Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille; sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut, sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. — Kumpikin olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.
Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on nimi "Marian ilmestyskirkko." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä "Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli ("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että jälkeen ylösnousemistaan.
Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen, huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).
Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää. Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi, heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.
Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota. Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis Natanael kysynyt Filippukselta: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet, josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania, pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla, ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.
Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille, ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "Marian lähteen" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua, ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.
Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä, joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia. Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä. — Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet, hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin, hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä (1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja matalaa.
Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen, sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli "suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä, jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista, jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä, jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille, vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka "sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää. Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla. Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa. Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen, muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä Endor'in ja Nain'in, joita kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.
Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä (1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt, nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse, eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.
Nimi Nain sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää. Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät, nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä, sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle: "Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan ympäri."
Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.
Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija, joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle. Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla, vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia toivomaamme viileyttä.
Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark. 9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan, muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden, Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä; luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.
Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa luostarissa.
He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta, ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi. Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. — Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan päivän vaivat.
Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni. "Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen, tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva; Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä. Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä oli aika nousta.
Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme, ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä ylhäällä oli tapahtunut.
Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; Galilean ylänkö kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta milloin, sen Herra yksin tietää.
Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle; "sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa, sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin, kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.
Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin, kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.
V.
Tiberiaksesta Damaskukseen.
Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi, ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi, ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello 12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa, jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia: jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.
Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k. Kuumille lähteille; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi Arabian kielellä on Tabarije, on vaan noin 3,000 asukasta, joista enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta. Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha Rakkat, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi, sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle. Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka. Sepforis muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli Talmud, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa, ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun (vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. — "Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna 1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.
Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella, päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa, oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin 24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo 1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja mitä ihanimpia.
Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin. Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt "ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä. Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen. Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt, hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.
Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta, iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista, jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä, jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)] Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista. Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin, suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta. Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä Jordanin laskupaikkaa oleva Tell Hum eli muinaisen Kapernaum'in rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen apostoleistaan olivat kotosin.
Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11; 5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä. Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1) ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä, suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä. Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet (Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa) alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon Hattin, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa" (Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2 penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä, siis ei aivan vähäpätöinen. — Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä, mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille, jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee matkallaan Meroe-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni, saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.
Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään "Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän "oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.
Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen, rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.
Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku, joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä Kanaan'in maahan, mutta yhden — Genzaret'in järven — on hän valinnut itsellensä."
Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille, "jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava (Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle. "Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan. Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla. Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa, jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan "tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea, Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.
Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa, jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat. Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.
Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä, tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.
Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. — Alettuaan julkisesti esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23). Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen syntymäseudulleen.
Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa, jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla (Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin (Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia, jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla "valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli. Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. — Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk. 4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71; Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen tekevän näitä hyviä töitä.
Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön. Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5, 6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme." Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä. Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa matkustaja tältä retkeltä.
Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa", jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, josta Matteus kertoo 14:13-21. — Länsipuolella Kapernaum'ia, noin puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida", oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut; mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. — Aterioituamme lähdin minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä, ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni. Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen, j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän 30 toista korttelia pitkää kalaa.
Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti. Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia, mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja jokseenkin ahvenen näköisiä. — Kun näin miehen heittävän verkkonsa apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin saalista.
Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä, jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.
Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla, monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "Chan Minijen" läheisyyteen, jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut — niiden joukossa dragomaanimmekin —, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27), pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki, ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa. Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä, valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä. Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat minun kuvallani aikovan saada voittoja. —
Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat, kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta pohjoiseen päin.
Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä, että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala."] Hänellä tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia kokemuksia kohtaamaan.
Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta. Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle. Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa; sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä. Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. — Noin puoli tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen Medjbel-kylään, jossa Maria Magdaleea, eräs Jesuksen uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista, joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja. Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia, Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan; se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa tuo korkea, majesteetillinen vuori, Kirn Hattin, jolla Jesuksen luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää, työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla, joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille annoimmekin vähän "bachschischeja." — Matkan jatkuessa jäi Safed vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan. Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki." Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa "pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. — Kun paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.
Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu juutalaissiirtokunta, nimeltä Roschpinah. Se sijaitsee ihanalla paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja, joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.
Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä Jehosua Ben-Ari, antoi meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. —
Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova, tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki. Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä vilahteli Meroe-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. — Noin 1 1/2 tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen, lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan nimi oli Emballah. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa. Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut. Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.
Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen, oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. —
Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä. Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä vilahtavan näiden ruokotornien alla.
Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa. Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme. Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas kuivalla maalla.
Näin lähestyimme Baniasta, joka on tuo raamatussa mainittu Filippuksen Kesarea. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.
Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin, joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta kestettävänä.
Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen, joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois. Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta, puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia, että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä. Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat, kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, — miten suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan", jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen onnellisuus kestää ijankaikkisesti.
Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa vettä useilta muilta haaroilta.