Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden vanhempaini mieltä — joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän tytär-poloistaankin — melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta, minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä olevan.
Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä suurta kurjuuttani; ja sallikaa minun yhtyä muiden palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään murtuneelle
PAMELALLE.
Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan, jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin, että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti: mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen kunniallisia aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata, häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän aikomuksien olevan kunniallisia.
OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN PÄIVÄÄN.
Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän tulisi ylös omaan komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä; toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän, ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin seuraavaa:
HYVÄ MAMSELI PAMELA,
Mielipahakseni täytyy minun kertoa teille, kuinka paljon teitä on petetty ja harhaannutettu, ja että sen on tehnyt minunlaiseni viheliäinen koira. En aavistanutkaan, että asia kehittyisi näin pitkälle. Mutta minun täytyy sanoa, että jos maailmassa on konsaan ollut lurjusta, niin se olen minä. — Olen kaiken aikaa näyttänyt kirjeenne herralle: hän käytti minua siihen tarkoitukseen; hän luki jokaisen ennen kuin vein ne isällenne ja äidillenne; ja sitten hän sulki ne ja lähetti minun mukanani. Minulla oli joitakin asioita sinnepäin, muttei puoliksikaan niin usein kuin sitä uskottelin. Ja niin pian kun kuulin, kuinka asianlaita oli, olin valmis hirttämään itseni. Voitte hyvin käsittää, etten kehdannut seisoa edessänne. Voi minua kurjaa, kurjaa raukkaa, kun olen saattanut teidät tähän! Jos te joudutte turmioon, niin minä kutale olen siihen syypää. Oikeuden nimessä en nyt voi muuta kuin ilmoittaa teille, että olette kunnottomissa käsissä; ja pelkään että joudutte hukkaan kaikesta suloisesta viattomuudestanne huolimatta. En usko voivani elää sitte kun sen tiedän. Jos saatatte minulle antaa anteeksi, olette tavattoman hyväsydäminen; mutta en totisesti koskaan anna sitä itselleni anteeksi. Oli miten oli, tämän ilmaisemisesta ei olisi teille mitään hyötyä; ja kenties vielä voin tehdä teille jonkun palveluksen. Jos voin, niin tahdon. Varmasti olen siihen velvollinen. — Herra pidätti viimeiset kaksi tai kolme kirjettänne eikä lähettänyt niitä ollenkaan. Minä olen kaikista hylkiöistä kurjin.
J. ARNOLD.
Näette että turmiotanne on kauvan haudottu ja suunniteltu. Olkaahan varuillanne. Rouva Jewkes on paholainen: mutta herran toisessa kartanossa ei ainoakaan sydän syki teille vilpillisesti omaani lukuunottamatta. Voi minua lurjusta!
Rakas isä ja äiti, tähän kohtaan päästyänne tukkanne epäilemättä nousee pystyyn, kuten omanikin. — Voi ihmissydämen vilpillisyyttä! — Tätä Johnia minä pidin miesten rehellisimpänä, ja samaa ajattelitte hänestä tekin. Tämä mies, joka aina ylisteli teitä minulle ja minua teille ja etupäässä rehellisen sydämemme vuoksi, juuri tämä mies oli kaiken aikaa kurja teeskentelijä ja petollinen heittiö sekä avullinen minun saattamisessani turmioon.
Mutta hän itse sanoo menettelystään kylliksi: tahdon vain istahtaa kirjoittamaan sen surumielisen mietteen, että niiltä, joilla on valtaa ja varallisuutta, ei koskaan puutu kätyreitä heidän ilkeimpienkään pyrkimystensä avittamiseen; ja ettei ole mitään niin vaikeata kuin ihmissydänten tunteminen. En voi muuta kuin sääliä sitä kurjaa raukkaa, koska hänellä näkyy olevan suuria tunnonvaivoja; luullakseni on parasta, että pidämme hänen pahuutensa salassa. Jos minulla on siihen tilaisuutta, niin tahdon rohkaista hänen katumustansa; sillä minä voin siten kenties keksiä jotakin.
Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa. Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä, mihin isäntäni kunnialliset vakuutukset päättyvät. — Millaisia ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla, että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?
En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä jalosukuiset miehet, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi; ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on isännälläni nähdäkseen näin paljon vaivaa paholaisen työssä? — Jos hän rakastaa minua, kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. — Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä vakavammin yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.
Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! — Tämä ilkeä isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! — Mutta mitäpä nämä surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy, ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala, johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.
TIISTAI JA KESKIVIIKKO.
En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.
Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" — "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, — minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".
Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." — "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. — "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". — "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".
"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.
Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.
"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. — "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". — "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". — "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.
Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni); "tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen, rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) — "No", sanoi hän, "onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen kirjeeseen".
"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista joutavaa.
"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne kirjoitettuja tai tyhjiä".
— No, — ajattelin minä, — toivonpa, Argus, että vielä vien sinusta voiton. — Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin vartijattaren.
Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä sinun kirjoittavan jotakin." —. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä olisin hänelle, jos se olisi vallassani."
"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä sitten?" — "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". — "Ja entä vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä moitittava tai vapautettava hänet viasta".
Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.
Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin minä; "te ette ole minulle vastannut". — "No", virkkoi hän, "mitäpä sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista käyttäytymistään?" — "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". — "Kyllä", vakuutti hän, "uskon varmaan". — "Mutta", kysyin, "mitä te nimitätte kunnialliseksi?" — "Ka", vastasi hän, "mitä luulet hänen nimittävän kunnialliseksi?" — "Turmiota! häpeää! häväistystä!" sanoin minä, "niin pelkään". — "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa; minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".
"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."
Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."
"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. — "Mitäkö tarkoitan!" huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin onnelliseksi kuin suinkin toivot". — "Hänen vallassaan ei ole tehdä minua onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni ja äitini luo", huomautin minä.
Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole aivan pimeä." — "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin, niin älä viivy, — ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän minua nimitti.
Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli." Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun, otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen:
ARVOISA HERRA PASTORI,
Ajatusteni suusanallisen tulkinnan ehkäiseminen varmaankin riittää puolustukseksi tälle tyttö-rukan rohkeudelle, hänen tultuaan vietellyksi tänne kaikkein pahimmassa tarkoituksessa, kuten minulla on syytä otaksua. Tiedätte jotakin elämäntarinastani, omaisteni köyhyydestä, jota en häpeä, edesmenneen emäntäni ystävällisyydestä ja isäntäni aivoituksista minua kohtaan. Tosin hän lupaa kunniallisuutta ja kaikkea sellaista; mutta jumalattomien kunnia on hyveellisille kunniattomuutta ja häpeätä: niinpä voikin hän luulla pitävänsä lupauksensa oman käsityksensä mukaan ja kuitenkin minun käsittääkseni — ja jokaisen kunnon ihmisen mielestä — saattaa minut viheliäisesti tärviölle.
Olen niin onneton, ja tämä rouva Jewkes kohtelee minua niin pahoin ja on periaatteiltaan niin huono nainen, että koska minun pian täytynee käyttää tilaisuutta, josta tämänpäiväinen onnellinen vihjaus on minussa herättänyt toiveita, heittäydyn heti avoimesti ja vähääkään epäröimättä teidän hyvyytenne varaan. Sillä eihän minulle voi käydä tämän pahemmin, vaikka toivomukseni pettäisikin, mutta toisin kaiketikin tapahtuu, sen rohkenen teidän vaikutukseenne uskoen sanoa. Näenhän sen teidän katseestanne, hyvä herra, toivon sitä papillisen pukunne vuoksi enkä epäile auliuttanne sellaisessa onnettomassa tilassa kuin missä minä olen. Sillä, hyvä herra, auttaessanne minut nykyisestä hädästäni te yhdellä kerralla täytätte kaikki uskonnon vaatimukset ja osoitatte korkeinta sääliä ja armoa tyttöpoloisen ruumiille ja sielulle — tytön, joka — uskokaa minua, hyvä pastori — ei tähän mennessä ole edes ajatuksissaan poikennut viattomuudestansa.
Eikö ole mitään keinoa löydettävissä, paetakseni ja pelastuakseni, tuottamatta teille itsellenne vaaraa? Eikö täällä lähitienoilla ole ketään kunniallista herrasmiestä tai rouvashenkilöä, jonka hoivaan voin pyrkiä siihen asti kunnes saan tilaisuuden lähteä köyhän isäni ja äitini luo? Ettekö voisi kirjeellä ilmoittaa lady Daversille surkeasta kohtalostani? Poloisilla vanhemmillani on niin alhainen asema maailmassa, etteivät he kykene muuhun kuin riuduttamaan sydämensä minun tähteni; ja niin pelkään lopuksi käyvänkin.
Isäntäni lupaa, että jos olen levollinen, kuten hän sanoo, ja tyydyn nykyiseen osaani, niin hän ei minun suostumuksettani saavu tänne. Ah, hyvä herra, se ei mitään merkitse! — Sillä mitäpä sellaisen henkilön lupauksesta, joka luulee saavansa menetellä niinkuin on minua kohtaan käyttäytynyt? Jos hän tulee, täytyy sen koitua minun turmiokseni; ja kyllä hän varmasti ilmestyy, jahka luulee vaientaneensa ystävieni huudot ja tuudittaneensa minut, kuten epäilemättä toivoo, tuhoisaan varmuuteen.
Nyt, hyvä herra, täytyy minun ajasta vaarin ottaen ponnistella ja kilvoitella hyveellisyyteni säilyttämiseksi. Jos jään tänne hänen tuloonsa saakka, niin olen hukassa. Teillä on avain puutarhan takaporttiin; siitä toivon paljon. Käyttäkää harrastustanne ja puuhatkaa, hyvä herra, puolestani. Minä tahdon uskollisesti kätkeä salaisuutenne. — Mutta minulle tuottaisi mielipahaa, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään!
En sano enempää, vaan uskon tämän onnellisten tiilten huostaan maan poveen, missä toivon pelastukseni siemenen itävän ja kantavan sellaisia hedelmiä, jotka tuottavat minulle sanomatonta riemua ja teille ikuisen palkan sekä tässä elämässä että tulevaisessa. Sitä aina rukoilee
teidän ahdistettu nöyrä palvelijanne.
TORSTAINA.
Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta! Ja näin se tapahtui:
Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa, hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi, ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta" sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan", lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."
Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti; mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?" huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni. Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.
Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." — "Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan, ryöstääkseni jotakin isännältäni?" — "Kenties sitä pelkään", sanoi inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".
"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa tavaraan?" — "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". — "Ja mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" — "En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni että sinut tästä tuskastanne." — "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän; "ketä sinä nimität Jezebeliksi?"
Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?" Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt, menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."
En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle: "Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.
— No, — ajattelin minä, — täytyy näenmä hiukan teeskennellä. — Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän, "ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän niinkin!" — "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. — "Ei mitään helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.
"Mutta minä en voi tulla sisälle", kieltäysin, "en tosiaan voi!"
"Mikset voi?" tiuskaisi hän. "Vakuutanpa että voin ottaa sinunlaisesi huippanan kainalooni ja kantaa sisälle, jollet tahdo kävellä. Sinä et tunne voimaani." — "Tunnen kyllä", sanoin minä, "tunnen liiankin hyvin. Ja ettekö kohtele minua pahemmin, kun tulen sisälle?" Nousin siis, ja hän mutisi pitkin tietä itsekseen, että hänkö, joka oli kohdellut minua niin hyvin, oli käyttäytynyt minun suhteeni Jezebelin tavoin! ja muuta sellaista.
Kun tulin lähelle rakennusta, istahdin penkille ja virkoin: "Mutta minä en tahdo tulla sisälle ennen kuin sanotte antavanne minulle anteeksi, rouva Jewkes. Jos suotte tuon teistä käyttämäni nimityksen anteeksi, niin minä annan anteeksi, että minua löitte." Hän istahti penkille viereeni, näkyi olevan kovin hämmennyksissään ja sanoi: "No, tule pois, tahdon antaa sinulle anteeksi tämän kerran"; ja suuteli minua sitten sovinnon merkiksi.
"Mutta", virkoin minä, "sanokaa minulle, missä saan kävellä ja oleskella, ja suokaa minulle niin paljon vapautta kuin voitte; ja kun tiedän kaikki minkä suinkin voitte minulle suoda, saatte nähdä että olen niin tyytyväinen kuin saatan, enkä pyydä teiltä enempää".
"Niin", vastasi hän, "tuo kuulostaa paremmalta; toivoisin voivani suoda sinulle kaiken vapauden, mitä haluat; sillä täytyyhän sinun käsittää, ettei minulle tuota mitään iloa kytkeä sinua liepeisiini, niin sanoakseni, ja kieltää sinua liikkumasta ilman minua. Mutta ihmiset, jotka pitävät velvollisuudestaan väliä, eivät voi välttää hankaluuksia; ja minähän olen maailman parhaan isännän palveluksessa." — "Kyllä", myönsin minä, "sitä hän kyllä on jokaiselle muulle paitsi minulle!" — "Hän rakastaa sinua totisesti liiankin paljon", vastasi rouva Jewkes, "ja siinä syy; senvuoksi sinun tulisi tätä sietää". — "Vai rakastaa!" vastasin minä. — "No", sanoi hän, "älä anna palvelijattaren huomata, että olet itkenyt, äläkä hänelle mitään kielittele; varmaankaan sinä et kertoisi heille puolueettomasti. Minä lähetän hänet luoksesi, ja saat lähteä uudelle kävelylle puutarhaan, jos tahdot. Kenties se antaa sinulle ruokahalua päivälliseen, sillä sinä et syö kunnollisesti pysyttääksesi sielua ruumiissasi. Sinun kauneutesi on tervettä ytimiin asti, muutoin et näyttäisi niin hyvältä kuin näytät, vaikka sinulla on niin vähän ruokahalua, olet niin levoton ja niin paljon nureksit ja valittelet aivan aiheettomasti."
— Hm, — ajattelin minä, — sano mitä tahdot, kunhan vain pääsen vapaaksi pahasta kielestäsi ja seurastasi. Ja nyt toivon saavani tilaisuuden pujahtaa päivännoutoni luo. — Mutta kävelinkin toisaalle, poiketakseni sinne vasta palatessani, jotta välttäisin epäluuloja.
Pakoitin palvelustytön juttusille, mutta haastelimme vain jokapäiväisistä asioista; sillä minä huomaan että häneltä udellaan kaikkia sanojani ja tekojani. Kun suunnitelmani mukaan tulin paikalle, sanoin: "Käyhän tuolla puutarhurin pakeilla ja pyydä häntä keräämään salaattia minulle päivälliseksi." Tyttö huusi "Jacob!" Minä sanoin: "Hän ei voi kuulla sinua näin kaukaa; ja sanohan hänelle, että haluaisin kurkunkin, jos hänellä niitä on." Hänen asteltuaan nuolenkantaman päähän minä kumarruin, työnsin sormeni ylemmän tiilen alle ja tempaisin sieltä osoitteettoman kirjeen ja sujautin sen poveeni riemusta vavisten. Hän oli luonani ennen kuin sain sen oikein talletetuksi, ja minä olin niin hätäännyksissäni, että pelkäsin antavani itseni ilmi. "Mamseli näyttää säikähtyneeltä", ihmetteli hän. "Kah", vastasin minä saaden onnellisen ajatuksen (ah, teidän tytär-parastanne kehittyy vähitellen juonittelija, mutta toivoakseni viatonta laatua!), "kumarruin haistamaan tuota päivännoutoa, ja iso ilkeä mato ryömi siitä maahan säikäyttäen minut; sillä minä en voi sietää matoja". Tyttö virkkoi: "Päivännoudot eivät tuoksu." — "Eivät tunnu tuoksuvan", myönsin minä. Ja sitte kävelimme sisälle. Rouva Jewkes sanoi: "Kah, tällä kertaa olet kiirehtinyt; pääset toistekin."
Menin komerooni, lukitsin itseni sinne ja avattuani kirjeen luin seuraavat sanat:
Olen äärettömästi huolissani hädästäsi. Kaikesta sydämestäni toivon että minun vallassani olisi auttaa ja pelastaa niin suuri viattomuus, kauneus ja ansiollisuus. Olen kokonaan riippuvainen herra B:stä, ja minulla on toiveita, että hänen suosiostaan pian saan paikkapitäjän. Mutta mieluummin uhraisin kaiken toivoni häneen (luottaen muutoin vain Jumalaan) kuin epäisin sinulta apuni, mikäli sitä saan toimeksi. En ole koskaan katsellut herra B:tä siinä valossa kuin hän nyt ilmaantuu. Olen täydellisesti sitä mieltä, että sinun pitäisi, jos mahdollista, päästä pois hänen käsistään, varsinkin kun täällä rouva Jewkesin kaittavana olet perin huonossa hoivassa.
Meillä on täällä lady Jones, leskirouva, suuren omaisuuden haltija sekä hyveellinen nainen, kuten uskon. Meillä on myöskin vanha sir Simon Darnford ja hänen puolisonsa, joka on hyvä nainen; ja heillä on kaksi tytärtä, siveellisiä nuoria neitoja. Kaikki muut täälläpäin ovat vain keskisäätyisiä, korkeintaan käsityöläis- ja kauppiasluokkaan kuuluvia. Koetan, jos haluat, tiedustella joko lady Jonesilta tai lady Darnfordilta, sallisivatko he sinun paeta heidän luokseen. En pidä laisinkaan luultavana, että voin pysyttää itseni salassa tässä asiassa; mutta, kuten sanottu, tahdon panna kaikkeni vaaraan auttaakseni sinua. Sillä minä en ole koskaan nähnyt sinuun verrattavaa suloutta ja viattomuutta. Sinun kova kohtalosi on kokonaan kiinnittänyt minut puolellesi; sillä tiedän, kuten varsin onnistuneesti lausuit, että jos voin auttaa sinua tässä tilanteessa, täytän siten yhtaikaa kaikki uskonnon vaatimukset.
Mitä lady Daversiin tulee, lähetän hänelle kirjeen, jos haluat; mutta se ei saa lähteä meidän postitalostamme, sellaisesta sinua varoitan. Sillä mies on herra B:lle kiitollisuudenvelassa leivästään ja virastaankin; ja päättelen muutamista sanoista, jotka häneltä olutkannun ääressä kirposivat, että hänellä on ohjeensa. Et aavistakaan, kuinka saarrettu olet; ja se kaikki vahvistaa mielessäni otaksumaasi, ettei sinulle mitään kunniallista tarkoiteta, vakuuteltakoon mitä tahansa; ja olen iloinen, ettet tässä suhteessa kaipaa varoitusta. Salli minun sanoa, että olin kuullut sinua paljon ylistettävän, mutta en luullakseni läheskään niin paljon kuin ansaitset sekä ulkomuotosi että sielusi puolesta: silmäni vakuuttavat minut edellisestä, kirjeesi jälkimäisestä. Peljäten menettäväni nykyisen onnellisen tilaisuuden kirjoitin pitemmälti kuin muutoin tekisin. En kuitenkaan jatka enempää, vakuutanhan vain, että olen parhaan kykyni mukaan uskollinen ystäväsi ja palvelijasi
ARTHUR WILLIAMS.
Tulen kerran joka aamu ja ilta kouluajan jälkeen etsimään sieltä kirjeitäsi. Astun puutarhaan ja palaan taloon poikkeamatta, jos näen että väylä on vapaa: muutoin minä epäluulojen välttämiseksi tulen sisälle.
Vastaukseksi tähän mieluisaan kirjeeseen kyhäsin heti seuraavan:
ARVOISA HERRA PASTORI,
Oi, kuinka toimenne ja asemanne mukainen teidän ystävällinen kirjeenne on! Jumala teitä siitä siunatkoon! Nyt minä luulen tulevani onnelliseksi. Olisin suruissani, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään; mutta toivon että sen teille satakertaisesti korvaa se Jumala, jota näin uskollisesti palvelette. Olisin myös kovin onnellinen, jos konsaan kykenisin sitä vähimmässäkään määrin palkitsemaan. Mutta ah! minulle tehdyt palvelukset voivat tapahtua ainoastaan Jumalan tähden; olenhan köyhä ja alhainen, vaikkakin toivoakseni liian korkea mieleltäni halpaan ja kunnottomaan tekoon kuningaskunnankaan saavuttamiseksi.
Minulle on mieluista mitä vain te parhaaksi ajattelette: minähän en tunne noita henkilöitä enkä tiedä millä tavoin heidän puoleensa kääntyä. Olen kiitollinen postinhoitajaa koskevasta vihjauksesta. Olin ajatellut turvautua kirjeiden lähettämiseen, milloin siihen saisin tilaisuutta; mutta näen nyt yhä selvemmin ja selvemmin, että vaarat ympäröivät minua joka puolelta ja ettei isäntäni kunniallisuuteen voi ollenkaan luottaa.
Luulisin, hyvä herra, että jos jompikumpi niistä säätyläisnaisista sallisi minun tulla luokseen, niin voisin päästä täältä pakenemaan teidän avaimenne avulla. Koska on mahdotonta tietää, minua kun niin vartioidaan, milloin se voi tapahtua, niin mitenkähän olisi, herra pastori, jos koettaisitte teettää toisen samanlaisen ja asettaisitte sen ensi tilassa päivännoudon alle? Varmaankaan ei saisi menettää aikaa. On jokseenkin ihmeellistä, ettei rouva Jewkes ajattele avainta, vaikkei muuten unohda pienintäkään seikkaa. Mutta jos minulla olisi tuo avain, niin voisin siinä tapauksessa, etteivät nuo naiset tahdo suoda minulle turvapaikkaa, juosta pois mihin vain; ja kun kerran olisin päässyt kartanon ulkopuolelle, ei heillä olisi mitään tekosyytä pakoittaa minua tänne palaamaan; sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa ja toivoakseni saisin jokaisen sääliväisen ihmisen uskomaan kertomukseni: tällöin teidän nimenne ei tulisikaan mainituksi. Kidutuksellakaan ei minulta sitä voitaisi kiristää, sen vakuutan.
Vielä yksi asia, hyvä herra. Ettekö ole ollenkaan kirjeenvaihdossa isäntäni bedfordshireläisen huonekunnan kanssa? Sitä tietä kenties voisin saada tietoja hänen aikeistaan tulla tänne ja milloin hän saapuu. Liitän tähän mukaan petollisen heittiön kirjeen (sillä minä voin luottaa teihin kaikessa), John Arnold-poloisen. Sen sisällöstä selviää, miksi sen lähetän. Ehkä täten voidaan jotakin keksiä: sillä hän näyttää halukkaalta sovittamaan minua kohtaan harjoittamansa petoksen, vastaisia palveluksia luvaten. Jätän sen viittauksen harkintanne mukaan käytettäväksenne ja olen, arvoisa herra, teidän alati kiitollinen palvelijanne.
Toivon, hyvä herra, että teidän avullanne voin silloin tällöin lähettää pienen käärön isä- ja äiti-rukalleni. Minulla on viisi, kuusi guineaa: asettaisinko puolet niistä teidän käytettäväksenne, voidaksenne maksaa miehen ja hevosen tai mitä muuta satumme tarvitsemaan?
Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni, voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.
Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi: tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.
Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita", neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida! "Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. — "Oi, rouva Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme. Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!' koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun vaarani yhtä suuri."
"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" — "En voi enää onkia", vastustin minä. — "Jahka minäkin koetan onneani", päätti hän ottaen vavan. — "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä puutarhakseni."
Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi keksitään!
PERJANTAI, LAUVANTAI.
Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo: "Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"
"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" — "Oh", sanoi hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" — "Voi, kun minulla on vain viisi tai kuusi!"
— "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi: "No, minä maksoin kaupustelijalle." — "Kai huomenna saan takaisin", muistutin minä.
Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset? Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja nyt voin uskoa Nanin vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla kapistuksilla."
Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin. Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut itseni puijata! — sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. — Ja nyt minulla ei ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin pakenemaan. — Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan kannattaa vehkeistäni ylpeillä. — Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin ohjeissanne, susi hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua karitsaisekseen). — "Jezebel, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme toisiamme ja olkaamme ystäviä." — "Pysykää loitolla!" torjuin minä; "en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä; sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.
Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki, kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä, "täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella minua liian hyvin, ja muuta sellaista.
"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin: "Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" — "Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". — "No", sanoin, "anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". — "Luulin", huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".
Kirjeeni kuuluu näin:
RAKAS PAMELANI,
Alan jo katua, että sidoin itseni lupauksella olla sinua tapaamatta kunnes annat siihen luvan! Sillä aikani käy minulle ylen ikäväksi. Voitko luottaa minuun siksi paljon, että kutsut minut sinne? Ole varma siitä, että jalomielisyytesi minua kohtaan ei olisi hukkaan heitettyä. Tahdon pyytää tätä hartaasti, koska olen levoton sinun levottomuutesi tähden; rouva Jewkes näet on ilmoittanut minulle, että tämä pakkotilasi tuntuu sinusta kovin raskaalta ja että sinä et syö, juo, etkä lepää kunnollisesti. Sinun terveytesi on minulle liian kallis, jotten haluaisi lyhentää tämän koettelemuksesi aikaa, ja se olisi seurauksena minun tulostani luoksesi. Johnkin on kertonut minulle huolistasi ja teki sen niin murheellisin mielin, että tuskin sai sanoiksikaan; tuo murhe hiukan hätäännyttikin sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä. Enhän silti pelkää mitään muuta kuin että sinun välinpitämättömyytesi minua kohtaan, mitä ylpeä sydämeni sentään tuskin sallii minun tunnustaa, voisi ajaa sinut johonkin ajattelemattomaan tekoon, mikä voisi rohkaista toisen uskaliasta toivetta. Mutta kuinka viheliäisesti alennunkaan ollessani rauhaton hänenlaisensa halvan palvelijan takia! Sanon sinulle vain yhden asian, nimittäin että jos sallit minun käydä puheillasi kartanossa (ajattelehan, kuka sinulta tätä suosiota pyytää), niin vakuutan juhlallisesti, että saat aihetta olla mielissäsi tästä kiitollisuutta herättävästä luottamuksesi ja arvonantosi ilmaisusta. Jos huomaan, että rouva Jewkes ei ole käyttäytynyt sinua kohtaan niin kunnioittavasti kuin se ansaitsee, jota minä hellästi rakastan, niin jätän kokonaan sinun valtaasi toimittaa hänet talosta pois, mikäli soveliaaksi katsot; ja rouva Jervisin tai sen, jonka vain valitset, on otettava sinut hoivaansa hänen asemestaan. Tämän sanon Johnin lausuman viittauksen johdosta, josta aavistin sinulla olevan jotakin tyytymättömyyden aihetta siltä taholta. — Rakkahin Pamela, vastaa suosiollisesti tähän vakaaseen pyyntööni, henkilön pyyntöön, joka ei voi elää ilman sinua ja jonka kunniallisesta käytöksestä itseäsi kohtaan voit olla ehdottoman varma; sitäkin enemmän, kun perustat luottamuksesi siihen. Minä olen ja varmasti olen aina sinun uskollinen ja hellä j.n.e.
Tiedän sinua ilahduttavan kuulla, että isäsi ja äitisi voivat hyvin ja ovat viime kirjeesi johdosta rauhoittuneet. Se tuotti minulle mielihyvää ja olen päättänyt ettet saa sitä katua. Rouva Jewkes toimittaa vastauksesi minulle.
Silmäsin tämän kirjeen ensiksi vain nopeasti lävitse, syventyäkseni toiseen, jonka nyttemmin toivoin odottavan minua herra Williamsilta. Lähdin iltakierrokselle, kuten sitä nimitin, rouva Jewkesin seurassa, ja kulkien paikan ohi sanoin: "Luuletteko, rouva Jewkes, että jotkut pavuistani ovat juurtuneet sitten eilisen?" Hän nauroi ja sanoi: "Sinä olet kehno puutarhuri, mutta mielelläni näen että saat hupia." Hänen astuttuaan edelleen huomasin kelpo ystäväni varanneen minulle kirjeen; ja sujauttaen sen poveeni (sillä matami oli selin minuun) virkoin pitäen papua kädessäni: "Tässä on yksi niistä; mutta se ei ole puhjennut." — "Eipä tietenkään", vastasi hän ja lausui minulle mitä ilkeimmän, naisen suussa sopimattoman pilan kylvämisestä j.n.e. Sisälle tultuani menin komerooni ja luin seuraavaa:
Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa sinulle, että olen lady Jonesilta saanut epäävän vastauksen. Asiasi koskee häneen, sanoo hän, mutta hän ei halua toimittaa itselleen vihollisia. Käännyin lady Darnfordin puoleen ja kerroin hänelle mitä liikuttavimmin sanoin surullisen historiasi ja näytin hänelle vieläkin hellyttävämmän kirjeesi. Huomasin hänet varsin myöntyväiseksi; mutta hän tahtoi neuvotella sir Simonin kanssa, joka ei ole erikoisen lujaluontoinen mies hyveellisyyden puolesta. Hän lausuikin puolisolleen minun läsnäollessani: 'Ka, mitäpä tämä kaikki muuta on, rakkaani, kuin että naapurimme havittelee äitinsä kamarineitoa! Ja jos hän huolehtii siitä, ettei tytöltä mitään puutu, en käsitä että hänelle tässä mitään suurta vääryyttä tapahtuu. Eihän sillä mitään perhettä loukata.' (Näyttää siis siltä, rakas isä ja äiti, ettei köyhien ihmisten kunnia merkitse mitään.) 'Ja minusta, herra Williams, kaikkein vähimmin sopisi teidän puuttua tähän asiaan ystäväänne ja suojelijaanne vastaan.' Hän huomautti tämän niin päättävästi, ettei hänen rouvansa mitään enempää virkkanut, ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää, ettei asiaan kiinnitettäisi mitään huomiota minun osaltani.
Viittasin asiastasi herra Petersille, tämän pitäjän kirkkoherralle; mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, että hän otaksui minulla olevan itsekkäitä tarkoitusperiä, ikäänkuin innollani tahtoisin saavuttaa sinun suosiotasi ja kiintymystäsi. Ja kun mainitsin hänelle virkatoimemme velvollisuuksista ja muusta sellaisesta sekä vakuutin epäitsekkyyttäni, sanoi hän kylmästi, että olin varsin hyväsydäminen, mutta nuori mies enkä paljoa tuntenut maailmaa. Ja vaikka kertomani oli surkuteltava seikka, niin jos hän ja minä ryhtyisimme ihmiskuntaa tässä suhteessa parantamaan, saisimme ylenmäärin hommaa; sillä se oli muka liian tavallinen ja hienoston kannalta hyväksytty seikkailu, jotta pari yksityistä pappismiestä sille mitään voisivat. Sitte hän puolustuksena kylmäkiskoisuudelleen lausui muutamia mietteitä kirkon nykyisten johtomiesten suhtautumisesta valtakunnan etumaisiin henkilöihin.
Kuvasin sinun asiasi eroavaisuutta, huomauttaen että toiset naiset viettivät pahaa elämää omasta suostumuksestaan, kun sitävastoin sinun auttamisesi olisi sellaisen hyveellisyyden pelastamista, jolle harvoin näki vertaa. Näytin hänelle myös kirjeesi.
Hän sanoi, että se oli sievästi kyhätty: hän sääli sinua ja myönsi, että hyviä aikomuksiasi olisi rohkaistava. 'Mutta mitä', lisäsi hän, 'tahtoisitte minun tekemään, herra Williams?' — 'No, entä jos te, kirkkoherra', sanoin minä, 'antaisitte hänelle suojaa talossanne puolisonne ja sisarentyttärenne seurassa, kunnes hän pääsee ystäviensä luo?' — 'Mitä, ja saattaisin itseni herra B:n kaltaisen mahtavan ja rikkaan miehen vihoihin! Ei, en minä, siitä voitte olla varma! — ja kehoittaisinpa teitäkin miettimään, mihin aiotte ryhtyä. Sitäpaitsi myöntää tyttö', jatkoi hän, 'että kartanonherra lupaa käyttäytyä häntä kohtaan kunniallisesti; ja neitosen ujous hankkii hänelle kylläkin hyvät ehdot; sillä hän ei ole mikään ahne eikä häijy herrasmies, paitsi tässä tapauksessa; ja kaikki nuoret herrasmiehethän näin tekisivät.'
Olen suuresti huolissani hänen vastauksensa vuoksi, se on totta; mutta tämä epäonnistuminen ei minulta riistä rohkeutta, tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain voin auttaa sinua.
En ole vielä kuullut, että herra B. aikoisi saapua. Olen iloinen vihjauksestasi tuohon mies-poloiseen, John Arnoldiin nähden. Siitä seikasta ehkä vielä koituu jotakin, mikä saattaa olla hyödyksi. Mitä kääröihisi tulee, niin jos suljet ne sinetillä ja asetat tavanomaiseen paikkaan, mikäli huomaat ettei sitä epäillä, niin koetan järjestää tilaisuuden niiden lähettämiseen; mutta jos ne ovat isoja, on parasta että olet hyvin varovainen. Olen huomannut että se häijy nainen kovin epäilee minua.
Kuulin juuri, että se kirkonmies on kuolemaisillaan, jonka palkkapitäjän herra B. on minulle luvannut. Minua melkein arveluttaa ottaa sitä vastaan, koska toimin näin vastoin hänen pyrkimyksiänsä; mutta toivoakseni hän vielä kerran on minulle siitä kiitollinen. Mitä rahoihin tulee; älä niitä tällä hetkellä ajattele. Ole varma, että empimättä voit käyttää hyväksesi kaikkea, mikä minun vallassani on.
Luulen että kun kuulemme hänen tulostaan, on parasta käyttää avainta, jonka sinulle pian toimitan. Voin lainata sinulle hevosen odottamaan puolen penikulman päässä takaveräjästä laidunmaan puolella, ja koetan joko itse tai jonkun muun avulla saada sinut kyyditetyksi muutaman penikulman päähän, johonkin sikäläisistä kylistä. Älä siis antaudu lohduttomien tunteiden valtaan, pyydän. Olen, neitsyt Pamela, sinun uskollinen ystäväsi j.n.e.
Tämän kunnon herrasmiehen sydämellisen kirjeen alkupuoli herätti minussa tuhannen murheellista aatosta; ja vain se rohkaisu, minkä hän minulle lopuksi antoi, esti minut pitämästä asiaani aivan menetettynä. Kirjoitin sitte kiittääkseni mitä hartaimmin hänen ystävällisistä ponnistuksistaan sekä valitellakseni aateliston minun surkuteltavassa asiassani osoittamaa vähäistä harrastusta ja maailman pahuutta, kun ensin sallittiin sellaisten väärien muotojen syntyä ja sitte vedottiin niiden tavallisuuteen sen puolustukseksi, ettei yritetty niitä parantaa. Valitin vielä ihmisten kylmyyttä muiden hätää kohtaan. Muistui mieleeni aikaisempi vihjaukseni lady Daversille kirjoittamisesta, minkä pelkäsin vain ilmaisevan hänen veljelleen, että sisar tunsi hänen häijyn suunnitelmansa, ja saavan hänet tulemaan tänne sitä pikemmin ja yhä päättäväisemmin pyrkimään minua viettelemään. Sitäpaitsi voitaisiin siitä arvata herra Williams kirjeeni perilletoimittajaksi, ja myös pelkäsin että jos tuo kunnon vallasnainen osoittaisi harrastusta minun asiaani (mikä oli epäilyksenalaista, koska hän sekä rakasti että pelkäsi veljeänsä), ei se kuitenkaan tekisi isäntääni mitään vaikutusta. Mainitsin siis mieluummin odottavani sitä onnellista sattumaa, mitä saatoin toivoa hänen ystävällisestä avustaan avaimen ja hevosen hommaamisessa. Kerroin isäntäni kirjeestä, jossa tämä pyysi lupaa saapumiseen: pelkäsin että se voisi tapahtua äkillisesti, ja sanoin olevani sitä mieltä, että aikaa ei ollut lainkaan hukattavana; sillä kaikki tilaisuudet saattaisivat livahtaa käsistämme. Mainitsin tuon viheliäisen naisen kepposesta rahojeni pidättämiseksi j.n.e.
Minulla ei ollut aikaa jäljentää kirjettä, olin niin vartioituna. Mutta kun se oli minulla povessani, tunsin itseni levolliseksi. Ja niin menin etsimään rouva Jewkesia ja sanoin kaipaavani häneltä neuvoa isäntäni kirjeen johdosta; ja tämä luottamuksenosoitus ei häntä vähää miellyttänytkään.
"Ka", sanoi hän, "tämäpä on oikeata menettelyä: menemmekin kävelemään puutarhaan tai mihin vain haluat". Teeskentelin että se oli minulle samantekevää, ja niin lähdimme ulos puutarhaan. Aloin puhua hänelle kirjeestä, mutten suinkaan ilmoittanut hänelle kaikkea sen sisältöä. Mainitsinhan vain isäntämme haluavan suostumustani tännetuloonsa sekä hänen toivomuksestaan, että taloudenhoitajatar kohtelisi minua ystävällisesti, ja muuta sellaista. Ja sanoin: "No, rouva Jewkes, neuvokaahan nyt minua tässä asiassa."
"Sen teenkin aivan mielelläni", vastasi hän: "lähetä hänelle kutsu suoraa päätä. Hän ihastuu siitä hyvin kiitolliseksi, ja uskallanpa vakuuttaa, että sinun käy sitä paremmin siitä." — "Millä tavoin paremmin?" kysyin minä. "Kyllä maar te itsekin arvelette hänen tarkoittavan minun tärviötäni." — "Vihaan tuota hupsua sanaa", virkkoi hän. "Tärviötäsi! Kah, kukaan maan vallasnainen ei saane onnellisempia päiviä kuin sinä, jos tahdot, eikä ketään kohdella kunniallisemmin."
"No niin, rouva Jewkes", sanoin, "en huoli tällä kertaa kiistellä kanssanne sanoista 'tärviö' ja 'kunniallinen'; sillä minä huomaan että meillä on aivan erilaiset käsitykset kummastakin. Mutta tahdon puhua selvemmin kuin koskaan ennen. Luuletteko hänen aikovan ehdottaa minulle, että pitäisi minua rakastajattarenaan tai pikemminkin orjattarenansa?" — "Kah, karitsaiseni", virkkoi hän, "mitä sinä itse ajattelet?" — "Minä pelkään että hän sellaista aikoo." — "No", sanoi hän, "mutta jos hän aikoo (sillä minä en tosiaankaan asiasta mitään tiedä), niin saat itse määrätä ehtosi — sen minä käsitän; sillä sinä voit menetellä hänen kanssaan miten mielit".
En voinut kuulla tästä puhuttavan, vaikka jo kauvan olin juuri sitä peljännyt, ja aloin valitella mitä surkeimmin. "Niin", sanoi hän, "hän saattaa naida sinut, mikäli minä ymmärrän". — "Ei, ei", vastasin, "niin ei voi käydä. Minä en sitä toivo enkä odota. Hänen asemansa tekee minulle mahdottomaksi ajatella sellaista: koko hänen käyttäytymisensä jakso vakuuttaa minua päinvastaisesta. Mutta te tahtoisitte siis, että kehoittaisin häntä saapumaan? Eikö se olisi oman turmioni pyytämistä?"
"Siten tekisin minä sinun asemassasi", sanoi hän; "ja jos asia todella olisikin kuten sinä luulet, niin mieluummin vapautuisin tuskastani kuin eläisin alituisessa pelossa ja levottomuudessa, niinkuin sinä". — "Ei", väitin minä, "tunnin viattomuus on parempi kuin ikäkauden kestävä paheellisuus; ja vaikka elämäni senvuoksi tulisi kuinkakin kurjaksi, en milloinkaan soisi itselleni anteeksi, jollen pitentäisi hyveellisyyteni onnellista aikaa äärimmäiseen silmänräpäykseen asti. Kukapa tietää, mitä kaitselmus saattaa puolestani tehdä?"
"Mutta kun hän sinua niin suuresti rakastaa", esitti hän, "niin kenties voit rukouksillasi ja kyynelilläsi häneen vaikuttaa; ja siitä syystä olisi minusta parasta, että sallisit hänen saapua". — "No", sanoin, "minä kirjoitan hänelle kirjeen, koska hän odottaa vastausta, tai muutoin hän ehkä saisi tästä verukkeen saapuakseen. Mutta mitenkä se hänelle lähetetään?" — "Minä huolehdin siitä", selitti hän, "se on ohjeitteni mukaista".
— Niin, — ajattelin minä, — sitä epäilinkin, kun herra Williams vihjaisi minulle postitalosta.
Puutarhuri sattui lähelle, ja minä huomautin: "Herra Jacob, olen istuttanut muutamia papuja ja nimitän sitä paikkaa puutarhakseni. Se on ihan tuolla portin vieressä. Minä näytän ne teille; älkää kaivako niitä ylös, pyydän." Menin siis hänen kanssaan; ja kun olimme polun mutkan takana poissa emännöitsijän näkyvistä ja lähestymässä kätköpaikkaani, pyysin: "Olkaahan hyvä ja käväiskää kysymässä rouva Jewkesilta, onko hänellä enemmän papuja istuttaakseni." Hän hymyili hupsuudelleni; minä työnsin kirjeen mullan alle ja astahdin takaisin ikäänkuin odottaen puutarhurin paluuta, ja kun matka oli lyhyt, hän palasikin heti ja rouva Jewkes tuli mukana. Mitä minä tekisin pavuilla? ihmetteli hän ja säikähdytti minut pahoin, sillä hän kuiskasi minulle samassa: "Pelkäänpä että sinulla on joitakin vehkeitä, kun juoksutat minua näin joutavilla asioilla." — "Mitä vehkeitä?" sanoin minä: "on kauheata, etten voi liikkua enkä puhua epäluulon alaiseksi joutumatta". — "Ka", virkkoi hän, "herra kirjoittaa että minun on pidettävä sinua tarkoin silmällä; sillä vaikka olet viaton kuin kyyhkynen, olet kuitenkin viekas kuin käärme. Mutta annan sinulle anteeksi, vaikka minua pettäisitkin."
Sitten ajattelin rahojani ja olisin voinut häntä nimitellen soimata, jos olisin uskaltanut. Sanoin: "Kuulkaahan, rouva Jewkes, nyt kun puhutte anteeksiannosta, jos teitä petän, — olkaa te niin ystävällinen, että maksatte minulle takaisin rahani; sillä vaikken niitä nykyisin tarvitse, tiedän teidän tehneen sen vain leikillä ja aikoneen antaa ne minulle takaisin."
"Kyllä ne aikanaan saat", vastasi hän; "mutta olin kuin olinkin tosissani, kun keploittelin ne sinun käsistäsi, — minä pelkäsin sinun käyttävän niitä pahoin". Kinastelimme tästä asiasta taloon kävellessämme, ja minä tulin ylös laatimaan kirjettä isännälleni. Koska aioin näyttää sen rouva Jewkesille, päätin kirjoittaa senmukaisesti, mikäli hänestä mainitsin; sillä minä en juuri ottanut lukuun isäntäni tarjousta toimittaa rouva Jervis luokseni tämän häijyn naisen asemesta (vaikka se lähinnä täältä pääsyäni olisikin ollut minulle mieluisin käänne) enkä tosiaan muitakaan hänen sanojansa. Eihän hänen menetelläkseen kunniallisesti sanan oikeassa merkityksessä olisi tarvinnut antaa minua varkain kuljettaa pois eikä tähän tapaan vangituttaa. Kirjoitin näin:
ARVOISA HERRA,
Kun ottaa huomioon, kuinka helposti voisitte tehdä minut onnelliseksi, koska en muuta halua kuin että saisin lähteä köyhän äitini ja isäni luo, ja ajattelee edellistä ehdotustanne minulle henkilöstä, josta nyt ei mainita sanaakaan, sekä sitä omituista tapaa, millä minut vastoin tahtoani vietiin pois ja yhä pidetään täällä kurjana vankina, niin luuletteko, hyvä herra (suokaa anteeksi palvelijatar-rukan suorapuheisuus; pelkoni tekee minut rohkeaksi), luuletteko, sanon, että teidän ylimalkaiset vakuuttelunne kunniallisuudesta voivat tehota minuun kuten niiden tulisi? Voi, hyvä herra! Pelkään kovin, että teidän ja minun käsitykseni kunniasta ovat perin erilaiset: ainoa toivoni on, että edelleenkin pysytte poissa. Jos teillä on minulle joitakin ehdotuksia tehtävinä, jotka ovat sopusoinnussa teidän kunniallisten lupaustenne kanssa, niinkuin minä omalla halvalla ja vaatimattomalla tavallani tuon sanan ymmärrän, niin voitte muutamalla rivillä ilmoittaa ne minulle, ja minä tahdon lähettää sellaisen vastauksen kuin minun sopii. Mutta mitäpä ehdotuksia teidän korkeassa asemassanne olevalla voi olla tehtävänä näin alhaiselle! Tiedän liian hyvin, mitä teidän ylhäinen asemanne vaatii, kuvitellakseni voivani odottaa muuta kuin surkeita viettelyksiä ja äärimäistä ahdistusta, jos tänne saavutte. Ette tiedä, herra, mitä kurja Pamela tohtii tehdä, jos hänet saatetaan epätoivoon!
Mistä hurjapäisyydestä minua syyttänettekin, en voi asiaa auttaa; mutta toivon ettei minua pakoiteta mihinkään sellaiseen uhmamielisyyteen, joka ei muutoin milloinkaan pälkähtäisi päähänikään. Suokaa anteeksi, arvoisa herra, koruttomuuteni; en suinkaan haluaisi käyttäytyä isäntääni kohtaan sopimattomasti; mutta minun täytyy sanoa teille: viattomuuteni on minulle niin kallis, että huomautuksiani tulee sietää. Jos aikomuksenne ovat kunnialliset, miksi, hyvä herra, ette anna minun sitä selvästi tietää? Minkätähden on tarpeellista minut vangita minua siitä vakuuttaaksenne? Miksi tarvitsee minua visusti vartioida, ja estää ulkosalla liikkumasta, ketään puhuttelemasta, menemästä edes kirkkoon, rukoilemaan teidän edestänne, joka vielä viime aikoihin asti olitte ollut minulle niin jalomielinen hyväntekijä? Miksi, hyvä herra, kysyn nöyrimmästi, miksi kaikki tämä, jos tarkoituksenne ovat kunniallisia?
Minun ei sopisi näin vapaasti väitellä teidän kanssanne, arvoisa herra, joka olette niin paljoa ylempi minua. Suokaa minulle anteeksi; toivon että suottekin: mutta mitä teidän tapaamiseenne tulee, en voi kestää tätä kauheata pelkoa. Mitä tahansa teillä on ehdotettavana, mitä tahansa minulle aiotte, olkoon myöntymykseni vapaan henkilön myöntymys, eikä viheliäisen orjan, joka uhkauksilla peloitetaan suostumaan menettelyihin, mihin käytöksenne viittaa. Pakkotilani rasittaa minua kovin; olen sen johdosta perin levoton. Lyhentäkää sitä, minä rukoilen teitä, tai… Mutta en rohkenekaan sanoa enempää kuin että olen teidän suuresti ahdistettu, onneton palvelijanne.
Jäljennettyäni tämän kirjeen käänsin sen kokoon, ja rouva Jewkes, joka juuri sen tehtyäni astui sisälle, istahti viereeni ja virkkoi nähdessään minun kirjoittavan osoitetta: "Haluaisin että sanoisit minulle oletko neuvoani noudattaen suostunut isäntäni tännetuloon." — "Jos se on teille mieluista", sanoin, "tahdon lukea kirjoitukseni teille". — "Se on oikein", vastasi hän; "silloinpa pidän sinua rakkaana". Minä sanoin: "Sitten te ette saa yrittää sanaakaan muuttaa." — "En tahdokaan", vastasi hän. Luin siis kirjeen hänelle; hän ylisteli suuresti sanamuotoani, mutta sanoi että hänen mielestään olin omaksunut liian jyrkän kannan: siitä sietäisi paremmin puhua kuin kirjoitella. Hän halusi joitakin selityksiä siinä mainitusta "erästä henkilöä" koskevasta ehdotuksesta; mutta minä sanoin että hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kirjeestä kuuli. "No, no", sanoi hän, "en epäile, että ymmärrätte toisianne ja että vastedes ymmärrätte yhä paremmin ja paremmin". Minä suljin kirjeen sinetillä, ja hän otti toimittaakseen sen perille.