Päiväkirja matkaltani Venäjällä, ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899

PÄIVÄKIRJA MATKALTANI VENÄJÄLLÄ

Ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

Otava, Helsinki, 1899.

SISÄLLYS:

  I. 8. IV. (junavaunussa)
 II. Pietarissa, 9. IV.
III. Pietarissa, 11. IV.
 IV. " "
  V. Moskovassa, 16. IV.
 VI. Moskovassa, 17. IV.
VII. Krimin niemellä, 22.-25. IV.

I.

8. IV. (junavaunussa).

En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko merkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen muinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla samassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt! Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä enemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa piinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.

Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia kevättöitä, — yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän matkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta Sipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut kaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki kimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.

Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä, että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en lähde.

Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin, mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä vaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.

Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä kaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässä olisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys kuin jonkun viikon huvimatkasta!"

Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että sisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun muka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman kykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!

Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin vuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan makuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi nimipäiväni.

Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että minun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan alotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä, harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de la vertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se on päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun oli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis auttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!

Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain hyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa takasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin. Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen valtiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m. puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi aikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon perästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää tietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.

Näitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin ja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena ja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.

"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!" sanoo hän pysähtymättä ja päästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.

"Kuules", sanon minä, "me lähdemme tänä iltana."

"Niinhän tuota kuulutte."

"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja painattaisin ne kirjasena, — kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista, olosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?"

"Sehän on mainiota."

Ja tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa valahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin lähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.

Erosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös Päivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun nyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.

Ja jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan tältä kannalta arvosteltava.

II.

Pietarissa, 9. IV.

Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä — se on hevosemme nimi, — vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat. Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.

Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä, naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä, työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, — kaikki se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla; kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs — minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.

Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi, jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin, kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut heidän huomiossaan.

Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene mielestäni.

Admiraliteetti, — tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee meriväen hallitusvirastot, — siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen rakennus — niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori yhteensä, — missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen, pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! — Tuossa ajaa maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten, notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä on Suomi ja sen perustuslait? — Tuossa mahtavat kasarmit ja kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? — Tuolla talvipalatsi — se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa, jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä — ihan outo meille.

Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka lukevat ja ottavat selvää, — joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma. Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?

Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa tuota kihisevää ihmislaumaa — itse siitä tietämättä. Tietämättään heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee. Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.

Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan, ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on: kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! — Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki ovat yhtä huonossa asemassa.

Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on nujerrettu? — Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle hävitetyt. — Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!

Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde "etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja, viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes se mikä on annettu suomalaisille!

Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan. Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta mitä te nyt aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta politiikasta ulospäin ja tekevät keskenänsä mitä voivat", sanoin minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia! Se on kevytmielisyyttä!" — "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," — Olan kohautuksia, pään pudistuksia!

Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä, joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet, kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta" kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.

On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. — Olen tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään. "Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle. Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan, on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se "pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.

III.

Pietarissa, 11. IV.

Eilen kävimme teaatterissa katsomassa "Keisari Feodor Ivaninpoikaa". Tämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli alkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten kuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin Pobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen esityksen: "kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa ajatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän näytelmän esitykseen". — Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin kuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.

Seuraava on sen historiallinen sisältö:

Tapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan hallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan nimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään taipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden jäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan itse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov on kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas, säälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen tunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla unohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: "l'état c'est moi". Erityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen asemaansa. — On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen johdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden ruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä laajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa Boris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja kansan rahvas. Shuiskin aate on "vanha venäjä", se on: slaavilaisten kansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen, kansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden kahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu voitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin välillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari, aavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on käymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin ratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari ilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän valittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se paha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin, häikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen itserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy esiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on valtakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä kaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla jonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että aina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka on esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily, ylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, — ja sitten vasta armollisen suostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan keisarin vapaasta tahdosta ja armosta. — Keisari käsittää kaikki hovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan personallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen luonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja sentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän tehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille puolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla keisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää, jolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi! Vihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna työntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta tunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista. — Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää tahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei keisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen voimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista hallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka hänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta jos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei hänen auta muu kuin suorastaan pyytää eroa. Tämä keino tepsii. Keisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov jättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto voittaa. — Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu ministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan johtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta ministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään ja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt Godunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari: saat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa eronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. — Kun esirippu tämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa seurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt ryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan säilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa yksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin nähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän huokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään. Hän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin enin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä auttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn ministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi, kukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä enemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.

IV.

(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu myöhemmin kuin jälkimäiset).

Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.

Yhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita huviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin harvenevat, muuttuvat ladoiksi, — ja samassa olemme aukeilla kentillä, joissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä kyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun semmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä kylästä.

Jos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen kaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:

Pietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa on niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty autioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty. Kuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä, vaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, — ja voi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea. Silmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä odota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä, voidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä ikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin elättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei mitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä hirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla uteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat elämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi voivan olla. — Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän piiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli jättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja hirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä koko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön vaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän tullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut kaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän vuoksi. — Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat ämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän päässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron perään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan vettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen kummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään mahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys taloon. — Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin kanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja huonouden syyksi. "Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset, eivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!" Päiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä maksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla, yksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi? "Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja kurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii kaljaa päälle." — Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten "tuottava" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja noilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin kyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).

Lähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi, peltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn, puutarhaviljelyskin on paikotellen — kaupungin lähistöillä — voimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta omituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät ja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset muuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa ihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja vaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.

Alituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän vaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia, hyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa toinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa — ja siihen oli kyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, — tekee aivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan maan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten laitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta katsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten kauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta sataruplasissa ainoastaan! — Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi jäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin liikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa venäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan jotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia y.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin. "Nuo puolalaiset esimerkiksi", sanoi hän, "kyllä he ovat valmiit haukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he ovat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla liikealoilla, he — he" — ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja tätä puolalaistulvaa kuvataksensa. "Jos venäläiset kukistavat täydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa heille sijaan täydet venäläisen oikeudet", sanoin minä. Venäläinen, tietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta minuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun tarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä "suomalaistulvallakin", jahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.

Kaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi jotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En tiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin venäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo mielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on perin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin kotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen kokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen niitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle aateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta vapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on tavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja hengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä riveistä, — jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen ei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen koston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään tylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta näyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin taipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin, ja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle jotenkin vieras.

Mitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi näennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan todeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa, jonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki tilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä, kahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy toiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai virkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka näkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin ohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla. Häntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka köyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä, sillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet otetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja heittäytyy rentuksi. — Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan talonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä siitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin käsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä saada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on hänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken elämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän nyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään tämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että talonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla puolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin elämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta jos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä toimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä hyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa, ja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika pitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan seuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta kunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja hakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon huolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin torkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen Pietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit, tiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten vaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse puisella kivisillalla. — Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe kulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti köyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on varmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan. Päävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla sitä huonommat.

Vasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei ollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.

Tämä seutu — sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, — eroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset siistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut. Asumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat ikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään vuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia ajokaluja!

Mutta näissä kylissä ja näissä asumuksissa ei asu venäläisiä, vaan asuu Krimin tataareja, jotakin kreikkalaisten ja italialaisten kanssa sekoittunutta muhamettilaista väestöä. (Ne ovat eroitettavat Kasaanin tataarilaisista sekä ulkonäkönsä että elämäntapojensa puolesta).

Heidän kylänsä ovat rakennetut enimmäkseen suurten vuorien rinteille, joiden maaperä on muodostunut rappeutuneesta vuorikivestä (schiefer-lajia) ja orgaanisista multalisistä. Missä ei ole peltotilkkuja siellä on suuria tammi- ja pyökkimetsiä, ylempänä kasvaa usein männiköitä ja huipussa on tavallisesti paljas kivi, (joka meidän olomme aikana oli vielä paikotellen lumen peitossa, vaikka laaksoissa oli jo tukahduttava kuumuus). He viljelevät enimmäkseen tupakkia ja viiniköynnöksiä.

Kyläelämä näyttää iloiselta ja vilkkaalta, lapset ovat hyvin ja siististi vaatetetut, miehet toimeliaat ja maanviljelystä rakastavat. Sanotaan että tataari hoitaa istuttamaansa puuta niinkuin omaa poikaansa. Vaimot olivat enimmäkseen — itämaalaiseen tapaan — näkymättömissä ja jos sattumaltakin kohtaavat vieraan miespuolisen, peittäytyvät huntuihinsa. Kuitenkin, kun heidän pyhäpäivänänsä kerran istuimme maalailemassa, mielestämme näkymättömässä paikassa erään talon takapihalla, ja miehet kaikki olivat kirkossa, niin eikös pujahtanut esille emäntä tuoden meille hyvää kahvia juotavaksi. Heidän vieraanvaraisuutensa on ylt-yleensä tunnettu. Jos jalallansa astuu talon maalle, niin ei kestityksettä pääse pois. Myöskin on heillä semmoinen sääntö, että jos missä syödään, ja joku syrjäinen, vaikka kuinka köyhä ja alhainen, katsahtaa kerrankin ruokaan, on hän heti pyydettävä mukaan syömään, ja vaadittava tiukkaan, sydämmen pohjasta. He pitävät lujasti kiinni muhamettilaisesta uskonnostaan ja uskovat herkkuisaan paradiisiin kuoleman perästä. He eivät juo koskaan väkeviä, he ovat voimakkaita ja ilosia. Venäjän hallitus ei häiritse heidän uskonnollisia laitoksiaan ja elämäänsä, niin että heillä on omakieliset koulunsa, joissa opetetaan vapaasti tataarilaisuutta. Yleensä tarkoittaa politiikka, kuten kerrottiin, heidän jättämistään rauhaan.

Heidän maansa lienevät tosin hedelmällisiä Krimin lauhkeilla rannikoilla, mutta epäilemättä ovat hekin verotetut saman mittakaavan mukaan kuin muut; ei tietysti voi otaksua, että tataarilaisia ainakaan pidettäisiin tässä suhteessa löyhemmällä kuin venäläisiä. Heidän maatilkuillansa ei ole toimeenpantu mitään semmoista venäläistä maanjakoa, jota muutamat suomalaiset kuuluvat pitäneen toivottavana meillä. Heillä voi maan omistusoikeuden siirto tapahtua ainoastaan heidän omien ja hyvin omituisten tataarilaisten tapojen mukaan, tosin ilman varsinaisia kirjallisia kiinnepapereja, mutta sen sijaan noudattamalla tarkasti määrättyjä ulkonaisia ehtoja.

Aineellisen toimeentulon puolesta sanotaan heidän olevan verrattain hyvinkin vaikeassa asemassa ja heidän täytyy jännittää koko ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa pysyäkseen pystyssä.

Mutta ei mitään väsymyksen ja nääntymyksen merkkiä näy heidän olennossansa. Pää on heillä pystyssä, he ovat aina reippaan ja ilosen näkösiä, aina valmiit auttamaan, valmiit leikkipuheisin ja satunnaisiin meininkeihin noin vaan lystin vuoksi.

Kuinka on tämä selitettävä? Olisiko luoja epäonnistunut luodessaan venäläisen talonpojan, tehnyt hänet mahdottomaksi siisteyteen, säntillisyyteen, rikkauteen ja pysyvään elämäniloon ilman viinan myötävaikutusta? Olisiko hänen tehtäväksensä vaan pantu elämä jonkinlaisena päiväläisenä omassa kylässään, jokapäivä vaan kärsästä kuonoon minkä irti saa, — koota rikkautta ja loistoa kaupunkeihin ja itse jäädä kaikesta osattomaksi? "Hän itse ei välitä mistään, hänellä ei ole mitään elämän intressejä", sanovat kaikki hänen arvostelijansa.

"Kaikilla muilla on hyvä elää Venäjällä, venäläisellä itsellään vaan on huono", sanoi joku. Ja niinhän se todella näyttää olevankin. Koskapa itse tataareilla on niin paljon, paljon parempi kuin oikeauskoisilla.

Mikä se sitten on, joka voi antaa elämäniloa eli elämisen halua ja tehdä elämisen mahdolliseksi vaikeissakin oloissa? Eihän voine sanoa että muhamettilainen uskonto olisi tässä suhteessa apuna, ja olisi paljon etevämpi sisällykseltään venäläistä uskontoa. Syy ei siis voi olla siinä. Yhtä voi sanoa, ja se on: että tataari Venäjällä saa uskoa mihin hän tahtoo, saa vapaasti harjoittaa oman uskontonsa vaatimuksia, saa vapaasti kokoontua niistä asioista keskustelemaan, toisin sanoen, saa elää niinkuin tahtoo. Mutta niin ei venäläinen. Tämä on aina toinen puoli ihmisen ravinnosta, sillä ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Ja jos tämä toinen puoli puuttuu, niin ihminen kuihtuukin aivan kuin ravinnon puutteesta: häneltä katoo elämänilo, hän rappeutuu, heittäytyy huolimattomaksi, juopoksi ja tarmottomaksi, — ja ämpärit vuotavat ja ajoneuvot menevät hajalle.

V.

Moskovassa, 16. IV.

Tulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan entisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset kirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat rihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu kaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät kuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana kirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona, vaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.

Veljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden arkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut "ehta" itämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen kopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus ja aiheeton yhteensovitus, — aivan kuin nämät makuasiat olisivat olleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin ratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli Iivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä suuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä pieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta lokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin tapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin varmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden seinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien historiasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita, enimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan saakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään pääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää ohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on suurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi, riippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä. Mutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua, ei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän suuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma sellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu. Se on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua, litistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu kuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin — Kristuksen luo: ilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli niin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin, joka oli sen rakennuttanut, sanoen: "jääköön tämä temppeli elämäsi parhaimmaksi teokseksi!"

Oikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi näyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo todistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo hirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.

Me asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri yliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten rakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla eikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle — korkea rautainen pisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, — oli vielä eilen ylhäältä ketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos kuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona vahtina. — Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki, mutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin katuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on ratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai kolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on vieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin. Pitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin, pari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten aivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan, olivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.

Nämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta sanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan "Hallituksen Sanansaattaja" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti kaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu ja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät ylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä kotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman rangaistuksen alaisiksi.

Semstvo-laitos — jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä — aijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin ihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen aikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.

Usein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja kuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee merkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin tärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein tärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen heijastus, — miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla näkymätönnä.

Minä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat, ajelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan kuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin, niinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja senpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä yleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi, niin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri rupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.

Menneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä on tuottanut kirjallisuudessansa — elävä heijastus sen suurista kärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen haaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof, Dostojefski, Turgenjef — olisivatko näiden luomat kirjalliset elämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä vapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän vaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen luonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he ovat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko heidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain luoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja, en tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä luonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan sensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii yhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä mitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.

Meillä on Venäjällä enemmän ystäviä kuin me tiedämme aavistaa.

* * * * *

Omituinen ilmiö on, että siellä tavallisesti vaan aniharvat kirjailijat samalla aikaa ovat vallan päällä, ja vaikuttavat yleisöön; muut ovat silloin aivan vähäpätöisiä näiden suuruuksien rinnalla.

Niinpä on tähänkin aikaan, Turgenjefin kuolemasta saakka, Leo Tolstoi ollut melkein ainoa huomattavampi kirjailija, mutta hän sitä merkitsevämpi ja vaikuttavampi. Niinkuin Venäjän hallitsija on yksi ja kaikki hallitusnuorat koko laajasta valtakunnasta juoksevat hänessä yhteen, niin Leo Tolstoi on siellä näkymättömän aatteen kuningas yksinänsä.

Huolimatta siitä, että useimmat ja tärkeimmät hänen kirjoistansa ovat Venäjällä kielletyt, on hänen maailmankatsomuksensa siellä hyvin tunnettu ja jo tehnyt aivan arvaamattoman vaikutuksen laajaan ympäristöönsä. Tietysti on Venäjänkin yleisössä paljon niitä, jotka mielellään järkeilisivät hänen aatteensa mitättömiksi ja sanovat ukkoa höperöksi. Mutta niin ei suuri yleisö. Melkein yhtä suuri yleisyys kuin Venäjällä, on hänellä ulkomaillakin, enin ehkä Englannissa ja Amerikassa. Siellä sitäpaitsi tunnetaan perusteellisemmin hänen aatteitansa, koska kirjat ovat saatavissa.

Venäjällä ovat nämät aatteet voineet levitä ainoastaan puheiden kautta miehestä mieheen. Ja puheet taas syntyvät siitä, että ihmiset näkevät hänen toteuttavan elämässään uskoansa. Kaikki tuntevat Jasnaja Poljanan ja vanhan kreivin elämäntapoja siellä. — Talvella asuskelee Leo Tolstoi kuitenkin perheensä mukana kaupungissa, vaimonsa ja lastensa talossa, syventyneenä siellä kirjallisiin töihinsä, ja myöskin vastaanottaen luoksensa lukemattomia uteliaita kävijöitä, kysyjiä, väitteliöitä, tiede- ja taidemiehiä, avun ja neuvon hakijoita.

Tämän Venäjän yksinvaltiaan aatteenkuninkaan luo minunkin oli nyt meneminen.

* * * * *

Kreivinna Tolstoin talo on Moskovan syrjäosassa. Eräältä torilta käännytään kapealle kadulle, kuljetaan suuren oluttehtaan ohitse ja lähestytään jotakin vielä suurempaa tehdasta. Sitä ennen on korkea aita, jonka takana puutarha ja pieni piha. Melkein keskellä tätä pihaa seisoo vanhan näköinen kaksikerroksinen puurakennus, jossa Tolstoin perhe asuu talven aikana.

Kun tulin sisälle, katsahti lakeija vähän oudosti minuun ja ilmoitti, että kreivi ottaa vastaan vasta 8:lta illalla. Minä pyysin tavata tuttavaani, joka satunnaisesti työskentelee täällä, ja hän vei minut yläkertaan, luvaten kohta ilmoittaa tulostani. Täällä oli tuttavallani — hän on taiteilija Ge vainajan poika, Nikolai Ge, — edessään Tolstoin uuden romaanin, "Ylösnousemuksen" korrehtuuri. Osa romaania on, kuten tunnettu, jo painettu "Niva"-nimisessä kuvallisessa aikakauslehdessä. Samaan aikaan sitä painetaan useimmissa muissa maissa, joihin käsikirjoituksia on myöty. Tolstoi on tehnyt poikkeuksen tavallisesta tavastaan antaa käsikirjoituksensa vapaasti kenen tahansa painatettavaksi. Nyt on hän myönyt käsikirjoituksensa auttaaksensa rahallisesti duhoboorien — sotapalveluksesta kieltäytyvien — siirtymistä Amerikaan. Romaanin toinen puoli ei ole läheskään vielä lopullisessa muodossaan. Kun tarkastelin noita kovin muutettuja korrehtuuriarkkeja, kertoi ystäväni, että Tolstoi tavallisesti muuttaa ensimäisessä korrehtuurissa melkein kaikki paikat, — toisessa korrehtuurissa useasti yhtä paljon ja vasta kolmannessa jääpi jotain oikaisematta. Useasti tulee lisään suuria osia, monasti seikkoja, jotka valaisevat ihan uudelta kannalta kerrottuja asioita. Nykyjään on kirjailija ankarassa työssä tämmöisen viimeistelyn vuoksi, joka työ kysyy sitäkin suurempaa voimain ponnistusta, koska se on välipuheen mukaan määräajaksi loppuun saatettava. Kaikki venäläiset, joiden kanssa olen tästä romaanista puhunut, ovat aivan haltioissaan siitä, ihmettelevät sen innokasta, nuorteata henkeä, kuvauksien tavatonta elävyyttä ja psykologian ehdotonta vaikuttavuutta. Ainoastaan "Moskovskija Wiedomosti" on esiintynyt moittivalla arvostelulla. Siinä paheksitaan, että Tolstoi on jälleen tuonut kaunokirjallisuuteen "likaa" ja ruvennut avonaisesti puhumaan kevytmielisistä naisista, — että luottamus tuomio-istuimiin on horjahutettu y.m., selvällä tarkoituksella sanoa, että tämä romaani olisi Venäjällä kiellettävä!

Huone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia, permannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli maukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän monta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen elämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi omassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota hän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee tämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, — jos hänen katsantotapansa henkeen todella tutustuu, — täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta hänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen pitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole näkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin ympäristönsä on ollut jollakin tavoin pakotettu alistamaan omaa tahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea, sain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä jyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa yksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden, että samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta, melkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä jäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä perhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.

VI.

Moskovassa, 17. IV.

Leo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en ollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle, aikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän kyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata aikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti tarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän kirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä tapaamme ilman että varta vasten matkustamme.

Kun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka hatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä olin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin semmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään oman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni. Minun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden tunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.

Leo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu yksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty lukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en ollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen näköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen pitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen, jota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin huomaa, että kaikki tyyni on todella juuri hänelle ominaista, eli että se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin hän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän näköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä aikoina on tuntuvasti vanhentunut ja — ehkä satunnaisista syistä — näyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse tunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja herättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta ujoudesta.

Hän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet katosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: "vai semmoinenko te nyt siis olette."

"Semmoinen", minä vastasin ja rupesin nauramaan.

Hän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän Krimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun selitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi maalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:

"No onhan sekin yksi laji sairautta."

Samassa hän jo muutti keskustelun:

"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, — olen teille kiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt niitä ajatella."

Minä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme joutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se Tolstoikin tästä kaikesta sanoo!

Ja mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:

"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin tulee, — meillähän on yhteinen lähde, — mutta selvää on, ettei tässä ole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain erikoisesta."

Samassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille perheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille yhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin syylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä. Tähän huomautti kreivinna: "kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei ole kumma jos jääpikin vastaamatta, — eihän silloin joutaisi muuta tekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan." Tämä oli sanottu lämpimästi puolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin olisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä: varjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka ikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken levon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen tavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa Moskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.

Niinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä, sopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää keskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon. Puheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan "Mitä on taide", Tolstoi sanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia yhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset — sanoi hän — ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään ymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki menee jälleen sekasin.

Hän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua romaaniinsa, mutta "tietysti siitä ei tule mitään", sanoi hän. Hän tahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen, mutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei ole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista totuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka pitääkin niitä valheena, — ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä tekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta virkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja tahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta yhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle vievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. — Tätä kertoi Tolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin rakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, — ja vesi tuli hänen silmiinsä.

Sillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan päivällisille kello 6 iltapuolella.

Tulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.

Täällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt ja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun tolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on erittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut poikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli kaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen kirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se pistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen kertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun tämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän vaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani kätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja sanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!

Puheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja nykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.

Tuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea yltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa suomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen "toulonilais-kronstattilaiseen" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin ankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme on ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa yhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä tarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä väreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä romaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi aatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen kansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä aatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus, koulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja itsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko kansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat taivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi selvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan siksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla omistettu. — Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin ihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria pankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa. Vaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan eloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin, jotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä eteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä taantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta, meidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja edistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi meidät nyt huomio Venäjän puolelta. — Kerroin sitten, kuinka tunnetun aseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti sotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme luonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen nähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät yleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena esityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä, tulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4 kertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa miehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan ulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa itsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen merkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean käsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa manifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia lausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä tarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen ainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta, aitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille laitumille j.n.e.

Olevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat. 1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille "työväenkysymys", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön vaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi äänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset kapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien tasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta näiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on herännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, — silloin sitävastoin oli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä — ja herännyt juuri sivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein huonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä, että Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on saava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä olisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen. 3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä panna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas toimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen mahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.

Paitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää erikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla kuunteli.

Silloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja kyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole kysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea ihmisiä eikä "suomalaisia". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen juuri äskettäin käyneen luonansa. "Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin, jostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla Norjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; — kuinka surullista on nähdä nuorta miestä tämmöisen eksymyksenhengen vallassa!" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan äänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli ihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja kansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa ollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä, ja tätä ei ihmisen ole ainoastaan lupa puolustaa, vaan hänen täytyy, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti seuraavalla vertauksella: "Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko ihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä; kaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos tämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään lautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt rupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä suurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai pimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille."

— "Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille toimittavan maata?" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.

— "Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan köyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan ottaa rikkailta ja antaa köyhille", sanoin minä.

En olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi olla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt luulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla yhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin piiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.

Hän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme, erittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen suuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen suhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän maan ja — irtaimen väestön suuruudesta.

Minä olisin mieluimmin puhunut suurista sivistyspyrinnöistämme, mutta hän käänsi puheen yhä maalaisoloihin. Ja minusta näytti selvältä hänen ajatelleen itsekseen — vaikkei sitä sanonut, — että meidän sisällinen isänmaallisuutemme eli veljistys-aatteemme nyt, jälleen heränneenä, oli suunnattava tälle alalle, missä meitä ensimäisenä odotti tosi uhrautumisen ja etuoikeuksista luopumisen tilaisuus. Niinkuin kaikissa kysymyksissä Leo Tolstoi osoittaa tietä suoraan viittaamalla äärimmäiseen ihanteesen ja esittämällä sen kaikessa puhtaudessaan, niin hän nytkin, viitatessaan mitä kohti hänen mielestään olisi pyrittävä maanomistusolojen järjestämisessä, viittasi äärimmäiseen päämäärään.

Hän pitää Henry Georgen maanomistusteorioja aivan mahdollisina toteuttaa, ja lukee hänen ansioksensa juuri sen, että hän on asettanut kysymyksen käytännöllisyyden pohjalle. Henry George vaatii yksityisen maanomistuksen poistettavaksi. Niitä tulisia hyökkäyksiä tätä aatetta vastaan, jotka heti kaikkialta tapahtuivat, selittää Tolstoi aivan samoiksi, kuin niitä, jotka tehtiin orjainvapauttamis-aatetta vastaan, silloin kuin tämä oli vielä uusi. Henry Georgen ansio on, Tolstoin mielestä, siinä, että hän on rikkonut ne sofismit, joilla uskonto ja tiede puolustavat maanomistusta, että hän on saattanut kysymyksen äärimmäiseen selvyyteen, jolloin yksityisen maanomistuksen laittomuutta voi olla tunnustamatta ainoastaan se, joka tahallaan on korvansa tukkinut. Henry Georgen ehdotus on niin asetettu, että jo huomiseksi voi kutsua kokoon komiteat tarkastamaan ja arvostelemaan sitä ja muodostamaan siitä lakia.

Niille lukijoista, joilla ei ole käsitystä tämän kuuluisan uudistajan, Henry Georgen suunnitelmasta, annettakoon tässä lyhyt selonteko siitä. Jonkun maan edullisuus ja mukavuudet eivät ole kaikkialla yhtäläiset; ja koska hedelmällisempiin, sopivampiin, asutusta lähempänä oleviin maihin aina on enemmän halukkaita, sitä enemmän mitä paremmat ja edullisemmat maat ovat, niin on kaikki tämmöiset maat arvosteltavat niiden hyödyn mukaan: hyödyllisemmät kalliimmaksi, vähemmän hyödylliset halvemmaksi. Semmoinen maa, johon ei ole halukkaita, ei ole ensinkään arvosteltava, vaan on se maksutta annettava niille, jotka tahtovat käyttää sitä itse kohdastaan.

Niinpä voi jossakin paikassa pelloksi sopiva, kohtalainen maa tulla arvostelluksi 10-12 markaksi tynnyrinalalta, parempi maa asutuksen lähellä noin 20 markaksi tynnyrinalalta, vielä parempi 30 markaksi j.n.e. Kaupungissa tulee arvio 200-1,000 mk tynnyrinalalta, ja pääkaupungissa, liikepaikalla tai laiturin vieressä voi arvio nousta useampiin tuhansiin jopa kymmentuhansiin tynnyrinalalta. Sittenkuin koko maa on näin arvosteltu, on annettava julistus, että määräajasta lukien kaikki maa ei enää kuulu kellekään erityisesti, vaan kuuluu valtiolle, kansalle, ja että senvuoksi jokainen, jolla on maata hallussaan, on velvollinen maksamaan siitä valtiolle, se on: koko kansalle, sen, mihin se on arvosteltu.