Palvelusväkeä

Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi pienempiin ryhmiin juttelemaan.

Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu. Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu…

Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.

»On sullakin naurunainetta … paremmillasi naurat!»

Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana, silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.

»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen … olimme tämän vainajan kanssa lapsina aina yksissä.»

Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut kunnalta elatuksensa.

Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut, ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita kanssansa, — menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia kuolemia…

»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja? Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! — Niin seisoo sanassa. Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva, hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:

»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee. Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua… Hän oli nähnyt hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin tapaturmaisella tavalla.»

»Salli, salli, sitä te aina!…»

Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.

»Sallimus», matki hän vielä kerran.

Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja joukkoon päin kääntyen:

»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»

»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi tällaisia tekoja lukisi.»

»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.

»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»

Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen kestäessä yhtä myötään:

»Se on Jumalankieltäjä … ei sitä viitsi kuulla!»

Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.

Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut että »Hilta menee».

»Miksi et sinä mennyt?»

»Isä ei laskenut.»

Siinäpä se oli! — nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei laskenut…

»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.

Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä, levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi, että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle…

»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»

»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»

»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.

Suutari vastasi:

»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa. Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on 8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»

Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki toista:

»Kuules nyt … mitä se puhuu!… Se vaan puhuu…»

Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena jatkoi:

»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin esti!»

»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat lisäksi vähän omiaan.

»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei vaarasta huomauteta, siitä estetään.»

Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan: »rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi puollustautuville rengeille:

»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»

Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse ennustaen:

»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään suuremmalla osanotolla kuin tänään.»

Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.

IX.

Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.

»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva. Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:

»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»

»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.

»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»

Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti iskeä piippuun.

»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»

»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»

Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:

»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi työskennellä, yhä vaijeten.

»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.

Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:

»Mitä se hyödyttää! … tee enempi tahi vähempi, niin…»

Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:

»Eihän se ole kumma… Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun olivat pieniä. Kerrankin muistan…» Ja hän kertoi miten nämä molemmat olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta. Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä, Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?» Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti täyttämään.

»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s——noita tässä pitää palvellakin!'»

»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä uudelleen sijoittuneena suusoppeen. —

Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää. Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta. Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti; tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa… Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi, sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.

Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin ainakin tavallisesti:

»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa… On kipeäkin.»

»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»

»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»

»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä, vaikka vannon sen päälle… Menköön töihin, niin paranee.»

»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»

»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»

»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!… Aivan elävältä saa nälkään kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»

Halveksien sanoi poika:

»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte … ainakin niin sanotaan.»

»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin… Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»

»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.

»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»

Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen isonlaisen lääkepullon ja sanoi:

»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on. (Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole, kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»

»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»

»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan… Ja tarvitseeko sitä niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin turhanaikainen!»

Poika täytti äidin pyynnön.

»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten isoa tupakkamassia.

»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi… Kun te yhtä saatte, niin toista jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.

»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa… Tapaan isälles sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä paperossilla narraa…»

Poika lähti täyttämään tupakkamassia.

X.

Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän. Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä: sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla, oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä, saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.

Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.

»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. — Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen, mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin, hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi — ja vaikka ei pyytänytkään.

»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria, sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki. Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon. Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.

»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»

Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä, koukistunutta ruumistaan.

»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»

»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä haukut, vietävä.»

Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen sijaan astui Matin luo.

»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.

Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.

»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.

»Mitä, Salmenperään?»

»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja lammasten paimeneksi luvattu.»

»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.

»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.

»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:

»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»

»Minkä?» tiuskasi äiti.

»Sen vain, että talollisten ruokaan.»

»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»

»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.

»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»

Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:

»Ja sellainen, aimo talo.»

»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa, tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan. Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».

»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.

»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. — Ootko sinä mun tupakkiani ottanut?»

»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana, takkaan vaan syleksii.

»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.

»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun…» kähisee Mikko.

Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.

Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä, josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista katkeruuttakin.

»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä, mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.

»Eivät ne ota», sanoi isä.

»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.

Hekin olivat sitä siis ajatelleet.

Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on viallinen», sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä, omituisella miesäänellään:

»Minä rupean hevosvarkaaksi.»

Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.

»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti tulta.

XI.

Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet. Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen» kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.

»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka, muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»

Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina, yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä, taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi…

Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun tulee ei ole luonnollinen… Matti tulee vielä harvemmin, on aina umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!

»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan, niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä todellisesta toveruudentunteesta.»

Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän, esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän sitte voi? — —

Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, — ja niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä; mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, — ja mitä hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin kanssa ei käynyt neuvotteleminen!

Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
Amerikka, kansakouluseminaari.

Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään, sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.

* * * * *

Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä, hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä tavallaan:

»Kaa … Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»

»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui moneen koukkuun.

Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:

»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.

Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan, ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:

»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»

»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»

»Mutta ota sinä vain … kirjoita vain paperiin.»

Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:

»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»

Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan, vilkuili sivuilleen ja virkkoi:

»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»

»Juuskanpa sinne-hgk — saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki, mutta hitaammin.

Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:

»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan… Ovat aika juoppoja, toinen toistaan parempia… En minäkään niille piisaa.»

Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa, arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo tuli uloskin.

»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»

Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja hoki:

»Saakelin saakeli!…»

Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.

Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.

Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.

»Käykää istumaan, pojat… Istukaa tuonne sohvaan, siellä on pehmoinen … olkaa rohkeana vaan… Vilhelmi aina käskee tänne.»

Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:

»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot raitis.»

Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:

»Noo…»

Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta rupee sen sijaan juttelemaan.

»On ollut oikein siivo-ilmat.»

Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee. Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.

Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:

»Sinä puhut häpeemättömiä… Nämä ovat juovuksissa… Ei seuraan juopuneita oteta … enkä minä ketään sinne ota… Esimies niitä ottaa, eli kirjuri.»

Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:

»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa maksavat.»

»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan … eikä tämä Juuskakaan.»

Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.

»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla paikallaan… Kakara olet vielä, etkä mies!… Mikä juopottelija sinä olet?»

Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.

Vilhelmi oli suunniltaan.

»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta. Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin mielellään.

Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
huusi:

»Kylläpä ne koluuttavat…»

Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:

»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».

Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.

Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut…

— Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän ajattelee…

— Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He eivät osaa parempaa.

Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa, kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta väsyneet silmät painuivat kiinni … ja sitte painui Juuskan ruumis painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan…

Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!…

Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut, ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti turmella kaikki … kaikki… Että joku toinenkin olisi samoin menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut … hän kun ei ajattele niinkuin ne…

Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois… Hän ei kuitenkaan jaksa … ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja ihmisten kelvottomuutta … ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää, ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin…

XII.

Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.

»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:

»Teet rekeä.»

»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee toisena, toinen toisena iltana.»

»Samaako rekeä?»

»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut … mutta tällaisen yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»

Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa, että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.

»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.

Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää, vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä. Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.

»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin. Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle: »Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten sen vaan järjestäisi?

»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä lakaisi lattiata ja jutteli siitä.

»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi. Mies todisti:

»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna perään. Se on sellainen muija.»

Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme koko olennossa.

»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua, niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.

»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja emännällekään.

Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.

»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa vaivan?»

»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan. Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja kodittomuutta?…

Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään syömään.

»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan. »Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee, — en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan…»

»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.

Emäntä luuli ymmärtävänsä:

»Hemppa tarkoittaa…»

»Älkää … antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa… Kun ihminen alkaa osata, rupeaa innostumaan.»

»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti emäntä.

»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.

»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.

»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
Onnistumisen viehätys se on.»

»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.

Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä… Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:

»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»

»On.»

»Ettei se jo lakkaa!… Mutta kyllä vielä sekin aika tulee… Älä vaan puhu sille.»

»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.

»Yleensä vaan … ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla, kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka … niin kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»

»Ylpeä», virkkoi Valjakka.

Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.

»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta ruisleipää ja voita.

»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä on.»

»Ei todellakaan!»

»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.

Ja Hemppa kertoi:

»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»

Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:

»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse puuhun ei pitkään.»

XIII.

Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o. ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa. Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi, voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.

Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin, alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se ainakaan olisi mitään hullua, se… Niin että Vilhelmi voisi puhua isälle.

Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.

He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:

»Minä olen sitä aavistanut.»

»Vai olette.»

»Olen. Sinä olet muuttunut.»

»Minäkö?»

Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:

»Mistä syystä?»

»Muuttunutko?»

»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»

Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä… Isä maltillisena kuultelee yhä. Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene…

»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»

»Opettajaksi…»

»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta palkankoroitusta?»

»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»

»Onko sinulta jotain puuttunut?»

»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»

»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»

»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»

»Tietysti ihanteellisesti…»

»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»

»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi toimeen?»

»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka määräävät opettajan velvollisuudet.»

»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»

Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden hän sanoi:

»Se on kyllä … en ole tullut sitä ajatelleeksi… Talonpoika on yhä edelleen minun ihanteeni, mutta…»

»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»

Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi. Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä puhuaksen, alotti isä:

»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi kyllitellen maanviljelysammattia?»

»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston, mutta…»

»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»

Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.

»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi? Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin, toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.

Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu. Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan. Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa kuolee tahto…

Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä säteili ikäänkuin rukous.

»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen, kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan. Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ: tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies, itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.

»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»

Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko, kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.

»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle… Hän tietää että tämä on velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta… Aseta vapaan maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista virkamieselämää vastaan ja sinä näet!…

»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»

»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja silmät loistavina.

»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet meidän ainoa poikamme… Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun, maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne. Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä juo… Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»

Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.

XIV.

Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää. Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan kiirehdi.

Matti lepää, polttelee ja miettii.

»Mattu-u! … uhuhu-hu-hii-hi-haa!»

Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa. Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama leikki uusiutuu.

»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»

»Martta!»

Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä hillitysti, ettei kauas kuuluisi.

Ja Martta nauraa.

Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta huohottaen.

»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle kivelle puhkuen ja nauraen.

»Juoksen.»

»Sitä vartenko olet tullutkin?»

»Mutta!»

»Lehmiä toit?»

»Olenko minä mikään paimen?»

Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee, täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella. Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.

»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti astua omalle puolelleen.

»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»

»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
Martta.

»Eivät ne pidä sen paremmasta.»

»Vaikka kuinka hosuis.»

»Se teidänkin kiklu.»

»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»

»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»

Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle, näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat piimäleilistä ja istuivat.

»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.

»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.

»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»

»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»

»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki…»

»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»

»Mitä minä sinun ruokaasi!…»

»Syö nyt, mun se onkin … saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan antaa kelle tahdon…»

»Saat pyhänä konvehtia sinä. — Mun laukussani oli pari kuivanutta silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»

»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»

»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain… Niiden työllä sitte koko huusholli pystyssä pysyy.»

»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta, »mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»

»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti luoksensa, viereensä nukkumaan.

»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme … ja siitä kiklu löytää! Mitä sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle. Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo syleillen toisiaan kuin sisarukset.

Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän palkastani. Mutta Martta sopersi:

»Voi … kun ei ihmisiä vaan tulisi…»

He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan päivällislepoa…

»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»

Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän hameitten päälle, jos nukkuu.

»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää konit nahkana parkkiin… Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja lihoja mahat täyteen…

»Täällä se makaa mollottaa vaan … Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»

Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.

Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle turvaksi.

Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi. Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.

»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! … saa vielä niskaansa ja vainoavat joka polulla… Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?… Mitä lie emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! … entä ei ole syönyt sitä aivan kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä … kun se pari yhteen tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen… Vai oikein nyt friiataan takamailla, päiväpalkoin… Ovat ne todellakin väkeä, kun päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan, niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä tässä kikkaloivat… Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun, Raitalan emäntä… Eivätkä ne sen parempia ole!… Näkee nyt tässäkin: meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina sikoina!…»