language: Finnish

PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA

Kirj.

Hilda Käkikoski

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Oy Kansa, 1909.

SISÄLLYS:

Alkulause 1. Italiaan 2. Päivä Veronassa

VIIKKO VENETSIASSA

3. Ensimäinen ilta Venetsiassa 4. San Marco 5. Dogien palatsi 6. Vaellus Venetsiassa 7. Lido ja Chioggia 8. Kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella 9. Vähän Venetsian taiteen historiaa 10. Campanili eli San Marcon kellotorni

KUVIA:

   1. Veronan amfiteatteri.
   2. Venetsia Markuksen kanavalta.
   3. San Marcon fasaadi.
   4. Osa San Marcoa sisältä.
   5. Dogien palatsi.
   6. Jättiläisportaat Dogien palatsin pihalla.
   7. Huokausten silta.
   8. Kappale Canale grandea.
   9. Rialto silta.
  10. Palazzo Cà d'oro.
  11. Katu Venetsiassa.
  12. Verrocchio: Colleonin ratsastajakuva Venetsiassa.
  13. Sansovinon Kirjastotalo ja Loggetta.
  14. Giovanni Bellini: Dogi Loredan.
  15. Tizian: Rakkauden kaivo.
  16. Tizian: Pesaron Madonna.
  17. Tizian: Maljaa kantava tyttö.
  18. Paolo Veronese: Jesus Levin vieraana.

ALKULAUSE

Kun syksyllä 1904 Italiasta palattuani pidin Yliopiston juhlasalissa opiskelevalle nuorisolle kaksi esitelmää Venetsiasta, lausuttiin sanomalehdistössä se toivomus, että nämä esitelmät saataisiin laajemman nuorisopiirin luettavaksi. Tätä useilta tahoilta uudistettua toivomusta noudattaakseni ryhdyin puheenaolevia esitelmiä tarkastamaan ja laajentamaan, lisäten niihin m.m. esityksen Veronasta sekä Venetsian taiteen historiasta.

Matkamuistelmiani täydentäessäni olen apulähteinä käyttänyt etupäässä seuraavia teoksia: Wilhelm Lübke, Taiteen historia, suomentanut Kaarlo Forsman; J. J. Tikkanen, Venedig och dess konst; Albert Zacher, Venedig als Kunststätte; Karl Voermann, Geschichte der Malerei, II, III; Henry Perl, Venezia; J. Ruskin, Stones of Venice.

Kirjailija E. Richterille, joka kirjaa painokuntoon toimittaessani on minua neuvoilla auttanut sekä käsikirjoituksen asiallisesti tarkastanut, lausun täten hartaimmat kiitokseni.

Heponiemellä, tammikuun 29 p:nä 1909.

Hilda Käkikoski.

I. ITALIAAN

Iloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin pelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin Alpit!

Millaiset olivat Alpit?

Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta, kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.

Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa. Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.

Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan, puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.

Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen. Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa, mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin. Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.

Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin tarkastella lumoavia näköaloja.

Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit, halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen, jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!

Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä alakylän kirkon katolle.

Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla, jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.

Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni. Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.

Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä. Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että henkeä oli ahdistanut.

Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle kasvaa innostuksen siivet.

Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.

Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki, joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.

Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa, jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin, Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.

Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack, Etsch-virran lisäjoki.

Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä säikähdyttääkseen.

Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.

Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.

Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat, laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.

Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla häikäisevä hohde.

Vihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että olimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä. Neljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan suloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät uhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin, miksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.

Ja vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan, tuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.

Vaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän matkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät liituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat. Ne olivat Italian tullimiehiä.

Tavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri, mustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi sanaa: "Signorina" ja "biglietti". Siitä tiesimme, että hän oli tullut "neitien" "pilettejä" leimaamaan.

Kun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä, kahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven lukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn painettu sana chiuso.

Me aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista sanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka kaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän vaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet yhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.

Olipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli vaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää; muistuttaahan se ruotsalaista sanaa "kallt", arvelin minä. Mutta toverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti, että caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — "friskiä", kuten ruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä kylmä ja lämmin ovat italiaksi.

Ei ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa ei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen jotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun verran viisautta.

Seuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras herra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle, ja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui kaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä tuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa rautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska hiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.

Hetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras herra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan auttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa. Enpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo herra olisi ollut turvanamme.

Veronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme päättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin parhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain minuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme ulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki tavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli aina välttämätön.

Otimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä, mitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet. Kirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo vieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan fatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme "fatsjiino — fatsjiino — o —oo!" Vieras herra riensi meille avuksi ja huusi kaikuvalla äänellä "fakiino"! Mutta vaikka mekin yhdyimme hänen kanssaan "fakiinoa" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet tietääkseenkään.

Konduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme, mutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita italialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki tavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.

Herra kohotti hattuaan junan ikkunassa ja me kiitimme kaikesta sydämestämme.

Nyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme huomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen ehto Italiassa.

Asemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa eikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me puhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin latelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta oppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa kapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie pilkkopimeässä!

Aloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri aijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me ponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.

Mutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää asiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: "Albergo d'Accademia!"

Me säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen tilanneet.

Samassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka herrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti saksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää ollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun, mustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle penkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan viereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.

Me siunasimme itsemme, laskimme tavaramme ja olimme taas hyvällä tuulella.

Siellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety säkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden puolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen pimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme tulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren alatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi portiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin mentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja leveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu. Luulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi keskellä pihaa.

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja vanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu. Sängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä lattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja salaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat mielikuvitukseen.

Ulkoa kuului huutoa.

— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä kiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.

Katu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki kulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.

— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän ylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.

Ennen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme kynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja. Viimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä kunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä epäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten vuoteihimme.

Näin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei sänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot hälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput hohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat vuoristossa.

II. PÄIVÄ VERONASSA.

Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin. Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten levottomana aikana itägoottien suuri kuningas Theodorik, jonka muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija Alboin juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija Catullus, elämäkerran kirjoittaja Cornelius Nepos ja arkkitehti Vitruvius. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, Paolo Veronese, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.

Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä Romeo ja Julia. Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä, jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut, laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin. Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen joutunut kapakka.

Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan ympäristöineen.

Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin, ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä verhotut.

Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta. Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä ovat kaupungin rauhaa häirinneet.

Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.

Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat. Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä. Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen. Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.

Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä, suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.

Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.

Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.

Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.

Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman. Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli, jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia, kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.

Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita: kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.

Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara, Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!

Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan: amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.

Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput" olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.

Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen, ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla, vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.

Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!

Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.

Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi, "oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit — ostakaa ruusuja!"

Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.

Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva. Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä. Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.

Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan. Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista ja Etnan hehkuvilta rinteiltä…

Nyt Italia on vapaa.

Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.

Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä palanen Italian historiaa.

Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot. Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori. Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita. Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.

Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa. Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.

Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä lausunut nimen della Scala.

Me katsomme kysyvästi.

Veronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään halveksivan kysymyksen: "Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen lapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän mainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään katsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat."

Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja Juliaan.

Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita, runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa. Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan Veronassa.

Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha ja nautinnot hävittivät koko suvun.

Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.

Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.

Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!

VIIKKO VENETSIASSA

III. ENSIMMÄINEN ILTA VENETSIASSA.

Lieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin lumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?

Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa hohteessa.

Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot värisyttävät.

Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren" purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun kääriytyneen vanhan vaimon!

Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan, silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren, kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla kaikki mainen kauneus kalpenee…

Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä iltaa Venetsiassa.

Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.

Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.

Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.

Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.

Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.

Gondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella ympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen nimiä: Corner della Regina… Palazzo Pesaro… Palazzo la Cà Doro.

Me, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman peittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä toisiamme.

— Nuoko ne nyt ovat niitä Venetsian marmoripalatseja!

Kotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet meitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin mielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi todellisuutta luulleet.

Muuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala huuto: "a—òel, a—òel". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla, ja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja, jotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.

Ne olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja yhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen tavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja gondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin käärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka gondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta kuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.

Vihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän väljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.

Oliko se "Huokausten silta"?

Ei, se oli Rialto-silta, joka johtaa Canale granden poikki. Sen läheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin kapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja vedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan kapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui likaisen suolaiselta.

Meitä puistatti.

Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään kujaan.

Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja jossa ei ihmisiin voi luottaa.

Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle parvekkeelle.

Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri, ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia kupooleja. San Marcon eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat! Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä, toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät… ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori… niinkuin suunnattoman suuri juhlasali… Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja meressä saari kirkkoineen!

Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden. Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti esitettävän.

Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla. Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.

Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.

Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä. Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e. kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska kuului 23 lyöntiä.

Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on ilmoitettava.

Noita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta kun "Maurit" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me olimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet yön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme kuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat, että viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki on pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä alituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita "Adrianmeren kuningatar" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?

IV. SAN MARCO

Yö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.

Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen kirkkoon.

Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.

Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita, kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta, veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset kupoolit.

Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.

Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä, tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät, porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.

Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon. Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina juhlapäivinä.

Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys. On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen hyminä.

Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa, miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia, sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa ristinkuva.

Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta, mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa ihmeellisen temppelin loistoon.

Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä, ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla, neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!

Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia, kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!

Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston, sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa meressä.

Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet, ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat, riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit, täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet, astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta vuosisatoihin…

Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja, ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.

Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille, jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.

Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.

Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin dogiksi.

Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat, hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua, hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä silmillään.

Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus. Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta, neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.

Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan, alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa, joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.

Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830 vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan. Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus, jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.

V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta loistavilla mosaikeilla.

Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla, ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä marmorilevyillä.

Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia, suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan, jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.

Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla. Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta, opetusta ja uskon lohdutusta.

Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja. Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen: "Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."

Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä sinun tulee visusti ajatella."

Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.

Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:

    "Kristus on ylösnoussut" ja
    "Kristus on tuleva tuomiolle."

Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön, julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden ilosanomaa:

"Kristus on ylösnoussut."

Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:

"Kristus on tuleva tuomiolle."

Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen, mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.

Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa. Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.

Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.

Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi. Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja muita goottilaisia koristuksia.

Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.

Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin Verrocchio, Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini kahden poikansa kanssa, Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio, sittemmin Paolo Veronese, ja ennen kaikkia Tizian, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä on maalarien saavuttamattomana mestarina.

Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut renessansimiehet. Massegne veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja neitsyt Mariaa.

Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta" mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin vanhat mosaikit.

Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu, jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt mieltäkiinnittävä taideteos.

Alttareita on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita. Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on veistetty Verde Anticoksi nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä. Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset leikkasivat ornamentteja.

Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa Pala d'oro, kullasta ja hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina kuvilla koristettu.

Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria, jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.

Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta. Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot helposti tuntee toisten joukosta.

Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa, on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.

— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee huomaavansa hurskasta petosta.

Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä kiivastuksella:

— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.

Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen, mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten uskonnollisia tunteita.

Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177 lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.

— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan lausuneen.

— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.

Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen Suomeen.

Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko kristikunnan täytyi totella!

Lopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä katselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon, jossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos eräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä ovat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo torilta katselleet.