"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".
"En ole kipeä — en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja kiiruhti askeleitaan.
Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden. Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"
Silloin höyry puhalsi toisen kerran.
"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään hehkui kiihotettu tuska.
"Minä jätän matkani toistaiseksi".
"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.
"No, sano sitten minulle —"
"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy — en nyt — tahdon — en nyt voi — olen niin —".
Höyry puhalsi kolmannen kerran.
Katsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan kysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin matkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli laivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri pyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta — —.
Olin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime aikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni nähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa. Minä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun paikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.
Mutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois rannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin matkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman tarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet vihollisten voimain valtaan —.
Niin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki muut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin sanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin tähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.
* * * * *
Koko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin muuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa. Mikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi, haihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat totiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.
Minä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin vaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen elämisen halunsa ja ilonsa.
Kuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli vielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen huojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka kumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen. Talojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä, niin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta voinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt ilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.
Kumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä oli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä, ja parhainta oli, että voin alkaa heti.
Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.
Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin, että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä. Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.
Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja siellä odottaa vastausta kysymyksiini, — niin silloin vihdoin viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.
* * * * *
Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin kotivuonoani pitkin kotia päin.
Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja tähystelevän laivan poistumista.
Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja, joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite. Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi, kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama — —
Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä. Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli lasissa pöydällä, jo kuihtuneen — se näkyi olleen siinä jo viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt rappiolle.
Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään. Koputin hänen makuuhuoneensa ovea — Holt makasi siellä sikeässä unessa. — Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä puolinukuksissa: "Mikä on?"
Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän virkkoi.
"Elina —?" kysyin — tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin kuulla vastauksen.
"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit", Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet, tuntuu vieläkin ruumiissani".
"Mutta — Elina — onko hän —?"
Hän katsahti minuun; "Ei — erehdyt — hän kesti sen taudin".
Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli — oli voittanut taudin. Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. —
Mutta tosiaankin — Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen miesparka!
"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.
"En."
"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne päin.
"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"
"On."
"Onko Elina noussut vuoteelta —."
Holt oli hetkisen vaiti. — "Hän on lähtenyt matkalle," hän sitten sanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.
"Matkalle? — — matkalle. — En ymmärrä sanaakaan."
"Niin — hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle — ja —."
"Matkalle? Mutta mihinkä?"
"Bergenin kaupunkiin."
"Ber —?"
"Hän on sisareni luona. — Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä," hän sanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi käyvän hänelle vaivaksi.
Holt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: "En käsitä Elinan käytöstä — se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle jotakin erinomaista — ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen henkensä oli vaarassa. — Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka tähden hän tahtoi täältä pois," hän lausui lopuksi.
Jätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi rappusilla tähystellen laivalle päin. "Tuollapa hän on," hän huudahti, kuin sai minut nähneeksi. "Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua odottanut!"
Astuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti kysyväisen näkösenä. "Oletko — oletko ollut tuolla Holtin luona?" hän vihdoin kysyi.
"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?" — Äiti toi sen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt pois.
"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi olla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa tuloasi. Olen niin häpeissäni."
* * * * *
Istuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä päässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei ollenkaan olisi kuulunut minuun.
Oltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien katselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei kumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi sana.
Vihdoin äitini sanoi: "Hän oli hyvin sairas." — Pyysin että hän kertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika seurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja rankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta mitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja päivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia enää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut kotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut kotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa hän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki ajatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle. Silloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut, että minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut tietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei mikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin höyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän vaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.
"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin esteenä," näin äitini lopetti; "ja ennenkuin hän meni, hän kertoi minulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen."
Minä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli sen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja merituulet kantoivat ne loitolle ulos — elävän luoksensa viehättävät äänet.
IX.
Muutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään Bergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren asuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun astuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: "Kuka siellä?" — "Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia." Kuului taas askeleita portaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut kotona, hän oli mennyt kävelemään. — Minne hän oli mennyt? Milloinka hän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.
Kuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin vakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut enemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille lähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen luonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta. Nuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla tunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne ovat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja epätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan samaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen ajelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa, johonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin tämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja johonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat yhdistetyt.
Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien, vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta, väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana, helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos merelle.
Lähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän kavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi tahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan mihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut aivan hänen lähellensä ja tervehdin: "Hyvää iltaa, Elina," hän kohotti päätänsä ja toisti koneentapasesti: "Hyvää iltaa." —
Kuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä taudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin, kun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään? Ei ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin syksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden pensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa ja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.
"Oletko tullut?" hän alkoi puhua. "Tiesinhän että tulisit, enkä kuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää sitä."
Hän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli hetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon hänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella, itseänsä soimaavalla äänellä: "Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla teille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni huumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä vuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne, jossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat minusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan — ei minulla oikeastaan ole halua tuommoisiin. Enkä ole siihen kasvatettukaan. Olenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa. Tämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi näyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki tuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina kyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä ainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla lukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta niin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut sinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa tarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että luulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni elää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii. Tuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti minusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä, ett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut uskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. — —
"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan, kuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en ajatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään, että tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli myöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan mieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että voit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle, että tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla ja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja lapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja kertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat johonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat laivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja niittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni, että jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt olevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten kaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt en voi tätä kestää kauvemmin. — Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli kaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin tullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin nähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi kuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin sinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin halunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen saavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa erehtyminen on paljon pahempi.
"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena, kuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä salata sitä. Mutta sitten sanoit — ehtoolla ennen kuin läksit, muistathan? — että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja että oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi antamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä mitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä mainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin että siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen ilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä — se ei ollut oikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku muutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa, ja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä olisit salannut jotakin semmoista minulta. — En voinut sinun lähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä mitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja tekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet unhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli Jumalan kiusaamista — en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui yhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin niin häpeällistä kuin tämän".
Kuin Elina näin tunnusti tekojansa ja usein itseänsä syytteli, niin hänen usein oli vaikea tukahuttaa itkua, joka tahtoi väkisinkin tyrskyä ulos, ennenkuin hän oli päässyt loppuun. Mutta viimeiset sanat luettuaan hän ei enää voinut hillitä itseään, hän taas itki noin katkeralla katuvaisella tavalla, jonka olin kuullut yhden kerran tätä ennen, ja jota nyt ymmärsin paremmin kuin silloin.
Olin jo hänen luoksensa tullessani tietänyt, eitä tämmöinen yhtyminen ei tulisi muuttamaan mitään, että kaikki olisi hukassa, ja kumminkin minä nyt tunsin, ett'en ollut oikein selvästi sitä ajatellut, että vast'edes tulisimme käymään toistemme sivu aivan kuin ventovieraat. Mutta nyt, kuin kuulin hänen itsensä sitä sanovan, oivalsin sen vasta oikein selvästi.
Olin nyt mielestäni semmoisen miehen kaltainen, joka on katsonut elämää vaan suloisen univerhon lomitse, jota nyt kerrassaan revitään rikki. Kaikki, minkä olin huomannut sen arvoseksi, että sen eteen sietäisi elää, kaikki, minkä koskaan olin katsonut tai aavistanut jaloksi ja ihanaksi, kaikki toivo, kaikki ilo, lähellä ja kaukana — kaikki oli kerrassaan hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tuon pettävän verhon takana, jossa niin monta ihanan välkkyvää tähteä näkyi houkuttelevan luoksensa, ja joka oli täyttänyt tulevaisuuteni valollaan ja loistollaan, sen takana oli nyt vaan harmaata, kylmää, koditonta — silmiensä edessä näkyi vaan sakea, liikkumaton usva, josta silloin tällöin vilahteli koko joukko kalpeita haamuja, jotka heräsivät tuntoihin vaan aavistamaan sitä elämää, jota ei ollut, kuin heidän kaipauksensa synnyttämä, ja jotka kohta tulisivat huomaamaan itseänsä petetyiksi, tulisivat edelleenkin hapuilemaan usvassa ja vihdoin häviämään ilman jäljittä, jäännöksittä. Tuo lempeä, kaunis, kirjava maailma, jota näemme onnen hetkillä, mihinkä se oli joutunut? Näin vaan kolkossa usvameressä laivahylyn, jota laineet hakata mäiskyttelivät kovaan kallioon, joka halusta tahtoi hävitä syvyyteen, vaan ei taitanut. — —
Voih! Silloin en luullut, että semmoisen tuskan kokenut voisi elää kauemmin. — —
Elina ei itkenyt enää, mutta istui siinä vaan alla päin ja katsoa tuiotti väsynein, toivottomin silmin eteensä. Vihdoin hän nousi, vaan jäi seisomaan, ikäänkuin olisi odottanut sanaa minulta. Olikin minulla kysymys, joka jo kauvan oli polttaen pyörinyt kielelläni, vaan jonka nyt vasta sain lausutuksi: "Oletko rakastunut toiseen, Elina?"
Hän ei heti vastannut ja kuin hän oli kääntynyt pois, en voinut lukea mitään hänen silmistään. Vihdoin hän vastasi omituisesti tuikealla äänellä: "Kenenpä luulet enään uskaltavan luottaa minuun tämän päivän perästä ja kuinka voisin luottaa itseeni?"
Hän jäi vielä sinne seisomaan, mutta käänsi silmänsä tyystisti pois minusta. Äkkiä hänestä kajahti leppeä, hiljanen, milt'ei epävarma ääni, joka oli aivan toisellainen kuin hänen äänensä oli kuulunut hänen vastatessaan minun kysymyksiini: "Voisitkohan milloinkaan", hän kysyi, "antaa minulle anteeksi sen, minkä olen sinua vastaan rikkonut?" Tuhansia ihania muistoja loisti vilahdukselta mielessäni tuon äänen kaikuessa, jota nyt kuulin ehkä viimeisen kerran.
"Kuinka voit sitä kysyäkään? Ymmärrän nyt hyvinkin selvästi, kuinka vähän sinä rakastit ja saatoit rakastaa minua, — ja sitä paitse: Mitä sinä sille mahdat, että — että nyt ei enään ole asiat kuin ennen."
"Kyllä! Olisi minun pitänyt tuntea itseäni paremmin. Mutta jos olen saattanut sinulle surua, niin nyt tiedän kylliksi, että se, joka on tapahtunut, ei ole tuottava minullekaan iloa vastaseksi iäkseni."
"Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle. Tiedän kyllä, että tämä kohtauksemme on käynyt sinun sydämellesi yhtä raskaaksi kuin minunkin."
"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. Semmoinen kuin minä ei voi katsoa kunnollista ihmistä silmiin enään. Ja jos ei se — niin, jos ei se estäisi" — —
Hän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin, tarttui käteeni ja sanoi: "Meidän täytyy erota, ja on parasta että se nyt tapahtuu — eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun täytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut — ja pettänyt itseni, niin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat niistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä. — Jää hyvästi!" — —
Hän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin katsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta vartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä hetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten aikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat, selvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista jokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas äkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä joutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan otsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen hienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä, ja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja kolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa ketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen sydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin, jota hän sydämestään olisi suonut. — —
Oli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun, tästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä häntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin ehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden lempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi minun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut minuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa ja huomaisi sen olevan toisen vallassa.
Kuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään. Tunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä, jonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; — Heittäysin koko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa tuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni näkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua halutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua — —.
* * * * *
Muutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa se minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli mielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten valossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät, iloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä raikkaalla riemulla.
Nyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma raskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn haju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä ja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen jäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.
Astuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan tunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista, jokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran olimme sanoneet "omiksemme." Istuuduin puiston istuimille, kiville, joilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa tuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa haihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen seurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan minua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin tuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet: "olet minun." Kaikki nuo suloset sanaset, joita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa, soivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy kuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui taas sydämeeni. — —
Jo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto tarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän suuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.
Käytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa, oli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin liikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta tarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: "Eikö asiat voi selvetä enää?" — "Ei" —
Menin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja loisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille ja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat vanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat tyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin suuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana välkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta riihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita kotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään siitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka olisi tulossa.
Mieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä samoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen loistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien "olevan sulosta elää." Varsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin kuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla "hyvää huomenta," ja "ilosta joulua." Muistin luonnon peittämät puut akkunan edustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien punertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka hiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan "ilosta joulua;" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta sisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään, istuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa tapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja kuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut koskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen asukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan kuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.
X.
Monta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä puoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa usein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä niissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että hän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä huomasin seuraavan "onnettomuuden merellä:" Kovassa myrskyssä viime viikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on herättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt kotimatkalla ———n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui veljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja Vang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin. Maakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja avuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat nyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.
Vaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen uutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen sanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien "tapaturmien" tapaan.
Kirjotin heti "patriootille" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen vastauksensa kuului näin:
"Kunnioitettava Herra!
"Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.
"Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani. Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi. Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta, kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus eikä kalan haju tunkeudu. — Holt oli tavallista rauhattomampi ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän kysyi. — 'Tietysti kotiin,' vastasin. — 'Lörpötyksiä. Jää tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle että Elinalle.' — 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta. Kyytimiehen olen saanut.' — 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.' 'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,' Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän katsoi ulos merelle. — 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.
"Siis purjehdimme rannasta. Elinan kädessä oli purjeiden jalusnuorat, Holt piti perää, minä istuin keskelle ja poika kokassa. Kauvan kulettiin onnellisesti. Ei oikeastaan ollutkaan mitään vaaraa purjehtia tämmöisessä ilmassa, kuin oli semmoinen veneenhaltia kuin Holt. Mutta eihän se ollut leikinlaskuakaan, ja vaiti ollen toimitimme kukin tehtävämme. Holt istui puoleksi kääntyneenä Elinaan päin ja puhui hiljaa hänen kanssaan. Minä voin kuulla vaan erityisiä lauseenkatkeamia, mutta ne minut kuitenkin saattoivat ajattelemaan. 'Nyt siinä asiat selvitetään,' he näkyivät vihdoin puhuvan suunsa puhtaaksi kaikesta, mitä oli ollut epäselvää heidän välillänsä. Kuulin Holtin vastaavan olevansa jo vanhemmalla puolen ikäänsä, ja 'että hän ei koskaan olisi uskonut eikä toivonut —,' seuraavia sanoja en voinut kuulla. Kuulin Elinan sanovan siihen: 'Sinun ei olisi koskaan, ei koskaan pitänyt salata tuota,' ja minä ajattelin: 'Holt kertoo tytölle kuinka rakas tämä todellakin on ollut hänen sydämmelleen ja minkä tähden hän ei koskaan ollut näyttänyt sitä.' Sitten kuulin Holtin myös puhuvan 'kihlauksesta,' sekä jotakin, 'jota hän ei uskaltanut' ja 'olla aivan varma itsestään.' Ja minä kuulin Elinan selvästi vastaavan: 'Ei, nyt sinä et oikein voisi uskoa minua enää, enkä sitä voi itsekään enää'. Vaan mitä hän tarkotti, sitä en tiedä. Huomasin myös Holtin usein punastuvan ja että hänen kätensä oli epävakaasti peräsimessä kiinni. Hänen silmänsäkin ilmottivat jonkunlaista hajamielisyyttä, eikä hän ollenkaan pitänyt vaaria tuulenpuuskauksista. Äkkiä näen aika vihurin lähenevän, musteni merellä, vaan Holt ei sitä huomannut. Minä huudan hänelle, hän malttaa äkkiä mielensä ja antaa käskynsä, tällä kertaa vielä ajoissa. Sama tapahtuu vielä kerran. Huudan hänelle: 'Nyt sinä purjehdit uhkarohkeasti, Holt!' Hän ei vastannut, vaan katsoi tarkemmin kotvasen aikaa. Nyt näytti siltä kuin ilma alkaisi laimeta, Holt puhui taas Elinan kanssa ja minä vaivuin omiin ajatuksiini enkä sen kovemmin tarkannut koko kulkuamme. Silloin poika äkkiä huudahtaa: 'Tuossa tulee —!' — Enempää hän ei saanut sanotuksi; kuulin vaan hirmusen viuhinan, näin maston katkeavan ja putoavan mereen ja äkkiarvaamatta tunsin itseni märäksi ja kylmäksi, olin vähällä tukehtua ja sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Kuin taas tulin tuntoihini, venyin kumpasetkin kädet kumoon menneen veneen laidassa kiinni ja tunsin käden tarttuvan kaulukseeni auttamaan minua ylös. Se oli Holt, joka jo istui veneen emäpuulla toinen käsi Elinan ympärillä, joka kalmankalpeana ja silmät kiinni nojasi häntä vasten. Poika oli myös taampana hyvässä korjuussa. 'Pysy tiukasti kiini', Holt sanoi, kuin oli auttanut minut ylös ja hellitti kättänsä. Siten istuimme hetkisen veneen emäpuulla etsien silmillä apua ja uskoen sielumme Jumalan käsiin. Holt näytti rupeavan käymään vähän epävakaaksi tuolla etupuolella, ja huomasin kohta, että alkaa hänelle käydä vaivaloiseksi pitää sekä itseänsä että Elinaa kiinni. Puhuin hänelle siitä, mutta hän lausui vaan: 'Pidä poikaa silmällä, jos voit'. — Katsahdin häneen olkani takaa. Hän istui miehen vakavuudella ja sylki merivettä suustaan, Samassa hyökyaalto töytäsi veneen kylkeen ja huuhtoi jääkylmää vettä päällemme; minä en hetkisen aikaan nähnyt enkä kuullut mitään, vaan koetin pysyä käsin veneestä kiinni. Kun sain silmät auki ei siellä enää ollut ketään etupuolellani! Huusin täyttä kurkkua merelle ja rantaan päin, vaan ääneni hävisi kuin lapsen huuto sekä myrskyn että aaltojen pauhatessa eikä siellä ollut mitään niiden päällä nähtävää, kuin tupruilevata veden huurua.
"Onpa kuin onkin kauheata nähdä semmoista! Suuri Jumala, sitä muistoa ei mikään voi haihduttaa! Sen minä sanon Teille, käypi vanhaksi sellaisesta ja elämisen halu katoaa kokonaan pois.
"Me kaksi, jotka olimme jälellä, jouduimme aaltojen ajosta tyvenemmille vesille; maalla oliat huomasivat meitä ja siten pääsimme siitä hengissä.
"Mitäpä minun vielä tulee sanoa? Voitte itse ajatella mieleni tilaa, kuin menin viemään Teidän vanhemmillenne tuommoista sanomaa. Äitinne silloin lausui jotakin, joka sittemmin ei ole lähtenyt mielestäni: 'Ehkä se kuitenkin oli parasta'. Täytyy tunnustaani, että olen itsekin ajatellut jotakin samallaista. Ei koskaan noiden kahden väli oikein selvennyt hyväksi. Pitäisiköhän minun olla tästä puhumatta? Mutta olettehan niin hartaasti pyytänyt minulta tarkkoja tietoja heistä. Niin, kummallistahan se oli, että eivät oikein sopineet keskenänsä. Elina oli kaikkein helläsydämmisin, kaikkein jalomielisin vaimo, kuin olen tuntenut, ja mitä Holtiin tulee — niin hän oli ainoa ystäväni eläessäni, uskollisempi kuin kukaan muu, ja hyvä kuin oli semmoinen hädän-alaselle. He eivät sopineet keskenänsä ennen kuin oli myöhä. — Kumminkin oli heidän välinsä paljon parempi nyt kuin ennen. He puhelivat lempeästi toisilleen eivätkä enää olleet niin harvasanaset keskenään. Voitiin kuitenkin huomata, että siinä oli jokin haava, joka ei voinut parata. Ja tuolla hirmuhetkellä, kuin Elina oli puoleksi tunnotonna Holtin sylissä, kuulin sanasen, jota en ole uskonut kenellekään, en Teidän vanhemmillennekaan. Kuin Holt huomasi, ett'ei tyttö sylissä voinut pysyä varmasti kiinni, niin hän sanoi: 'Elina, palauta mielesi, henki on vaarassa'. — 'Laske minut', Elina sanoi, 'on yhdentekevää, nyt ei kuolema ole raskas'. Hän ehkä puhui mielen huumauksessa; mutta olen myöskin ajatellut, että hän ilmotti salasen toiveen. — Ja hän, joka kerran sanoi: "Ompa sulosta elää!"
"Itsestäni on vaan vähä sanottavaa. Minua enite vilu vaivaa. Enkä tiedä mikä paino tuota rintaa vaivannee, josta en koskaan näy pääsevän. Minkäpä eteen nyt eläisinkään? Talo tuolla mäellä on tyhjä, en enää voi pistäytyä sinne näkemään kahta hyvää ihmistä. Eihän elämä ole minkään arvonen, kuin on jäänyt yksinäiseksi. Tahdon tunnustaa Teille asian. Ovathan ne hyvät nuo yleiset aatteet ja harrastukset, Mutta ne ovat ihmeen kylmäkiskosia seuralaisia, kuin on tullut vanhaksi. Suoraan sanoen: Kun ei ole mitään muuta elämässä harrastettavaa, niin tunteepa itsensä niin köyhäksi ja hylätyksi, että mielellään antaisi sydänverensä, saadaksensa edes yhden, jota rakastaisi ja joka antaisi rakkautta takaisin. Se on se elämänkokemus, jonka panen testamenttiini".
* * * * *
Kaikissa niissä kirjeissä, jotka olet näinä vuosina lähettänyt minulle, palajat aina yhteen ja samaan kysymykseen: Kuinka se on mahdollista, että minä voin tyytyä elämään tämmöisessä syrjälaaksossa ilman mitään muuta työnä, kuin parantaa sen asukkaita heidän kivuistaan. Onko tämä semmoinen tehtävä, että se voisi olla koko elämän täytteenä ja tarkotuksena? Mistä yleensä saan poltto-aineen pitääkseni vanhan uunini lämminnä. Mikä tekee, että voin tyytyä tähän ihmiselämään? Eikö kaipaa päästä suureen, avaraan maailmaan, jossa löytyy ihmisiä, jossa eletään, jossa tehdään urho-töitä, jossa ajatellaan ja runoellaan?
Vastaus on siinä, jonka olen kertonut. Olen muistanut erään Elinan lausuman sanan: "Sitten tahdomme muistaa niitä, jotka kivulloisia ja surullisia ovat". Katso, jos on saanut tämän silmiensä eteen, ja jos on tahto ryhtyä siitä syntyvään työhön, silloin on kaikkialla paljo, kauhean paljo suuria elämän tehtäviä.
Mistäkö saan lämmitys-aineeni? Noh, eihän sitä aina lienekään niin ylön runsaasti, ja uuni usein uhkaa kylmetä. Kohtaloni välistä näyttää päivän valasemain pilvenhattarain kaltaiselta: ne syttyvät ja hehkuvat hetkisen länsimaailman ihanassa loistossa, vaan niiden päivästä saatu valo hälvenee pian ja kohta ne liitelevät harmaina ja yksinäisinä eteenpäin. Mutta kuitenkin: myös minäkin, joka elämän pelissä voitin ja kadotin, olen kumminkin saanut kokea tuon, olen toki hetkisen nähnyt, minkälainen elämä suurimmassa ihanuudessaan voipi olla, olen huomannut, että se on sen tuskan arvonen, jolla sen maksamme.
Kaipaanko? Kyllä, mutta en suurta maailmaa ja sen häärimistä. Minulla on omat mielenhoureeni. Istun välistä tyystisti katsellen länteen päin, johon päivän valo hävisi, vaikka tiedän auringon jo laskeneen. Todellakin, kyllä kaipaan päästä noihin kaukaisiin länsiseutuihin, ikään kuin maailman koko ihanuus asuisi siellä. Kaikki minusta vielä tänäkin päivänä tuntuu täällä vieraalta. Nämä kylmät talvet tuikkavine tähtineen eivät minun mieltäni viehätä. Nämä kuivat, päivänhelteiset, lemuttomat kesät, — en minä niitä tunne, en minä niitä rakasta.
Välisti kaipaukseni kasvaa niin, että oikein sydäntäni ahdistaa ja vereni käy tautikuumaksi halusta päästä noille länsimaille, joissa ilma on kostea ja joissa puista ja ruohoista nousee niin ihana kesälemu. Kaipaan noita rajusti kohisevia jokia, noita hienoja, tuoreita, vihantia nurmikoita, noita synkkiä hongikkoja, noita pieniä valkeiksi maalatuita talosia yrttitarhoineen ja ruskeine polkuineen laaksojen läpi. Kaipaan noita korkeita vuoria, joill' on lunta huipulla, tuota meri-ilmaa, noitten pitkäin, kesäaaltojen hiljasta loisketta sekä niillä kiikkuvia venheitä. Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria tavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista. Kaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet luovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että kaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja vanhanaikusta virrenlaulua.
Niin, välisti voin tuntea polttavaa kaipausta, kalvavaa halua päästä vaan kerrankaan katsomaan, kuulemaan, ihastumaan ja ilotsemaan kaikesta tästä ihanuudesta — ja kuitenkin tiedän, että kaikki on vaan mielen-houretta.
Kaipaan pientä elämän palasta, joka on mennyt maan poveen!
Jos tulisin sinne, niin tahtoisin istua haudan luona ja tuntisin, että kaikki, jota kaipaan, on hävinnyt. Maltan mieleni ja muistan, että kaikki, jota niin hartaasti haluan, on haudattu menneiden aikojen jääkylmään syvyyteen. Katson taas länteen päin ja näen unta, että nuo ruskottavat pilvenhattarat ovat tulleet niistä maista, joissa kevät ikusesti vallitsee, ja että ne tuovat minulle tervehdyksen siitä ihanuudesta, jota kaipaan ja joka ei koskaan ole häviävä.