Nauraa ja nousee ylös.
»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas itsekseen virkkaa:
»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen minä sanonkin!… Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille annattelen tuota seipään tyveä. — Nukuttaako?»
Hän jalallaan potki Marttaa.
»Kylläpä nukkuu.»
Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi jaloilleen.
»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli ihmisten kanssa miten tahansa.»
»— siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh…»
»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin siunaaman ajaksi pitkälleni.»
»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
»Kukahan sitte, heh.»
Mattikin otti sananvuoron.
»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
»Menen juottamaan mustan.»
Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen äännellen:
»Olette te aika vekluksia, olette jo!… Mutta ruveta näiden kanssa riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. — Anna sen hevosen syödä vielä!»
Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen uudestaan valjaisiin.
XV.
Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä, tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi, sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies, joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes muijansa kanssa.
Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin kauan kuin vaan sitä riittää.
Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut. Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.
Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan haju.
»Minäpä olen laulajapoika ja mull' on laulunääni! Hei illalla, minä laulelen vaan…»
»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea, pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.
»Minäpä olen laulajapoika…»
»Laulajapoka … laulajapoka … laulajapoka…» laulaa lapsi mukana. Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee sen meheviä huulia.
»Kenen poika? … kuulitko Samu, kenen poika, hää? … kenen?»
»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi yrittäen tajuta kysymystä.
»Kenen poika?… Kenen Samu?… Isän Samu…»
»Itä tamu…»
Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän silmiin.
»Haitee.»
»Haitee … ha, ha haa… Äiti hoi!»
»Noo … hääh?»
Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä, mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri muualla kasvoilla.
»Tämä poika on viisas!»
Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi huomattavalla juopuneen ilmeellä.
»Noo, sitäkö…»
Äiti palaa samantien tupaan.
Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.
»Moron Törrönen! … eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää, poikajunkkari! … velikulta…»
»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»
»Oletteko saanut ryyppyä?»
»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis … sellainen vasikka.»
Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.
»Minä annan, tuota noin.»
»Olkoon sinään, en välitä.
»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»
»En välitä.»
Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti väittely kuulua. »Tuo vaan ulos … juodaan herroiksi kahvit, ulkona ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja kaupungista tuon joka pennin.»
Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan pienet plöröt.
Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan… Muijankin kuppiin on isä-Samu tahtonut tilkan panna.
Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
Törröseen:
»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen, että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva… Mun sarkani on kivestä — tuossa noin!… Niin että, tosi ja leikki niin, jonka ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä elä … jolla pieniä mukuloita on.»
»Kun kaikki tehdään koneilla.
»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei tarvita kuin leikkuuaikana.»
»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin, mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»
»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin! Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
Vanha mies nauroi ja matki:
»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
»Sepä oli hauska havainto! — Terve sentään, emäntä!»
Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään puollustellen:
»Sulle ei sovi plöröä tarjota … et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli: täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi ei niitä kivitetä?»
»Jopa sinä nyt!… Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se on kaupunkilainen!» nauroi isä.
»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»
»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja herroja … rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa leveään, voitolliseen hymyyn.
»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»
»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia…»
»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen osoittaakseen ymmärtävänsä.
»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy. Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. — Valehtelen, äsken näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»
»Mutta mistä se johtuu?»
»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta — ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»
»Minä en ymmärrä, tuota…» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.
»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»
»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat maan, he ainakin elävät niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»
»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.
»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi aivan kuin joutavan roskan.»
»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan, lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa parikymmentä kesältä.»
»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi Törrönen.
»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.
Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti. Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.
»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani? E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»
Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän siihen osaa sanoa mitään.
Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:
»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa sinä oikein, Matti… Leikatkoon koneella.»
»Saman minä sanon», yllytti Joel.
»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, — ja sitte voidaan kaikin hyvin.»
Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:
»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!… On työtä, saa palkkaa ja tulee toimeen —. hih hei! — ja mökki päällä.»
Vaimo tuli jälessä ja suhditti:
»Tuki suus, rehvana. — Jumalatonta kuinka veti itsensä.»
Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle ilolle.
XVI.
Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.
»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.
»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.
»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»
Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa leikata…
»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.
Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:
»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»
»Miksi ei? Totta minä puhuin.»
Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.
»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.
»Sun totuutes … kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään ulos.
Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä ettei saanut selkäänsä.
Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan. Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, — ja kun tarvitaan päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet. Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet. Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»…
»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:
»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa… Isäntä on hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»
»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»
»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan häntäkin…
»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt vuoteen viereen kuuntelemaan.
»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»
Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.
»Ei mutta…»
»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli saanut sijansa kaapin päällä.
»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen huomenna.»
»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan. Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.
»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»
»Nooh, sehän on pikkuasia.»
»Jotka olen työlläni maksanut.»
»Vai olet saanut töilläs maksaa!»
»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»
»Kalliita?»
»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa, mitä urakkatöissä ansaitsen.»
»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten tavallisesti?»
»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään kiitollisuuden velkaa.»
Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan muuttumisesta, sanoi Raitala:
»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat mökkis pois mun maaltani.»
Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän virkkoi:
»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi, isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut ehdotusta korvaansa.
»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa, »sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen. Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.
Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa poskille.
»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.
Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma pääsi hänessä vaikuttamaan.
»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.
»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään syyllisenä:
»Voidaan jättää, jos niin haluat.»
Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan. Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva istui.
»Hyvästi vaan … kyllä minä sitte…» Lintuneva ei nostanut päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt. Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä. Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan. Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin, rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.
»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.
Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.
»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii, polveen nojaten.
»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee kyynäspäät polvien nojaan.
Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana. Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele. Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen välinpitämätöntä sieluntilaa … sellaista, joka ennen oli hänelle niin tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.
Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.
XVII.
On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen:
»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!»
Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan omia. Vaan mitä ne ovat!… Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet ole käsissä…
»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?»
Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään…
»Kuuletko sinä, poika!»
Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään… Mutta tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan lujan käden.
»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään.
»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen», hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä puhkui purkauksensa jälkeen.
»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee.
»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.»
Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa. Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon päästiin eteisestä.
Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa:
»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla … äläkä nyt ollenkaan laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy vikkelästi, juokse… Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla juostaan… (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile! Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin… Aina se paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?… Oletko jo valmis? Käy nyt sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.»
Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa. Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin muutenkin, ei vaan noloudelleni… Vilhelmikin oli saanut vieraita sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta Vilhelmillä oli käskettävää:
»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se vilustuu.»
Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti pahantuuliselta.
Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa kahvia kyselemässä.
Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa, ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö. Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä tyttöjen helakoita nauruja.
Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi, rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet, itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät. Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies, rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen syömisiä ja juomisia alas ja ylös.
»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän alakuloisuuden sävy.
Eero hymähtää osanottavasti:
»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja neuvoa veljenpoikaa.»
»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän päälle… Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla paimenena talollisilla…» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus rengin virasta luopuu… Kun menee mieleen sellainen ajatus, että pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein hirvittää…
»Kolme, neljäkymmentä vuotta.»
»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis tottelemaan ja muille hyödyksi.»
»Ja aina kärsiä halveksimista…»
»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» — —
Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa. Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse nöyrästi ja hiljaa.
»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.»
Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää.
Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa:
»Mitä joutavia!… Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja mahtaako siellä enää olla vettäkään?»… Hän etsi kirjastaan kohtaa, johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi puoli-ääneen vaikeasti lukea.
»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti.
»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa juodaan, että… Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan mennyt.»
Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo, huomasi hän pojat.
»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?»
»Olen.»
»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!»
Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen jälessä.
»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.»
Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä.
»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.»
»Puita on sola täynnä.»
»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina kohta juoda kun vähä maistaa?»
»Tuota … aina sinä… Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna
Tossavaisen kanssa…»
Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti:
»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, — eivät sieltäkään näy vieraat osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa viinaa!»
Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu, jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa. Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan.
XVIII.
Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi, toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero tuli talliin.
»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti.
»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.»
»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.»
»Taitavat olla tässä talossa vähän…»
»Ovat ne paljonkin…» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa:
»Missä Iikka on?»
»Missä lie… Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.»
Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista.
»Lähdetään pois», sanoi.
»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.»
»En.»
»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle.
»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti nojaili koko ajan tallin ovipieleen.
»Särkeköön!»
Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua.
»Anna niille heiniä», käski Eero.
»Anna itse!»
Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin yliselle ja heitti hevosille heiniä.
Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun, saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja lähti.
»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta huutamaan:
»Kuulitko Matti? Et saa mennä … minä kiellän!… Kaikki kelvottomatpa tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene…»
Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana moskana.
Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti pysähtyi ja kuunteli.
»Matkamiesten hevosia!»
Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.
»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään … juon … juon!…»
Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään? Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee… Pihasta alkaa kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun… Mieliala on hyvä ja iloinen niin että laulattaa.
Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.
»La-a-a-ais-ka…» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin mökkiä. Sappi alkoi kiehua… Sanoo sille räätälille, että mitä se hänestä tahtoo… Hän sanoo…
»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa…»
Hän potki ja paukutti räätälin ovella.
»Ja rallallaa…»
Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea, löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi, innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun. Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti pelästyi ja laulu lakkasi.
Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä ärhenteli ja haukkui siitä.
XIX.
Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä. Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja. Kysyi arkoen:
»Mitä minä olen tehnyt?»
Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun vastasi:
»Murhan.»
Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.
»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona ja jyrkkänä kuin ennenkin.
»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»
Sepä edes hyvä!
»Mitä minä olen tehnyt?»
Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.
Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan. Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna tulematta ylpeäksi… Siitä ei saattaisi missään tapauksessa aivan pitkää vankeutta tulla… Ujoina alkoivat mieleen tunkea vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.
Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.
Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma… Jos hän tulisi tänne, — jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin, ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä … että Martta todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa…
Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä…
Ihmisiä käy talossa.
»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele! Suussa on jo sana… Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja kuiskuttelee:
»Kuinka sinä, velikulta…»
Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.
»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu edes makaavan.»
Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta, antamatta elävää rauhaa … ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun ikkunan särki.
»Mutta mistä sait viinaa?»
»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.
»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»
Vilhelmi ei enempää udellut.
»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.
Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.
Marttaa vaan ei näy.
Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.
»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä tuolla tavalla…» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies linnaan… Matti ei enää jaksanut pidättyä.
»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.
»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja lohdutti:
»Kaippa se tulee.»
»Luuletko?»
Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.
Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?
»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle mennä, vai kuinka tarkkaa on?»
»Saa», sanoi isäntä.
»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»
Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.
»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt», jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi, niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»
»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»
»Mitäs minä… Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin ahkera kyliä juoksemaan.»
Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti, josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?… Miten tässä asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:
»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»
Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta pelastavana keinona.
»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.
»Hyvä koulu … saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.
»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.
Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:
»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.
»Täällä.»
Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.