Mikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa niihin on piirrettynä!
Niiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden olevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari olisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset taas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten Trajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi vienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin venetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset Konstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa palkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian lähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi Enrico Dandolo toi "Neron kultaiset hevoset" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San Marcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä 1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha tasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta 17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat jakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia, ja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.
San Marcon katolla siis taaskin seisovat "Neron kultahevoset", asennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan ryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut…
Ryöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät tuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo, niin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.
Mutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy Markuksen tori eli Piazza verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon esikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin edustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta 82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi kolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset olisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat n.s. Prokuratsiat, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien eli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova (nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin kun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. Atrio eli Nuova Fabrica, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten tyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla, joiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin pohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea torni, jossa on maailmankello "maureineen" — sama kellotorni, jossa me asuimme.
[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen kellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902 sortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle paikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa, kertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]
Venetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 Moro Goducci. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen yläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu Jesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja paastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen ovi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun "maurit" alkavat vasaroillaan takoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa "itämaan kuningasta". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään, kumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen koneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen esineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen torille suuret joukot maalaiskansaa.
Suurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, Piazzetta, ja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama verrattoman ihana Kirjastotalo, jonka sanotaan olevan maailman kauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus, jonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.
V. DOGIEN PALATSI
Dogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan arvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin "kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa" — ja kuitenkin se on ihanimpia rakennuksia koko maailmassa.
Kun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu helposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina muista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin kerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina tuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan missään koko maanpallon pinnalla.
Mikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen asemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja Adrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?
Monet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä, että tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin, eri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet yhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle paikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä linnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa alkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen osa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta, ja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä tuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä laajennettu, yhä kaunistettu.
Mikä on se omituisuus, joka tekee dogien palatsin niin helposti tunnettavaksi?
Tuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin kuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja sileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni parveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty ruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on siellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja tämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä ikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi pylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat avoimen arkaadin eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla lehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut. Kuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia ja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v. 1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja suruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä, iloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.
Alimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja pylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja. Tämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin loggian eli kaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle, merelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia gondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan Santa Maria della Salutan.
Jos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon vieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki tärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt riippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se tietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen sortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan äänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.
Kun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin suuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan toisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha goottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa, pylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa renessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.
Täällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat "loggiat", jotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita Italian suurmiehistä.
Tällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat ovat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille ole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä kaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja kuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria, sankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos saleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.
Saisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin lasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen kunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä kertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen aartehistosta!
Mutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää, sillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset ja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina Sansovinon veistämät marmorijättiläiset Mars ja Neptunus, joista jättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli Antonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.
Näiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi kaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä hän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle estraadille näyttäymään kansalle.
Komean koridoorin läpi käytyämme nousemme "kultaisille portaille" — stukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota entisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty "kultaiseen kirjaan" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen sukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja kerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan ovat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.
Ihana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä! Sadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme aivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista aikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme, kulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin dogi… tässä hän puki päälleen purppuraviitan… tässä nukkui… tässä söi… tuossa rukoili… täällä piti kokousta senaatin kanssa… tuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät… tuossa oleskeli henkivartiasto… tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri neuvosto…
Siihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee koko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia Firentsessä.
Suuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen ja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen. Salin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia kohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla puuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä kallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme käsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa sekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin purppuraviittoihin puetut "kultaisen kirjan" miehet tekivät täällä päätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.
Sen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset. Komeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan nöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon etusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin suurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana Venetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin välillä.
Eräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n vastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200 valkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä kaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli joutuneensa jumalattarien keskelle.
Sellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja kuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista ylimyssäätyä.
Mutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille mieluinen: "Venetsia Adrian meren kuningattarena ". Melkein kaikissa saleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja maan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit kumartavat ja jota "Vanhurskaus" ja "Rauha" ja kaikki hyveet seuraavat.
Se muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin vertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona venetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa, vierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän mukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan saarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan laaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet Europpaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat Pisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan, kukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8 mahtavasta Rooman valtakunnasta.
Tämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat loistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset eivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät suorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin öljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on Paratiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari, joka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa suurimpien mestarien vertainen.
Hänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme Dogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut. Meistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä siivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa, jossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty, mutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman määrän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien pilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä, väsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää kärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen ensimmäinen ehto.
Meidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on kaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä tarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia oli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta anarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän aateliston harvainvallaksi.
Silmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on musta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat sanat: "Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus". (Tässä on paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)
Nämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat mieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö ylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat, joissa Venetsia esiintyy muka "oikeuden" ja "rauhan" suojelijana, tuntuvat nyt ilkeältä ivalta.
Kuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka ristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion tähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin itämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta tunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen haltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut vähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin "kultainen kirja", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.
Säälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä. Erään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti kymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion turvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin asukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia tarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden keskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.
Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen. Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan kymmenmiehistön kokoussaliin.
Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.
Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli valtioinkvisiittoria, joiden istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei voitu mitään salata.
Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa, Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.
Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta vaate.
Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346 valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli 1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä ollut.)
Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi. Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.
Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas, senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella yksityinen henkilö".
Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten alhaalla laaksossa!
Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren voimaa he pelkäsivät!
Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.
Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä. Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa syvyyteen!
Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista, astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.
Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä maanalaiset vankilat?
Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt, ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet, joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.
Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa. Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä 1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman tukahuttavan kuumaksi.
Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m. erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin. Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä: kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan, jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen? Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä, mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.
Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety, me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.
"Huokausten silta!"
Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa, joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta ja vallassaolijain väärinteoista!
Kaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren korkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee kaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja, jotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden asteltavaksi tämä silta on rakennettu.
Se että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että monet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä sillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten se ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna vietiin Huokausten siltaa pitkin lyijykamareihin, ja ilkeämielinen ilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen puoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen j.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei ollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että tätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan ainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.
Mutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia avasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme Huokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu, vahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka keskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan vangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää viedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.
Me seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa aavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli soluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu siitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee Venetsian verratonta kauneutta.
Kun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme tuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat olivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten Venetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten ylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle osaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen, että se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä syystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen kanssansa jakamaan.
Silloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana, saatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa, jolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä aikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat valtaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille tilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.
Venetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon aikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka, Grimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin sukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot ovat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa. Vieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on merimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa. Loistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä ylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan kanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä gondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa olisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.
Kaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista marmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat kultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä. Naisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.
Aterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät vierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.
Vieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v. 1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä juhla kesti kokonaisen vuoden.
Ylellisyyden keskellä kasvoi siveettömyys ja kaikellaiset rikokset.
Kunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin ulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta; hän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa, kävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai viettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä naisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa, esiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa, heitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi aviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.
Markuksen tori oli kaiken maailman hulluuden ja saastaisuuden markkinapaikka.
Näytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut bysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa: "Kristus on ylösnoussut" — "Kristus on tuleva tuomiolle."
"Venetsia oli" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — "tehnyt syntiä Raamattu kädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin. Ja rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen — oman entisyytensä kalpea varjo."
VI. VAELLUS VENETSIASSA
Kun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on lukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen vuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt saleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata luontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä päivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan Venetsian arkiaskareita katselemaan.
Ensin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian kyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa, samaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien kerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin. Samaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana — pelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen tarina:
Itämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää kirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston kanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat Venetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka kiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo, joka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään ampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden, 7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje. Nämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat Venetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset hyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren. Vihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon harjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat linnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen kyyhkysten kaunis sukukunta.
Näitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi holhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria seetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput liehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät elävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille ruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman matkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä valkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden vuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita suosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä muukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä, kuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään pylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä kiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon kunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen väririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia ja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus joskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta kansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin voimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että korkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.
Kun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan poikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo usein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat olevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa; sen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka jalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs, kannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian entinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.
Noita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä on muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari kasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton sukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin kansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet nukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät, katukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia, mosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja laskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle ja polttaa siellä — kirjavan nuken.
Pylväiden ohi päästyämme olemme Riva degli Schiavoni nimisellä avaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä laskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita pitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.
Täällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja gondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat ja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat päivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti kumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.
Me kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista kohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen nenässä ("kalan" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan muotoinen]) on suuri puutarha.
Dogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme Ponte della Pagliaa ("Olkisiltaa") Rio dei Palazzo nimisen kapean kanavan yli, joka juoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme silmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena kohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta oikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari kirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä Viktor Emanuel pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi jalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.
Vasemmalle meistä jää kuuluisa Arsenaali eli Venetsian laivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama. Arsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa. Jalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on hakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan viikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin palveluksessa.
Me silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi aikoinaan ankkurissa Bucentouros, Venetsian tasavallan kuuluisa laiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja viskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian tasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri hylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin, ja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin oppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.
Bucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli melkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli päällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria, kaikki kullatut.
Poissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja vanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.
Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen, laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan puutarha.
Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte, joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten, että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.
Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.
Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu. Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava hyväntahtoisuus.
Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen kaikkea hyvä ihminen!
Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.
Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.
Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala, että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.
Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan lidoksi. Mutta hiekkasärkissä on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen rauhalliseksi ja voimakkaaksi.
Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman kanavan varrella on tärkeintä.
Vasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli edessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3 kilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin käännetyn S-kirjaimen muotoisena.
Ja pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme saaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin joku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista teräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on oikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että alus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli ankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!
Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja hyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin patsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin kuin taiteilija patsaan loi?
Olipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään italialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin gondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja erinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen merimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat usealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös kohtelias ja hieno.
Näitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla kädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan liikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari kirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea barokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy Venetsiaan ja sen ympäristöön.
Santa Maria della Salute! — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme ennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian kuuluisa "terveyden kirkko", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen johdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40 tuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan äidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt syvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset sairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat takaisin terveytensä.
Vene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha Giardino Reale (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä Prokuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin kanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on kiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma gondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.
Nyt kiinnitimme koko huomiomme Venetsian marmoripalatseihin.
Useat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata todellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon, että nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin todellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä aikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade ja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille. Monessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi. Etenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on hyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että vesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä maantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan. Jos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina epäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne täyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana, johon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta on joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.
Yhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui maanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen kuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän valtasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja laskenut säännöllisesti.
Nousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se aivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan limaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten alaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen liman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään ja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan.
Mutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi, sillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta gondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa palatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää marmoriseinää!
Tämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että kaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut. Perustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset lepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet kallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren syvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin seetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla velkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta syvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että sillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta kuitenkin esti tuon toivottoman teon.
Venetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat 700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin on erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset goottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi, renessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä. Mutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen katselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s. Venetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa syntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.
Venetsian palatsityylin tunnusmerkit ovat seuraavat:
1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen pylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja varastohuoneita.
2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa tiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon, ja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät, seurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja katselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä ruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä jaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä pylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.
Canale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa olisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat lienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja ne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien palatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian arkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi heidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään kunnioittamaan vanhaa tyyliä.
Fasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat venetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin useasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on aivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus on perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian porvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää kaupungin kauneutta.
Kaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin kaikki "Kultaiseen kirjaan" kirjoitetut suvut olivat keskenään tasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten omistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu mieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa oli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät häitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli koko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan läsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.
Vasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden ja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa Venetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla on hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan varustettuja vartijalinnoja.
"Kultainen kirja" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian, ja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden avaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet palatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin: Palazzo Giustinianissa on Hotel de l'Europe, Pal. Tiepolossa Hotel Britannia, Pal. Foscariin, jossa useat Europan ruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs palatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, Pal. Corner della Regina, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon paikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin Enrico Dandolon palatsin paikalla on kahvila j.n.e.
Palatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä ja Venetsian muinaisesta komeudesta.
Palazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat ja siellä asui Foscarien mahtava suku — "Venetsian Stuartit", jonka suvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä jälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun alkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa. Niin katoavaista on inhimillinen suuruus!
Pal. Loredanissa on asunut suuri dogi Enrico Dandolo, Konstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4 dogia.
Pal. Mocenigossa asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno, joka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja sitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden lumoamana asui kauan saarikaupungissa.
Pal. Vendramin Calergissa kuoli Richard Wagner.
Pal. Manin'ista Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian tasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti "Kultaisen kirjan".
Voimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös Pal. Corner della Reginan nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän tapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.
Oli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian tyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian kauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa salissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja ja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset olivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään katse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän loistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret tavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron kuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian valtiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu Venetsian kasvatustyttäreksi.
Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki San Salvatore kirkossa kertoo nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä kuningattariksi.
Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää laulua… ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta…
Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky: erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja… kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö, joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa, silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.
Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on Ponte di Rialto eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:
— Ecco, signorina, Palazzo Cà d'oro! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)
Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena katsellut.
Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä, tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen nuoruuden.
Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin arabialaisessa linnassa.
Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme, kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi. Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista kauppakojuista.
Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle. Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita, leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25 pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat, miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja esineitä.
— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja lasiastioiden välitse.
Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa, että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!
Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy mennä Lidoon.
Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.
Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa, niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja — Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.
Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle. Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."
Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.
Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse. Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä, kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei lainkaan enää tuntunut pelottavalta.
Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan. Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet S. Giacomon, Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa "Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.
Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.
Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia, jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on viskelty mereen!
Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.
Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!
Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria, Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.
Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.