VII. LIDO JA CHIOGGIA
Lido, Lido! Oi, miksette käyneet Lidossa? Niin huudahti vanha saksalainen neiti, kuultuansa, että me olimme tyytyneet katselemaan Lidoa Giardini pubblicin rannalta emmekä käyttäneet ensimmäistä iltapäivää tehdäksemme sinne laivamatkaa.
Tuo muureilla vahvistettu hiekkasärkkä, joka Venetsiaa suojelee aaltojen hävittäviltä voimilta, tuo kapea viheriäinen vyöhyt Adrianmeren suuressa sylissä, — sehän on venetsialaisten virvoittavin huvipaikka ja kaikkein muukalaisten lempipaikka. Suuret runoilijat ovat Lidon hotelleissa lepäilleet luoden kuolemattomia nerontuotteita, ja kauneuden ihailijat kaikista maista ovat tämän maailman ihmeellisimmän hiekkasärkän näkötorneista ihmetelleet meren majesteettia. Venetsia on täältä katsellen kuin "muinaisroomalainen viiniastia, viheriäinen smaragdi kaulan kapeimmalla kohdalla". Tämä viheriä kohta on Giardini pubblici.
Lidon ihailijoista on lordi Byron kuuluisin. Venetsiassa ollessaan tämä rauhaton runoilijaylimys vietti pitkät ajat Lidossa. Usein, kun yö oli pimeä ja myrskyn sävel valitti palatsien pylväistöissä, solui yksinäinen gondooli Pal. Mocenigon edustalta Canale grandea pitkin Lidoon päin, ja Byron, joka oli intohimoinen uimari, heittäytyi Lidon rannalta mereen.
Tällaisella retkellä oli uhkarohkea uimari kerran menettämäisillään henkensä, mutta köyhän naisen intohimoinen rakkaus hänet pelasti.
Kevytmielinen ylimys, joka ei koskaan voinut vastustaa kauniiden silmien lumousvoimaa, oli ottanut luoksensa Mocenigo-palatsiin Margaritha Cogni nimisen venetsialaisen työmiehenvaimon, jonka terve voima ja kukoistava kauneus häntä viehätti. Lordi alussa tuhlasi hänelle aarteitaan sekä hellyyttään, mutta tapansa mukaan kyllästyi häneen pian hakien huvitusta hienostuneemmassa seurassa. Mutta Margaritha seurasi herransa askeleita koiran uskollisuudella, istuen yökaudet palatsin portailla Byronia odotellen. Eräänä yönä kuunteli Margaritha tuskissaan myrskyn riehuntaa, ja kun ei odotettua kuulunut kotiin, arvasi rakastava nainen hänen tapansa mukaan menneen Lidoon uimaan. Hän pyysi gondolieereja soutamaan ulapalle, mutta nämä eivät uskaltaneet antautua myrskyn valtaan. Margaritha itki, uhkasi ja rukoili, kunnes sai kaksi miestä lähtemään vaaralliselle retkelle. Itse Margaritha ensimmäisenä hyppäsi veneeseen, ja oman henkensä alttiiksi pannen pakotti miehiä ohjaamaan aluksen sinne, missä aavisti Byronin olevan. Lordi oli uinut liian kauas rannasta ja oli vajoamaisillaan syvyyteen juuri sinä hetkenä, kuin gondooli lähestyi ja Margaritha sai uupuneen uimarin alukseen.
Siinä palanen petetyn naissydämen uskollisuuden historiaa, josta hemmoteltu kevytmielinen runoilija oli ennenkin saanut monta liikuttavaa todistusta!
Tämä tarina kerrotaan jokaiselle Lidoon matkustavalle muukalaiselle, ja samalla hänelle näytetään ryhmä suuria sypressejä, jotka brittiläinen runoilija on omin käsin istuttanut.
Laivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee joukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä lujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.
Lidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa nojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä suolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta simpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.
Kalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin kalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee tuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten kalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.
Chioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka on lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381 käytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian pyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä. Viimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin niin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat suojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina Dogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan kaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini johti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä laivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli tehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan ja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat heti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa. Mutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten venetsialaiset saivat ajatusaikaa.
Venetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa; genualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen. Mutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja ylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi tai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi vapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit ja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin sotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää. Ylimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa. Miehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse, vaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen palaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat neuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.
Kirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto äkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat talvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin voimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian hiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa laguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja heidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32 laivaa, antautua voittajan armoille.
Pyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti kaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta. Genua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.
Tämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja muinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin siinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen Chioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on säilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten rohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa nuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.
Lidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista maista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä pidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi kuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.
Paluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin päivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien loisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa ja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.
VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA
Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja läksimme kaupunkia katsomaan.
Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan, jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo: katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä. Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko hieno maailma oli ostoksia tekemässä.
Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria, pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä, kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.
Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia. Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja, nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten ja kyyhkysten kuvia.
Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit, joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu Venetsian loistorakennus.
Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen, jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen, joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa… on oikea taideteos.
Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.
— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen toverilleen.
Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä, hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.
Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.
Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja, kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.
Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa vieressä… koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.
Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät, joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien tauluista.
Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.
Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.
Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa. Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.
Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja, kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta, gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät, säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.
Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.
Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki, sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto vielä kokonansa mennyt!
Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää, kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa… ja soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät…
Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi sillä lailla laulaa… yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää…
Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin, kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.
Sellaisesta musiikista… sellaisille taiteilijoille… kuparikolikko hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa antaneet.
Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan, kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman kuparikolikon.
Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä ainoana suurena konserttisalina.
Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun. Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen "Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta hiekkakehdosta"… Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä… Nyt kajahti "Santa Lucia"!
"Sul mare luccica l'astro d'argento, placida è l'onda, prospeio è il vento. Venite all'agile barchetta mia. Santa Lucia!"
(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)
Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet…
Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle. Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja "lyijykamarien" kauhuista…
* * * * *
Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje kotoa.
Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta ja vinhat vihurit… että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista synkeät… ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja kylmää kevättä…
Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä huhtikuuta… Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet…
Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten kesken… täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.
Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää…
Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin, niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.
Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa on kaikki nuorta… kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa. Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä… mutta siellä nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen…
Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä, että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan profeetallinen ennustus:
"Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa
korkeemman kaiun saa!"
IX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA
Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta, sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa. Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman taiteen tunnetuimmista mestareista.
Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15. vuosisataan saakka.
Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin Vittore Pisano ja Umbriasta Gentile da Fabriano, molemmat 1400-luvun suurimpia mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian, Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen, että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa, lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan, loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.
Andrea Verrocchlo, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä. Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista, terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin Bartolonimeo Colleonin mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle 100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä pystytettäisiin Markuksen torille!
Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan 1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen mukaan.
Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu, ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat. Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo, on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa. Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.
Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman Jacopo Tatti, joka opettajansa mukaan otti Sansovinon nimen. Hän syntyi Firentsessä v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan, jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v. 1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on Markuksen Kirjastotalo Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta "ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.] Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen mallikelpoisena esikuvana.
Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.
Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa, pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902, mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja kuvapatsaita.
Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa.
Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" Mars
ja Neptunus, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa
Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan
Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.
Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin Buon, Rizzi, Lombardi ja Leopardi nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi on Bellinin perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja pojat Gentile ja Giovanni Bellini.
Jacopo Bellini on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten onnellisesta olostaan".
Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika Giovanni Bellini. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan, eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön. Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta. Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha. Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva "Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella", joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on "dogi Loredanin" kuva tunnetuin.
Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi veli Gentile Bellini, joka oli saanut ristimänimensä isänsä opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli 1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia 15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.
Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta, että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa, koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita. Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti Dogien palatsin maalaukset.
Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen, mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.
He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta. Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla, joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa heidän luomisaikansa loppuun asti.
Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, Giorgione, on tullut tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija, joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi tuleksi".
Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana. — Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m. eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.
Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä. V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa vertaiseksi.
Palma Vecchio syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v. 1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala. Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on 7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen sankarillisena ryhdiltään.
Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista Tizian Vecellistä eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien sivistyskansojen keskuudessa.
Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä. Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse. Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione, joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä, että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen, vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.
Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun, joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu, ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin Tizian". (Jak. Burckhardt.)
Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha. Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää, ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.
Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan. Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.
Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa, oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin" sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa, Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja, joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä, millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.
Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.
Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.
Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta. Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen, sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."
Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus, että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa, joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen. Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme, että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää. Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!
Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta, joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen. Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.
Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea, jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2 tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.
Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat, jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa. Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet vieraakseen.
Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V korotti Tizianin faltskreivin arvoon.
Tällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset, panivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa lapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana ruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen tasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina tunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla tilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.
Hänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle pohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi mustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella keskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin aikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja vasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa ei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina päivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan huolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää erikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten paljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä nopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään enemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä saada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan tuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu "Ristiltä ottaminen" Pietarin Eremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat erinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi meidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet korkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut vietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun asti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta lähtenyt.
Tizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa taidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja eniten tunnettuja.
Hänen nuoruutensa teoksiin kuuluu "Veroraha", joka on Dresdenin taulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten kysyy: "sopiiko keisarille maksaa veroa?" Jesus luoden häneen tyynen, syvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen noilla tunnetuilla sanoilla: "antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen mestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja valopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.
Eräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista "Rakkauden kaivo" nimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista kaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa puvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat ihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee kaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja, joka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy siihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään, joutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä vuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat kirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen kuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta minkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri mieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden vertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista rakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun muka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen tuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa häiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua aivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: "Tizianin kuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että katselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä, pitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys. Mutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet sivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja harhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen kaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle. 'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon kehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa lemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja katso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus rouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle kaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden sulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin käsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'."
Näin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä haihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin taulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys mikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun nähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä viehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii. Väritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan alkuperäisen teoksen kauneutta.
Tizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan "Frans I:n kuva" kuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta kasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle kevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.
Uskonnollisista maalauksista on "Marian taivaaseen astuminen" ("Assunta") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty taulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian salissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. — Taulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa, ylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla apostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: "Ympärillään ihana parvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti ylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää hänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä hänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän keskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on jättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä kirkastetun mukana ylöspäin."
Venetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus neitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä astelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää Marian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen kuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa kuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin komeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin elävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu siihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen näkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.
Tizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa Italian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin niistä on n.s. "Pesaron madonna" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa on sattuvasti verrattu "voitonvirteen", ja on vertaus siitäkin syystä paikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas Pesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton Venetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.
Tämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole kuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa, vaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija näkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti kumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen huomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen, jotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua madonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri kirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on polvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja rautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. — Luonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan päähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen Tizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.
Tämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva Venetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa gondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti Itävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen riemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa pois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.
[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin ihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta, joka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei kenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun jumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]
Kuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän kunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka esittävät Tizianin pääteoksia.
[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin kerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan työtä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu yksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset hiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää Venetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]
Vielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden teoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.
Paris Bordone syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren osan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin etevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi. Hänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa. Taulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian loistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja antaen dogille jalokivisormuksen ("pyhän Markuksen kihlasormuksen"), jonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on Taideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella, jotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.
Jacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja sai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen Tintoretto ("pikkuvärjäri"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli kunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä kohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan täytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien käytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen alkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti hämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman suuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin Dogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden joukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri "Paratiisi".
On sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on himmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään Veroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä tänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.
Paolo Veronese syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan ikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas mielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa Veronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin Venetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta elämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. — Paolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa on suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan kuninkaantyttären ryöstämistä.
Paolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi, mutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai tilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää iloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa seinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko silloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän ääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat tuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan istuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.
Kun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me kuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa eivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese esittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa salissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja jossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.
Sanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden ajan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese. Mutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene alhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma on Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä. Siitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen lumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.
Paolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa, jonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.
Jälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa ainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka eli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti kankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja, mutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi soinnahtanut sammuksiin.
Olen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian taiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni aineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne mestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos ken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian taiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia päiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka monilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä vuosisadoilta.
Ne jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet, lämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla, jotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja, joka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa ja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on ilahuttanut.
X. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI
Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet. Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä Taideakademiassa.
Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta ja värien verratonta voimaa.
Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki, joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.
Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin Kirjastotalon nurkassa.
Mitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?
Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98 metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.
Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin, ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.
Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille suljettiin.
14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa, ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.
Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa…
Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan — syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.
Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka sai kasvot kalpenemaan… tornia ei voitane uudestaan rakentaa… perustus on liian heikko… se lepää meren liejuisella saarella.
Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me muukalaiset tiedämme sen myöskin.
Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja kaikki, kaikki sortuisi soraan.
Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.