Paljo melua tyhjästä

DON PEDRO. Toden totta, hyvä laulu.

BALTHASAR. Ja huono laulaja, armollinen herra.

DON PEDRO. Kuinka? Ei suinkaan; laulathan hyvin kyllä hätävaraksi.

BENEDIKT (syrjässä). Jos hän olisi koira ja olisi noin ulvonut, niin olisivat hänet hirttäneet. Jumala varjelkoon, ettei hänen käheä äänensä tietäisi pahaa! Yhtä mielelläni kuuntelisin huuhkainta, ennustakoonpa sitte vaikka mitä onnettomuutta.

DON PEDRO (Claudiolle). Olette oikeassa. — Kuules, Balthasar! Toimita meille oikein oivallista soittoa; sillä huomisiltana tulee sen soittaa Hero neidin kamarin ikkunan alla.

BALTHASAR. Parastani koetan, armollinen herra.

DON PEDRO. Tee se; hyvästi! (Balthasar ja soittoniekat menevät.) Tulkaa, Leonato! Mitä vast'ikään minulle kerroitte? Ettäkö veljenne tytär Beatrice on rakastunut signor Benediktiin?

CLAUDIO. Oh! Vai niin! — (Syrjään Pedrolle.) Joutuun, joutuun, lintu istuu! — En olisi koskaan luullut, että se neiti voisi ketään miestä rakastaa.

LEONATO. En minäkään. Mutta ihmeellisintä on, että hän voi niin hurmaantua Benediktiin, jota hän, ulkonaisesta käytöksestä päättäen, aina on näyttänyt inhoavan.

BENEDIKT (itsekseen). Onko se mahdollista? Onko tuuli sillä ilmalla?

LEONATO. Tosiaankaan en tiedä mitä siitä ajatella, hyvä prinssi; mutta se, että hän voi noin silmittömiin häntä rakastaa, se on järjelle käsittämätöntä.

DON PEDRO. Kenties hän vain teeskentelee.

CLAUDIO. Niin, se on todellakin luultavaa.

LEONATO. Hyvä Jumala! Vai teeskentelee! Ei ole vielä milloinkaan teeskennelty intohimo ollut niin ilmielävän intohimon näköinen kuin tuo hänessä.

DON PEDRO. No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?

CLAUDIO (hiljaa). Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.

LEONATO. Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa — (Claudiolle) onhan tyttäreni teille kertonut, kuinka.

CLAUDIO. On oikein.

DON PEDRO. Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.

LEONATO. Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä Benediktiin tulee.

BENEDIKT (syrjässä). Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.

CLAUDIO (hiljaa). Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!

DON PEDRO. Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?

LEONATO. Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.

CLAUDIO. Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa hänelle, että häntä rakastan?"

LEONATO. Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. — Tyttäreni on kaikki kertonut.

CLAUDIO. Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne meille kertoi.

LEONATO. Oo! — ettäkö, kun hän oli sen täyteen kirjoittanut ja luki sen läpi, hän tapasi Benediktin ja Beatricen arkista? —

CLAUDIO. Niin aivan.

LEONATO. Ja sitten repii hän kirjeen tuhansiksi penninkokoisiksi palasiksi, ja toruu itseään siitä, että voi olla niin julkea ja kirjoittaa henkilölle, jonka tietää häntä siitä pilkkaavan: "arvostelen häntä", hän sanoo, "oman itseni mukaan, sillä minä häntä pilkkaisin, jos hän minulle kirjoittaisi; niin, sen tekisin, vaikka häntä rakastankin."

CLAUDIO. Ja sitten hän lankee polvilleen, itkee, huokaa, lyö rintojaan, repii hiuksiaan, rukoilee, sadattelee: "Oi, armas Benedikt! Anna, Jumala, kärsivällisyyttä!"

LEONATO. Niin hän todellakin tekee, tyttäreni on sen kertonut: ja hän on niin hurmauksen vallassa, että tyttäreni väliin pelkää, että hän epätoivossaan tekee itselleen tuhoja. Se on aivan totta.

DON PEDRO. Olisi hyvä, jos Benedikt saisi siitä tietää jonkun toisen kautta, sillä tyttö ei itse tahdo sitä ilmoittaa.

CLAUDIO. Mitä hyvää siitä? Hän vain kääntäisi asian pilkaksi ja kiusaisi tyttöpahaista vielä pahemmin.

DON PEDRO. Jos hän niin tekisi, niin olisi laupeuden työ hirttää hänet. Se on erinomaisen suloinen tyttö ja ihan epäilemättä hyvämaineinen.

CLAUDIO. Niin, ja tavattoman älykäs.

DON PEDRO. Kaikessa muussa paitse siinä, että rakastaa Benediktiä.

LEONATO. Oi, hyvä prinssi, kun äly ja veri taistelevat noin hennossa ruumiissa, niin on kymmenen todistetta yhtä vastaan siitä, että veri vie voiton. Surkuttelen häntä sitä suuremmalla syyllä, kun olen hänen setänsä ja holhoojansa.

DON PEDRO. Jospa se tyttö olisi minuun noin hassumaisesti rakastunut! Minä olisin silloin heittänyt kaikki arvelut ja ottanut hänet aviosiipakseni. Pyydän kuitenkin, puhukaa Benediktille asiasta ja kuulkaa mitä hän siihen sanoo.

LEONATO. Luuletteko, että siitä olisi hyvää?

CLAUDIO. Hero pitää varmana, että Beatrice kuolee siihen paikkaan; sillä hän sanoo, että hän tahtoo kuolla, jos Benedikt ei häntä rakasta, ja että hän ennen tahtoo kuolla kuin ilmaista rakkautensa; ja vaikkapa Benedikt häntä kosisikin, niin tahtoisi hän ennen kuolla kuin uhrata rahtuakaan tavaksi tulleesta kiistämishalustaan.

DON PEDRO. Siinä hän tekee oikein; jos hän panisi tunteensa tarjolle, niin on sangen luultavaa, että Benedikt häntä pilkkaisi; sillä miehellä on, niinkuin kaikki tiedämme, ylimielinen luonne.

CLAUDIO. Hän on muuten sangen hieno mies.

DON PEDRO. Hänellä on todellakin sangen miellyttävä ulkomuoto.

CLAUDIO. Niin, jumaliste, onkin, ja, minun nähdäkseni, hyvä äly.

DON PEDRO. Niin todellakin; hänestä väliin kirpoo säkeniä, jotka näyttävät älyn leimauksilta.

LEONATO. Ja luullakseni hän on urhoollinenkin.

DON PEDRO. Niinkuin Hektor, sen ma takaan; ja siitä päättäen, miten hän taisteluissa suoriutuu, täytyy myöntää hänet älykkääksi; sillä hän joko suurella varovaisuudella niitä karttaa tai tosikristillisellä pelolla niihin alistuu.

LEONATO. Jos hän pelkää Jumalaa, niin tulee hänen välttämättä pitää rauha; jos hän rauhan rikkoo, niin täytyy hänen pelolla ja vavistuksella ryhtyä taisteluun.

DON PEDRO. Sen hän tekeekin; sillä se mies pelkää Jumalaa, vaikka, hänen karkeasta pilastaan päättäen, kukaan ei sitä hänestä luulisi. Sittenkin surkuttelen veljenne tytärtä. Mennäänkö Benediktiä etsimään ja sanomaan hänelle, että tyttö häntä rakastaa?

CLAUDIO. Ei, hyvä prinssi, ei millään muotoa. Tytön haaveet kyllä kuolevat, kun hän saa järkeviä neuvoja.

LEONATO. Ei, se on mahdotonta; ennen hänen sydämmensä kuolee.

DON PEDRO. Kuulkaamme, mitä muuta tyttärellänne on kerrottavaa; se sillaikaa ehtii jäähtyä. Pidän paljon Benediktistä ja toivoisin, että hän kaikessa nöyryydessä tutkisi itseään, nähdäkseen kuinka perin kelvoton hän on saamaan niin kelpo naista.

LEONATO. Suvaitsetteko, prinssi hyvä? Päivällinen olisi valmis.

CLAUDIO (syrjään). Jos ei tuo mies tämän jälkeen silmittömästi hullaannu tyttöön, niin en ikinä usko todennäköisyyksiin.

DON PEDRO (hiljaa). Nyt on sama paula tytölle viritettävä, ja se tulee tyttärenne ja hänen kamarineitsyensä toimeksi. Hullunkurisuus on siinä, että kumpikin heistä on vakuutettu toisen rakkaudesta, vaikkei asiassa ole mitään perää. Sitä kohtausta tahtoisin nähdä; siitä tulee oikea pantomiimi. Nyt lähetämme Beatricen kutsumaan Benediktiä päivälliselle.

(Don Pedro, Claudio ja Leonato menevät.)

BENEDIKT (tulee esiin). Tämä ei voi olla pilantekoa; keskustelu oli vakavaa laatua. He ovat tietonsa saaneet Herolta. Näyttävät surkuttelevan neitiä, ja hänen intohimonsa näyttää olevan täydessä jänteessä. Rakastaa minua! No, siihen on vastattava. Kuulen jo, kuinka minua morkataan: sanovat että tulen kopeaksi, jos huomaan että hän minua rakastaa; sanovat edelleen, että hän ennen kuolee, kuin antaa mitään vihiä rakkaudestaan. — En ole ikinä aikonut naida; mutta kopeaksi eivät saa minua sanoa. — Onnelliset ne, jotka itse kuulevat, mistä heitä moititaan, ja sen mukaan voivat tehdä parannusta. Sanovat että neiti on kaunis: se on totuus, jonka itse voin todistaa; ja hyväntapainen: kyllä niin, sitä en voi valheeksi väittää; ja älykäs muussa, pait siinä että rakastaa minua: — no, totisesti se ei ole mikään todistus hänen älystään, mutta ei se juuri tyhmyyttäkään osoita sillä minä tulen vuorostani häneen hirveästi rakastumaan. Tosin saanen siitä kuulla moniaita ilkeitä pistosanoja ja kuluneita kokkapuheita, minä kun olen niin kauan pauhannut naimista vastaan; mutta voihan se maku muuttua. Ihminen voi nuorena pitää ruoasta, jota hän vanhana ei voi kärsiä. Niinkö ne pilkkapuheet ja harkkasanat ja mokomatkin aivojen paperikuulat voisivat miestä pelottaa mielitekojensa reitiltä? Ei, maailma on kansoitettava. Kun sanoin, että kuolisin poikamiehenä, niin en luullut eläväni siksi, että joutuisin naimisiin. — Tuossa tulee Beatrice. Kaunis tyttö kautta päivän kirkkauden! Vainuanpa jo vähän lemmen oireita hänessä.

(Beatrice tulee.)

BEATRICE. Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle.

BENEDIKT. Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivastanne.

BEATRICE. En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne; jos se olisi vaivalloista ollut, niin en olisi ollenkaan tullut.

BENEDIKT. Teitä siis huvittaa tämä lähetys!

BEATRICE. Niin, juuri sen verran, kuin voitte ottaa veitsen kärkeen myrkyttääksenne kyyhkysen. Teillä ei liene ruokahalua, signor! Nöyrin palvelijanne!

(Menee.)

BENEDIKT. Haa! "Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle"; — tuossa on kaksinainen ajatus. "En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne"; — siliä hän tahtoo sanoa: kaikki vaiva, minkä näen teidän puolestanne, on yhtä helppoa kuin kiittäminen. — Jos ei minun tule häntä sääli, niin olen konna; jos en häntä rakasta, niin olen juutalainen. Menen hankkimaan hänen kuvansa.

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Leonaton puisto.

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)

HERO.
Salihin juokse, hyvä Margareeta;
Nepaani Beatricen siellä tapaat
Puheissa Claudion ja prinssin kanssa.
Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme
Minä ja Ursula ja hänest' yksin
Vain haastelemme; sano kuunnelleesi
Ja käske, että hiipii tänne lehtoon,
Miss' auringossa nousseet kuusamat
Auringon peittää, — niinkuin suosikki,
Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan
Pimittää nostajaansa. — Siellä piilköön
Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes;
Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt.

MARGAREETA.
Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan.

(Menee.)

HERO.
Niin, Ursula, kun tulee Beatrice,
Niin täällä puistoss' ees taas astellen
Me Benediktist' yksin puhelkaamme.
Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä
Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet.
Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt
On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan
Se pikku lemmettären viekas nuoli,
Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala.

(Beatrice hiipii lehtimajaan.)

Kas, tuolla Beatrice maata myöten
Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen.

URSULA.
On hauskin näky ongella, kun kala
Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo
Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin.
Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä,
Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa.
Ei pelkoa, ett' osastani eksyn.

HERO.
Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan
Jää viekkaan syötin makeutta vaille. —

(Lähestyvät lehtimajaa.)

Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks.
Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko
Kuin villihaukan.

URSULA.
Niinkö tottakin on
Benedikt pikeentynyt Beatriceen?

HERO.
Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni.

URSULA.
Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa?

HERO.
He sitä pyysivät, mut minä neuvoin,
Ett', ystävä jos heille Benedikt,
Halunsa hänen käskisivät voittaa
Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa.

URSULA.
Miks niin? Se herra eikö ansaitse
Aviovuodetta niin onnen täyttä,
Kuin Beatrice suinkin laittaa voi?

HERO.
Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee
Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda;
Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu
Kovemmast' aineesta kuin Beatricen.
Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy
Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa
Niin suureks, ett' on hänen silmissään
Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän,
Ei taipua, ei muihin mukaantua,
Vain itseään hän ihailee.

URSULA.
Niin kyllä;
Siis Benediktin rakkaudesta hänen
Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki.

HERO.
Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä
Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta,
Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas,
Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma,
Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman
On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on
Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt,
Kuin kömpelösti tehty paran kuva;
Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri,
Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky.
Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen,
Eik' anna hyveelle ja totuudelle,
Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis.

URSULA.
Ei varmaan hyväks ole moinen moite.

HERO.
Ei, moinen tavaton ja tyly käytös,
Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla.
Mut sano hälle se! Jos minä puhun,
Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist'
Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa.
Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli,
Huokauksiin hiljaa hivukoon ja kuolkoon.
Parempi kuolla niin, kuin pilkkaan kuolla,
Jok' yhtä pahaa on kuin kuolla kutkuun.

URSULA.
Ei, puhu pois, niin kuulet mitä sanoo.

HERO.
Ei, ennen menen Benediktin luo
Ja käsken hänen voittaa rakkautensa;
Aionpa lisäks serkkuani hälle
Siivosti panetella. Sin' et arvaa,
Kuink' yksi sana myrkyttää voi lemmen.

URSULA.
Ei, tuo ois suuri vääryys serkullenne.
Niin vastoin järkeään ei voi hän tehdä, —
Jos muuten on niin älykäs ja sutka,
Kuin sanotaan, — ett' antais rukkaset
Moiselle miehelle kuin Benedikt.

HERO.
Italiassa hänellä ei vertaa,
Jos Claudiotani en ota lukuun.

URSULA.
Oi, älkää, neiti, suuttuko, jos sanon
Mit' ajattelen: Signor Benedikt,
Mit' älyyn tulee, muotoon, henkeen, mieleen,
Mies ensimmäinen on Italiassa.

HERO.
Niin, häll' on verrattoman hyvä maine.

URSULA.
Ja verrattomasti sen ansaitseekin.
Mut kosk' on häänne, neiti?

HERO.
Milloin vain;
Kentiesi huomenna. Mut tule sisään,
Niin näytän pukuni ja kysyn mieltäs,
Mik' oisi niistä somin häähameeksi.

URSULA (hiljaa).
Nyt tarttui hän; nyt ansass' on, sen takaan.

HERO (hiljaa).
Niin kyllä, niin; se Amor pitää puoliaan;
Se milloin paulaa käyttää, milloin nuoltaan.

(Hero ja Ursula menevät.)

BEATRICE.
Mi polte korvissani! Tosiaankin!
Ivasta, korskasta mua moititaan!
Pois, uhma, siis ja immen korska vaankin!
Kiitosta niillä harvoin voitetaan.
Benedikt, lemmi vain, ma vastaan ennän,
Sydämmen villin kätes kesyttää;
Jos mua lemmit, syliisi ma lennän,
Ja pyhä liitto meidät yhdistää.
Sun sanovat sen ansainneen; no niin,
Sen tiesin, ennenkuin se sanottiin.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Don Pedro, Claudio, Benedikt ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO. Jään tänne vain häittenne ajaksi, sitten lähden Aragoniaan.

CLAUDIO. Minä saatan teitä sinne, prinssi hyvä, jos suvaitsette.

DON PEDRO. Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä. Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä ilmoittaa.

BENEDIKT. Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.

LEONATO. Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.

CLAUDIO. Varmaankin hän on rakastunut.

DON PEDRO. Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta, tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan tarpeessa.

BENEDIKT. Hammastani pakottaa.

DON PEDRO. Vedä pois se.

BENEDIKT. Hirteen!

CLAUDIO. Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.

DON PEDRO. Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?

LEONATO. Se on kai hökää vain, tai ehkä on niissä mato.

BENEDIKT. Niin, kuka hyvänsä voi tuskan voittaa, paitsi se, joka tuskan tuntee.

CLAUDIO. Niinkuin sanoin, hän on rakastunut.

DON PEDRO. Hänessä ei ole merkiksikään himoa muuta kuin himo pukeutua muukalaisiin vaateparsiin; tänään esimerkiksi hän on hollantilaisena, huomenna ranskalaisena, tai kahden maan puvussa yhtähaavaa, esimerkiksi saksalaisena vyötäisistä alaspäin, roimahousuina koko mies, ja espanjalaisena lanteista ylöspäin, ei mitään takkia. Jos ei hänellä ole himoa tällaisiin narrimaisuuksiin, niinkuin hänellä todella näyttää olevan, niin ei hän ole mikään lemmenhimon narri, niinkuin te tahdotte todeksi näyttää.

CLAUDIO. Jos hän ei ole rakastunut johonkin naiseen, niin ei vanhat merkit pidä paikkaansa. Hän harjaa joka aamu hattuaan; mitä se muuta tietää?

DON PEDRO. Onko häntä nähty parturin luona?

CLAUDIO. Ei, mutta parturi on nähty hänen luonaan, ja hänen poskiensa vanha kaunistus on jo joutunut pallojen täytteeksi.

LEONATO. Tosiaankin, hän näyttää nuoremmalta kuin ennen, nyt kun parta on poissa.

DON PEDRO. Ja sitten hän vielä käyttää myskiä; oletteko jo hajulla?

CLAUDIO. Toisin sanoen: tuo herttainen poika on rakastunut.

DON PEDRO. Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.

CLAUDIO. Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?

DON PEDRO. Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä puhutaan.

CLAUDIO. Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja nyt on näppäinten hallittavana.

DON PEDRO. Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea. Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.

CLAUDIO. Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.

DON PEDRO. Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä tunne.

CLAUDIO. Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee hänen edestään.

DON PEDRO. Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.

BENEDIKT. Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. — Hyvä vanhus, pyydän, tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei tarvitse kuulla.

(Benedikt ja Leonato menevät.)

DON PEDRO. Niin totta kuin elän! Hän anoo ukolta Beatriceä.

CLAUDIO. Ihan varmaan. Hero ja Margareeta ovat tällä välin asiansa toimittaneet Beatricen kanssa, ja nyt nuo kaksi karhua eivät kai pureksi, kun tapaavat toisiaan.

(Don Juan tulee.)

DON JUAN. Jumalan rauha, herrani ja veljeni!

DON PEDRO. Hyvää päivää, veliseni!

DON JUAN. Jos teille soveltuisi, tahtoisin puhua kanssanne.

DON PEDRO. Kahdenko kesken?

DON JUAN. Jos niin suvaitsette; mutta kreivi Claudio saa kyllä kuunnella, sillä se, mitä aion puhua, koskee häntä.

DON PEDRO. Mistä on puhe?

DON JUAN (Claudiolle). Aiotteko, teidän korkeutenne, huomenna pitää häitä?

DON PEDRO. Tiedäthän, että aikoo.

DON JUAN. Sitä en tiedä, kun hän saa tietää, mitä minä tiedän.

CLAUDIO. Jos on jotakin estettä, niin pyydän, että sen ilmoitatte.

DON JUAN. Luulette kenties, että en ole ystävänne; se nähdään jäljestäpäin, ja tulette luulemaan minusta parempaa, kun kuulette mitä nyt ilmoitan. Mitä veljeeni tulee, niin luulen, että hän pitää paljon teistä ja että hän sydämmen rakkaudesta on auttanut teitä näissä avioliiton puuhissa. Totisesti, huono teko koko kosinta! Huonosti käytetty vaiva!

DON PEDRO. Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?

DON JUAN. Tulin tänne teille sitä kertomaan. Erityisseikkoihin puuttumatta — sillä hänestä on liiankin kauan huhuja liikkunut, — neiti on uskoton.

CLAUDIO. Kuka? Heroko?

DON JUAN. Juuri hän; Leonaton Hero, teidän Hero, joka miehen Hero.

CLAUDIO. Uskotonko?

DON JUAN. Se sana on liian hyvä kuvaamaan hänen huonouttaan; voisin sanoa häntä pahemmaksikin; keksikää joku pahempi nimitys, niin sovitan sen häneen. Ihmetelkää vasta sitte, kun olette lisätodistuksia saanut; tulkaa tänä yönä mukaani, niin saatte nähdä, kuinka kavutaan sisään hänen kamarinsa ikkunasta, ja ihan hänen hääpäivänsä aatto-yönä. Jos sittekin vielä häntä rakastatte, niin naikaa hänet huomenna; mutta parempi olisi kunniallenne, jos muuttaisitte mieltä.

CLAUDIO. Olisiko tuo mahdollista?

DON PEDRO. Minä en tahdo sitä uskoa.

DON JUAN. Jos ette tohdi uskoa mitä näette, niin älkää myöskään tunnustako mitä tiedätte. Jos tulette mukaani, niin näytän teille mitä on tarvis; ja kun olette enemmän kuulleet, niin toimikaa sen mukaan.

CLAUDIO. Jos tänä yönä näen jotakin semmoista, jonkatähden en voi huomenna häntä naida, niin seurakunnan nähden, siinä paikassa, missä olisi määrä meidät vihkiä, tahdon häntä solvaista.

DON PEDRO. Ja koska minä häntä sinun puolestasi kosin, niin yhdessä sinun kanssasi minäkin tahdon häntä solvaista.

DON JUAN. En tahdo häntä sen enempää panetella, kunnes saan teidät todistajikseni. Malttia vain keskiyöhön saakka; silloin asia ilmenee.

DON PEDRO. Oi, mikä kovan onnen käänne!

CLAUDIO. Oi, mikä odottamaton onnettomuus!

DON JUAN. Oi, onneks ehkäistyä häpeää! Niin sanotte, kun saatte lopun nähdä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu.

(Moilanen, Muikkari ja vartiomiehiä tulee.)

MOILANEN. Oletteko taattuja, kelpo miehiä?

MUIKKARI. Niin kyllä; olisi muuten surkeata, jos joutuisivat ijankaikkiseen pelastukseen ruumiin ja sielun puolesta.

MOILANEN. Ei, se olisi liian helppo rangaistus heille, jos näyttäisivät olevan vikapäät lainkuuliaisuuteen, kun ovat ulosvalitut prinssin vahdiksi.

MUIKKARI. Hyvä, antakaa heille heidän ortelinsa, naapuri Moilanen.

MOILANEN. Roo riimo, kuka on teidän mielestänne enimmin ansioton tulemaan konstaapeliksi?

1 VARTIJA. Pekka Kauranen, hyvä herra, ja Yrjö Sysinen, sillä he osaavat kirjoittaa ja lukea.

MOILANEN. Tulkaa lähemmäksi, naapuri Sysinen. Jumala on teille siunannut hyvän nimen. Hyvä katsanto on onnen lahja, mutta luku- ja kirjoitustaito tulee luonnosta.

2 VARTIJA. Jotka kumpikin, herra konstaapeli, —

MOILANEN. On teillä; sitähän tahdoitte sanoa, tiedämmä. Hyvä; siis mitä katsantoonne tulee, nähkääs, niin antakaa Jumalalle kiitos, ja älkää siitä kerskatko; ja mitä lukuja kirjoitustaitoonne tulee, niin säästäkää se toiseen aikaan, jolloin semmoisia turhuuksia ei tarvita. Täällä arvellaan teistä, että olette kyvyttömin ja sopivin mies vahtikonstaapeliksi; sen vuoksi teidän tulee kantaa lyhtyä.[16] Tämä on teidän ortelinne: teidän pitää panna kaikki maankiertäjät korkkaaliin; teidän pitää huutaa jok'ikiselle: seis, prinssin nimessä!

2 VARTIJA. Mutta jos ei joku tahdo seistä?

MOILANEN. No, nähkääs, silloin ette välitä hänestä, vaan annatte hänen mennä, ja huudatte heti muut vahtimiehet kokoon ja kiitätte Jumalaa, että olette siitä lurjuksesta päässeet.

MUIKKARI. Jos ei hän seiso, kun käsketään, niin ei hän ole prinssin alamaisia.

MOILANEN. Niin oikein, ja muihin kuin sellaisiin, jotka ovat prinssin alamaisia, ei teidän pidä sekaantua. — Ette myöskään saa nostaa melua kaduilla, sillä jutteleminen ja jaaritteleminen vahdissa on siedettävä, ja sitä ei saa suvaita.

2 VARTIJA. Niin, parempi nukkua kuin jaaritella, tunnemmehan me ortelit.

MOILANEN. Oikein! Niinhän te puhutte kuin vanha ja hätäilemätön vahtimies; sillä en minäkään näe, mitä pahaa olisi nukkumisessa; mutta varokaa vain, etteivät varasta teiltä pertuskojanne. — Lisäksi pitää teidän poiketa kaikissa kapakoissa ja käskeä kaikkia humalaisia kotiin nukkumaan.

2 VARTIJA. Entä jos eivät mene?

MOILANEN. No, silloin annatte heidän jäädä sinne, siksi kuin selvenevät, ja jos silloin eivät anna teille parempaa vastausta, niin voitte sanoa heille, etteivät olleetkaan niitä miehiä, joiksi heitä luulitte.

2 VARTIJA. Hyvä on.

MOILANEN. Jos tapaatte varkaan, niin voitte viran puolesta epäillä, ettei hän ole kunnon mies; ja mitä sen sorttisiin ihmisiin tulee, niin, nähkääs, jota vähemmän rupeatte heidän pariinsa tai tekemisiin heidän kanssaan, sitä parempi teidän rehellisyydellenne.

2 VARTIJA. Mutta jos tiedämme että hän on varas, emmekö silloin ota häntä kiinni?

MOILANEN. Tietysti voitte sen tehdä viran puolesta; mutta arvelen, että joka pikeen koskee, se itsensä tahraa. Rauhallisin keino teille, kun saatte varkaan kiinni, on antaa hänen näyttää, mitä miehiä hän on, ja varkain pujahtaa pakoon.

MUIKKARI. Teitä, kamraati, on aina pidetty laupiaana miehenä.

MOILANEN. Niin totisesti, minä en hirttäisi koiraakaan ehdoin tahdoin; sitä enemmän ihmistä, jonka ruumiissa on vähänkin rehellisyyttä.

MUIKKARI. Jos kuulette lapsen yöllä huutavan, niin teidän pitää kutsua imettäjää sitä vaientamaan.

2 VARTIJA. Entä jos imettäjä nukkuu eikä kuule meitä?

MOILANEN. No, menkää silloin rauhassa pois ja antakaa lapsen herättää hänet porullaan; sillä se lammas, joka ei kuule karitsaansa, kun se määkyy, tuskin vastaa vasikallekaan, kun se ammuu.

MUIKKARI. Se on viljainen vissi.

MOILANEN. Tämä se on ortelinne päätös. Te, konstaapelit, te esitätte nyt prinssin omaa persoonaa; jos tapaatte prinssin yöllä, niin voitte sanoa hänelle: seis!

MUIKKARI. Ei, hemmetissä; sitä, luulemma, hän ei voi tehdä.

MOILANEN. Viisi killinkiä yhtä vastaan, että voi; jokainen, joka tuntee reklamentit, tietää että hän voi sanoa hänelle: seis; tietysti, jos prinssi itse tahtoo; sillä, totisesti, vahti ei saa ketään loukata, ja loukkaus on sanoa miehelle vastoin hänen tahtoaan: seis!

MUIKKARI. No niin, hemmetissä, sitä minäkin.

MOILANEN. Ha, ha, ha! — Ja nyt, ystävät, hyvää yötä! Jos sattuisi jokin painollinen asia tapahtumaan, niin kutsukaa minua. "Lupaan etten ilmoita mitä lakien ja asetuksien mukaan on salassa pidettävä", muistakaa se, ja hyvää yötä. — Tule, naapuri.

2 VARTIJA. Kas niin, miehet, nyt tiedämme reklamenttimme; istumme tässä kirkonrappusilla kello kahteen, ja sitten menemme kaikki levolle.

MOILANEN. Sananen vielä, kunnon naapurit. Tehkää hyvin ja pitäkää vahtia Signor Leonaton ovella; siellä kun on huomenna häät, niin on siellä tänä yönä suuri hälinä. Hyvästi nyt vaan! Liukastelkaa, muistakaa se!

(Moilanen ja Muikkari menevät.)

(Borachio ja Conrad tulevat.)

BORACHIO. Conrad, hoi!

1 VARTIJA (syrjään). Hiljaa! Vaiti!

BORACHIO. Conrad, etkö kuule?

CONRAD. Tässähän olen, mies, ihan kiinni kyynärpäässäsi.

BORACHIO. Siksikö, hitto olkoon, sitä kyynärpäätäni syyhyttikin; luulin jo saavani syyhelmää.

CONRAD. Tuohon vastaan toiste; jatka nyt vain kertomustasi.

BORACHIO. Asetu tähän ihan räystään alle, — alkaa sataa tihutella — niin kerron, niinkuin rehellinen juomaveikko,[17] sinulle kaikki.

1 VARTIJA (hiljaa). Kavallusta, miehet! Mutta hiljaa, hiiskumatta!

BORACHIO. Tiedäppäs, että olen Don Juanilta voittanut tuhannen tukaattia.

CONRAD. Onko mahdollista, että konnantyö voi olla niin kallista?

BORACHIO. Voisit pikemmin kysyä: onko mahdollista, että mikään konna voi olla niin rikas; sillä kun rikkaat konnat tarvitsevat köyhää, niin voivat köyhät vaatia mitä tahtovat.

CONRAD. Kummalliselta se kuuluu.

BORACHIO. Kyllä näkyy, että olet vast'alkaja. Sinun pitäisi kuitenkin tietää, että takin tai hatun tai kaavun muoti ei ole mitään mieheen nähden.

CONRAD. Niin, se on vain pukine.

BORACHIO. Minä tarkoitan muotia.

CONRAD. Niin, muoti on muoti.

BORACHIO. Joutavia! Yhtä hyvin voit sanoa, että narri on narri. Mutta etkö näe mikä kuvaton konna se muoti on?

1 VARTIJA (hiljaa). Minä tunnen sen herra Kuvattoman; hän on sen seitsemän vuotta konnankoukkujaan harjoittanut, ja keikaroi ja teikaroi nyt niinkuin mikäkin ylhäinen herra. Muistuttelen hänen nimeään.

BORACHIO. Etkö kuullut puhetta?

CONRAD. En; se oli vain tuuliviiri tuolla katolla.

BORACHIO. Etkö näe, sanon minä, mikä kuvaton konna se muoti on? Kuinka se huumaa ja villitsee kaikki nuoret hurjapäät neljäntoista ja viidenneljättä ikävuoden välillä, milloin muotoellen ne samanlaisiksi kuin Pharaon soturit savustuneissa maalauksissa tai Belin papit vanhoissa kirkonikkunoissa tai kaljuksi keritty Herkules tahrituissa, madonsyömissä seinäverhoissa, missä hänen housunpeltinsä on yhtä jykevä kuin hänen nuijansa?

CONRAD. Kaiken tuon näen, ja näen myöskin, että muoti kuluttaa enemmän vaatteita kuin ihminen. Mutta etkö itse ole vähän muodin villitsemä, kun noin eksyt pois kertomuksestasi ja rupeat muodista hulluttelemaan?

BORACHIO. En suinkaan. Mutta tiedäppäs, että tänä yönä olen kosinut Heron kamarineitsyttä, Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; hän, näet, kumartui minun puoleeni emäntänsä kamarin-ikkunasta ja toivotti minulle tuhannesti hyvää yötä. — Mutta kömpelöstihän kertomukseni kerron. — Ensinhän minun piti kertoa, että herrani, ja prinssi ja Claudio, herrani Don Juanin keijaamina ja peijaamina ja veijaamina, kaukaa puistosta katselivat tätä hellää kohtausta.

CONRAD. Ja uskoivatko, että Margareeta oli Hero?

BORACHIO. Kaksi heistä sen uskoi, prinssi ja Claudio; mutta herrani, se lempo, tiesi että se oli Margareeta. Osaksi hänen valansa, joilla hän ensin oli heitä peijannut, osaksi musta yö, joka petti heidät, mutta etupäässä minun konnantyöni, joka vahvisti kaikki Don Juanin parjaukset, vaikutti sen, että Claudio meni vihoissaan tiehensä ja vannoi, että hän huomenna, niinkuin sovittu oli, kohtaisi Heron kirkossa ja siellä, koko seurakunnan kuullen, häväisisi häntä, ilmoittamalla mitä yöllä oli nähnyt, ja lähettäisi hänet takaisin kotiin ilman miestä.

1 VARTIJA. Me käskemme prinssin nimessä: seis!

2 VARTIJA. Kutsu tänne se oikea herra konstaapeli. Olemme saaneet käsiimme kaikkein vaarallisimman komplotin, mistä koskaan on yhteiskunnassa kuultu.

1 VARTIJA. Ja eräs herra Kuvaton on yksi niistä; minä tunnen hänet, hänellä on lemmen kierukka korvallisessa.[18]

CONRAD. Hyvät herrat.

2 VARTIJA. Te saatte tänne hankkia sen herra Kuvattoman, sen minä teille lupaan.

CONRAD. Hyvät herrat, —

1 VARTIJA. Älkää inttailko! pitää totella ja tulla mukaan.

BORACHIO. Sangen hauskaan asemaan joudumme, kun kirpauttavat meidät pistimilleen.

CONRAD. Sangen kirpeä ja pisteliäs asema tosiaankin. Tulkaa, me lähdemme mukaan.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat.)

HERO. Ursula hyvä, herätä serkkuni Beatrice ja pyydä häntä nousemaan.

URSULA. Heti, neiti.

HERO. Ja käske hänen tulla tänne.

URSULA. Kyllä.

(Menee.)

MARGAREETA. Minusta tuo toinen kaulus olisi kauniimpi.

HERO. Ei, rakas Marketta, tämän minä pidän.

MARGAREETA. Toden totta, se ei ole niin soma, ja takaan että serkkunne on samaa mieltä.

HERO. Serkkuni on hupsu, ja sinä toinen; muusta en huoli kuin tästä.

MARGAREETA. Uusi hiuskoristeenne on erinomainen, jos vain tukkanne olisi hieman tummempi; ja hameenne on harvinaisen kuosikas, toden totta. Minä olen nähnyt Milanon herttuattaren hameen, jota on niin paljon kiitetty.

HERO. Sehän kuuluu olevan vallan verraton.

MARGAREETA. Uskokaa pois, se on vain yöpuku teidän hameenne rinnalla: kultaharsoa ja siinä leikkauksia, reunukset hopeata, helmiompeluita hihain pituudelta, riippahihat, paarretta ylt'ympäri, sisus sinistä kirjosilkkiä; mutta mitä hienoon, siroon, sievään ja erikoiseen kuosiin tulee, niin on teidän kymmenen kertaa enemmän arvoinen.

HERO. Suokoon Jumala minun ilolla sitä kantaa; sydämmeni on niin kumman raskas!

MARGAREETA. Se tulee kohta vielä raskaammaksi miehenne painosta.

HERO. Hyi sinua! Etkö häpeä?

MARGAREETA. Mitä sitte, neiti hyvä? Sitäkö että puhun kunniallisesti? Eikö avio ole kunniallista kerjäläistenkin kesken? Eikö herranne ole kunniallinen aviottomanakin? Minun olisi kai pitänyt sanoa — kaikella kunnioituksella — aviomiehenne. Kun ei vain kierot ajatukset vääristele suoraa puhetta, niin minä en kenellekään tuota pahennusta. Onko siinä mitään pahaa, että puhun miehen painosta? Ei tietenkään, jos se on oikea mies ja oikea vaimo; muussa tapauksessa olisi puheeni kevyttä eikä painavaa. Kysykää vain neiti Beatricelta, tuossa hän tulee.

(Beatrice tulee.)

HERO. Hyvää huomenta, serkku.

BEATRICE. Hyvää huomenta, rakas Hero.

HERO. Mikä sinun on? Puhuthan niin surkealla äänellä.

BEATRICE. Minussa on kaikki muut äänet nykyään epävireessä.

MARGAREETA. Antaa tulla sitä "lemmenpolskaa" ilman loppuliirutusta; laulakaa te, kyllä minä tanssin.

BEATRICE. Niin kantapäilläsikö? — Mutta, serkku, kello on jo viisi; aika on laittaa itsesi kuntoon. — Mutta minä olen todellakin kovin sairas. Hohhoo?

MARGAREETA. Minkä kaipuusta? Haukan, hevosen vai huonemiehen!

BEATRICE. Niin, alkavathan ne kaikki samalla kirjaimella: hoo!

MARGAREETA. Jos te ette ole uskostanne luopunut, niin ei enää voi purjehtia tähtien mukaan.

BEATRICE. Mitähän se houkko sillä tarkoittaa?

MARGAREETA. Minäkö? En mitään. Mutta antakoon Jumala jokaiselle, mitä hänen sydämensä toivoo.

HERO. Nämä hansikkaat lähetti kreivi minulle. Mikä suloinen tuoksu! Haistappas!

BEATRICE. Minussa on nuha, serkku, en voi haistaa.

MARGAREETA. Tyttö, ja nuhaa! No niin, voihan sitä vilustua.

BEATRICE. Heresta siunaa ja varjele! Kuinka kauan olet tuota älyn ammattia pitänyt?

MARGAREETA. Siitä saakka kuin te siitä luovuitte. Eikö se äly minua kaunista verrattomasti?

BEATRICE. Se ei ole oikein näkyvissä; sinun pitäisi kantaa sitä tanussasi. — Mutta minä olen todellakin sairas.

MARGAREETA. Ottakaa hiukan Carduus benedictus-keitosta ja pankaa sydämmellenne; se on parasta lääkettä sydämmen ahdistukseen.

HERO. Nyt pistit häntä ohdakkeella.

BEATRICE. Benedictus? Miksi Benedictus? Siinä ehkä piilee joku opetus siinä Benedictus-sanassa.

MARGAREETA. Opetusko? Ei, toden totta, minulla ei ollut mitään opettavaista mielessä; tarkoitin vain tavallista Benedictus-ohdaketta. Luulette kenties, että minä luulen teitä rakastuneeksi. En, totta tosiaankaan, en ole sentään sellainen hupsu, että ajattelisin kaikkea, mikä päähän pistää; eikä päähäni liioin pistä ajatella kaikkea, mitä voisin. Sillä, toden totta, vaikka pääni puhki ajattelisin, en voisi ajatella, että te olisitte rakastunut tai tulisittekaan rakastuneeksi. Ja kuitenkin, semmoinen se Benediktkin oli, mutta hän on nyt tullut ihmisiksi, hän. Hän vannoi ettei ikinä menisi naimisiin, ja nyt hän kuitenkin, sydämmensä uhalla, syö mutisematta mitä eteen pannaan. Kuinka teidät saisi käännetyksi, sitä en tiedä; mutta minusta teillä on silmät päässä, niinkuin muillakin tytöillä.

BEATRICE. Mitä hölkkää se sinun kielesi nyt käy?

MARGAREETA. Ei se ainakaan väärään laukkaa.

(Ursula palajaa.)

URSULA. Neiti hyvä, joutuun pukeumaan! Prinssi, kreivi, signor Benedikt, Don Juan ja kaikki kaupungin hienot herrat ovat tulleet saattamaan teitä kirkkoon.

HERO. Auttakaa minua pukeumisessa, hyvä serkku, hyvä Marketta, hyvä Ursula.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Leonaton talossa.

(Leonato, Moilasen ja Muikkari tulevat.)

LEONATO. Mitä minusta tahdotte, kunnon naapuri?

MOILANEN. Niin, nähkääs teidän armonne, minulla olisi vähän kahdenkeskistä kanssanne, joka hiukan niinkuin likeltä liikuttaa teitä.

LEONATO. Lyhyesti siis, sillä näettehän että minulla on kiire.

MOILANEN. Niin, armollinen herra, semmoinen on asia.

MUIKKARI. Niin, todellakin, semmoinen on asia, armollinen herra.

LEONATO. Mikä asia, hyvät ystävät?

MOILANEN. Tämä kunnon Muikkari, nähkääs, armollinen herra, ei pysy oikein asiassa. Vanha mies, nähkääs, armollinen herra! Ja hänen järkensä ei ole niin tylsä, kuin Jumalan avulla soisin sen olevan; mutta, toden totta, hän on kunniallinen kuin nahka hänen kulmakarvainsa välissä.

MUIKKARI. Niin, Jumalan kiitos, olen niin kunniallinen, kuin joku toinenkin kuka tahansa, joka on vanha mies eikä ole kunniallisempi kuin minä.

MOILANEN. Exempla sunt odorosa; palabras,[19] naapuri Muikkari!

LEONATO. Olette vaivalloisia, hyvät naapurit.

MOILANEN. Sen teidän armonne vain sanoo kohteliaisuudesta, kun olemme sen herttua raukan oikeudenpalvelijoita; mutta totisesti, mitä minuun tulee, jos olisin niin vaivalloinen kuin kuningas, niin en surkuttelisi, vaikka käyttäisinkin kaikki teidän armonne hyväksi.

LEONATO. Kaikki vaivalloisuutesi minun hyväkseni? Ha!

MOILANEN. Niin kyllä, vaikka sitä olisi tuhannen kippuntaa enemmän kuin mitä sitä on; sillä teidän armonne, kuulemma, on niin merenteerattu kuin kuka muu tahansa kaupungissa, ja vaikka vain olen köyhä mies, niin minua ilahuttaa sitä kuulla.

MUIKKARI. Niinikään minua.

LEONATO. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa.

MUIKKARI. Niin, nähkääs, teidän armonne, vahtimme on tänä yönä — kaikella kunnioituksella teidän armoanne kohtaan — vanginnut pari pahinta pääveijaria, mitä Messinassa löytyy.

MOILANEN. Hyvä kelpo vanhus, teidän armonne! Hän on vähän lörppö; niin, niin, kun vanhuus tulee, niin järki menee, niinkuin sanotaan. Jumal' auttakoon meitä! Se on maailman menoa. — Tosiaankin, hyvin sanottu, naapuri Muikkari! — Niin, se Jumala on hyvä mies; kun kaksi ajaa samalla selkähevosella, niin täytyy toisen istua takana. — Kunnon sielu, teidän armonne! Niin totisesti, se hän on, niin totta kuin kukaan, joka syö leipää. Mutta Jumalalle tulee antaa kunnia. Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaiset. Niin, niin, hyvä naapuri parka!

LEONATO. Tosiaankin, rakas naapuri, teille hän ei vertoja vedä.

MOILANEN. Hyvät lahjat ovat Jumalalta.

LEONATO. Minun täytyy nyt mennä.

MOILANEN. Sana vain, teidän armonne. Niin nähkääs, vahtimme on todellakin käsittänyt kaksi luulevaa henkilöä, ja me soisimme että teidän armonne tänä aamuna tutkisi heitä.

LEONATO. Voitte itse heitä tutkia ja tuoda minulle pöytäkirjan; minulla on nyt kova kiire, niinkuin kyllä näette.

MOILANEN. Kyllä se asia akkuraatisti toimitetaan.

LEONATO. Juokaa lasi viiniä, ennenkuin menette. Hyvästi!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Armollinen herra, teitä odotetaan viemään tytärtänne vihille.

LEONATO. Tulen paikalla; olen valmis.

(Leonato ja sanansaattaja menevät.)

MOILANEN. Mene, rakas virkaveli, mene Yrjö Sysisen tykö ja käske hänen tuoda kynä ja mustetta mukanaan arestiin. Meidän pitää nyt mennä tutkimaan niitä miehiä.

MUIKKARI. Ja se on tehtävä viisaasti.

MOILANEN. Älystä ei tule olemaan puutetta, sen minä takaan; täällä on (osoittaen otsaansa) se värkki, joka panee ne semmoiset pihtiin. Hanki vain tänne se ahtivarjus panemaan tutkintomme rotokollaan, ja tule sitte tyköni arestiin.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirkossa.

(Don Pedro, Don Juan, Leonato, munkki, Claudio,
Benedikt, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Niin, pater Fransiscus, lyhykäisesti vain; ei muuta kuin pelkkä vihkimäkaava; heidän velvollisuuksistaan voitte sitten erikseen huomauttaa heille jäljestäpäin.

MUNKKI. Tahdotteko, kreivi, tulla naiduksi tämän neiden kanssa?

CLAUDIO. En.

LEONATO. Mennä naimisiin hänen kanssaan, pater; nainen tulee naiduksi.

MUNKKI. Tahdotteko, neiti, mennä naimisiin tämän kreivin kanssa?

HERO. Tahdon.

MUNKKI. Jos tiedätte jompikumpi jotakin sisällistä estettä,[20] joka kieltää teitä naimisiin menemästä, niin velvoitan teitä sielunne autuuden tähden ilmoittamaan sen.

CLAUDIO. Tiedättekö te, Hero, jotakin?

HERO. En, herrani.

MUNKKI. Tiedättekö te, kreivi, jotakin?

LEONATO. Minä rohkenen hänen puolestaan vastata: ei.

CLAUDIO. Oi, mitä kaikkea ne ihmiset rohkenevat! Mitä kaikkea ne ihmiset tekevät! Mitä kaikkea he joka päivä tekevät, tietämättään mitä tekevät!

BENEDIKT. Mitä nyt? Huudahduksiako! No niin, toisia niitä käytetään naurettaessa,[21] niinkuin: ha, ha, ha!

CLAUDIO.
Takaisin, munkki! — Luvallanne, isä:
Vapaasti, pakottako mulle soitte
Tään immen, tyttärenne?

LEONATO.
Vapaasti,
Niinkuin on Luoja hänet mulle suonut.

CLAUDIO.
Ja mitä tulee minun teille antaa
Näin kalliin lahjan palkaksi?

DON PEDRO.
Ei mitään,
Jos ette häntä anna takaisin.

CLAUDIO.
Teilt' ylevää ma kiitollisuutt' opin.
Tuoss' saatte hänet takaisin, Leonato;
Mädästä hedelmäst' ei ystävälle;
Hän kunnian on varjo vain ja kuori.
Kas, kuinka punastuu hän niinkuin impi!
Oo, mihin hurskauden arvoverhoon
Ovela synti osaa pukeutua!
Tuo verihän se puhtaan siveyden
On kaino ilme! Hänet kun nyt näette,
Näöstään ettekö te kaikin vanno,
Ett' on hän impi? Mut se ei hän ole:
Hekuman hehkun tuntee hän; tuo puna
On syyllisyyttä, eikä kainoutta.

LEONATO.
Mit' aattelette?

CLAUDIO.
Ett'en häntä nai;
En sido sydäntäni julkiporttoon.

LEONATO.
Jos itse, kreivi, hältä viekoitellen
Nuoruuden vastustuksen voititte
Ja langetitte hänen impeytensä, —

CLAUDIO.
Kyll' arvaan; tarkoitatte, että häntä
Jos koskin, niin mua miehenään hän piti,
Ja syntins' ajattoman sillä peitti.
Ei, Leonato!
En julkeata sanaa lausunut,
Ain' osoitin, kuin veli sisarelle,
Häveliään lemmen arkaa puhtautta.

HERO.
Olenko minä muuta näyttänyt?

CLAUDIO.
Haa! näyttänyt! Teen kirjan sitä vastaan.
Olevan näytit kirkas kuin Diana,
Ujo kuin umppu ennen kukkimistaan;
Mut raivokkaampi olet himoissasi
Kuin Venus tai nuo riettaat elukat,
Jotk' irstaass' aistin hurmass' elämöivät.

HERO.
Pahoinko voitte, noin kun hourailette?

LEONATO.
Miks vaiti, prinssi?

DON PEDRO.
Mitä puhuisin?
Häveten seison, hyvän ystävän
Kun autoin liittoon julkiporton kanssa.

LEONATO.
Haa! näinkö puhutaan, vai näenkö unta?

DON JUAN.
Näin puhutaan, ja totta puhutaan.

BENEDIKT.
Ei näistä häiksi.

HERO.
Totta! Jumalani!

CLAUDIO.
Leonato, minäkö se tässä seison?
Tuo onko prinssi! Tuoko prinssin veli?
Tuo Heroko? Nää silmät omammeko?

LEONATO.
On oikein. Mutta mitä tää on, kreivi?

CLAUDIO.
Kyselmän saanko tehdä tytöllenne?
Te luonnon voimasta ja isänvallan
Manatkaa häntä totta puhumaan.

LEONATO.
Se tee, niin totta lapseni kuin olet!

HERO.
Jumala, auta! Voi, mua, lapsi parkaa!
Miks nimitätte moista kuulustusta?

CLAUDIO.
Totuuden mukaan, mikä nimenne?

HERO.
Se eikö Hero? Ken sen nimen tahraks
Voi tosi syytteen heittää?

CLAUDIO.
Sen voi Hero.
Niin, Hero itse Heron hyveen tahraa.
Ketä miestä ikkunasta viime yönä
Puhuttelitte kahdentoista jälkeen?
Jos impi olette, niin vastatkaa.

HERO.
En ketään miestä silloin puhutellut.

DON PEDRO.
Siis ette ole impi. — Leonato,
Pahoittaa mieltäni, kun teidän täytyy
Tämmöistä kuulla: kautta kunniani,
Minä, veljeni ja loukattu tää kreivi
Kuulimme, näimme hänen öiseen aikaan
Puhuvan ikkunastaan ruojan kanssa,
Jok' itse tunnusti, se rietas konna,
Tuhansin kerroin salaa hänen kanssaan
Rivoa pitäneensä yhteyttä.

DON JUAN.
Hyi! hyi! Ei sitä saata kertoa,
Ei nimin nimittää; niin kyllin puhdast'
Ei ole kieli, että loukkaamatta
Puhua siitä vois. Siis, kaunis lapsi,
Mua surettaa sun huono käytöksesi.

CLAUDIO.
Oi, Hero! Mikä Hero olisitkaan,
Jos asuis puolet muotos suloutta
Sydämmes aikeissa ja aatoksissa!
Hyvästi, riettain! Hyväst', ihanaisin!
Sa puhdas synti, synnillinen puhtaus!
Sun tähtes kaikki lemmen ovet suljen
Ja silmilleni sidon epäluulon,
Jok' ilkimielin kauneutta katsoo
Eik' enää koskaan siitä ihastu.

LEONATO.
Mua varten eikö tikaria kellään?

(Hero pyörtyy.)

BEATRICE.
Mik' on sun, serkku? Miksi maahan vaivut?

DON PEDRO.
Pois tulkaa! Häpeä kun tuli ilmi,
Hält' elon kyven sammui.

(Don Pedro, Don Juan ja Claudio menevät.)

BENEDIKT.
Kuinka voi hän?

BEATRICE.
On kuollut, pelkään minä. — Auta, setä!
Voi, Hero! Setä! Pater! Benedikt!

LEONATO.
Pois, turma, raskast' älä kättäs ota!
On hänelle kuolo kauniin verho,
Mit' osaa toivoa.

BEATRICE.
Kuink' on sun, Hero?

MUNKKI.
Huoletta, neiti!

LEONATO.
Silmäs auki luotko?

MUNKKI.
Luo kyllä; miks ei sitä tekis?

LEONATO.
Miksi?
Oi, eikö koko luomakunta huuda
Hänelle häpeää? Hän kieltää voiko
Rikosta, jonka verikin jo leimaa? —
Ei, Hero; silmiäsi älä avaa!
Jos arvelisin, ett'et oiti kuole
Ja ettei henkes sorru häpeääsi,
Niin nuhteitteni päätökseksi itse
Sun surmaisin. Ma surisinko sitä,
Ett' yks on laps vain mulla? Moittisinko
Ma luonnon saituutta? Oi, sinä mulle
Yks olet liikaa! Miksi tätä yhtä!
Miks olit koskaan silmilleni rakas?
Miks laupiaan' en kädell' ottanut
Kadulta lapsekseni mieron lasta?
Jos liassa ja saastassa se rypeis,
Sanoisin: "siihen mull' ei ole osaa,
Häpeä tuo on vieraan rungon kasvain."
Mut mun, mun omani, jot' ylistin,
Rakastin, jumaloin; mun siihen määrään,
Ett' itse oma itseni en ollut
Ma häneen nähden; hän — oi, hän on kuiluun
Vajonnut sysimustaan! Meress' aavass'
Ei kyllin vettä häntä puhdistamaan,
Ei kyllin suolaa, millä inhan lihan
Pilaumasta estäis.

BENEDIKT.
Tyyntykää!
Niin ihmeissäni minä olen tästä,
Ett' en ma tiedä mitä sanoa.

BEATRICE.
Parjattu serkkua on, toden totta!

BENEDIKT.
Te hänen makuutoverinansako
Olitte viime yön?

BEATRICE.
En viime yötä;
Mut siihen saakka olen vuoden umpeen
Levännyt hänen kanssaan.

LEONATO.
Todistettu
Ja vahvistettu! Lujemmaksi tehty,
Mik' oli pönkätty jo rautateljin!
Prinssitkö valehtelis? Claudioko,
Mi häntä lempi niin, ett' immen tahran
Pois kyynelillään huuhtoi puhellessaan?
Ei, tulkaa pois! Hän kuolkoon!

MUNKKI.
Mua kuulkaa:
Ma neittä pidin silmällä ja siksi
Vait olin tähän asti, puuttumatta
Asian menoon. Näin, kuink' immen poskiin
Syöksähti tuhansina punan ilmeet,
Ja tuhansina valkoenkeleinä
Viaton häpy karkoitti sen punan;
Ja hänen silmissänsä hehkui tuli,
Jok' epäluulon poltti, millä prinssit
Ryvetti hänen puhdast' impeyttään.
Mua narriks sanokaatte; oppiani
Epäilkää, elämäni havaintoja,
Jotk' antaa kokemuksen vahvan leiman
Mun kirjatiedoilleni; vanhuuttani
Epäilkää, pyhää virka-arvoani,
Jos neiti tuo ei ole syytön uhri
Purevan parjauksen.

LEONATO.
Mahdotonta!
Se ainut hyve, mikä viel' on hällä,
On, ettei pattovalan synnillä
Enennä kiroustaan: hän ei kiellä.
Miks sitten puolustellen tahdot peittää,
Mink' alastonna näemme silmissämme.

MUNKKI.
Ken mies se, josta teitä syytetään?

HERO.
Sen tietää syyttäjäni, enkä minä.
Jos kestään miehest' enempää mä tiedän,
Kuin mit on puhtaan immen lupa tietää,
Niin minust' armo väistyköön! — Oi, isä,
Jos todistetaan, että miehen kanssa
Kesk'yöllä puhelin, tai viime yönä
Kenenkään luodun kanssa sanaa vaihdoin,
Niin lyö mua, hylkää, kuoliaaksi kiusaa.

MUNKKI.
Erehdys kumma pettänyt on prinssit.

BENEDIKT.
Kaks heist' on täysin kunnon miehiä;
Jos heidän älynsä on harhaan viety,
Niin Juan bastardi on juonitellut,
Jonk' aatos aina konnantöitä hautoo.

LEONATO.
En tiedä. Jos se totta on, niin tytön
Tuo käsi ruhjoo; vaan jos valhett' on se,
Niin ylpein heistä saa sen vielä tuta.
Niin kuivannut ei aika vertani,
Niin kalvanut ei ikä älyäni,
Niin tuhonnut ei varojani köyhyys,
Niin vaurio ei ystäviä vienyt,
Ett' en vois näyttää, että mulla vielä
On hengen tarmoa ja ruumiin voimaa
Ja varoja ja ystäviä kyllin
Tuon uhkan maksaakseni.

MUNKKI.
Älkää vielä!
Mun suokaa tässä kohden antaa neuvo.
Lähteissään prinssit luuli neiden kuolleeks;
Pitäkää piiloss' impi joku aika
Ja tosikuolleeks julistakaa hänet.
Surua ulkonaista osoittakaa
Ja ripustakaa vanhaan perhehautaan
Murehtivainen muistokirjoitus
Ja valmiiks hautajaiset laittakaa.

LEONATO.
Ja mitä sitten? Miksi tämä kaikki?

MUNKKI.
Niin, hyvin tehtynä se sääliks muuttaa
Voi parjauksen, ja se on jo hyvä.
Vaan tämän vuoks en tätä tuumaa haudo,
Nää sätket suuremman on synnyn alku.
Hän kuoli — niin on tapaus kuvattava —
Samana hetkenä kuin syytös tehtiin;
Ja siitä surku, sääli, anteeksanto
Kaikissa herää; sillä niin käy aina:
Mit' omaat, sit' et miksikään sa arvaa,
Kun sitä nautit, vaan kun menetät sen,
Niin saa se liian arvon; silloin huomaat
Sen hyvän, jot' et omatessas nähnyt.
Niin Claudionkin käy. Kun saa hän tietää,
Ett' immen surmannut on sanoillaan,
Niin tämän kuva ilmi suloudessaan
Sukeltaa miehen mielikuvattiin,
Ja kaikki hänen elämänsä hempeys
Puvussa vielä ihanammassa
Ja kiehtovampana ja täydempänä
Kuvastuu sielun silmään sisimpään,
Kuin hänen eläissään. Mies silloin suree —
Jos rakkautt' on tuntenut hän koskaan —
Ja toivoo, ett' ois syyte tekemättä,
Jos kohta todeksikin syytteens' uskoo.
Näin toimikaa, ja asia, sen takaan,
Paremmin luonnistuu, kuin mitä itse
Nyt saatan sattumoilleen arvata.
Mut jos ois kaikki muutkin laskut väärät,
Niin pelkkä usko, ett' on impi kuollut,
Tukauttaa tämän kumman herjajutun.
Jos sekin pettää, piilottakaa tyttö —
Jok' onkin paras hänen maineelleen —
Hiljaiseen, pyhään luostariin, pois kaikkein
Silmistä, kielistä ja parjauksista.

BENEDIKT.
Leonato, tehkää niinkuin munkki käskee;
Ja vaikk' on tietty, että likeisessä
Ma suhteess' olen Claudioon ja prinssiin,
Niin, kautta kunniani, tässä olen
Niin vilpitön ja vait, kuin sielu omaan
Ruumiisen nähden.

LEONATO.
Tässä tuskain virrass'
Ohuinkin rihma voi mua ohjata.

MUNKKI.
Se hyvä; siitä kiinni pitäkää;
Lääkettä kummaa tauti kumma vaatii. —
Te, neiti, kuolkaa elämään; hääpäivä
Vain lykkäytyy; siis malttain kärsikää.

(Munkki, Hero ja Leonato menevät.)

BENEDIKT. Neiti Beatrice, oletteko itkenyt koko ajan?

BEATRICE. Olen, ja tulen kai itkemään vielä kauemmin.

BENEDIKT. Sitä minä en tahtoisi.

BEATRICE. Ei teidän tarvitsekaan; teen sen omasta tahdostani.

BENEDIKT. Luulen totisesti, että kauniille serkullenne on tapahtunut vääryys.

BEATRICE. Oi, kuinka suuren kiitoksen se mies minulta ansaitsisi, joka hankkisi hänelle oikeutta!

BENEDIKT. Onko mitään keinoa, millä osoittaa semmoista ystävyyttä?

BEATRICE. On hyvin suora keino, mutta semmoista ystävää ei ole.

BENEDIKT. Voiko mies sen tehdä?

BEATRICE. On se miehen tehtävä, vaan ei teidän.

BENEDIKT. En rakasta mitään maailmassa niin paljon kuin teitä. Eikö se ole kummaa?

BEATRICE. Kummaa kuin asia, josta minä en mitään tiedä. Yhtä hyvin saattaisin minä sanoa, että en rakastanut mitään niin paljon kuin teitä; mut älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en valehtele; en tunnusta mitään, enkä kiellä mitään. — Surkuttelen vain serkkuani.

BENEDIKT. Kautta tämän miekan, Beatrice, sinä rakastat minua.

BEATRICE. Älkää vannoko sen kautta; te syötte sen.

BENEDIKT. Vannon sen kautta, että te rakastatte minua, ja syötän sen sille, joka sanoo, että minä en rakasta teitä.

BEATRICE. Ettekö aio sanaanne syödä?

BENEDIKT. En, vaikka mitä kastinta siihen keksittäisiin. Vakuutan, että rakastan teitä.

BEATRICE. No siis, Jumal' antakoon minulle anteeksi!

BENEDIKT. Minkä synnin, kaunis Beatrice?

BEATRICE. Te keskeytitte minut parhaaseen aikaan; olin juuri vakuuttamaisillani, että rakastan teitä.

BENEDIKT. Tee se koko sydämmestäsi.

BEATRICE. Rakastan teitä niin koko sydämmestäni, ettei jää mitään, millä vakuuttaa.

BENEDIKT. Käske minun tehdä jotakin edestäsi.

BEATRICE. Tappakaa Claudio.

BENEDIKT. En, vaikka koko maailman saisin.

BEATRICE. Minut tapatte kiellollanne. Hyvästi!

BENEDIKT. Varro, armas Beatrice.

BEATRICE. Olen poissa, vaikka vielä täällä. — Teissä ei ole rakkautta, ei. — Rukoilen, sallikaa minun mennä.

BENEDIKT. Beatrice, —

BEATRICE. Toden totta, tahdon mennä.

BENEDIKT. Tulkaamme ensin ystäviksi.

BEATRICE. Uskallatte ennemmin ruveta ystäväksi minun kanssani kuin tapella viholliseni kanssa.

BENEDIKT. Onko Claudio teidän vihollisenne?

BEATRICE. Eikö hän ole näyttänyt olevansa ylimmäinen konna, kun on panetellut, herjannut ja häväissyt sukulaistani? — Oi, jospa minä olisin mies! — Mitä? Kantaa tyttöä käsillään siihen asti, kuin heidän tulisi lyödä käsi käteen, ja sitten julkisella syytöksellä, suoralla häväistyksellä, hillittömällä ilkeydellä, — hyvä Jumala, jos minä olisin mies! Minä söisin sen miehen sydämmen turulla julkisesti.

BENEDIKT. Kuulehan, Beatrice, —

BEATRICE. Vai puhellut miehen kanssa ikkunasta! Soma juttu?

BENEDIKT. Mutta, Beatrice, —

BEATRICE. Se herttainen Hero! Häntä on loukattu, häntä on paneteltu, hänet on onnettomaksi tehty!

BENEDIKT. Beat—

BEATRICE. Ruhtinaat ja kreivit! Todellakin, ruhtinaallinen todistus! Sievä kreivi, sokurikreivi, soma poika, toden totta! Oi, jospa minä olisin mies hänen puolestaan, tai jos minulla olisi ystävä, joka tahtoisi olla mies minun puolestani! Mutta miehuus on haihtunut pelkkiin kohteliaisuuksiin ja miehentavat kumarruksiin, ja miehet ovat muuttuneet kokonaan kieliksi, jopa nätitkin miehet. Joka osaa valheen laskea ja sen todeksi vannoa, se on nyt yhtä uljas mies kuin Herkules. — Kun en voi toivomuksillani mieheksi tulla, niin tahdon vaimona harmiin kuolla.

BENEDIKT. Varro, Beatrice! Kautta tämän käden, sinua rakastan!

BEATRICE. Käyttäkää sitä sitte minun tähteni johonkin muuhun kuin pelkkään vannomiseen.

BENEDIKT. Uskotteko sydämmestänne, että Claudio on tehnyt Herolle vääryyttä?

BEATRICE. On, niin totta kuin minulla on usko ja sydän.

BENEDIKT. Hyvä! Luottakaa minuun; minä vaadin hänet miekkasille. Suokaa minun suudella kättänne ja sanoa hyvästi. Kautta tämän käden, Claudio saa vielä kalliisti maksaa tekonsa. Mitä minusta kuulette, sitä minusta ajatelkaa. Menkää lohduttamaan serkkuanne; minun tulee sanoa hänet kuolleeksi; hyvästi vain!

(Menevät.)