V.
Siinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi mieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin pilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon tulvailevista säteistä.
Nyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän valasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja väriänsä.
Kun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei ollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka kylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko tämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun mieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt häntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.
Mutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan voinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.
Jo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi minussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että hän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja sitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli sanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina sanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.
Kysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.
"En tiedä", hän vastasi; "luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa häntä".
Oli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista ulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli huoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään, vaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle kätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi: "toivotan sinulle onnea". — Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä muuta sanoisin. Vihdoin kysyin: "Oletteko siitä pahoillanne, Holt?"
"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet asiasta", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. "En koskaan ole kuullut muuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille niin paljon hyvää, kuin mahdollista".
Tämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei milloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta eikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin saanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä kuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja kelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin mielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.
Oli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua mitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada puhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin olisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina kirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.
Kuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:
"Ei, sinua hän ei pidä pahana".
"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?" kysyin.
"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano minulle, mikä se on".
Minä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.
"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule hänen siitä kuolevan".
Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään, joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.
Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, — hänen lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai tavarahuoneeseensa.
Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä, niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä hänen omille olopaikoillensa.
Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien, köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä, suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta, petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla. Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.
Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.
Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään minulle kuinka hän piti kirjojansa.
Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa. Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja, sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja ranskan kielistä.
Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa. Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin. Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja minä jätin hänelle hyvästini.
Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.
Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan; tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan.
Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä, kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka erottivat heidät toisistaan.
Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole sinulle". — Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä", oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen, ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu tarpeen.
Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli hyvin ihastuttanut häntä.
"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä kysyin.
"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa; mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.
Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan. Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö sinun mieli suostua semmoiseen tarjoukseen?"
Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla semmoisessa ammatissa ja vastasin, että työ ei minua pelottaisi.
"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi hän" — Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen — "tahtoo sekaantua meidän asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä — tahdoin… Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".
Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun —"
"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista; mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin sitä välttää — — on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan pakotettu".
Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus. Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.
"Niin — minä — olen —" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan
Elina ei sallinut hänen jatkaa.
"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa; mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä; hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän omituinen katse.
"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista", hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan hänen vallassaan hylätä se".
"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta", sanoi Elina, nousi ja meni ulos.
Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan: "Ooh, minun olisi muistaa —". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.
Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä oli niin tukala.
"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.
"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" —
"Hän on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi. Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.
"Mutta sinä —?"
"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet — ja jommoiseksi hän, luullakseni, parhaiten tahtoi minut".
Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi, "onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, — mitä semmoiset tahtovat, sitä he tahtovat".
"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"
"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta sitten —".
"Noh, sitten?"
"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos ensin tuli Holtissa näkyviin".
"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia. Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan päästä hänestä".
VI.
Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka näkeminen oikein säälitti. — Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias. Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani harvoin.
Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää. Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia, kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.
En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut, Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään". Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. — Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina hänestäkin ankarat päätökset.
Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies", hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista pilkkaa" — ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen silmiinsä —; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".
Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut sopia hänen kanssansa.
Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.
Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet "pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä mahdolliseksi.
Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.
Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin, ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa. Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän. alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata, että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen, tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.
Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen sanan.
Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.
Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. — "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi. On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, — hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", — hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi — "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".
"Ihmisvihaajaksiko?"
"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"
"En tiedä —".
"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään —. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden, silloin on jo paha merrassa".
"Niin, olen kyllä nähnyt —"
"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain on vapaudenpuolustaja".
Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin, ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia. Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin asioihin — ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo — tietysti ivalla, ymmärrättehän —: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta', tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän vaan ei tahdo tunnustaa sitä. — Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin savuakaan".
Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini. Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.
"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan — anteeksi — en muistanut — olettehan — hm —"
Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.
"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, — lapsetonna — se on usein surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin tyttö jättää hänet".
Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin — että — että —". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut saattaa hänet jättämään —
Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan — ettekö koskaan ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se on tullut Elinasta."
"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä tiedän, että hän rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista, niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä, kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa; mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja — ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa. Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa — ja luulenpa, ett'ei Elina ole sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä, jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin — niin — kuinka sanontaan — vilpitöntä — kuin hänen ilonsa. Hän ei tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa, iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä. Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan entisellään. — Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen, hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään; mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna — hän näytti eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin; sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt jälleen. — Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"
Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä. Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin ankarasti salasi tunteensa Elinalta.
"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka lähtisi ulkomaille". — Minä tiesin sen. — "Niin, ja minkä tähden? kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso sinne päinkään, missä Elina on".
"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista, siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.
Mutta Vang jatkoi: "Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette koskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä".
Sitä en voinut kieltää.
"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä kaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista omaa kotia".
Minulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.
"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut seuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen, että hänen tulisi jättää Holtin koti. — Niin se on. Näyttääkö tämä kaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta".
En sanonut mitään siitä. "Patriootti" oli hetken vaiti, ja sitten rupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä "valtiolliset harrastukset" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja ajattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että "patriootti", jättäessään minut hyvästi, ylisteli minun "vilkasta yleisten asiain harrastusta".
VII.
Joku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos kävelylle — emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.
Muutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista laaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat, ruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät villavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan jalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen läpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko luikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea pienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät huurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää äkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan valon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä herättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan eikä minkään kevään ja kesän.
Astuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja sanoi: "Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle: Ei ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona".
"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?"
"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle vastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan toimitatte".
"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista, enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista kohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun sievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista".
Elina tähysti hetkisen maahan. "Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen luonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä hänelle kunnioitustasi".
"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies".
Elina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän sanoi: "Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko elinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen pienen seudun lääkärinä?"
"Saattaisinpa kyllä — ainakin jälkimäistä", vastasin avomielisesti.
Elina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti miettimistä. — "Luemme niin monesta suuresta asiasta" — näin hän alotti taas —; "sinusta olisi toki pitänyt tulla jotakin parempaa —". Hän pysähtyi.
"Mitä tarkotat?"
"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä — siellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, — missä ihmiset ovat toisenlaisia —".
Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui hänen päässänsä.
"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.
"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua vakavasti silmiin.
"On se tavallansa yhdenlaista — ei ulkonäöltään —".
"Mutta täällä ei ole ketään joka — joka — en taida sanoa, mitä tarkotan, vaan — täällä ei ole ketään, joka" — hän mietiskeli hetkisen etsien oikeita sanoja — "joka huolii siitä paljosta" — hän oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat olleet hänelle vaivaksi — "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".
"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia. Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta elämää".
"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla suurempia ja suurempia — suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. — Tiedätkös, olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää minusta, joka olen aivan kaikkein muitten kaltainen".
Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut selittää.
Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.
Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman mainioissa urho-töissä.
Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella, joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista, isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on altis työhön ja toimeen.
Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä; vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies. Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut uskomaan — ei että hän on vapauden puollustaja —, mutta kyllä sen, että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen, sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa sanoessaan…" — Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.
"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin tarkasti kuunnellen.
Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen vähän arvellut.
Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun. Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.
Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta, että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.
Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo. Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"
Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En — vaan olen — väsyksissä — luulen —". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän, Elinani — olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi asioita?" — Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.
"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi. Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän asukkaiden kesken.
Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi, kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".
Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan —, mutta tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. — Ja minun olet — eikö totta?"
Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. — Kerran toisensa perästä hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili, nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen ilkimys?"
Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.
"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä koskaan sitä enään näe. — Tule, istutaan, niin saat kuulla. — Olen tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy. Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen purjevene — en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa. — Se se nyt on sinun ja minun linnamme".
"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi onnellista".
"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".
Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia — he eivät voi olla syyn alasia — — voi, voi, kuin saattaisin oikein tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia! — — Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni — kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, — mutta tahdomme mennä kauvas täältä". —
Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään; en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies, itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko elämän ajaksi.
Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru, jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin, sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.
Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään mieltäni — en voi antaa sen olla — onpa se tyhmää, mutta —", hän katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun pitäisi".
Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään, katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä —", mutta siihen hän sen taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".
Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä, tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa edestä semmoisena, kuin on oltava. — — Muutenpa elämä olisikin aivan hirmuista — —"
Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. — En ollut koskaan ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä sanoisit semmoista minulle. — — Niin kummallisesti käy", hän lausui mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein, ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".
"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".
"Ne, jotka kuuluvat yhteen — —? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit rakkaudesta?" hän kysyi.
"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".
Hän hymyili.
"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua —".
"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel —".
Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.
"Minä tulen sinne mukaasi".
"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.
VIII.
Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa? Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt ollut semmoinen, hän itse sanoi. — Oliko hänen vanha rakkautensa kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään; oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja kesti myöhään yöhön.
Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se, jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna. Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.
Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli. Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.
Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa, näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".
Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset valmistukset.
Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli koko seutukunnan puhuteltavana.
Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut, en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen, jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä. Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä selville hänen luonteestansa.
Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.
Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva? Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.
Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.
"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne —".
"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta kumpaisellekin osakkaalle?"
Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole hirmusta?"
Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.
"Jumala varjelkoon — sinäkin!"
"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän — mies tai nainen — voi olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä tehdä jonkun toisen onnelliseksi".
Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En tiedä — olisiko — olisiko hyvä — kaikille — olla — olla tuo toinen".
Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?
"Mitä tarkotatte?"
Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä —".
Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".
Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään. Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen epäluulosta. — Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. — Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut hänen ajatuksensa.
Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.
Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt puhuit?"
Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi; muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut. Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti mieleeni.
Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"
"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".
"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa —".
Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"
Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri huultaan.
"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani — voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei — ennemmin terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun syömä onni".
Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli kuuma ja vapisi. — "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi", kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota nyt kadut?"
"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä. "Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti kiivastueena ja nousi.
"Mutta Elinani —".
"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, — kuin sinä sen tiesit, että —". Hän ei saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä ja Elina istuutui taas tuolille.
Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna, olen siellä".
Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran. Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!
"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi minua rannalle päin.