen valloituksen muistoksi.

Kuusenlehvä, lemmenlehvä,
    isänmaamme päivä.
Milloin näyt, niin häipyy Suomen
    häpeä ja häivä.
Kuusenlehvä, kukkalehvä,
    muistuu suurin murhein,
milloin muistuu Suomenmaassa
    miesten uljuus urhein.

Kuusenlehvä, kukkalatva,
    laulu Suomen vapaan!
Sulle suurrun, innostun
    kuin esitaattoin tapaan;
koska korpi liikkuu, silloin
    kiinn' on ihmiskielet,
mutta mielet iloitsee
    ja pitkät ilmanpielet.

Kuusen-oksa, onnen merkki,
    Suomen suurin tapaus!
Kasvoi siitä kansan onni,
    orjakansan vapaus.
Katkes kahleet sortovallan,
    koska korpi liikkui,
Suomenmaassa Suomen kuuset
    kimmahti ja kiikkui.

Kerran syntyi Suomi vapaa,
    niinkuin syksy-yöstä
syntynyt ois heimon sydän
    hengestä ja työstä;
kerran suurtui Suomi, kerran
    pääsi päivää kohti,
kerran sille taivonkannen
    kaikki tähdet hohti.

Kiitos olkoon Messukylän
    jäykkäin jääkäreiden!
Kiitos olkoon kaikkein kyläin
    miesten kylmenneiden,
Moni sammui silmä nuori,
    Suomen poika nukkui,
monen taaton, maammon toivo
    Suomen hankiin hukkui.

Vaan ei haihdu hangen alle
    valta Suomen vapaan.
Ollaan siksi onnelliset
    taaton, maammon tapaan,
joist' on monta mennyt meiltä,
    nukkuu nurmen unta
uskossaan, ett' oisi Suomi
    vapaa valtakunta.

Siksi terve teille, lehvät
    Suomen uskon urheen,
kuusen-oksat Suomen kunnon,
    onnen ynnä murheen!
Siksi terve, valkea mies
    Suomen Vapauttaja!
Kussa kuljet, siellä kulkee
    Suomen rakkaus, raja.

30/3 1920.

LEIRIN ÄITI.

Suomen »Lotta Svärdien» kunniaksi omistettu.

Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan siell' eli nainen, vaimo, keisarinna, mi uskoi leikin niinkuin lemmen taikaan, mut tuossa nähtiin kaikkein kaunehinna, kun seuras armeijaa ja miestään taistoon, vain luottain lujaan äidin, vaimon vaistoon.

Faustiina nimeltään. Mut puolisonsa Marcus Aurelius, tuo viisas, hyvä, —min jalous vieläi meille loistaa, konsa kointähti nousee, sieluun sisältyvä, mi sanoo, ett' on työ ja tieto pyhin, kuin tie on Tuoneen elonteistä lyhin.

Armeija kauas kulki Böömiin, Määriin, ja maihin muihin, sotiin barbaarien, lens legioonat Slesiankin ääriin, kautt' outoin, tiettömien tienohien, miss' sankat seisoi aarnimetsät, missä vihisi virrat surman pyörtehissä.

Ain' eespäin astui armeija, ain yhä sen kanssa eespäin Rooman kotkat kulki, kuin kulkee kunto, henki pysty, pyhä, min jumaluutta soi maanpiirit julki; eell' astui keisari, mut kanssaan rinnan myös kasvot nähtiin kauniin keisarinnan.

Hän miesten karkaistujen mielet voitti, hän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen; kun näkyi hän, niin korven päivä koitti, hymyili urhot, meni haavat arpeen, ja moni kolkko, kova, hyinen mieli taas muisti, mit' on kodin pihtipieli.

Mater Castrorum! Leirin äiti! Tuolla nimellä hän ol' leirin kaiken lempi. Matres Castrorum täällä pohjan puolla, on osa teillä vieläi vienoisempi: ken yössä sotii, jäässä, ystävättä, lyö Leirin äiti hälle lemmen kättä.