"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."
Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!" Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä äänellä:
"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla lähemmin."
Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen väliajan raskaasti hengittämiseen, — jonka hän ikäänkuin tahallaan muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja tarjosi toisen Kurbatowille.
"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."
"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän, mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."
"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."
"Ei mitään."
"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."
"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."
"Tehkää niin hyvin!"
"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."
"Ehto?"
"Niin, tärkeä ehto."
Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:
"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"
"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä. Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne kasvatuksen suhteen."
"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."
"Niin."
"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."
Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea, itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta osaansa vielä paremmin, lausuen:
"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä opetustyössänne häiritsemään — sellainen ei ole minun tapani; ja vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."
Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle. Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä jää-astioissa.
Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa, sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin äänettöminä.
Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin, Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä, josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun huudahdusta…
Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa, paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.
"Se on ainoastaan syntymämerkki — suokaa anteeksi!" lausui hän äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."
Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.
Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle, vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle jonkun pintapuolisen sanan.
Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus, vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin, vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen, kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen, joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti, siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias — seuransakin nähden.
Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.
"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli — sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, — tiedättekö, kandidaatti herra, — pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön — mutta — teidän pitää se kerran itse nähdä, — ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se — niin sanoakseni — kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan… Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä — sanalla sanoen — liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"
"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"
"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen — minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä — ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."
"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"
"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut… Minun höyrypannuni
ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista,
Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan
Mustanmeren rannoilla, Siperiassa — kaikkialla."
Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:
"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."
"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) — 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.
"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."
"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja pyrkivää ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, — pienikin, terävä pää… Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra… Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä —"
"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.
"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, — Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!
"Mutta jos Te, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"
"Minä?… No niin… olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta… tiedättehän — oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, — Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! — oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin isännän kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa…"
Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.
"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei
Petrowitsch lopuksi.
"Mistä sen tiedätte?"
"En tiedä, — arvelen vaan niin."
"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."
"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"
"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."
"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"
"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."
Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen…
He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista — seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.
Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät — pojat ja tytöt — pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.
Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista kyllikseen ja paennut pesäänsä, — aikaisemmin kuin kukaan muu ja kellekään hyvää yötä toivottamatta.
III
Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien läpi ehtoja kuulusteltaessa.
Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia läksyjä, — joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.
Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen. Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena, jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt — Eberhard Riesemann ei katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen alas, vaan hän katseli tämän puoleen ylös.
Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat jakaantuneet — hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.
"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.
"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."
"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket päivät metsässä."
"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."
"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä opit."
"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."
Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri kummastus.
"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, — metsässä, joen rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan leikkimistä!"
"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"
"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti.
"Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt!
Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä
sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."
"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin — niin ikäviä…"
"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"
"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan kirjoista — tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut, että se ei koskaan mene mielestä… Isä, voit uskoa, että Andrei Petrowitsch opettaa hyvin!"
Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.
"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä
Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.
Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!
"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana kysymyksensä.
"Miksi et?"
"En — en — voi…"
"Et voi? Mitä se merkitsee?"
Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät rauhattomina vyötä.
"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni… ja — ja minä pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä — siksi — —"
"No, siksi —?"
"Siksi hän toivoi itse, että sinuttelisin häntä."
"Vai niin! Sinä täytät herra Kurbatowin toivomuksia etkä minun käskyjäni! Etkö pelkää suututtavasi minua!"
"Isä", lausui Eberhard, nostaen rukoilevasti silmänsä, "koetin täyttää käskynne ja lausuin hänelle kerran 'te.' Mutta hän katseli niin vieraasti minua ja kysyi, kuka on käskenyt minun teititellä häntä…"
"Ethän toki sanonut, että minä käskin? Pidithän mielessäsi, mitä minä sinulle opetin?"
"Kyllä, muistin sen… Sanoin Andrei Petrowitschille, niinkuin käskit minun sanoa: että mielestäni ei ole sopivaa, että sinuttelen opettajaani, että häpeän sinutella häntä…"
"Ja sitten."
"Silloin muuttuivat Andrei Petrowitschin kasvot totisiksi ja surullisiksi ja hän lausui: Eberhard, nämä eivät ole sinun sanojasi, vaan on joku ne suuhusi pannut. Miksi valehtelet minulle? Ihminen ei saa valehdella. Ja sinun tulee sanoa, mitä itse ajattelet ja tunnet."
"Ja sinä vastasit?"
"En vastannut mitään. Olin vaiti…"
"Miksi et sitten sanonut, ettei kukaan ollut käskenyt sinua niin puhumaan?"
"En voinut, isä… Hän katsoi minua suoraan silmiin ja minä — punastuin…"
"Ja miten teidän keskustelunne vihdoin päättyi?"
Eberhard katseli jälleen maahan, raapi varpaillaan lattiamattoa ja vastasi viimein alakuloisena:
"Andrei Petrowitsch kysyi, rupeenko häntä jälleen sinuttelemaan…"
"Sinä lupasit luonnollisesti?"
"Lupasin, isä…"
Herra Martin Riesemann puri viiksiään ja käveli pari kertaa, kädet housujen taskussa, edestakaisin huoneessa. Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän oli suutuksissaan pojalleen, mutta vielä enemmän hänen opettajalleen. Eberhard antoi nähtävästi vieraan ylioppilaan tahdon ja mielipiteiden valuttaa itseensä paljon enemmin, kuin isän käskyn, se oli loukkaus Riesemannin vanhemman-tunnetta vastaan. Ja tämä vieras ylioppilas pakoitti lapsen olemaan tottelematta isän käskyä, tehdä sitä vastaan; se oli loukkaus Riesemannin isännän-tunnetta vastaan. Ja lopuksi oli hän pahoillaan siitä syystä, että Kurbatow oli käsittänyt, että poika oli teititellyt häntä ainoastaan vanhempiensa tahdosta; herra Riesemannin täytyi myöntää itselleen, että hän oli siten rikkonut Kurbatowille antamansa lupauksen, ja se, että hänellä oli syytä hävetä Kurbatowin edessä, loukkasi hänen miehuudentunnettaan.
Hän mietti, mitä nyt oli tehtävä ja tuli siihen päätökseen, että on viisainta antaa Eberhardin ja Kurbatowin tehdä niinkuin tahtovat… Ryhtyä tämän sinuttelemisen tähden opettajan kanssa selvään riitaan, josta olisi ollut seurauksena Kurbatowin poislähtö, se ei käynyt — se ei käynyt talon rauhan eikä herra Riesemannin rauhan tähden päinsä. Siihen ei asia ollut kylliksi tärkeä. Kentiesi ei herra Riesemann olisi poikaansa kieltänytkään, ellei rouva Riesemann olisi esiintynyt valituksineen ja samalla kertaa kiivaasti huomauttanut, että "rouva Göbler ja koko tuttavapiiri" sellaista sinuttelemista paheksuu. Yleiseen mielipiteeseen alistui herra Martin Riesemann aina, erittäinkin "tuttavapiiriä koskevissa asioissa."
"Saat mennä", lausui hän pojalle lyhyesti ja ankarasti. "Ja muista, ettet puhu herra Kurbatowille sanaakaan siitä, mitä sinulle olen tästä asiasta puhunut!"
Poika arvasi aivan oikein, että hänellä oli nyt isältä lupa sinutella toveriaan, ja aikoi kevennetyin sydämin kiirehtiä pois, kun isä kutsui hänet vielä ovelta takaisin.
"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa… Ymmärrätkö?"
Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään kysyä, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.
"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.
Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.
"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti, hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"
"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.
"Luuletteko hänen edistyvän?"
"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."
"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa turhaan?"
"Ei."
"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."
"En, huomaan hänessä opinhalua."
"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä —?"
"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita, hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."
"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."
Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti pojan isä herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä toivoi, että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.
"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni oppilaastani on se, jonka teille lausuin."
"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"
"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."
Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä rauhoittava tunne, luottava usko.
"Armas Andrei Petrowitsch", lausui hän imartelevasti, "te huomautitte, että poikani ei kykene oppimaan muutamia aineita hyvin. Mitä aineita ne ovat?"
"Ensinnäkin matematiikka ja kaikki, mikä on sen kanssa yhteydessä. Matematiikka on poikanne heikoin puoli… Oletteko määränneet tekniikan poikanne tulevaksi työalaksi, herra Riesemann?"
"Se on itsestään selvää. Hänenhän pitää kerran johtaa minun ja myöhemmin omaa tehdastaan!"
"Pelkään että Eberhardista ei tule hyvää insinööriä", lausui Kurbatow vakavana, "jos uskaltaisin antaa teille neuvon, herra Riesemann, niin päästäkää hänet yliopistoon oppimaan jotakin muuta."
Mutta tämä ajatus oli tehtailijasta niin vastenmielinen, niin vieras, niin tyhmä, ettei hän löytänyt kylliksi kovia sanoja sitä vastustaakseen. Eikö pitäisi antaa Eberhardista tulla insinööriä? Sehän oli kaikkia hänen toiveitaan, suunnitelmiaan, unelmiaan vastaan!
"Andrei Petrowitsch", huusi hän hermostuneena, "antakaa minulle neuvoja missä asioissa tahansa, ja minä olen teille kiitollinen, mutta tässä älkää! Minun poikani tulee siksi, miksi hän on määrätty, miksi hän, niin sanoakseni, on luotu. Ja hänestä pitää tulla hyvä insinööri, siitä tahdon itse huolehtia. Hänen tulee oppia, oppia ja vieläkin oppia! Ja ellei hän tahdo oppia, joutuu hän tekemisiin minun kanssani. Huolellisesti oppien saavuttaa ihminen aina päämääränsä. Kyky ei ole mitään muuta kuin oppimista, ahkeraa oppimista…"
Nähdessään, ettei niin itsepintaista käsitystä vastaan kannattanut väitellä, kohautti Kurbatow epäillen olkapäitään ja vaikeni.
IV
Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut — nuorteutta.
Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.
Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä. Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti, hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.
Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut, sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen vaikenemisestaan.
Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä, johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä, niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.
Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.
Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.
Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista, käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan — aivan samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus, joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo, millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä, näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen! Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten sydän aina lämpeni.
Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen, huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin — ylpeitä. Andrei Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin naisten — ahkeruutta.
Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.
Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa, sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin, ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä. Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa työssä…
"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:
"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee työtä, ei tee syntiä."
Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän valmisteihinsa.
Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.
Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan. Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan, nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä, erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen — hän oli pakoitettu ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta, parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin…
Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä
Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.
Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä, laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia, kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.
"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein tehneet?"
"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei
Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."
"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"
"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia, vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin, valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä — jos asia niin vaatii, pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."
"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte hänen ystäväkseen ja toverikseen?"
"Sehän on itsestään selvää."
"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"
"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut, että pidän kasvattajan toimesta."
He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.
Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne sisään.
Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta. Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita, joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall, Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten: "Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst", parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja hengelle (mielelle). Tekijän muist.] — "Der Türmer" j.n.e., sitten useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja pieni kirkollinen lehti.
Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli, ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.
"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.
"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän mielestänne ole tarpeeksi?"
"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä, minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."
"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun vaatimuksiani ja tarpeitani?"
"Niin, sen luulen."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"
Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.
"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."
"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle, neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja kaihonneet jotakin — jotakin muuta?"
Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin "intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:
"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä.
Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."
Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.
"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"
"Hyvin paljon."
"Ja aina tätä kirjallisuutta?"
"Sen olen jo sanonut."
"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi toisella eroaa siitä?"
"En."
"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden suhteen, enkä sitä ihmettelekään, — niin olisi teidän kuitenkin pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja tuntea halua saada parempaa."
"Miksi sellaista arvelette?"
"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin sisarenne."
Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän, ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.
"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."
"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.
"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.
"Ja onko asia aina ollut niin?"
"On."
"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään, jota ei pidetä kelvollisena?"
"Sehän on aivan luonnollista."
"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään salaa, mitään, josta tiesitte, että se on kiellettyä?"
Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös; hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella kysymyksellä pyrki.
"Miksi sellaista kysytte?"
"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"
"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."
"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!… Mutta uskon, että ette puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."
Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin, että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta, ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."
Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä.
Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.
"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina kauniita tauluja, koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa tilaajoista juuri sellaista haluaa?"
"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa — se on vastenmielistä."
"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?" kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.
"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."
"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden vastaista kaunistelua?"
"Niin. Ettekö usko sitä?"
"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"
"Sitä en tiedä."
"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."
"Saattaa olla."
"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava: teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua' kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen — unohdatte, että kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta. Ja tiedättekö, neiti Riesemann, miksi teitä usea taidokkaasti kaunisteltu kuva miellyttää?"
"No?"
"Siksi, että se on teidän oma kuvanne, teidän oma kaunisteltu kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, teitä itseänne."
"Miten niin luulette?"
"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä, joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis', kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että se sitä imartelee. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset yhteiskunnassa vallitsevien kanssa… Neiti Riesemann, teitä miellyttää moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."
Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.
"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle vastenmielistä, etten sitä kärsi."
"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden taitamatonta kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta. Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään, sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."
"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."
"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä sen, ja — kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."
"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan pilkallisesti.
"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.
Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin puoleen kysyen nopeasti:
"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"
"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.
"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"
"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne —?"
"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne. Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate, tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"
Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.
"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei
Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.
"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne; puhuessanne kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."
"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista asioista!"
He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita — Kurbatow edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri, ikäänkuin jotakin etsien.
"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen yli huoneesen.
"Ei — eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.
"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"
"Ei — niin muuten…"
"Neiti Riesemann, ettekö yksin —?"
Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan. Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.
Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi jotakin muuta… Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle siveellisesti vastenmielistä!
Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä, mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille moitteen aihetta… Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä itse Andrei Petrowitschille.
Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.
"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.
"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch.
"Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"
"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"
"Teidän kaltaisenne?"
"Niin, naiselle!"
"Miksi ei naiselle?"
Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään, että tämä oli ymmärtänyt hänet.
"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa, lausui hän… Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"
"Miksi ette myöskin te?"
"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla? Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja —", neiti Riesemann loi katseensa maahan, — "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"
"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"
"Miksi niin?"
"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."
Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli mietteissään.
"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua, mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt eikä vastedeskään."
"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on välttämättömän tarpeellista, jos —"
"No, jos —?"
"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa tuntemusta omaamatta toimia?"
"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa, joita olen tähän saakka lukenut."
"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin katselemaan maailmaa ja ihmisiä?… Niin, silloin ette tarvitse parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte? Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti Riesemann?"
"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni. Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."
"Ajan puutteenko tähden?"
"Niin, ajan puutteen tähden."
"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat voisivat huvittaa teitä!"
"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."
"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa, että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa yllinkyllin yleisiä asioita… Mihin teidän aikanne sitten kuluu, neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen, ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen…"
"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten silmänsä suuriksi.
"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan hyvin jättää tekemättä…"
"Miten niin?"
"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on — suokaa anteeksi — ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla, samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö, pienikin tarve…"
"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"
"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."
"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"
"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."
"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin — ne myydään pari kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."
"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"
"Omaksi edukseenko?"
"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta, kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden, ihmisrakkauden vaippaan — itselle ja toisille nähtäväksi?… Eikö ole paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan, kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"
"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin, kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"