Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen, jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi:
"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta vapaa — tästä hetkestä alkaen!"
Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan tällaista!… Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus…
"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme…?"
"Niin, Oswald."
"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme…?"
"Kaikille ilmoitetun…? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!…"
"Se on mahdotonta!"
"Miksi?"
"Tahdotko siis minut maailman edessä…"
"Maailman edessä… Se asiahan koskee etupäässä meitä, ei maailmaa!"
Herra Göbler painoi alahuulensa hammastensa väliin. Hän huomasi morsiamen silmissä jotakin, josta hän aavisti, että hän oli erehtynyt morsiamensa suhteen ja äkkiä hän muutti menettelytapaa.
"Se on mahdotonta, sillä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin mitään muuta…"
Ja herra Göbler kokosi ääneensä ja katseeseensa koko rakkautensa, eikä sitä ollutkaan sanan tavallisessa merkityksessä ollenkaan vähän. Herra Göbler voi vannoa, ja sen voi jokainen epäilyksettä uskoa, että hän rakasti morsiantaan, luonnollisesti niin suuresti kun se oli hänelle ja hänen kyvyilleen mahdollista. Hänhän ei voinut mitään sille, että häneltä vaadittiin enemmän, kun sivistyneeltä ihmiseltä on sopivaa vaatia…
Stella Riesemann astui jälleen hänen eteensä, asetti kätensä jälleen hänen olalleen ja katseli häntä sinisillä, nyt niin vastenmielisen pisteliäillä silmillään suoraan silmiin.
"Sanot rakastavasi minua, Oswald?"
"Sinä tiedät sen!"
"Rakastat minua yli kaiken maailmassa, enemmän kuin mitään muuta?"
"Niin, Stellani!"
"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani…?"
Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät taskukellon kultaisilla ketjuilla.
"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"
"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"
Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän oli yhä syvemmälle joutunut…
Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.
Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut, että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän suhteen kestäväksi — kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti pettää ja sokaista.
Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:
"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"
"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."
"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa… Annan sen sinulle, vaikka kyllä tiedänkin, mihin sitä tarvitset ja minkä päätöksen minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit tärkeitä päätöksiä!"
Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä, pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.
Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä loistivat.
"Jo riittää — siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, — mies, jolla on kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan… Hyvä on, en tarvitse enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava: Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin, kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."
"Sen tiesin", nauroi Stella.
"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan seuran… Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa — minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa, että he tekisivät aikeesi tyhjäksi…"
"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.
"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen kunniasta, se on halu säästää perhettä häpeältä, sen tytärtä perikadosta!… Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta epäsiveellisestä saastasta!…"
"Häpeä…? perikato…? epäsiveellinen saasta…?" Stella astui säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua sellaista?"
"Uskallan sanoa, ettei ainoakaan kunniallinen mies päästä morsiantaan, sitä vähemmin vaimoaan, useiksi vuosiksi yksin elämään suurten kaupunkien ylioppilasten säännötöntä elämää, että hän ei saata nähdä, kuinka hänen morsiamensa tahi vaimonsa rupeaa jonkun nokisen ylioppilaan rakastajattareksi…"
"Oswald!"
"Niin, uskallan sanoa, että jokaisen kunniallisen miehen velvollisuus on varoittaa vanhempia, joiden tytär on joutumassa sellaiselle tielle, uhkaavasta vaarasta…"
Syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä saattoi kuulla ainoastaan Stellan kiihkeän hengityksen. Neidon kasvoista oli hävinnyt jokainen verenpisara, hänen kalpeat huulensa liikkuivat, ikäänkuin etsien sanoja.
"Mihin perustat hävyttömät väitteesi?" huudahti hän viimein tukahutetulla äänellä.
"Hyvin luotettaviin ilmiöihin, jotka kaikki tuntevat! Kuka ei tietäisi, että sinä siihen siellä ylhäällä pyrit, että te ylläpidätte yhteyttä, joka jo aikoja sitten on mennyt yli soveliaisuuden rajojen, että sinä olet tuntikausia toveritta hänen huoneessaan. Sitä kauhistuvat jo talon palvelijatkin ja seuroissa se on tullut yleiseksi puheenaineeksi… Ainoastaan sokea voi vielä väittää, ettet rakasta häntä, ja juuri tämä, tämä siveetön rakkaus on saattanut mieleesi mielettömän aatteesi, että tahdot juosta hänen jälkeensä Pietariin!"…
Niin! Nyt oli herra Oswald Göbler heittänyt katkeruuden, joka oli jo kauvan aikaa ollut hänen mustasukkaisessa povessaan, syylliselle viimeiseen pisaraan asti suoraan kasvoihin! Aikaisempia epäilyksiään hän ei ollut antanut huomata, sillä toiselta puolen ei hän tahtonut uskoa, että Stellan ja Kurbatowin välinen suhde voisi muuttua todelliseksi, ja toiselta puolen ei hänen ylpeytensä sallinut hänen näyttää morsiamelleen, että hän, rikas ja kaunis herra Göbler on "sellaiseen siellä ylhäällä" mustasukkainen. Samalla lohdutti hän itseään sillä, että venäläinen ylioppilas lähtee pian pois, jolloin hän pääsee mustasukkaisuutta herättävästä painajaisestaan ja Stella viettelijästään. Mutta nyt, kun hänen suhteensa morsiameensa oli päättynyt, kun peljätty tapaturma hänen mielestään oli toteutunut, ei hän pelännyt enää liioittelujakaan, osoittaessaan uskollisuutensa unohtajalle hänen syntinsä ja antaessaan hänen tuntea täysin tuntuvasti vihaansa.
Ja herra Göbler voi mielestään olla täysin tyytyväinen vaikutukseen, jonka hänen sanansa olivat tehneet.
Sillä miksi joutui vahva neito yhtäkkiä niin suuresti hämilleen, miksi painui hänen kaunis, ylpeä päänsä alas, miksi katsoivat hänen vihasta leimuavat silmänsä niin apua rukoilevalla sekavuudella maahan, miksi haki hänen puhelias suunsa turhaan sanoja syytösten torjumiseksi?…
Stella Riesemannille riitti vielä voimaa ainoastaan siihen, että hän kehoitti syyttäjäänsä käskevällä käden liikkeellä poistumaan… Sitten vaipui hän hervotonna tuolille, piteli päätään ja mietti, mietti, mietti…
VIII
Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä kanssa. Herra Göbler oli nimittäin — rouva Riesemannin heikkona naisena heti syrjäyttäen — kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta.
Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa — luultavasti Göblerien seurassa klubissa — syönyt illallisen. Pian käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä työhuoneessaan.
Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta, johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.
"Opettajalle ylös!"
Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään. Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan lausumatta.
Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.
"Vai tahdot sinä siis — öh-öh-öh! — leikata tukkasi lyhyeksi, vetää miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin — öh-öh-öh! — kapakassa toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' — Öhöh-öh! ja uudelleen yskien: Öh-öh-öh!"
Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.
Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.
"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle mitään… Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla tuossa — hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa — mitään rikki. Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas…"
Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän armollista, iloista mielialaa:
"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni", jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!… Huomenna olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi — hän tulee tänne."
Stella vaikeni edelleen.
"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee — salli, että minä sille vielä kerran nauran sydämeni pohjasta!"
Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan pohjasta.
"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen taistelu.
Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen olalleen.
"Isä!"
"Mitä tahdot?"
"Isä, rakastatko minua?"
"Mikä kysymys!"
"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"
"Mutta lapsi —!"
"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen oppii jotakin!… Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan, pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi, joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen tekee työtä!… Ja vakuutan sinulle vielä jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!… Isä, salli minun lukea lääkäriksi!"
Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata — se olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta — ja hän voitti pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt alussakin:
"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"
"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi, jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta vapisevalla äänellä… "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon! Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!… Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua huonoille teille!"
Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja huusi sinne sisälle:
"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"
Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin päättävämpi kuin ennen. — —
Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden sanoman mieheltään.
Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen käsistään.
Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa, sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan vaatteiden kehän sisäpuolelle.
Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon; ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.
Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.
Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille, ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään puolelta!…
Molemmat olivat vaiti.
Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta sisarelleen hyvää yötä.
Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen, kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.
Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi lähellä ja kaukana.
Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut, että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea, kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna, pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.
Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan päätöksen.
Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa sydämeen…
IX
Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa. Oppilaan isä antoi opettajalle palkan — puuttuvaltakin ajalta — käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti koota tavaroitaan.
Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.
Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.
Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta, jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.
Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat, jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa, todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.
Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.
Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta heikkoutta, petollista haavetta vastaan… Andrei Petrowitsch tiesi nyt rakastavansa Stella Riesemannia.
Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan, huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.
Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan — se onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.
Andrei Petrowitsch näki unta — hän joka siihen asti oli kuluttanut niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!
Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään, hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa. Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita — niinä iltoina, jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa — niin voi häntä hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa…
Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean kätensä tervehdykseksi.
"Stella Martinowna, mistä tulette?"
"Puutarhasta."
"Näin myöhään!"
"Minulla oli puutarhassa tehtävää."
Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja tutkimaton kuin merenpohja.
"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."
"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"
"Pian myöskin hauskaa maatkaa."
"Lähdettekö —?"
"Lähden."
"Luvalla vai luvatta?"
"Luvatta."
Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean, märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.
"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"
Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin, että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä tapahtuikin.
"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin onnellinen…"
"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"
"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."
"Ja se tietoisuus —?"
"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin oppinut tuntemaan hänet."
"Ja vanhempanne?"
"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin rohkeaksi… Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi. Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."
Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista; niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle, hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.
"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella
Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen
sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch.
Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta.
Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."
Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa, äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten — sitten alkoi hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi — nauroi niin kauvan, kunnes kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi, muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa mitään — Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.
Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa…
Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.
He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen, mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen… Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä koittaa.
Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.
Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.
Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.
Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"
Enempää ei heidän tarvinnut tietää.
He käsittivät nyt onnensa arvon.
Ja he käsittivät nyt elämän arvon.
X
Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja kysyi:
"Missä olet käynyt?"
Stella vastasi:
"Kävin aamulla vieraissa."
Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:
"Kävin mieheni luona."
Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.
Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi veli aurinko voisi seurata jäljessä.
Ja katso, ne tulivat!
Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia, lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina akkunan luota herätti hänet…
Herra Riesemann läksi kaupunkiin.
Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada nähdä lähtijää.
Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.
Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä sitten Stellaa poskelle.
"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."
"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?" kysyi Stella nauraen.
"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi kuin mahdollista.
"Ja mitä itse käsket, äiti?"
"Käsken samaa."
"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti
Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy
Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"
"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"
"En tiedä."
"Kokonaan sinun tähtesi!"
"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!… Näet itsekin, äiti, se ei käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden! Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"…
Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti ovesta takaisin.
Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia vastaan.
"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"
"Niin."
"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan sinulle jäähyväiset."
Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta ulos — syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.
Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä tahtoneet mitään tehdä…
Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan, suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.
Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra — molemmat liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.
Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä, siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.
Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle muistuttamatta entistä uhkaustaan.
Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.
Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä, viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.
Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.
"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.
Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi hänet hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että hän olisi voinut näytellä purkajan osaa.
"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.
"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.
"Mutta minä rakastan sinua!"
"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä tärkeätä: minä en rakasta sinua!"
"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä jäähyväisiksi.
Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen, katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:
"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa. Elä hyvin, Oswald!"
Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:
"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä — ja minulle se ei tee mitään pahaa… Niinkö, Oswald?"
Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen vastaan vai hylkäsikö hän sen.
Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.
"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä. Ette ole pitäneet sanaanne!"
"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"
Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.
Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.
"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä, rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin myöntyväksi ja — ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna… Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani…"
"Sanaanne en enää luota!"
"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen — sanokaamme viiden — päivän kuluttua — viimeistäänkin viiden, kuuden päivän kuluttua — sillä olenhan isäntä tässä talossa…"
"Tässä talossa ei ole isäntää!"
"Odotahan toki hiukan!… Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti asioitaan!… Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan kärsivällisyyttä!"
Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:
"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään pannusepän tyttären jäljessä — huomatkaa se, herra Riesemann!"
Otti hatun ja poistui.
Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.
Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.
"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!…"
"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"
"Ja olet kuitenkin tehtailija!"
"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin tehtaan suuri väkipyörä.
Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkytti!
"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"
Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat aiheuttaneet.
Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen, syyllinenhän oli lähellä.
"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä sitten tullut ulos.
Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään kauheasti kiroillen.
Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.
Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.
Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra
Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.
XI
Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä — maanviljelyskoneet ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat, sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. — saattoi heidät tekemisiin tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja metsästysalueita.
Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!
Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa! Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän olisi voinut nuorelle Göblerille — ei hänen olisi pitänyt huutaa hänen jälkeensä:
"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä!
Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"
Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat vaikenevat siitä.
Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt ristimänimensä jälkeen pienen in'in, vaieta siitä! Varsinkin kun hän oli niin syvästi loukattu!
Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista. Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman sitä!…
Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä asiassa hänen edelleen.
Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun, että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:
"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa.
Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen
Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"
Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:
"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut herra Göblerin tahdosta."
Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!
Suurimmalla rauhallisuudella!
Mutta minkätähden siis?
Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle mieliksi?
Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!… Parempi olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty mereen, missä se on syvin…
Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.
Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.
Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.
Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!
Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies — lyöty ja murtunut!…
Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.
Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!
Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina — lähti Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa. Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut isän talosta!
Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit — monta sataa
ruplaa — ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!…
Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla
Pietarin junaan…
Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan. Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen, alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa ja lausunut: "Kävin mieheni luona!…" Mutta äkkiä herra Riesemann heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.
Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.
Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.
Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä, tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.
Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.
Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:
"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää tässä talossa mainitko hänen nimeään!"
Seuraavana päivänä — saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.
Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.
XII
Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.
Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä, joka vaati hyvitystä.
Ja lopuksi — hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!
Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään, sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja. Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta nousi raskas huokaus.
"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä, "to-todellakin!"
Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.
"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.
Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.
Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri. Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.
Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann kuitenkaan ollut valmistunut.
Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.
"Missä tyttäreni on?"
Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen huoneeseen, ja huusi:
"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"
Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja säkenöivät silmänsä.
"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä jyrisi alkavan ukkosen tavoin.
"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.
"Miksi."
"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."
Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä, riisti häneltä lopunkin maltistaan.
"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella olisi astunut väliin.
Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:
"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"
Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan
Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:
"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"
"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen tuolin lähemmäksi.
Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan, hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.
"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne, että voimme pian päättää."
"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.
"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"
"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt yhdessä elämästä?!"
"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä — kumpikaan ole tehnyt mitään pahaa."
"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"
"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti… Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne kunnia?"
"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"
"Hän on jo puolisoni!"
"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"
"Niin, sillä rakastamme toisiamme."
Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.
Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä edessä, ja hänen silmänsä loistivat.
"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.
"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu — kyllä", vastasi Andrei
Petrowitsch.
Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:
"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin hyvin suuttunut?"
"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja parta suun ympärillä alkoi väristä, — ja se parta oli lyhyessä ajassa käynyt lumivalkeaksi.
"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä tämän olalle.
"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.
Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:
"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."
Andrei ja Stella — he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."
Ja sitte vasta — vastoin tavallisia tapoja — hän antoi heille isällisen siunauksensa.
Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti — mutta hän teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän kysymättä…
Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.
Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan. Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta… Mutta sillä vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi raskain sydämin.
"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren parin pienessä pesässä ympärilleen.
Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.