"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."
"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"
"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä, mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."
Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista, kiharaista päätään käteensä.
"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän, anotaan lahjoja — tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana…?"
"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä kylläksi huvia?"
Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.
"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana. Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme kuuluvista naisista ja neitosista — luonnollisesti äidin suureksi mieliharmiksi — ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä… Katsokaa…!"
Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka peitti valkea nahkatuppo.
"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa — tiedättehän, että se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa. Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan aikaa vähemmin sellaiseen…"
Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin huomasi.
Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta, traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista. Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä, heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen, sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin juutalainen.
Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan; heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa" konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.
Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla — kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi…
"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville, että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä, jotka nyt täyttävät elämänne?"
Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.
"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein tulee pakostakin mieleeni."
"Ja se ajatus on?"
"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti aikaani. Että minun pitäisi tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta täydellisyyden tunnetta…"
Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä.
Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.
"Stella Martinowna —", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi kertaa tällä nimellä — "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin, jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja kuitenkin ihmettelen sitä nyt… Te tunnustatte tähänastisen työnne ja ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"
"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä, etsin — ei, en vielä etsikään — tahtoisin etsiä, — mutta en tiedä, mitä tahtoisin etsiä… Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja löytää sitä, mitä minulta puuttuu… jos se on tietoa ja pohtikaa, Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."
"Stella Martinowna, te etsitte työtä!… Terve ihminen häpeää elää ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee, että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte elää ilman työtä!"…
"Siis antakaa minulle työtä!"
"Minä annan!"
Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.
"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan työtä!… Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten otatte pari uutta mukaanne."
Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.
V
Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme, tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä suurimpaan nöyryyteen.
Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin, että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.
Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat, joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän, päätä huimaavan melun.
Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua, jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan synnyttivät… Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen, työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia, höylääjiä ja seppiä.
Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta. Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä, josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan, muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen, savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle — niin väritetty ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan, ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla, väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.
Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin, joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha herra alkoi siinä mielessä puhua.
"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö mitään huvittavaa minun savumökistäni?"
Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.
"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.
"Vai niin! Sepä hauskaa!"…
"Te olette — sallikaa minun tunnustaa, — hiton tarmokas ihminen! Olette huvitettu kaikista asioista — sellaisistakin, joiden ei luulisi ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat… Andrei Petrowitsch" — ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle, — "jos vielä toisenkin kerran — tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa, ja hänen johdollaan —"
"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."
Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön täyttämiseen.
"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"
"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä…"
Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka sieltä olivat lähteneet, väärin.
"Työskennellä?… Tehtaassa?… Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"
"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"
Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.
"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.
"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."
"Te — Te — herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi tehtaaseeni?"
"Niin, — ajoittaisin, kuten sanoin"
"Tahtoisitte tehdä työtä tehtaassani, — ei katsella?"
"Niin."
"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus teillä sillä on?"
"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"
Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä. Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa, silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.
"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!" huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään tehtaasta."
Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää löytänyt.
"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.
"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti. "Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä parempi… Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"
"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja — ja aikaa… Pari tuntia päivässä, sanoitte?"
"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä kärsii vahinkoa… Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."
"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."
"Se on samantekevää."
"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa, apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin… Oletteko tyytyväinen?"
Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta, melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua, jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!
Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.
"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"
"Niin, veliseni."
"Minä tahtoisin myöskin!"
"Sinä? Miksi?"
"Minäkin tahtoisin tehdä työtä — raskaampaa työtä…"
"Raskaampaa työtä?… Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!…
Sinulla ei ole siihen voimia."
"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"
"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et ole."
"Ethän sinäkään ole."
"Minä tahdon harjaantua."
"Minä tahtoisin myöskin."
Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.
"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny.
Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."
"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa. "Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."
"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä, mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan toivone?"
"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"
"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."
"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.
"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."
Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.
Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön osaa.
Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten väsymyksensä ja kyllästymisensä.
Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota — "kiusallista huomiota" niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, — sitte alettiin nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi — vainuta kaikenlaisia vaarallisia tarkoituksia.
"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi — tahtoo herättää huomiota — tahtoo erikoisesti loistaa — se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin, Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."
Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että sellainen — "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!
Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.
"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä, sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas koettaa tehdä itseään huvittavaksi.
"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.
"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.
"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen, joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."
"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann. "Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen työmiehiä mukaansa liikkeeseensä… En ollenkaan ihmettelisi, jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla, joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"
Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa ja muut paikalliset työläiset — hän tunsi virolaiset työläiset. Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut itsellään olevan mitään peljättävää.
Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati käy — huvikseen, piloillaan tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin — hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi hänen tehtaassaan, herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta niin hauskana.
Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut työläiseksi.
"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään, vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan nojautua omaan kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch Kurbatowin tiedon halua."
Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.
Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin hyvän käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin huonon käsityksen heistä molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin, saman epäilyttävän ihmisen syy, josta he olivat saaneet niin huonon käsityksen…
Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa — herra Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien tuttavien mielestä olikin.
VI
Stella Riesemannin seurustelu Andrei Kurbatowin kanssa tuli joka viikko yhä vilkkaammaksi, he lähentyvät toisiaan päivä päivältä. Andrei Petrowitsch oli saanut itselleen uuden oppilaan, Stella Riesemann toverin ja ystävän. Ja miten tämä uusi oppilas oppikaan, miten hän edistyikään! Ja miten hänen toverinsa ja ystävänsä huolehtikaan hänen oppimisestaan ja edistymisestään, miten hän koettikaan herättää hänen mielessään ja povessaan aina uusia pyrkimyksiä, johtaa häntä entisestä ajatuspiiristään uusiin, vapaampiin!
Heidän ystävyytensä ja seurustelunsa ei jäänyt talossa ja sen tuttavapiirissä huomaamatta, ei, vaan se huomattiin kasvavalla epäilyksellä, tuskalla, kateudella, lopuksi murheella ja pelolla. Mutta kun Stellalla oli kylliksi luonteenlujuutta ja tarmoa pitämään huolta vapaudestaan ja kun äidin heikot moitteet ja toruilemiset samoin kuin sulhasen pienet varoitukset ja Ritan pilkka eivät vaikuttaneet häneen, oltiin voimattomia estämään tätä suhdetta, jonka ainoastaan venäläisen ylioppilaan lähtö syksyllä voi lopettaa.
Stellan jokapäiväinen elintapa oli kokonaan muuttunut. Hän nousi aamulla aikaisemmin ylös, huolehti vähemmin pukeutumisestaan, näyttäytyi harvemmin kaupungissa kauppiasten luona, vähensi kylässä käyntejään, unohti pitemmäksi aikaa ratsuhevosensa ja rattaansa, kartti yhä enemmän ikäistensä nuorten neitojen seuraa ja oli melkein kokonaan poissa äidin työtunneilta. Kaiken tämän sijaan oli tullut harras Kurbatowin kirjojen tutkiminen ja alituinen vilkas ajatusten vaihto hänen kanssaan. Ainoastaan sulhasen osalle jäi Stellalle vielä ylimääräistä aikaa ja huvia, usein ehkä kylläkin vähemmin kuin ennen, niin että herra Göbler sai syytä olla pahoillaan hänen välinpitämättömyydestään. Tämä pahoitteleminen ei jäänyt morsiameen vaikuttamatta, ja Stella koetti näissä tilaisuuksissa korjata virheensä suuremmalla hellyydellä ja ylläpitää entistä suhdettaan sulhasensa ja itsensä välillä. Mutta hän ei voinut ajan pitkään salata sitä, että hänen olemuksensa ja henkinen elämänsä oli kahtia jaettu, että hänessä vallitsi uusia voimia ja ajatuksia, ja teki ennen pitkää jälleen samoja virheitä, antoi yhä uudelleen syytä pahoitteluun.
Stella uskoi varmasti, että häntä yhdistävät Andrei Petrowitschiin ainoastaan henkiset siteet, että heidän lähentymisensä oli tapahtunut ainoastaan aatteellisella pohjalla ja että heidän välilleen syntynyt, aikojen kuluessa kasvanut ja kehittynyt suhde oli yksinomaan ulkonaista, aatteellista laatua. Se usko antoi neidolle voimaa, pitää suhdettaan Kurbatowiin oikeana ja luonnollisena ja rohkeasti puolustautua niitä vastaan jotka olivat huomaavinaan siinä jotakin muuta. Siitä johtuva voima, rohkeus ja itsetietoisuus veivät neidon etäämmälle, kun hän olisi voinut aavistaakaan. Ne tekivät hänestä uuden ihmisen. Ne herättivät hänessä pyrkimyksiä ja toiveita, joille hän olisi aikaisemmin päätään pudistaen nauranut. Ne kasvattivat hänestä kumouksellisen itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Andrei Petrowitschin opetukset, hänen esimerkkinsä ja personallinen vaikutuksensa olisivat kyllä ilman sitäkin vaikuttaneet Stellaan, mutta neito ei olisi löytänyt suurille, ratkaiseville päätöksilleen tarpeellista siveellistä voimaa. Hän olisi tuntenut epäilystä itseään kohtaan, ja ajatus, että häntä johtavat vieraat aatteet, olisi häntä masentanut, saattanut hänet horjumaan päätöksissään.
Tästä siis seurasi, että Stella kääntyi eräänä päivänä henkisen ystävänsä puoleen lausuen sanoja, joista tämä suuresti hämmästyi. Ei siksi, että ne ajatukset, mitä Andrei Petrowitsch kuuli Stellan suusta, olisivat olleet hänelle vieraita — nehän olivat vaan heidän henkisen yhdessä olonsa, neidon henkisen edistyksen tulos — vaan niiden käytännöllisten tulosten tähden, joita hän huomasi näissä ajatuksissa, ajatuksien kehittyessä teoksi hänen mielessään. Kurbatow kummasteli neidon päätteliästä rohkeutta, hänen selvää johdonmukaisuuttaan.
"Andrei Petrowitsch, tahtoisin tulla ihmiseksi", alkoi Stella Riesemann. "Häpeän elää tällä tavoin edelleen. En tahtoisi olla toimeton, elää toisten kustannuksella…! Auttakaa minua hyvällä neuvolla, Andrei Petrowitsch!"
Stella tarvitsi, kuten Kurbatow huomasi, hänen neuvoaan, eikä lainkaan tietämättään; neito tahtoi siten vaikuttaa sitovammin johtajaansa ja opettajaansa, jonka neuvoa hän tarvitsi.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen tutkivasti neitoa hänen totisiin, kylmiin kasvoihinsa.
"Tahtoisin tulla työtätekeväksi ihmiseksi, kuten tekin. En muuten voi sietää nykyistä ja tulevaa elämääni. Olen vakaasti päättänyt hankkia elämälleni sisältöä. Ikävöin työtä ja toimintaa — tarkoituksenmukaista, tarpeellista työtä."
"Esimerkiksi?"
"Siitä en ole vielä selvillä. Siksi tarvitsenkin teidän neuvoanne… Rupeaisin opettajaksi niinkuin tekin olette — sitä olen enimmin ajatellut —, mutta olen huomannut, ettei minulla ole siihen toimeen tarvittavia ominaisuuksia, ennen kaikkea kärsivällisyyttä — teidän kärsivällisyyttänne. Ja kun en tahdo olla puolinainen tehtävissäni, luovuin siitä ajatuksesta. Andrei Petrowitsch, minkä toimialan te neuvoisitte minun valitsemaan?"
"Toimialan?… Mutta tehän aiotte mennä naimisiin, Stella Martinowna!"
"Niin aionkin. Mutta se ei saa olla minulle esteenä toimialaani valitessani eikä toimeentuloani hankkiessani. Avioliittoa en tahdo tehdä itselleni miksikään kutsumukseni esineeksi — nyt kaikkein vähimmin, Andrei Petrowitsch!"
Neiti Riesemann lausui tämä niin rauhallisesti ja niin päättävällä äänellä, että Kurbatow jäi hetkeksi sanattomaksi ennenkuin hän voi huomauttaa hänelle sanojensa, päätöksensä seurauksia.
"Miten luulette voittavanne vastukset, joita avioliittonne epäilemättä tuottaa?" kysyi hän lopuksi. "Teidän miehenne, suurkauppias Göbler, ei luullakseni ole tyytyväinen siihen, että hänen vaimonsa, hänen kanssaan yhdessä eläen, harjoittaa tointa; se olisi vastaista hänen ja hänen seurapiirinsä ajatus- ja elintavoille, joiden alaisena hän on!"
"Hänen täytyy tyytyä siihen!"
"Siksi että hän teitä rakastaa?"
"Niin. Ja siksi, etten voi enkä tahdo hänen kanssaan muutoin elää."
"Sitten vaatii tärkeämpi käytännöllinen toimiala jota te luultavasti pidätte silmällä, valmistusta, joka eroittaa teidät useaksi vuodeksi. Luuletteko, että sulhasenne suostuu siihen?"
"Hänen täytyy suostua siihen, jos hän rakastaa minua ja yleensä haluaa tulla yhdistetyksi minuun."
"Aiotteko asettaa tämän hänelle ehdoksi?"
"Aion."
"Ja oletteko jo kylliksi ajatelleet, mitä siitä voisi seurata, ellei hän suostuisikaan vaatimukseenne?"
Stellan huulet puristuivat yhteen ja hän loi silmänsä maahan. Hänen kasvonsa oli peittänyt tumma puna ja hänen suunsa ympärille oli ilmaantunut päättävä, terävä piirre. He olivat nähtävästi koskeneet asian hellimpään ja arimpaan kohtaan.
"Olen kyllä, Andrei Petrowitsch. Olen ajatellut tätä asiaa, ja luulen voivani pysyä järkähtämättä päätöksessäni, niin raskasta kun se tulee minulle olemaankin. Sitäpaitsi en vielä odotakaan sellaista seurausta, toivon saavuttavani tarkoitukseni sovinnollista tietä, ilman että sellainen kauhea ero tulee tapahtumaan. Tahdon taitavasti vastustaa kaikkia ennakkoluuloja, armas ystävä, ja ottaa vasta sitten viimeisen, ratkaisevan askeleen, kun kaikki puolustuskeinoni, kaikki apuneuvoni ovat käytetyt."
"Mutta teillä ei tule olemaan taisteltavana ainoastaan sulhastanne, vaan myöskin vanhempianne, tuttavapiiriänne ja sen lisäksi koko sitä yhteiskunta-luokkaa vastaan, joka on heidän takanaan. Luuletteko olevanne siihen valmis, Stella Martinowna, luuletteko omaavanne niin paljon voimia ja tarmoa, että pääsette taistelussa voittajaksi?"
"Olen varma siitä!"
"Ja oletteko varma siitäkin, ettei päätöksenne ole syntynyt ohimenevästä innostuksesta, keinotekoisesti syntyneestä kiihkosta, vaan kypsästä harkitusta halusta oppia tuntemaan totuutta, todellisesta työhalusta ja rakkaudesta työhön? Ja oletteko lisäksi täysin vakuutetut siitä, että työkykynne ja kestävyytenne riittää vaikeampaan käytännölliseen toimeen, ettette jonkun ajan kuluttua menetä haluanne, että innostuksenne ei vähene, ettette ole tyytymätön ettekä rupea katuen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olette kärsineet ja uhranneet saavuttaaksenne tarkoitusperän, mikä ei vastaakaan toiveitanne, ei tarjoa teille rauhaa, mitä etsitte, koska se vaatii teiltä enemmän, kuin mitä voitte antaa."
"Andrei Petrowitsch, luulen voivani olla varma siitä!"
"Siis eteenpäin, Stella Martinowna, rohkeasti eteenpäin! Luotan teidän voimiinne, luotan voittoonne ja toivotan teille onnea!"
Ja Andrei Petrowitschin ympäriltä ikäänkuin putosi peite maahan, hänen varovainen kylmyytensä katosi hänen silmissään loisti innostuksen tuli, hänen äänessään väreili riemu, ylpeys — voiton varmuus. Hän tarttui karkealla työläisen kädellään neidon hienoon, valkeaan käteen, puristi sitä, ja tähän kädenpuristukseen sisältyivät kaikki hänen ystävyytensä ja toverilliset tunteensa, koko hänen veljellinen luottamuksensa…
"Andrei Petrowitsch, ettekö odottaneet minulta mitään sellaista?" kysyi Stella Riesemann, nostaen hehkuvat kasvonsa, loistavat silmänsä hänen puoleensa.
"Kyllä, odotin sitä", vastasi Kurbatow, "mutta en niin äkillistä enkä niin perinpohjaista. Näinhän nopean edistyksenne, ihmettelin käsitysvoimaanne ja kykyänne, mutta en pitänyt rohkeuttanne, tahdonlujuuttanne niin suurena, kun se nyt on näyttäytynyt olevan."
"Siitä olen suureksi osaksi teille kiitollisuuden velassa! Tiedättekö, mikä minut herätti, mikä lujensi tahtoani, karkaisi voimiani, kasvatti rohkeuttani?… Se, että te rupesitte työmieheksi Andrei Petrowitsch."
"Niinkö? Mutta sehän ei vaatinut minkäänlaista rohkeutta eikä tarmoa!"
"Sitä enemmän itseuhrautuvaisuutta, aatteellista innostusta, ennen kaikkea rakkautta. Teidän rakkautenne, Andrei Petrowitsch, tämä persoonallisuuden ja itsekkyyden voittava rakkaus ihmisiin ja elämään kypsytti minut niin nopeasti, antoi minulle sisäistä voimaa, josta ajatus ratkaisevaan päätökseen kehittyi."
Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi, selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään, ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä, hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät — oli tyytynyt niihin, oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta, ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta ilmapiiristä — ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja — ajattelemaan. Ja nyt oli hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.
"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna, juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone; tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa ympärilleni, vapaasti liikkua… Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne ulos maailmaan!"
"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"
"Aion."
"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"
"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"
"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa? Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden alaa… Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo itse aikoneet antautua?"
"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."
"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä tällä alalla kohtaavat?"
"Olen."
"Siis lukekaa lääketiedettä, Stella Martinowna! Tapaatte edessänne laajan, tuloksellisen ja kiitollisen työalan. Aiotteko lähteä Pietariin kursseille?"
"Aion."
"Milloin?"
"Pian. Silloin, kun te lähdette pois meiltä."
— Andrei Petrowitschiin tultiin Riesemannin talossa yhä tyytymättömämmiksi. Hän kokosi niskaansa synnin toisensa jälkeen eikä antanut huomata, että hän katui niitä, koetti parantaa itseään, huolimatta siitä, että hän kyllä huomasi, että hänen toimiaan paheksuttiin. Andrei Petrowitschin olisi varmasti käynyt huonosti, ellei häntä olisi säästetty Eberhardin lukujen tähden, sillä poika näkyi hänen johdollaan todella oppivan ja edistyvän.
Tämä vastenmielinen ihminen oli epäilemättä kykenevä opettaja, kasvattajana ja seuramiehenä ei hän kelvannut mihinkään. Siitä olivat kaikki Riesemannin talossa yksimielisiä, neiti Stellaa luonnollisesti lukuunottamatta.
Mikä kasvattaja sekin oli, joka esimerkiksi opetti oppilaalleen, että hän voi kylän lasten kanssa leikkiä ja seurustella aivan yhtä hyvin kuin vertaistensakin kanssa, että siinä ei ole mitään pahaa ja kiellettävää — että se on toivottavaakin, sillä maalaisten lapset ovat monessa suhteessa paljon parempia ja järkevämpiä kuin herrasväen lapset…
Näin oli Eberhardin opettaja kerran selittänyt oppilaalleen, kun tämä oli osoittanut eräälle kylän pojalle oikeutettua sääty-ylpeyttä.
"Mutta isä ja äiti kieltävät minua seurustelemasta kyläläisten kanssa", oli tehtailijan poika vastannut.
"Miksi?"
"Hehän ovat vaan talonpoikia!"
"Ja sinä olet?"
"Minä olen saksalainen!"
"Siis parempi kuin he?"
"Niin."
"Minkä puolesta?"
Poika ei löytänyt tyydyttävää vastausta.
"Et ole heitä parempi, etkä huonompikaan, olet vaan rikkaampi", opetti silloin mallikelpoinen kasvattaja. "Se on ainoa ero heidän ja sinun, talonpojan ja saksalaisen välillä. Mutta se eroitus ei saa tehdä sinua ylpeäksi heitä kohtaan, sillä rikkaus, jonka omistat, ei ole sinun ansaitsemaasi, ja köyhyyteen, jossa he elävät, eivät he ole syyllisiä. Sinä ilmestyit maailmaan ilman mitään omaisuutta niin kuin hekin."
Mutta vieläkin enemmän!
Oppilas kysyy, voiko hän siis myöskin seurustella kaupungin katupoikien kanssa, ja oivallinen kasvattaja vastaa suurimmassa rauhassa:
"Miksi et voisi?"
"He ovat niin likaiset ja ryysyiset!" huudahtaa poika.
"Ja siksikö et seurusteleisi heidän kanssaan?"
"Niin."
"Jos he olisivat puetut yhtä hyvästi kuin sinäkin, ei sinulla olisi mitään heitä vastaan?"
"Luonnollisestikaan ei."
"Luuletko, etteivät he mielellään pukeutuisi yhtä hyviin vaatteisiin, kuin sinäkin?"
"Luonnollisesti he sen tekisivät?"
"Mutta miksi he eivät tee sitä?"
"Heillä ei ole."
"Miksi heillä ei ole?"
"He ovat köyhiä."
"Ja sinulla on, koska olet rikas… Näetkö, aivan sama erotus kun sinun ja kylän poikien välillä. Ja koska et ole ansainnut itsellesi hyviä pukujasi omalla työlläsi ja vaivallasi, ei sinulla ole mitään syytä olla ylpeä katupoikia kohtaan, halveksia heitä ja pysyä heistä erillään. Siten sinä teet heille vääryyttä, sillä he eivät ole omasta syystään köyhiä, ja kunniallinen ihminen ei tee toiselle vääryyttä."
"Isä ja äiti sanovat, että opin heiltä pahoja tapoja."
"Mutta isäsi ja äitisihän valittavat että sinä olet liian pahatapainen!"
"Ja kuulen heiltä rumia sanoja", lisää oppilas.
"Oletko siis seurustellut katupoikien kanssa, Eberhard?"
"En."
"Ja kuitenkin osaat joukon rumia sanoja, niinkuin olen kuullut! Keneltä olet oppinut haukkumasanasi, Eberhard?"
"Toisilta pojilta koulussa."
"Siinä näet! Ja he eivät ole katupoikia eivätkä kylän lapsia! Oletko nyt siis parempi heitä?… Ja jos todella olisit parempi, Eberhard, niin tiedätkö, mitä sinun olisi tehtävä? Sinun tulisi olla usein heidän seurassaan, opettaaksesi heitä paremmiksi! Silloin tekisit heille oikein ja täyttäisit velvollisuutesi heitä kohtaan"…
Sellaista mieletöntä moralin opetusta oli neiti Rita sattumalta joutunut kuulemaan, kertoi sen, siveellisestä suuttumuksesta punottaen, vanhemmilleen, ja Eberhard, jolta nämä asiaa tutkivat, voi sen ainoastaan todistaa oikeaksi.
Kummallinen kasvattaja! Hän ei ainoastaan kehoittanut tehtailija Riesemannin poikaa seurustelemaan ystävällisesti kylänviikarien ja katupoikien kanssa, vaan selitti vielä oppilaalleen vanhempien entiset opetukset valheeksi ja halveksi niitä! Samalla muutti hän usein opetuksensa teoksi, vietti kasvattinsa kera aikaansa kylän savupirteissä, vainioilla ja kujilla kylän lasten seurassa.
Toinen tärkeämpi asia, jota Riesemannit eivät voineet ollenkaan sietää, oli heidän opettajansa työskentely tehtaassa.
Jonkun ajan kuluttua alkoi herra Riesemannkin huomata, että asiat kehittyivät tavalla, joka rikkoi hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan, että hän olisi tehnyt paremmin, kun ei olisi suostunut siihen. Riesemann huomasi nimittäin jonkun ajan kuluttua, että herra kandidati seurustelee veljellisesti työmiesten, etenkin apurien ja oppipoikien kanssa. Se ihminen ei työmiehen puvussaan ollenkaan muistanut, että hän oli ruvennut työmieheksi ainoastaan huvikseen, piloillaan, vallattomasta mielijohteesta. Se loukkasi herra Riesemannia. Herra kandidati ei muistanut ylläpitää omaa eikä siis myöskään hänen arvoaan alempiaan kohtaan. Hän oli täydelleen vapaa siitä ylpeydestä, joka on tarpeellinen eri ihmisryhmien erottamiseksi toisistaan. Työmiehet saattoivat ivaten lausua toisilleen; "Katsohan, minkälaista yksinkertaista ihmistä meidän herramme pitää kotiopettajana!" Ja sitä ajatusta ei Riesemann voinut sietää.
Samoin alkoi tehtailija salaa peljätä, mitä hän ei alussa ollut peljännyt: että venäläinen ylioppilas kylvää työmiesten sekaan huonoja siemeniä. Hänellä ei ollut tähän arveluunsa mitään varmaa tukea, mutta hän huomasi kasvavalla pelolla — ja insinööri ja työnjohtajat kiinnittivät hänen huomionsa tähän ilmiöön —, että Andrei Petrowitschiliä on liiaksi paljon puhelemista työmiesten kanssa, että hän usein näkyi pitävän heidän kanssaan neuvotteluja, jakoi heille selityksiä ja opetuksia. Keskustelujen sisällöstä tuli vähän tunnetuksi, ja mikä tuli tunnetuksi, ei ollut epäiltävää. Mutta herra Riesemann, varovaisena miehenä, jonka epäluulo oli herännyt, ajatteli itsekseen, että on parempi karttaa kuin katua ja antoi Andrei Petrowitschin loppuaikoina kautta rantain huomata, että olisi toivottavaa, että hän heittäisi nyt työmiehen takin yltään ja olisi jälleen yksinomaan hänen poikansa kotiopettaja.
Suurinta mielipahaa, niin, julkista vihaa herätti Riesemannin perheessä se vaikutus, joka venäläisellä oli tehtailijan vanhempaan tyttäreen, kauppias Göblerin kihlattuun morsiameen. Se vaikutus alkoi tulla vaaralliseksi, uhata aavistamattomilla seurauksilla. Stella ei ainoastaan irroittautunut kaikesta, joka siihen asti oli muodostanut hänen elämänsä sisällön ja muodon, ei ainoastaan karttanut entisiä seuralaisiaan, huvejaan, ajanvietteitään, vaan hän vapautti itsensä vallitsevasta perhe- ja talojärjestyksestä, heikensi entisiä itsensä, vanhempiensa ja sisarensa välisiä siteitä ja näkyi kaikkien suureksi mielipahaksi hoitavan huolettomasti niitäkin siteitä, jotka yhdistivät hänet sulhaseensa. Hän ei koettanutkaan salata Oswald Göbleriltä henkistä yhteyttään ja sopusointuaan Andrei Petrowitschin kanssa, hän näkyi haluavan usein kiihottaa ja ärsytellä häntä, ja yhä useammin hän osoitti halua vaatia sulhastaan periaatteellisiin väittelyihin terävästi arvostellen niitä asioita ja mielipiteitä, joita Göbler puolsi, osottaakseen hänelle, kuinka paljon nämä ajatukset eroavat elävästä todellisuudesta. Noin syntyneitä ajatustenvaihtoja, jotka usein muodostuivat kiivaiksi väittelyiksi, seurasi kyllä hellä leppyminen molemminpuolisine anteeksipyyntöineen. Mutta joka tarkemmin piti silmällä nuorten suhdetta, teki sen johtopäätöksen, että asiat eivät olleet niinkuin olla pitäisi, että heidän tulevaisuutensa näytti hyvin vakavalta ja uhkaavalta.
Ja niin tuli ratkaiseva päivä — ratkaiseva morsiusparille, ratkaiseva herra Riesemannille, ratkaiseva Andrei Kurbatowille.
Stella Riesemann ilmoitti sulhaselleen päätöksensä, jäädä vielä Stella Riesemanniksi ja vielä sittenkin, kun hän oli tullut rouva Göbleriksi, olla Stella Riesemann ja elää aina hänen kanssaan Stella Riesemannina — ei tehtailija Riesemannin tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Stella Riesemannina.
"Tahdon olla minä, enkä sinä", sanoi Stella Riesemann tulevalle puolisolleen.
Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Hän oli oppinut paljon, paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon lukenut. Hän tilasi kahta saksalaista sanomalehteä, joista toinen oli vapaamielinen, toinen vanhoillinen, otti ne usein käteensä ja luki niitä. Häntä voi usea vaikuttava kirjoitus Maximilian Hardenin "Zukunftissa", erittäinkin ne, joissa kiitettiin Bismark vainajaa, innostuttaa, ja klubissa oli hän yksi niistä, jotka tunsivat parhaiten yleismaailmallista politikaa, erittäinkin kysymyksiä sodasta ja rauhasta, mutta myöskin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Väittelyt politikasta, joihin hän otti osaa, olivat aina hyvin vilkkaat. Hän uskalsi julkisesti nousta vastustamaan paikallisen saksalaisen päivälehden toimittajaakin. Herra Oswald Göbler luki myöskin kirjallisuutta, eikä mitään huonoa. Romaanit, joita kirjakauppiaat hänelle antoivat käteen, olivat aina "uutuuksia", elleivät ne olleet sellaisia, joita ainoastaan poikamiehet voivat lukea. Herra Oswald Göbler kävi myöskin teatterissa, eikä ainoastaan sunnuntai-iltoina, niinkuin pikkukauppiaat ja puotipalvelijat, vaan silloin kun esitettiin Sudermannin, Hauptmannin tahi Ibsenin teoksia. Ja hän käsitti, mitä silloin näyteltiin; ainakin lausui hän näistä kappaleista mietteitä ja ajatuksia, jotka usein poikkesivat paikallisen saksalaisen päivälehden teatteriarvostelijan arvosteluista. Ja lopuksi — mikä on pääasia — herra Oswald Göbler oli hyvä seuramies, syvä ihmistuntija. Hän ei ollut sellainen tavallinen sivistynyt elostelija, josta sanotaan, että hän elää elääkseen, ei yksinomaan taitava kavaljeeri, joka tahtoo yksinomaan miellyttää naisia, vaan hänessä oli suuri määrä synnynnäistä neroa, synnynnäistä hauskuutta, joka tuotti hänelle tuttavapiirissään lisänimen "nerokas", eikä syyttä.
Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Ja kuitenkaan ei hän käsittänyt, mitä Stella Riesemann sanoi. Hän ei käsittänyt Stella Riesemannia silloinkaan, kun tämä hänelle selvin sanoin selitti tahtovansa lukea Pietarin lääketieteellisillä kursseilla naislääkäriksi, ja ryhtyä harjoittamaan tätä tointa myöhemmin, herra Göblerin vaimona. Erittäinkin jäivät herra Göblerille käsittämättömiksi syyt, jotka saattoivat Stella Riesemannin lykkäämään avioliiton solmimisen, — avioliiton solmimisen Oswald Göblerin kanssa toistaiseksi ja mitkä saattoivat suurkauppias Oswald Göblerin rouvan harjoittamaan tointa, jota hänen ei tarvinnut harjoittaa. Työtähän tekevät ainoastaan ne, jotka eivät muuten tule toimeen!
Mitä merkitsi: "Tahdon itse ansaita ylöspitoni, omalla työlläni ansaita, en tahdo toisten työllä elää, en tahdo, että toiset tekevät minun puolestani työtä, sillaikaa kun itse olen laiskana — tahdon olla ihminen, en loinen?"
Herra Oswald Göbler katsoi hetkisen morsiantaan silmiin ja hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän tutkimattoman arvoituksen edessä. Ja siksi oli hänen ensimäinen ajatuksensa ja lauseensa:
"Mutta ajattelehan toki, mitä ihmiset minusta sanoisivat! Ajattelehan toki, mitä minusta sanottaisiin, jos laskisin morsiameni useaksi vuodeksi avaraan maailmaan, jos antaisin vaimoni tehdä työtä!"
Mitä ihmiset sanoisivat Stella Riesemannista ja rouva Göbleristä, se ajatus ja tunne vaivasi herra Göbleriä. Stella Riesemann huomasi luonnollisesti sen.
"Mutta sehän on meille yhdentekevää, mitä ihmiset meistä sanovat", lausui Stella. "Emmehän tee mitään pahaa!"
Herra Oswald Göbler selitti, ettei hänelle ole ollenkaan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä puhuvat, hän ei voi tehdä itseään naurunalaiseksi. Hänen tuli pitää huolta arvostaan, nimestään.
Morsiamen selitys, että herra Göblerin arvoa ja nimeä ei uhkaa mikään vaara, ei tehnyt sulhaseen mitään vaikutusta.
"En ole narri enkä aio ruveta narriksi!" huudahti herra Göbler, repien armotta kauniita viiksiään, ja sama herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena empimättä täyttää morsiamen toivomukset, suuttui äkkiä, eikä ajatellutkaan täyttää morsiamensa toivomusta. Hänen vihansa kuitenkin kohdistui etupäässä sitä henkilöä kohtaan, joka hänen arvelunsa mukaan oli saanut hänen morsiamensa toivomaan sellaista, jota hän ei voinut täyttää. Hän alkoi sisimmässään sadatella ja kirota tätä miestä ja ilmaisi tunteensa hieman hienommin sanoillakin.
"Sellainen ihminen tarvitsisi, että hänet jätettäisiin kiihotuksesta oikeuden käsiin!" huusi hän säkenöivin silmin. "Jos minä ja vanhempasi olisimme tietäneet, että hän ahtaa päähäsi sellaisia ajatuksia, niin olisi hän jo kauvan sitten kadonnut niinkuin varjo! Sellainen ilmiantaja! Sellainen häpäisijä! Sellainen venäläinen nihilisti!"
"Syytät tätä kunnioitettavaa miestä aivan aiheettomasti", lausui neiti Riesemann rauhallisena. "Vakuutan kunniasanallani, että olen tehnyt tämän päätöksen itse, aivan yksin. Mutta Andrei Kurbatow oli kyllä se, joka minulle varottaen koetti ennustaa askeleeni seurauksia."
"Sellainen teeskentelijä!" lausui siihen herra Oswald Göbler. "Se oli vaan hänen viekkauttaan!… Luuletko siis, etten tiedä, mitä salaista lähetystyötä hän sinun kanssasi on tehnyt, miten hän on myrkyttänyt henkesi urkkivilla puheillaan, miellyttävillä sanoillaan, kielletyillä kirjoillaan, miten hän on sinun mielesi kaikenlaisilla utopioilla huimannut, silmäsi loistavilla valhekuvilla lumonnut, saadakseen sinut verkkoihinsa. Ja mitä en tiedä, sen voin nyt arvata, senhän kuulen nyt suustasi omin korvin! Voin arvata, kuka sinun aivoissasi on hautonut sellaisen koppakuoriaisen, joka nyt lähtee suristen lentoon, ja jolla on hivelevä nimi, neiti tohtori, tahi rouva tohtori!… Ole varma siitä, että me tunnemme sellaiset urkkijat, nämät pimeät sielun kalastajat joiden mertaan sinä olet joutunut!"
Herra Oswald Göbler osasi puhua vaikuttavasti, kauniisti ja hyvin, kun hän tahtoi, ja nyt hän tahtoi sitä. Hän käytti koko klubissa oppimansa puhetaidon, voidakseen seistä morsiamensa edessä tarmokkaana miehenä, voittaa hänet vaikuttavilla henkisillä aseilla. Taistelun suurena palkintonahan oli morsiamen pelastaminen pelättävän viettelijän käsistä!… Ikäväkseen sai pelastaja kuitenkin huomata, että hänen sanoillaan oli eksyneeseen naisparkaan pienempi vaikutus, kun mitä viettelijän sanoilla oli ollut. Neito jäi vakavaksi, kylmäksi ja kuunteli puhetta loukkaavan rauhallisena.
"Mitä Andrei Petrowitsch on minusta tehnyt, siitä voin häntä ainoastaan kiittää, sillä se ei ole mitään pahaa, vaan hyvää", lausui hän lopuksi. "Eikä sinullakaan ole syytä olla kiittämätön hänelle, sillä mikä on tapahtunut, olisi kuitenkin joskus tapahtunut, ja silloin usein vähemmin sopivalla ajalla ja vähemmin toivotulla tavalla. Andrei Petrowitsch herätti minut, ja minä olisin ennemmin tahi myöhemmin itsekin herännyt, tahi minun herättäjäni olisi voinut olla joku toinen. Joka tapauksessa on sinulla edessäsi tosiasia, jota syytökset ja uhkaukset eivät muuta eivätkä tee olemattomaksi."
"Pysyt siis lujasti päätöksessäsi?"
"Aivan lujasti."
"Oletko ajatellut sitä, että vanhempasi eivät siihen milloinkaan suostu?"
"Silloin täytän aikomukseni heidän luvattaan."
"Miten aiot sen tehdä? Olethan riippuvainen vanhemmistasi, sillä tarvitsethan elääksesi aineellisia varoja."
"Luulen tulevani siinä suhteessa toimeen. Mitä tarvitsen, tahdon itse ansaita."
"Lähtisitkö minunkin luvattani?"
"Sinunkin luvattasi!"
Herra Göbleristä tuntui hetken, kun seisoisi hän vähäjärkisen ihmisen edessä.
Hän alkoi kävellä edestakaisin ja miettiä.
Terve harkinta, kypsynyt mietiskely, perinpohjainen tutkiminen on aina hyödyksi. Tämä hyöty tuli varsin pian näkyviin.
Herra Göbler alkoi äkkiä nauraa. Hän nauroi niin lempeästi, niin anteeksiantavasti, niin isällisesti… Niin voi tällaisessa tapauksessa nauraa ainoastaan se ihminen, joka on täydellisesti rauhoittunut, joka on voittanut surunsa ja pelkonsa, joka on saanut tyydyttävän selityksen epäselvään asiaan.
Sellaisen selityksen oli herra Göbler nyt todella löytänyt. Hän tiesi nyt, että hänen edessään oli täysijärkinen ihminen, mutta että se ihminen oli — nainen, että hän oli lapsi.
Stella Riesemannin suusta oli ainoastaan nainen, ainoastaan lapsi voinut puhua. Se oli naisen mieltä, lapsen lörpötystä. Molemmat niin viattomia, niin ohimeneviä, niin helposti voitettavia! Tuli ainoastaan kärsiä. Tuli ainoastaan odottaa. Kyllä talttuu, kyllä unohtuu! Täytyy pahimpina hetkinä olla pitävinään asiaa totena, — kyllähän mielen muutos tulee itsestään… Se tulee viimeistään silloin, kun lähtö on käsissä. Silloin, kun Stella Riesemann tarttuu kädellään ovenripaan, lähteäkseen isän majasta. Hänhän olisi kivestä tahi puusta, ellei hän huomaisi, mitä hän kadottaa, mitä hän kevytmielisesti heittää luotaan ja mikä häntä sen asemesta odottaa! Hän ei olisi nainen eikä lapsi, ellei hän käsittäisi, että hän jättää jonnin joutavan syyn tähden Eedenin ja lähtee tyhjään korpeen…
Mutta niin pitkälle ei tarvinnut ajatellakaan. Lapsukainen Stella ei tulisi menemään ovellekaan asti. Hän kääntyy ennenminkin takaisin. Hänen edessäänhän on taistelu, joka käy hänelle yli voimain. Herra Oswald Göbler ei voi kuvaillakaan mielessään, että nainen ja lapsi Stella voisi vastoin vanhempiensa ja hänen kieltoaan ja vastustustaan saada niin tärkeätä asiaa läpiajetuksi. Ja ettei hän tulisi saamaan vanhemmiltaan lupaa, siitä tahtoo herra Göbler pitää huolta, jos sitä askelta ylipäänsä tarvitaankaan…
Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi hellällä, isällisellä äänellä:
"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin. Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."
Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja kysyi:
"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen heti, sillä minulla on kiire."
"Mutta — mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"
"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!… Oswald, ole suora ja tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"
"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa…"
"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta! Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun sinä et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin, että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä myöntymyksen sijasta kiellon… Oswald, sinä valehtelet!
"Mutta armas lapsi — —"
Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui:
"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua enkä toisiakaan…"
Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan, hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään. Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan…
Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi vuodeksi — en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi! Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"
Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse, vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan, tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.
Tähän päivään asti.
Tähän hetkeen asti.
Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.
Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen — se, että Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus, että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi, tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä ainoastaan naisena ja lapsena tahi — mikä on yhtä pelättävää — ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa — miesnaisena, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa häntä oman itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.
Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?
Ei.
Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta, vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen täyttämisestä mitään häpeää morsiamelleen, vaan itselleen. Omalle itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa, ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta, varjellakseen itseään ikävyyksiltä.
Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt, usvan tavoin puhallettiin pois.