Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta. Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla, viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista; siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla. Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on sama kuin Baal Gad, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan lausuttuna. — Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan pohjoisessa syrjässä.
Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen Pojan, olevan? — Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean, syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk. 9:18-27.) — Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.
Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut ajattelemistakaan. — Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen, mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni, jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli, siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä. Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein uudistuvan tässä talossa. — Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana. Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi, vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat taipumuksensa ja lahjansa.
Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi. Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen "Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen. Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja, joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat ystävällisiä meille.
Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, Kafr-Hauvar'iin. Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli, mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia, lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne — muka ilman puhdistamiseksi — ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha, että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin, joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot lirisivät.
Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet, emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono. Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. — Ratsastettuamme melkein neljä tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi. Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä, mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut suuria vahinkoja.
Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut, loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin. Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta. Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi. Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen, mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut" (Ap. T. 9:1-9).
Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.
Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se pois. — Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut, käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi. Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri, valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.
Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan", ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem, Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on lähtemättömästi juurtunut. — Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa perästä, ja — kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.
Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia. Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset. Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan. Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.
VI.
Damaskus.
[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä "Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]
Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää, miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden kaularenkaaksi."
Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt, mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman, vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan eteen päin kiitävässä Jordan'issa.
Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen järveen.
Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa. Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä Damaskuksen, kuulee mukari'n (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan laulujaan "esch — Schâm'in" — niin arabialaiset nimittävät kaupunkia — kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.
Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia, viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-, saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam, osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. — Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti, vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä). Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.
Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen: joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.
Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä, pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä, semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen. Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen, Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea, ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja 12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien käsistä.
Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin: mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa, noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on tapana, — siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin markkaa sadalta tai enemmänkin, — eivätkä saaneet sodan päätyttyä takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä on vanhin juutalaissiirtola.
Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää, ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla, jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja. Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. — Mutta näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa, perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti olevan hänelle melkein tuskallista.
Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio Omajadien moskea, jota arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka. Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.
Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä. Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia, loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme, ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn suloutta.
Ihmettelimme vielä "Asfad'in Chan'ia," varsinkin sen korkeata, upeata sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin, jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua, joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.
Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa Tekkije-moskaa, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi, kunnes moskea on kaupungin keskustassa! — Täältä katsoessa näyttää luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.
Saladin'in haudasta oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.
Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.
Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset, eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L., oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä. Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr. päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin harjotettavan damaskolaista teollisuutta. — Damaskuksen basaareissa kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.
Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan. Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat hunnun peitossa.
Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.
VII.
Baalbek ja Libanon.
Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta, kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii. Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112 kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.
Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa, kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena. Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.
Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä, näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä, ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei vaatinutkaan ravintolan arvoa. — Aamiainen ravintolan suuressa ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen; kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.
Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on, ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä, vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen Baradan jokilaaksoon ja nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan Kasiun-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin. Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan laakson ihanimpia osia.
Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä, mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun, kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat viheriöivää vuorenrinnettä alas. — Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia. Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi pienen selkäsaunan.
Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11 saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme, ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset, kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden. Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin, joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme Sahlen miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.
Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella, 45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme. Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä. Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk. pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi. Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."
Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme. Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra, jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan hengen leiman."
Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu Venus-temppeli oli sekä ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta. Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi. Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean alitse astutaan "Salomon paikalle."
Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen Zeustemppelin rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia. Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä, jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi. Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat liitin-ansaat yhdistä niitä.
Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi, mutta yhä vielä hyvin säilynyt auringontemppeli, — sen pylväät ovat vaan 45 jalan korkuiset — joka on muinaisajan suuremmista rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt. Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen. Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in temppelipaikka! — Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä, unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun ravintolan eteiseltä sitä katselet.
Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin! Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa. Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää. Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat, joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni. Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin, kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin, näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa löyhkää.
Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla, ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä; hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin. Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset; lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.
Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme itseämme vähän — koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan — ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin, mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti, koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä kuulleet hivaustakaan.
Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja silkkiäispuu-tarhoja.
Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on kesäasunto Areia-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. — Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani väkisin huokaamaan.
Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet "luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu. Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla konilla, kuin meidän hevosemme olivat.
VIII.
Beyroth'ista kotiin.
Matkamme Palestiinassa ja Syriassa oli siis onnellisesti päättynyt. Väsyneinä, erittäinkin ratsastuksesta Schtoran ja Beyroth'in välillä, odotimme suuresti tarpeellista lepoa. Keskiviikkona Toukokuun 14 p:nä k:lo 7 illalla astuimme egyptiläiseen höyrylaivaan matkustaaksemme Portsaid'in, Suez'in-kanavan ja Ismailian kautta Egyptin pääkaupunkiin, Kairoon. Kaksi vuorokautta matkustettuamme saavuimme viimemainittuun kaupunkiin perjantaina 16 p:vänä iltapäivällä. Viivyimme Kairossa sitte lähes neljä päivää. Koko ajan aamusta iltaan asti käytimme niiden merkillisyyksien katselemiseen, joita tässä paikassa löytyy runsaasti. Ikivanhan sivistyksen jälkiä huomaa matkustaja kaikkialla. — Pappienkokouksessa Jerusalemissa tutustuimme, kuten ennen olen maininnut, pastori B:iin, joka asuu Kairossa ja on harvinaisen hauska ja ystävällinen mies. Hän teki meille joka päivän varalle uuden ohjelman, jonka avulla helposti voimme huomata kaikki, mikä ansaitsi näkemistä. Aina kun häneltä vaan riitti aikaa opasteli hän meitä matkoillamme ja käveli retkillä; ja kun virkatoimet häntä estivät, selvitti hän meille asiat ja paikat niin hyvin, että suuritta vaikeuksitta voimme omin päin suoriutua. Milloin matkustimme "Siseh'in pyramiideille," milloin ratsastimme muuleilla "vanhaan Kairoon," milloin soutelimme venheellä valtaavan, ihmeellisen Niili-virran aaltoloilla, milloin kävimme basaareissa, jossakin moskeassa, linnoituksessa, kirjastossa, taikka "kalifein haudoilla," milloin kävelimme Esbekijellä lähemmin tutustuaksemme kansan elämään j.n.e., j.n.e. Matkamuistelmani tulisivat liian laveiksi, jos tässä kertoisin kaikista niistä merkillisyyksistä, joita joka askeleella tapaa tässä maailman vanhimmassa sivistysmaassa. Matkustajat ovat kirjoittaneet suuria teoksia tämän ikivanhan sivistysmaan muinaisista vaiheista ja suurista muistomerkeistä, jonka tähden en ryhdy lainkaan niistä kirjoittamaan. Huomattavaa on että juuri täällä muhammettilaisuus kukoistaa ja vallitsee uskonnollisella alalla hyvin voimakkaana. Sillä näyttää täällä olevan oikea keskikohtansa. Se ilmenee muun muassa siitä, että yksinään Kairossa on 400 moskeaa. Ilolla saatan mainita että kristillisetkin kirkkokunnat tekevät siellä työtä milloin paremmalla milloin huonommalla menestyksellä, ja että Jesus Kristuskin on löytänyt siellä sydämmiä, jotka ovat avautuneet Hänelle. Mutta sittenkin pakanuuden pimeys, joka muhammettilaisuudessa on kauhistavampi kuin missään muussa niistä uskontomuodoista, joita ahtaammassa merkityksessä kutsutaan pakanallisiksi, peittää maan ja kansan. Jokainen kristitty, joka matkustaa täällä ja näkee noitten kapeitten, jäykännäköisten minareettein kohouvan taivasta kohti, ei voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuo sadat ja tuhannet moskeat pian, hyvin pian muutettaisiin kristillisiksi kirkoiksi, joissa julistettaisiin evankeliumia "ristiinnaulitusta" jokaiselle uskovaiselle autuudeksi, että pakanuuden pimeys hälvenisi ja Kristuksen kirkkauden loisto valaisisi pimeitä sydämmiä. Milloin tämä aika tulee, sen tietää yksin Herra; mutta jokainen rukoilkoon uskossa, että se tulisi.
Ne päivät, jotka olimme päättäneet oleksia Kairossa, kuluivat pian. Tiistaina 20 p:nä Toukokuuta oli lähtöpäivä. Helteinen aurinko oli laskeutunut ja ilta oli käynyt viileäksi ja miellyttäväksi kuuman, polttavan päivän perästä. Toverini v. R. ja minä kuljimme ystävällisen pastori B:n saattamana Kairon rautatien asemalle, matkustaaksemme yöjunalla Alexandriaan. Suuri tungos oli asemalla. Varmaankin olivat kuuman päivän takia useimmat matkustajat säästäneet matkansa yöksi. Vaunuihin ei tahtonut mahtua kaikki matkustajat. Kauvan etsittyämme löysimme vihdoin jotenkin mukavan paikan. Vielä kerran puristimme jäähyväisiksi ystävä B:n kättä. Vielä silmäsimme Kairoon, se näyttikin meistä nyt niin omituisen viehättävältä, kun oli synkkä yö ja siellä täällä tuikkeli kirkkaita valoja. — Juna lähti kiitämään Välimeren rannikkoa kohti. Päästyämme matkalle aloin lähemmin tarkastaa sitä kirjavaa seuraa, johon olimme joutuneet. Läheisin naapurini oikealla puolella oli eräs arabialainen kirjailija, joka, kumma kyllä, osasi puhua saksaa. Hän sanoi oleskelleensa Saksassa neljä vuotta ja olevansa nyt matkalla Damaskukseen, likemmin tutustuaksemme sikäläisiin oloihin, joista hän aikoi kirjoittaa tutkimuksen. Hetken kuluttua kääntyi puheemme uskonnolliselle alalle, kun kysyin, tiesikö hän mistä muhammettilaisten kuukauden pituinen paasto, joka muutama päivä sitten oli päättynyt, oli saanut alkunsa. Sanoin matkalla kuulleeni monenlaisia selityksiä, muun muassa Damaskuksessa seuraavan:
Kun Muhammed kerran oleskeli Damaskuksessa, näki hän siellä ihmeen kauniin tytön, johon hän heti rakastui. Tietysti hän tahtoi saada tytön vaimoksensa. Mutta tyttöpä ei myöntynyt hänen pyyntöönsä, hän kun jo sitä ennen oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen. Profeetta kävi mustasukkaiseksi. Eräänä iltana, kun Ramadan — se oli tytön isän nimi — pani toimeen pidot, joihin hän kutsui Muhammedin ja muita eteviä henkilöitä, tapasi profeetta tytön ja hänen rakastajansa Ramadan'in kartanon portilla hellästi seurustelemassa; mustasukkaisuuden kiihdyttämänä hän miekallansa lävisti nuoren tytön. Tehtyänsä tämän hirmuisen työn meni hän sisälle aivan kun ei mitään olisi tapahtunut. Ihmiset, jotka myöhemmin saapuivat pitoihin, huomasivat portilla ruumiin ja kertoivat siitä sisään tullessaan. Aikaa voittaen alettiin kaivata perheen nuorta tytärtäkin. Kaikki riensivät ulos ja löysivät hänen lävistettynä portilla. Kauhistuneena ja surun valtaamana vaati Ramadan etsimään rikollista. "Sen, jonka miekka on vereen tahrattu, täytyy kuolla, olipa se vaikka itse Muhammed." Vastustamatta tunnusti Muhammed rikoksellisen työnsä ja kertoi syyn siihen sekä lisäsi: "Tästälähin pitää kaikkien naisten käydä huntu kasvoilla, jott'eivät he suloudellansa viettelisi miehiä kiusaukseen, ja tämän rikokseni tähden minä paastoon kuukauden sekä annan käskyn tunnustajoilleni, että hekin joka vuosi paastoovat kuukauden." Paastoa kutsutaan sittemmin murhatun tytön isän nimellä Ramadan'iksi. — Kuultuansa kertomukseni, joka ei suinkaan saattanut Muhammed'in uskonnon perustajaa varsin edulliseen valoon, hymyili mies pilkallisesti ja sanoi, ettei selitykselläni ollut rahtuakaan perustetta. "Paasto", sanoi hän, "on saanut alkunsa siitä luonnollisesta syystä, että se on terveellinen kuumassa ilman-alassa. En minä ainakaan tiedä muuta syytä siihen enkä ole löytänyt toista tutkimuksien kautta mainitussa asiassa."
Puhelimme yhä edelleen uskonnollisista asioista. Kerskaillen lausui hän: "Minä puolestani en luota Muhammed'iin enkä profeettoihin." Hän tahtoi omistaa itselleen kunniaa, jopa kerskata siitä, ett'ei hän uskonut Muhammedia eikä profeettoja, kuten hänen sanansa kuuluivat; Kristuksesta ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan. — "Te olette siis vapaa-ajattelija?" minä sanoin hänelle. "Aivan oikein, niin olenkin. Jumalan kyllä uskon löytyvän, mutta hän ei ole lainkaan hyödyttänyt minua enkä minä välitäkään hänestä", hän vastasi. — "Te ette siis tarvitse häntä?" — "En." — — "Mutta kuinkahan onkaan, eikö omatuntonne jolloinkulloin todista teitä vastaan? Eikö se sano, että olette rikkonut siveyden lain vaatimuksia?" — Tähän kysymykseen hän ei tahtonut suorastaan vastata, vaan koetti kierrellä sitä kaikenlaisilla väitteillä. Mutta kun uudistin kysymykseni, tuli hän kuitenkin sen verran myöntäneeksi, ett'ei hän ollut varsin viaton. "Ihan selvää on siis, että teidän kerran välttämättömästi täytyy joutua tekemisiin sen Jumalan kanssa, jonka olemassaolosta te olette vakuutettu. Jollette tahdo tehdä hänelle tiliä jo tässä ajassa, niin täytyy teidän tehdä ainakin tuomiopäivänä. Teidän omatuntonnehan todistaa teitä vastaan."
Puheeni johdosta rupesimme vähän keskustelemaan tulevaisesta elämästä ja ijankaikkisuudesta. Hän koetti kaikin voimin vierottaa tätä ajatusta mielestään. Selvästi huomasin, että hän kävi vähän levottomaksi. Kaikenlaisilla verukkeilla koetti hän hälventää levottomuuttaan. Onnistuiko hän siinä, en tiedä. Kaikissa tapauksissa oli nukkuvan omantunnon ääni herännyt. Tunnustin hänelle uskoni ja koetin selittää hänelle, että minä ainakin tarvitsen Vapahtajaa ja että minulla olikin Vapahtaja, Jesus Kristus, joka on minun puolustajani nyt ja tuomiopäivänä. — "Te olette siis kristitty?" sanoi mies. — "Niinpä olen ja tahdonkin olla; ilman Jesusta en voi elää, ilman häntä en voi kuolla enkä astua tuomiolle." — Tähän pysähtyi keskustelumme, sillä mies vetäytyi syrjään eikä tahtonut pitkittää puhettamme.
Tuona pimeänä yönä, jolloin kuljimme Alexandriaa kohti, tulin tämän keskustelun johdosta erittäin ajatelleeksi sitä surkuteltavaa seikkaa, että ihmiset ylimalkaan tahtovat kokonaan vierottaa sydämmestään kaikki tuomion ja ijankaikkisuuden ajatukset ja tuuditella mieltänsä makeaan, petolliseen uneen. Muhammettilaiset ja kristityt ovat siinä suhteessa aivan yhtäläisiä. Voi, kuinka hirveätä lieneekään, kun kerran täytyy herätä tuosta unesta! Oi, ett'ei olisi liian myöhäistä! — Arabialainen matkatoverini katosi ainaiseksi silmistäni Alexandrian rautatien-asemalla. Kentiesi hän joskus muistaa yöllisen keskustelumme, Suokoon Jumala, että sekin olisi auttamassa häntä kääntymään Jumalan puoleen, jota vastaan hän tässä tilaisuudessa taisteli!
Alexandriassa, joka on eurooppalaiseen malliin rakennettu suuri kaupunki Välimeren rannalla, viivyimme ainoastaan muutamia tunteja, siksi kun laiva lähti Ateenaan. Matka, joka kesti vähän päälle kahden vuorokauden, oli erinomaisen hauska, meri kun oli tyyni melkein koko ajan. Olimme siten tilaisuudessa nauttimaan raitista meri-ilmaa ja tarpeellista lepoa, mikä olikin välttämätöntä, koska pienet retkeilymme Egyptissä olivat tehneet meidät tuiki väsyneiksi.
Viivyimme Ateenassa neljä päivää, joina huomiomme oli kiintynyt kaikkeen ylevään ja jaloon, jota täällä tapaa. Eloisa Hellas vanhoine muistomerkkeineen tarjoo paljon, joka ansaitsee matkustajan tarkkaavaisuutta. Joka päivä kävimme katselemassa noita suuremmoisia jätteitä Kreikan suuruuden aikakaudelta, joita jokaisen matkustajan täytyy Ateenassa käydessään ihmetellä. Tuskin voi ottaa askeltakaan tapaamatta jotakuta vanhan sivistyksen muistomerkkiä. Toinen suuri raunio toisensa vieressä viittaa matkustajaa muistelemaan Kreikan kansan muinaista mahtavuutta. Kuumeentapaisella innolla ovat tiedemiehet ja tutkijat viime vuosikymmeninä koonneet ja järjestäneet kaikki, mitä on jäljellä muinaisilta ajoilta. Siten on voitu ja voidaan yhä paremmin saada selville muinais-kreikkalaisien maailmankatsanto, elintavat y.m. Matkustajan ajan vie kokonaan suurten museoiden katseleminen, joissa säilytetään vanhoja kapineita, taideteoksia j.n.e. — Nykyinen Ateena, joka on suurehko (90,000 asukasta) uuden-aikaisesti rakennettu kaupunki viehättää suuresti matkustajaa, ja vielä enemmän sen laajat ympäristöt.
Jätän taideteokset, rauniot y.m., huolimatta niistä tehdä tarkempaa selkoa. Huomautan vaan siitä, mikä etupäässä veti huomioni puoleensa Ateenassa, nim. että ap. Paavali kerran, 2:lla lähetysmatkallaan, kävi täällä, että hänkin jaloillansa tallasi Hellaksen herttaisia seutuja. Itse paikka, "Areopagi", jossa hän julisti elämän sanaa, on vielä jäljellä. Sen saarnan kautta, jonka hän siinä piti (Ap. T. 17:22-31), kylvi hän kristin-opin jaloa siementä ihmisten sydämmiin, siementä, joka toivottavasti kantoi hedelmiä, ainakin muutamissa, ijankaikkiseen elämään.
* * * * *
Tiistaina Toukokuun 25 p:nä jätimme Ateenan ja matkustimme rautateitse Patrakseen, mennäksemme sieltä höyrylaivalla Brindisiin. Rautatie Patrakseen kulkee pitkin Korintoksen lahden ihmeen ihanaa rantaa. Peloponneesoksen koko pohjois-osa on tavattoman hedelmällinen; matkustaja kulkee koko ajan aivan kuin ihanimmassa puutarhassa, ja silmää sulostuttaa kaikkialla luonnon kauneus. Matkalla poikkesimme muinaiseen Korintokseen, josta ei ole enään jäljellä muuta kuin muutamia vähäpätöisiä raunioita. Mitätön, siivoton kylä on näitten raunioitten läheisyydessä. Ap. Paavali oli muinaisessa Korintoksessa tehnyt työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. — Merimatkalla vietimme muutamia herttaisia hetkiä mainion kauniilla Korfun saarella.
Toukokuun 29 p:nä aikaisin aamulla seisattui laiva Brindisin edustalle, ja me astuimme Italian mantereelle. Muutaman tunnin kuluttua pitkitimme rautateitse vanhaa Pompejia kohden, johon minä aijoin pysähtyä muutamaksi päiväksi. Jo saman päivän iltana k:lo 9 1/4 erosin rautatien asemalla Pompejin edustalla rakkaasta ystävästäni v. R:sta, joka lähti Rooman, Genuan, Milanon ja Sveitsin kautta omaistensa luoksi Saksanmaalle. Näin jäin yksinäni pitkittämään matkaa pohjoiseen päin. Ilman suuritta vastuksitta tein matkan Vesuviukselle, viivyin sitte muutamia päiviä ihanassa Napolissa ja vanhassa, muinaismuistoista rikkaassa Roomassa ja matkustin sitten Florensin, Milanon ja S:t Gotthard'in kautta Basel'in kaupunkiin Sveitsissä, jonne saavuin Kesäkuun 7:nä päivänä illalla.
Baselissa, jossa viivyin kokonaisen kuukauden, olin tilaisuudessa tarkastamaan niitä huomiota-ansaitsevia uskonnollisia oloja, jotka Sveitsissä ovat aikain kuluessa muodostuneet. Kehittynyt epäusko ja Jumalan kieltämys toiselta puolen, ja totinen kristillinen usko toiselta puolen ovat tässä maassa julkisessa sodassa keskenänsä, ne ovat erotetut toisistaan kuin kentiesi ei missään muualla. Joko — taikka! Joko ihmiset kuuluvat julkisesti uskottomien ja Jumalan kieltäjien joukkoon, taikka ovat he kokonansa yhdistyneet uskovaiseen joukkoon. Juopa näitten joukkojen välillä näyttää ihmissilmälle melkein ylipääsemättömäksi. Sotaa käydään julkisesti molemmin puolin, ja aseet ovat hyvin teroitettuja. Se, joka uskoo Jesukseen Kristukseen, tietää, millä tavalla tämä taistelu päättyy. Hän, joka kutsutaan "Voitonruhtinaaksi", ja josta raamattu sanoo, että "Jalopeura Juudasta on voittanut", on aivan varmaan johdattava hänen puolestansa taistelevan lauman ijäiseen voittoon.