JUNAVAUNUSSA.

Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.

He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.

— Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.

— Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.

— Niin minäkin ajattelen. Mutta – – – Sht! Eihän siitä saa keskustella.

Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.

— Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen puolue —

— Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen puolue —

— Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.

— Minä tahdon, että suomenkielinen väestö — Nyt kävi heidän keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi eivät tahtoneet liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä ja sopivat, että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä otettaisi esille.

Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen eduskuntalaitoksen uudistamisesta.

— Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.

— Miksi niin?

— Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?

— Sinä tarkotat —

— Minä tarkotan —

Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni, koska sen toinen niin vaarallisena piti.

— Mutta mistäs me sitten puhumme?

Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.

Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.

RUNOTTAREN KOSIJAT.

Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan.

Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen realistiset kosijansa.

— Mitä laulat? kysyivät he.

— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.

Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat häntä säälien silmiin:

Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen ajastasi.

Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:

— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.

Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman, ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä — naisistakin.

— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän toki itseäsi hiukan.

Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua. Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi kummastuneena kosijoihin.

— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä näin?

Mutta kosijat sanoivat:

— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme, sillä se näyttää niin kovin vanhanaikaisen haaveelliselta. Onkos laita nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin mikäkin metsän neito!

Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä viivottimella tasottelivat.

— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.

Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti punastuen:

— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos, tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.

Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen. Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi sentähden päättävästi:

— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan naiset.

Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:

— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän nähtemme.

Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski silmäluomensa alas ja sanoi:

— Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.

Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan, kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä toimitus päättynyt.

— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja vaatimattomalta.

Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun purskahtaa.

Mutta kosijat sanoivat:

— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti ovat liiallisesta romantiikan tilaisuudesta sumentuneet, olemme me ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.

Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.

Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.

He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi. Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan vasta-alkajille.

Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.

— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.

Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita, uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa paremmin kuin olemalla oma itsensä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti, — ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".

He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.

Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:

— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.

Mutta jänikset sanoivat:

— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me hänen metsäpoluillaan.

HALLA.

    Suot on suuret Suomenmaassa,
    rimmet sekä nevat.
    Suomen soilla hallan immet
     öisin karkelevat.

    Noin ne laulaa hallan henget:
    "Heilu, — heilukaamme!
    Kukkii viljat vainioiden,
     tähkät täydet saamme.

    Meille heilii hengen laihot,
    meille miesten mietteet.
    Suot on suuret Suomenmaassa,
     liejut sekä lietteet.

    Suo on Suomen sydämessä,
    viluinen ja arka.
    Kunis ei kuulu kuokkijata,
     sinis ei siitä sarka.

    Kukat kasvaa Suomen suosta,
    kamalat ja kummat.
    Sumut nousee Suomen suosta
     myrkylliset, summat.

    Peittää päivän paistamasta,
    pilvet sit’ ei peitä.
    Kansa vaisu vaeltaapi
     virvatulten teitä."

    Noin ne laulaa hallan henget
    Suomen sydän-soilla,
    noin ne heiluu hallan henget
     Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Kansa raukka rakentaapi
     kansalliset kaiteet.

    Vihurit ei viljaa kaada,
    lyödä voivat lakoon.
    Kamalampi hallan kanssa
     käydä tasajakoon.

    Saat sa pivoon korren tyhjän,
    toiseen torajyvän.
    Kuka rakas rakentaisi
     hallan muurin hyvän,

    ettei tuhmuus, tunnottomuus
    yöllä yli hiipis,
     ettei hengen tähkäpäitä rivo koura riipis.

    Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Meit’ on monta, monta.
    Kukin hoitaa toimensa,
     ei yhtään toimetonta.

    Puhallamme miesten poviin —
    itsekkyys syö aatteet.
    Nakerramme naisten mielet —
     jätämme vain vaatteet.

    Vallan haluun vaihdamme
    me edistyksen enteet.
    Elon huoliin hukutamme
     monen miehen jänteet.

    Mukavuutta muille suomme,
    nautintoa hiukka,
    itse imarrustakin,
     jos tulee tuiki tiukka.

    Tuhmuudella tuon me lyömme,
    pahuudella toisen,
    kansan nimellä kukistamme
     miehen minkä moisen."

    Noin ne laulaa hallan henget
    Suomen sydän-soilla,
    noin ne heiluu hallan henget
     Suomen rapakoilla.

    Kunnahilla kultaviljat,
    tieteet sekä taiteet.
    Ah, te armaat, vienot, lujat
     kansalliset kaiteet!

    Kuinka vähän autatte
    te vastaan Suomen hallaa,
     kuinka teidät helposti myös vihur' vieras tallaa!

    Aik’ on ylös yksilöin,
    ei monet maata nosta.
    Monen kanssa kohota
     ei koskaan rapakosta.

    Monet kaikki kaatavat,
    miss’ yhdet voivat seista.
    Monet koskaan rakenna
     ei kansaa pirstaleista.

    "Vaan ne vastaa hallan henget:
    "Heilu-, heilukaamme!
    Suo on Suomen sydämessä,
     meidän on tää maamme.

    Kuinka yhdet seista vois,
    kun paikkaa ei, mi kantaa!
    Suomen suossa hyllyvässä
     ei oo saarta, rantaa.

    Ohut, hieno sammal vaan
    ja alla lieju musta,
     siin’ on Suomen viljelys — ei mitään pelastusta.

    Missä jalan maahan poljet,
    siinä puhkee kuori.
    Suomen suohon uponnut
     on moni haave nuori.

    Hento Suomen sammal onpi,
    hallan vaan se kestää.
    Liiku hiljaa, jos sa tahdot
     tapaturman estää!"

    Jos ei kestä Suomen suo,
    me kukkuloille noustaan.
    Tulkoon tänne jokainen,
     ken jännittää voi joustaan!

    Mies, mi yksin seisovi,
    on maa ja valtakunta.
    Häntä vastaan tarvitahan
     paljon hallaa, lunta.

    Kuoltava jos kunkin on,
    niin kuollaan kukkuloilla.
    Lumeen kuollaan kukkuloilla,
     lokaan Suomen soilla.

    Suomen sumut päivän peitti,
    pilvet sit’ ei peitä.
    Siksi täällä tarvitahan
     säilän säveleitä.

YLEINEN MIELIPIDE.

Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.

Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa, juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.

Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla.
Kysyinkin häneltä sentähden heti:

— No, mitä uutta?

Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen oman mielipiteensä.

Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.

Maalais-ystäväni heristi korviaan:

— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?

Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan luonnollisesti:

— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!

Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.

Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:

— Niin ketäs te sitten olette tavannut?

Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies, joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli olkainsa:

— Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä mieltä, että —

Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään.
Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:

— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän vastalauseensa huomisissa lehdissä.

Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja! Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian parilla sanalla valaista.

— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.

— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?

— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.

Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:

— Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi viitsisi tikkua ristiin panna?

Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä maalaisserkkuun. Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?

Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin verrattain tyynesti:

-— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.

— Kuinka niin? kivahti tuttavani.

— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei muodosteta mitään mielipidettä.

— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.

— Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvolsuuteen tehdä mielipiteensä niin yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä, on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.

— Eikö oikeus —?

Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari, joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks ei? Siksikö että hän ei julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään asian puolelle? Koomillista!

Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla innolla.

— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta, taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti kiinni. Kolmatta ei löydy.

— No, no – – – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te – – –

Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin ylpeä:

Rakkaat sanankuulijat! Te riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille, mitä yleinen mielipide asiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän vielä tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä ja ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu, on hän jo valmis yleisen mielipiteen nimessä huijaamaan kuoliaaksi kenen tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan väärin vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin pontevampaa toimintaa, — erittäinkin kun ei koko asia koske häneen. Huomenna on hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas täytyy muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään mitään toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he myös aina tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni maalaisenkin mielipide. Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän väittää suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä. Niin harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan erkanisivat.

Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut. Kuitenkin näytti tuttavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin kohteliaasti jäähyväisensä maalaiselle ja vei minut sitten eteiseen:

— Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin, ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin yleinen mielipide.

Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui maalaisserkku siellä synkkänä kuin ukkospilvi.

— Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.

— Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.

— Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin on kohdeltava eräänlaisella arvonannolla.

— Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös kohdeltava arvonannolla.

— Hän! Maalaisserkku sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään parempaa ole?

Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän vihelsi ja löi vihaisesti näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.

— No, mikä nyt?

— H—tti sentään! Unohdin taas, että olemme Helsingissä.

Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun tuttavan, tervehti ystäväni häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.

IV.

NINIVEN LAPSI.

Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.

Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen runoilijani laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden puhetta kuuntelemaan.

Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne ja vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli, vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja salamoi Herran viha.

Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona, joka tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä, joka hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki nämä kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat, mutta enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.

Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi hän ja otti häntä kädestä kiini ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.

He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita. Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna, sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen sielulleen kalleinta kalliimmaksi, Mutta hän oli siivo ja sivistynyt mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.

Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen: "Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin yksi pelastuu; kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat." Hän otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. — Mutta Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."

Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä. Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerällään erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva. Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt ja hän huusi katkerasti katuen Herran puoleen.

Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut, hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat, että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.

Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta ei kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään puutarhan kolkkaan seisomaan.

Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään, miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä päivää.

Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet, luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli kohdannut.

Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä, jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko matkaansaattaa.

Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat, ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin, että se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.

Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa, joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin että puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä, niin että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.

LEMMINKÄINEN JA POHJAN NEITI.

Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?

Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen. Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti, ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen ammuttava joutsen Tuonelan joelta.

Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:

— Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.

Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen sanoi. Mutta vielä valkeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä hengin vuoteeseen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt, ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat siivet ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä. Heti sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla käytiin häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili rauhallisesti kuin lapsen.

* * * * *

Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:

— Pohjan neiti, minä rakastan sinua, Tahdotko olla minun omani?

Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:

— Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?

Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen polvensa vavahtivat. Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.

Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

— Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi minä en huoli enää.

Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle kävijälle ja sanoi:

— Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun tyttärelleni.

IKILIIKKUJA.

Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut niin lukkoja kuin vikatteitakin, mutta hän hän oli viime aikoina käynyt niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

— Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta näissä meidän pienissä oloissamme, — aivan mahdotonta. Mutta oli toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja vikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

— Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi ja samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen, Eikä lopuksi jäänyt ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi, vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen mökki kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti ja jälleen pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden ihmisten armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja kiroukseksi, uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa ja toivoi ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä. Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille, niin että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että Antti oli nuoren poikansa erämaahan vienyt ja sitä yleisesti kovin paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin, joita pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin poika. Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut. Niin matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa eräänä kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että he tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa hänestä kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän vaan ymmärsi, että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis ensin jyrkästi kieltäen.

— Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan, ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan:

— Jos poika itse tahtoo …

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän kuuli, että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

— Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja. Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

— Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän sekä näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan, tunsi hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta pajasta päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä, kuten ennenkin ja takoi. Kun hän näki poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla, nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

— Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

— Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten ja kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

— Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.

LAULU VUORILAMMELLA.

Kuka ei olisi kuullut tarinaa miehestä, joka tahtoi mitata pohjatonta järveä? Hän laski luotinsa yhä syvempään ja syvempään, kunnes vuoren ukko vihdoin vihastui ja varotti häntä äänensä jyminällä. Silloin säikähti hän niin, että hän tuli hulluksi.

Oli toisiakin, jotka eivät tulleet hulluiksi, vaan vetivät laskinluotinsa koreasti takaisin venheeseen ja soutivat kiireesti maihin. Minä luulen melkein, että näitä jälkimmäisiä oli enempi.

Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko vei heidät." Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua, taikka oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.

Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa venettä eikä miestä.

Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:

Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini veden vellovan syliin; minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.

Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin, sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä säkenöidä.

Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää pilkkoisinta pimeyttä. Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä, peittää sen itseltään ja muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet. Kaikki he tahtovat valon orjia olla.

Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.

Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla pimeyden kuninkaita.

Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta, joka loisti pimeydessä.

Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.

Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.

Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin niin tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä sammutettaisiin. Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä sammutin taiteen eikä myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin minä heti paljon valoja.

Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut. Muutamat niistä palavat vieläkin.

Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja sitä vastassa radikalismi —

Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi, muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki ja ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.

Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.

Miksi?

Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen.

* * * * *

Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.