VIII.

Aviovaimo ja rakastaja.

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.

Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää levähtämään mihinkään.

Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä rakastanut, ei rakasta häntä nytkään — jos on elossa — ei muistele häntä tuolla toisessa maailmassa — jos on kuollut.

Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut — jossain Szeklien rajalla — ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle, että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siinä rakkaudessa kuoleva.

Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen, päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.

"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä — löysin sinut!'"

Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä hän tiedusteli kaatunutta.

"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä, jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan toisella kulmalla — siellä hän on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa".

Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen, kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.

Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa. "Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.

Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.

Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli ystävännekään?" — niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"

Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut, lumi oli peittänyt maan.

Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri, summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä, ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka monta tuohon oli haudattu?

Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on kadonnut.

Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! — Niinkuin kuuman lähteen ympärillä — vaikka joka paikassa on talvi ja lunta — kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on päässyt valtaan iäksi! — niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! — "Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti, mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.

Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti. Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli haudattu — hän oli haudattu, vaan elossa — hän oli vankitorniin haudattu.

* * * * *

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.

Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.

Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä — hänen vaimonsa,

Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä. Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.

Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa. Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi — missä vaan hän muita naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta — ja monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"

Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä, murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu oli niin elävästi painanut siihen — silloin pakolainen kavahti ylös vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt, ja läksi vaimoansa tapaamaan.

Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä, puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie hulluuteen.

Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin, todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä — ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!

Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä; jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade, syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi, talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen, ruumiilleen voimaa antoi — yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään — taikka: että hän kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä — taikka: että hän kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä. Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä — ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan kuulisi! — Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!

* * * * *

Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt vaimonsa.

Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.

Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle — oman kotinsa edustalle.

Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"

"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."

"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja istahti portin viereen kulmakivelle.

Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen, suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.

Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan — vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella, rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.

Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun; kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli — ei kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. — Se nainen oli hänen oma puolisonsa!

Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.

"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu, joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää tuolla tavalla — ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin juonteesta juonteesen!"

Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi tuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi, elottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä, kalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.

Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti kääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja huusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: "Pois tieltä, retkale!" ja samassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei väistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä; teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita lumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen jälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa portin alatse.

Mutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti loukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois meni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne. Kylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä häntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta — vankihuoneen!

* * * * *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä käteen — huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin samoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen viimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla ystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia hurmauttaa. — — —

Ja rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.

Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli vangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut hänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle puolustukseksi.

Turhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin, kivenkovasti, leppymättä.

Tuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat, lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.

He neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot tulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen eteen — mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.

Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.

Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"

"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton nainen.

"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"

* * * * *

Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.

Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan, mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.

Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen vapauttamisekseen oli tehnyt.

Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.

Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli tarkoittava sen naisen onnea.

* * * * *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta. — — Kesken tanssiriemua astuu kutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. — Melu keskeytyy, rouva menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.

"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on tuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi."

Nainen vaaleni.

"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan armoa hänelle."

"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon."

"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva.

"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan."

Samassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui kalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan — oikealla kädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa, silmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti — ja kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään kuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.

Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti — itki ilosta — voittoriemusta.

IX.

Iloinen mies.

Eräänä iltana myöhään tulin yhteen kylään, missä tahdoin tavata vanhaa hyvää tuttavaa.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa ihmistä kuin mitä hän oli. Herraksi oli hän syntynyt, ei hänen ollut koskaan tarvis vaivata päätään elämän pienillä huolilla; muuta huolta ei hänellä ollut, kuin vaan huvittaa itseänsä sekä muita.

Hänet tunsi koko ympäristö; vieraat ja iloinen meno eivät koskaan loppuneet hänen talostaan; hänen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos joku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin hän väkisin ulos vaunuistansa, ja, jos hänet kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin vaunuin pyörät rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian päästä pois.

Hänellä oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin, kiireestä kantapäihin noettiin, ja sitten seuraavana päivänä uskotettiin hänelle, että Sarasenit olivat hänet kuninkaakseen valinneet.

Kaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa lähetä, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma Mustalais-soittokuntansa, jonka jäsenten aina täytyi, kaksi sormea erään sukkeluus-kirjan päällä, juhlallisesti vannoa, etteivät ikinä soittaisi mitään muuta nuottia kuin csárdas-tanssia.

Matkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siitä, että niin monen huolen ja puutteen perästä saisimme iloisessa seurassa levähtää. Ne, jotka tavallisesti kävivät tämän herran luona, olivat kaikki valituita iloisia poikia, jotka eivät antaneet yhden ainoan tunninkaan kulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta, kenenkään mieleen johtumatonta hullunkuria keksimättä.

Portille saapuessa kuulimme, että tuossa ylikerran eteisessä par'aikaa soitettiin hänen mielinuottiansa. Kun sitä ruvettiin tekemään, silloin oli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan.

Porstuan oven kynnyksellä istui se vanha hovinarri, suuri päänsä käsien nojassa; hän ällisteli meitä vastaan hupsulla, elottomalla katseella. Piipun varsi oli hänellä hampaissa, piipun pesä oli pudonnut pois ja makasi hänen jalkainsa juuressa. Päässä oli lakki edestakaisin käännetty, lippa niskalle päin.

"Hyvää iltaa, Stiglitz!" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti — jokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.

Narri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi päänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan; kyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti suutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.

Iloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin, mistä musiikki kuului.

Eteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa housuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin langennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha klarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.

"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä", virkkoi matkakumppalini leikillään.

Salin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.

"Miss' on herras?" kysyimme häneltä.

"Tuossa sisässä", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät, harmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi suustaan.

"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!" virkkoi kumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä muodolla.

— — — Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella — kuoleman teossa.

Hänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa vieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.

Hämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.

Vouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: — "Näettekö?" — — Enempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi. Tämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki, jota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna, ja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein koski sitä kuullessakin."

"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä kuolon-ohkauksista?"

"Hän itse niin on käskenyt", vastattiin. "Hän tahtoo iloisesti kuolla, niinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa säesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja kehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'"

"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?"

"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne tulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää pois toiseen maailmaan. Mies parka!"

Vielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut viihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen ulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti ympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei sitä enää kuullut.

"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi hän takistuvalla, könisevällä äänellä.

Ystävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään enää.

"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?" horisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. "Kutsukaa ne tänne takaisin! — Huvitelkoot! — Tuota allegroa — tuota allegroa soittakaa! — Tanssikaa!" — Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet niin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. — "Minä itse" — ohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään — "pyörähdän Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!"

Ja sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.

Myöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt. Paljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut kukaan.

X.

Kadonnut kuuluisuus.

Pakomatkallaan hän kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa, toiset kolme kuukautta eräässä puszta-talon kellarissa yhteen kymmen-aamiseen tynneriin kätkettynä, ja sitten taas kolme kuukautta palveli eräässä vesimyllyssä renkinä; vaan lopuksi hän huomasi, että ylt'ympärillä oli seutu täynnä vakojia, jotka erikseen häntä väijyilivät, niin että hänen, aina kuin meni levolle, täytyi sitoa suunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet pääsisi hänen suustaan ilmi, jotka hänet voivat surman suuhun saattaa.

Lopuksi, kun ei hän enää nähnyt mitään paon mahdollisuutta, teki hän päätöksensä — tuli siitä elämä tai kuolema! — ja läksi lähimmän sotapäällikön luo.

"Herra, olen tähän saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden käsiä; nyt itse annan ilmi itseni. — Minä olen se kuuluisa Pietari Sárga!"

"Ei ole minulla ollut onni kuulla teidän nimeänne".

Pakolainen hypähti taaksepäin. Jos upseeri olisi hänelle lausunut: "Tunnin kuluttua te olette kuollut!" — se ei olisi häntä niin kauheasti hämmästyttänyt — ja jos kohta olisi hänet rautoihin pantu, siihen hän oli mielensä valmistanut. Mutta sitä vaan ei hän ollut tiennyt pelätä että hänen nimeänsä ei tunnettaisi!

"Mitä lajia te olitte?" kysyi sotaherra. "Soturinako?
Valtiopäivämiehenä? Hallituksen jäsenenä? Virkamiehenä?"

Pakolainen ykstotisesti kielsi olleensa mainituissa viroissa.

"No mitäs te sitten olette pahaa tehneet?"

Pakolainen marttyyrin lujalla mielellä antoi päänsä vaipua rinnoilleen, laski käsivartensa ristiin rintansa päälle ja tunnusti murtuneella sydämellä:

"Olen tuo perään-ajettu Pietari Sárga, joka olen Irmicz'in nostoväen sotalauluun nuotin sepittänyt!"

"Mutta onkohan Irmicz'in nostoväki ottanut osaa mihinkään tappeluun?"

"Eivät tosin, mutta olisivatpa voineet sen tehdä. Minä sepitin heille sotalaulun. Onpa kumma, että te ette sitä tunne! Muuten voin sitä teille laulaa".

"Mutta minkä muun rikoksen olette tehneet?"

"Luulenpa virkkaneeni kaikki — —".

"Menkää sitten!"

"Kuinka moneksi vuodeksi?"

"Sitä hupsua! Menkää minne mielenne tekee!"

"Vai ette te, armollinen herra, lähetäkään minua vankeuteen?"

"Sinnekö muka olis tarves mokomia miehiä!"

"Herra! älkää minulle niin puhuko! En ole sitä varten syönyt metsässä pähkinöitä, siksi kun ne loppuivat, en ole siksi palvellut Matti Mugkos'in myllyssä, niinkuin renki retvana, en ole siksi viskannut itseäni alas kellarinportaista enkä pujottanut viinalle haisevaan tynneriin, että minulle, kun kuitenkin oikeuden kynsiin joudun, sanotaan: 'Ei teitä haetakaan!'"

"Vai tahdotte te muka, että teidät pitäisi panna lukon taakse muutamien vaivaisten rilli-rallatusten tähden?"

"Herra! Te olette häijympi kuin mitä luulinkaan. Te tahdotte minun kuuluisuuttani minulta ryöstää. Ennemmin pankaa lukon taakse, vaan älkää sanoko lauluani rilli-rallatukseksi!"

Upseeri kutsui vahdit.

Itsensä-ilmoittaja riemastui. "Kukaties minut kuitenkin nyt viedään vankeuteen!" arveli hän itsekseen.

"Viskatkaa ulos tuo mies!" käski upseeri sotamiehiä.

Sotamiehet täyttivät käskyn.

Pietari Sárga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan, että kyllä hän vielä löytää sen miehen, joka niin mainion rikollisen vangitsemisen katsoo kunniakseen.

Vaan ei hän vielä tähän saakka ole semmoista miestä löytänyt. Yhtähyvin hän aina yhä kuljeskelee ympäri, ja vaikkei kukaan hänestä pidä vähintäkään lukua, niin hän kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen sattuu, rukoilee, että he Jumalan tähden eivät mainitsisi häntä oikealla nimellä, sillä siitä saattaisi joku kuulla, ja silloin hän olisi hukassa.

XI.

Murhamies.

Kolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima katsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän katsonut tuttavalla tavalla.

Kerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä toisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli hänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat polvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän näytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me äkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti, kohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa ympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun päin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni ajaen häntä perään.

Toisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla; uuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut lepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet vaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli rankasti satanut — tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut viettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat hänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää, hiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin huomasi minun — vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu ainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään, katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu metsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja ritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä laannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.

Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta kiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa palveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä kerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty mitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka hän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön; tuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus olisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä siitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin surmannut yhden parhaista ystävistään.

Kerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka talutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni valkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän perhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi, meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen kuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni, niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut pidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää tässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen sydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää kalvavimpaan synkkämielisyyteen.

Yhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin, missä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi karkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla kuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä, lumipyryissä — kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään puheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? — sitä ei tiennyt kukaan.

Yksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas, perheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen, synkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät verissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset kiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä säikähtäen huudahti: "Veljeni!"

"Minä se olen", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, "anna mulle ruokaa, niin menen edemmäksi".

Talon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät, kuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen epäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli hänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin puolilleen huusi hän: "Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?" "Ei mitään", vastattiin hänelle, "tuuli vaan leikkii irtijääneellä kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan täällä sisässä ei ole mitään hätää".

"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!" intti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja sillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi säikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista nurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja koirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.

Siitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa, ulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat isällensä, "Marczi setä tuolla on ulkona!"

Myöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen, kertoi tekonsa peittämättä, suoraan.

Hän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän käytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän, sukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella vankeudella. — Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että ihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.

Sen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.

XII.

Päärynäpuu.

D:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän itse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen toreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta, karsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä vastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla sekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin karkoittamiseksi.

Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan peräkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan kokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja suureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen oksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.

Koska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin jättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin talon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?

"Minäkö?" vastasi hän — "enpä vaikka ne hopeesta olisivat!"

Kysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? — Kenties ei hän pitänyt päärynöistä?

"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra", vastasi hän, "vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle levon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia päärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä ostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen hopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi — mutta ei se saa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan — sitten se hakataan pois — ei se saa tässä olla".

Hämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa sitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan hakattava ja tuleen viskattava?

"Älkää huoliko, herra, pirullinen juttu siinä on, ja jos tahdotte kuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun tään puun päärynät alkoivat kypsyä, tuotiin myös semmoinen murheellinen herra luoksemme, samallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipyä missään, mistä syystä? — no senhän herrat tietävät itse! Me kohtelimme häntä ystävällisesti — ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehdä toisin noina pahoina aikoina? Niin eli hän talossamme, kuin olisi hän ollut meidän omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla hänelle mieliksi; vaikkapa käsilläkin olisi häntä kanniskeltu, oli hänellä aina koko päivä pää noin kallellaan, niin surullinen hän oli, ja sitten kun sanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvillä huokauksilla, ikään kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen aika! — itsekin minä jo aloin laihtua, kun tuota noin joka päivä piti nähdä! Yhtenä aamuna — jo mainitsin, että päärynät juuri silloin alkoivat kypsyä — meidän murheellinen herra tavattomasti varhain nousi ja meni ulos puutarhaan. Vähän ajan kuluttua katsoin ulos ja näen, että hän on päärynäpuuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan äijälleni, 'onpa tuo meidän murheellinen pyhämies kuitenkin huomannut, että päärynät kypsyy'. — Äijä minua nuhteli: 'älä sääli niitä, jos hän niihin on mieltynyt — mitä hän ottaakin puusta, ei se koko maailma'. — Annoin hänen siis olla siinä. Tunnin kuluttua, hyörin, pyörin, satun taas katsomaan puutarhaan päin, ja kas! — siinäpä meidän herra yhä vielä on ylhäällä puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan ajattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka hänelle mitään — tottapa hän, kun tarpeekseen on ottanut siitä, itsekin on niin siivo ja tulee alas. Vielä tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siinä hän on, kun onkin, yhä vielä. Eipä nyt äijänikään enää malttanut olla ääneti. Hän huusi hänelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra — taikka me — —! Jättäkää toki jotain meillekin!' — Se ihminen ei edes käännähtänytkään. — 'Sepä on sivistymätön käytös', virkoin minä itse; 'kun ihmistä ihmisen tavalla puhutellaan, pitäisi hän toki kumminkin korvaansa kallistaa!' — Ei hän liikahtanut nytkään. — Äijäni jo rupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa hänen suustansa — sitä en kärsinyt. — 'No mutta kylläpä hänen korvansa herätän, jos ei ne ikinä ennen olisi tulleet herätetyiksi!' huusin minä ja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin täyteen toruja, että se seitsemään valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun juurelle ja katsahdin ylös, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma rupesi pyörimään edessäni, ja missä seisoin, siihen kaaduin maahan hermotonna! — Se ihminen oli itsensä tuohon puuhun hirttänyt! — Neljä vuorokautta yhtä mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen perästä tuon puun näen, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihriäiselle silmieni edessä. En minä, vaikka mitä maksettaisiin, söisi yhtään hedelmää enää tuosta puusta, eikä se edes varkaillekaan enää kelpaa — näetten te, herra — ei puutu siihen muut kuin rastahat — Jumala ties ehkä se vaan olikin paholainen itse, joka kävi meillä."

"Ja mikäs oli sen miehen nimi?"

"Ei saatu siitä oikein selvää. Kolme erilaista passia hänellä oli, eri nimi kussakin — luultavasti ei ollut yksikään niistä hänen oikea nimensä. Haudankaivaja hänen hautaristiinsä nimen sijaan piirsi nämät näin kuuluvat sanat: 'Eräs onneton mies'."

Ääneti seisoin siinä, sinne tänne pyöriviin ajatuksihini vaipuneena, ja tuskin huomasinkaan, että silmäni luopumattomasti olivat kiintyneet tuohon kirottuhun puuhun. Emäntä pudisti minua takistani.

"Liian te, herra, katselette tuota puuta — tekin olette samallainen surullinen ihminen kuin hän — älkää vaan tekin tehkö meille tuommoista kepposta, sillä — Jumala auttakoon! — sitten lähden pois pakoon koko tästä kihlakunnasta!"

SOTAKUVIA 1848 JA 1849 VUOSILTA

Kertomuksia kansalle 4.

Kirj.

Maurits Jókai

Unkarin kielestä suomennettu.

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

SISÄLLYS:

Muutama paali
Molemmat jalkapuolet soturit
Suo edessä, vetelä takana.

MUUTAMA PAALI.

(Erään neitosen kirjeestä.)

Eleonora kultaseni!

Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa tuskassa!

Voi en minä koskaan enää lähde katrillia tanssimaan!

Minä menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni jollakin muulla tavalla.

Ajatteles mikä minulle on tapahtunut!

Voi kuinka se on kauheata! kuinka hirveätä! kuinka julmaa! Tämmöisestä et ole koskaan romaanissakaan lukenut.

Olet saattanut kuulla, että menneellä viikolla, Braniskan tappelun perästä, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meidän kaupunkimme kautta. Säikähdyttiin, pakoon pötkittiin joka paikassa; kuultuamme heidän tulostansa, pelkäsimme että he pistäisivät meidän kaupunkimme palamaan, että he ryöstäisivät meidät typötyhjiksi ja tappaisivat meidät. Vieläpä sanoi mamma niin: että meille vielä paljon pahempaakin saattaisi tapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan näköpääni noella, että olisin julman näköinen.

Oletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?

Eipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin. Pappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki olivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut missään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut, ajatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä piiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan vastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä omenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi, siitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.

Näin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän oikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties Magyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta ruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he vaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään pelkäävinäni heitä.

Ja nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.

Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän porstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai mikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa "Astukaa sisään!"

Äläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta minun kehoituksestani.

Minä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista Koirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina, kyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset karhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki mihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan — tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.

Voitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen, kumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.

Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja neliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin, että toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.

Ensi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua, johon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en katso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän käskynsä.

Mustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei voinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti hämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin, että hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää sianlihaa häntä varten.

Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän hyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä hyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän heitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet, eivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään kallistaa.

Poika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät olleet maanneet sängyssä!

"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin.

Molemmat puhkesivat suureen nauruun.

"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän vuoteemme!" vastasi toinen heistä.

Oletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat koko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata talvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!

"Seuratkaa minua", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme, jossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet; minä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.

"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa", sanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille lepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.

Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"

Ääni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan saanut selville kenen se oli.

"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"

Jos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää, ett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se huoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.

Mamma-kulta se olikin — — —

Ja minkälaisessa tilassa!!!

Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen. kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui, voivotteli ja huuteli apua.

Viimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Juuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat vieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa sängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella kaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin väsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle — jopa silloin tosiaan mamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!

Vaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!

Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan sitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma lupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää upseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.

Tuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.

"Ei sinne voi päästä", sanoin, "odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat."

"Missä he nukkuvat?" kysyi hän.

Minä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä ajattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun vuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.

Minä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät herättää.

Vaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos täysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin seurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.

Onpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman pienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi ollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut tietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?

Puolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt heissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että upseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että mekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen tanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.

Kyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat pyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa laskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä iloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.

Mutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.

"Eihän sinulla ole paalileninkiä."

"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut päälläni."

"Se ei ole enää muodinmukainen."

"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja", pisti väliin mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mitä voitte noudattaa."

"Mutta minun jalkani ovat kipeät", pani mamma taas esteeksi.

"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi tarvitsekaan tanssia."

Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan; mammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta silloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan kammariinsa.

"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!
Aivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!"

Minä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä itseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja arvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei valssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.

"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten vai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan salavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat näin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä kopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!"

"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida", vastasin minä, nauraa hohottain.

Siitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään vaimoikseen.

"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos eivät vie vaimoikseen!"

"Vähän sinä ymmärrät", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen enempää pannut vastaan.

Iltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini neuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan paalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät pitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen ruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin kansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä sopivat yhteen.

Molemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja veitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin minä jaksan muistaakaan.

Eipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut huomannut — ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä koskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille, kovalla naurulla.

"No, no — itku liiasta ilosta!" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka kuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin tuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa mitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.

Molemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta ylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden sievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat neitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua siitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut pari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja hämmästykseni!

Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen vertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan Magyarin upseereista tulee, voi! — muiden rinnalla minun molemmat tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä oli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia, hienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että nämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!

Erittäin yksi heistä veti silmäni puolehensa, eikä ainoastaan minun silmiäni, vaan kaikkien. Se oli jalonnäköinen, pitkävartaloinen, hoikka nostoväen kapteeni. Hänen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin hyvin yhteen hänen lyhyt, musta ympyräpartansa, ja hänen tulipunainen attila'nsa oli ikään kuin ruumiisen kiinni valettu.

Ja sepä vasta osasi tanssia! Sepä hyppeli polkassa ja tshaardash'issa niin tulisesti, että jokaista tyttöä halutti juosta hänen luokseen ja koko maailman edessä antaa hänelle aika muisku — minä en puhu ainoasti omasta itsestäni. Ja vielä ihastuttavampaa kuin hänen tanssitaitonsa, kuin hänen sievät mielistelysanansa oli jotain je ne sais quoi (en oikein tiedä mitä) hänen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmissänsä, jota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selittää, joka pyörrytti ja jälleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi.

Tunnin kuluttua oli jokainen tyttö, jokainen naitukin vaimo aivan hullusti häneen rakastunut. Minäkään en ollut siitä mikään poikkeus. Jos he myös sodassakin ovat yhtä suuria valloittajia, niin en ymmärrä, mikä kaupunki voisi heitä kestää!

Ja arvaapas, miltä minusta tuntui, koska hän yht'äkkiä astui kepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua onnetonta. Minä olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut iloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku äkillinen sanansaattaja olisi pois kutsunut!

"Entä seuraavaa?" jatkoi pyyntöänsä se kaunis kapteeni ja istahti minun viereeni.

En tiedä, sanoinko hänelle siihen jotakin, vaan se on varma, että minussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lentänyt.

"Vaan ettehän toki unhottane, että te minulle lupasitte?" jatkoi hän vielä, leikkiä laskien.

Jos äkkiä en olisi itseäni hillinnyt, niin olisin vastannut hänelle jotain semmoista kuin: että ennen unohtaisin olevani olemassa. Minä vastasin hänelle kuitenkin niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista vaan sen, ett'en minä sitä asiaa unhota.

"Mutta kukapaties ette tunne minua?"

Joku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: "Sadoista minä tuntisin, tuhansistakin, ensi silmäyksellä!"

Minä en näin vastannut.

Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka täällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.

"Tästä olen teidät tunteva."

Sen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.

Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut sinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen maailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.

Sen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen, eikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.

Sillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja sitten tuli minun katrillini vuoro.

Sinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan tulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he nyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet, että minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.

Paljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle, joka oli hyvin vilkas, hauska mies.

Saksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä olisikin saksaksi puhuteltu.

Ja kaikkein omituisin hänessä oli, että oli kovin kuuro. Hän oli tottunut kova-ääniseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pitävät puhetta keskenään.

Ulkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitkät, laihat kasvot, pitkä, laiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nykyään kasvunsa alkanut sutiparta eivät kovin kaunistaneet häntä.

Meidän keskenäinen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sillä hän ei oikein kuullut, mitä minä sanoin, ja mitä hän jutteli, sitä minä en oikein ymmärtänyt.

Koska hän oli tuonut minulle makeisilla täytetyn paperikääryn, ilmoitin minä mielipahani siitä, että meidän kaupungissa on niin huono sokerileipuri. Hän minun silmän-luonnistani mahtoi päättää, että paalissa tässä joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain — jos sai päättää sanoja seuraavista käsien tempailemisista — ei mitään vähempää kuin että tahtoi loukkaajan hakata halki kiireestä kantapäihin asti.

Viimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa johdatus-säveltä ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi kuinka sydämmeni sykähti korsettia vastaan, kuinka se löi läikkähytti, koska näin tanssikumppalini lähenevän, koska hän hypähti eteeni, painaen rintaansa vastaan kukkaani, joka hänellä oli kädessä. Voi, kuinka kuuma oli hänen kätensä, koska hän tarttui minun käteheni.

Minä riemuitsin, minä nauroin, minä olin aivan pyörryksissä.

"Ohoh, ryöstättekö te multa naapurini!" huusi hänelle majuri, nauraen ja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme kepein askelin tanssiriveihin. Minä olin kuulevinani, että meidän takanamme kuiskattiin: "Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!"

Voi Eleonora! kuinka minä olin onnen autuas — minusta aivan tuntui, kuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta hänen sydämmensä sulanut minun sydämmeeni ja minun sydämmeni hänen sydämmeensä.

Me seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi sävel oli kajahtanut, kuului kadulta yht'äkkiä täyttä nelistä ajavan hevosen kavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin ikkunanlaseja tärähdyttivät. Samalla hetkellä eräs mies tuli juosten saliin, kypärä päässään, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, että vihollinen oli tehnyt rynnäkön etuvartioita vastaan.

Majurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myös sanantuojan näöltä, mitä ei kuullut sen sanoista.

"Hei! Sepä on hyvä!" sanoi hän, lyöden kämmenet yhteen — kuitenkin taas samalla tempulla, jolla ihmisen pään halkasemista osoitteli. "Terveet tultua vaan! Messieurs (hyvät herrat), pyytäkää lupaa pareiltanne hetkeksi saada heidät jättää. Ainoasti hetkeksi, mesdames (hyvä rouvasväki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyvät ja levähtäkää niin kauan."

Ja hän meni miekkaansa kupeelleen vyöttämään. Useimmat muutkin upseerit riensivät aseilleen, ja minä näin heidän kohteliasten, hymyileväin, viehättäväin kasvoinsa yht'äkkiä muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi.

Minutkin jätti minun tanssikumppalini. Hän meni, sitoi miekan vyölleen ja pani kypärän päähänsä. Hänen käyntinsä oli vielä miehuullisempi kuin toisten, hänen näkönsä urhomaisempi, hänen silmänsä säihkyväisemmät. Jos jo ennen oli sydämmeissäni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se nyt kiihtyi ihmettelemiseksi.

Koska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen häntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.

Ruusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä, pisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän vielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin väkijoukosta.

Meidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen kanssaan muutkin upseerit.

Me sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan mitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä pois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.

Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut. Enin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme havaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului lähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä helpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli täällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.

Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä etemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat siviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle. He olivatkin oikeassa.

Tuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin — tomuako vai vertäkö se lienee ollut? — ja sitte jokainen meni tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.

"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?" kysyivät he kaikki. "Aivan oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit järjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.

Minun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri. Lakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen sisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin saliin.

Ympärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni. Lystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä häneltä kysyisin:

"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka olisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei sovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia — sillä hänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy nyt leikata pois polvea myöten."

Voi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!

Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa tuskassa!