JA NYT OLEN EHTINYT KESKIVIIKON, AHDINKONI 27. PÄIVÄN LOPPUUN.
Herra Williams-poloinen on tosiaan vangittu ja viety Stamfordiin, joten nyttemmin en enää saata mitään hänen puoleltaan toivoa. Pastori-parka! hänen hyvääuskova varmuutensa ja avomielisyytensä on saattanut meidät kummankin turmioon. Olin liiankin pätevästi vakuutettu siitä, ettei meidän olisi tullut menettää hetkeäkään: hän pahastui ja piti minua ylen kärsimättömänä. Isäntäni kammottavat vehkeet saivat minut ajattelemaan että hän, joka niin ovelasti ja ilkimielisesti oli kaikki sotajuonensa harkinnut, tehden niiden välttämisen mahdottomaksi, ei arkailisi mitään niiden toimeenpanemisessa. Pelkään että aavisteluni pian toteutuu.
Mutta yhden juonen olen minä juuri keksinyt, vaikka sen suunnitteleminen on kovin lohdutonta, koska minulla ei ole ystäviä eikä rahaa ja taivalkin on minulle tuiki tuntematon. Mutta olkootpa vastassani sonnit, karhut, leijonat, tiikerit ja — vielä pahempina — petolliset, kavalat, vilpilliset ihmiset, en voi joutua suurempaan vaaraan kuin missä jo olen. En ollenkaan luota hänen kolmeen viikkoonsa: sillä kuinka voin tietää, nyt kun hän on niin vimmoissaan ja on jo alottanut kostonsa herra Williams-poloiselle, ettei hän muuta mieltänsä ja saavu Lincolnshireen ennen Lontoon-matkaansa?
Sotajuoneni on tällainen. Koetan viekoitella rouva Jewkesin menemään levolle ilman minua, kuten hän tekee usein minun istuessani komerooni sulkeutuneena. Hänen ensi unensa on hyvin sikeätä, aina ilmeten kuorsauksena. Jos siis vain kykenen pujottautumaan kahden ikkunatangon välitse (olenhan hyvin hoikka), niin voin pudottautua puutarhaan ulkonevan pienen kesäpirtin lyijykatolle, — välimatka on hiukan omaa mittaani pitempi. Kepeyteni varassa saan helposti hypätyksi katolta, sillä se ei ole korkeallakaan maasta. Silloin olen puutarhassa, ja kun minulla on takaveräjän avain, livahdan ulos. Mutta minulla on vielä toinenkin juoni; laupias taivas, auta minua vaarallisissa, vaikka viattomissa suunnitelmissani! — Olen lukenut mainiosta kapteenista, joka uhattuna ollessaan hyppäsi laivasta mereen; ja kun viholliset hänen uidessaan ammuskelivat häntä jousilla ja nuolilla, hän riisui takkinsa ja muutti suuntaansa. Tällä tavoin hän ahdistajainsa heittokeihästen ja nuolien sattuessa niihin pääsi pakoon ja jäi eloon, saadakseen vielä voiton heistä kaikista. Niinpä minäkin riisun päällyshameeni ja viskaan sen lammikkoon kaulahuivini keralla! Kaivatessaan minua he menevät ensin lammikolle arvellen minun hukuttautuneen: ja nähdessään vaatteitani siellä kellumassa he ryhtyvät kaikin naaraamaan, ja lammikko on varsin laaja. Ja kun ei minua kenties ennen aamua kaivata, saan siten tilaisuuden edetä pitkän matkan; ja kylläpä minä juoksenkin, kun olen ulos päässyt. Uskon sitten, että kaitselmus johtaa askeleeni johonkin turvapaikkaan ja tekee jostakusta kunnon ihmisestä ystäväni. Sillä vaikka kuinkakin kärsisin, en voi joutua suurempaan hätään tai pahempiin käsiin kuin missä nyt olen tällaisten tunnustettujen häijyjen suunnitelmien uhkaamana.
Oi, rakkaat vanhempani! älkää säikähtykö saadessanne tämän luettavaksenne! — Mutta kaikki onkin jo ohi ennen kuin kyhäykseni näette; ja johtakoon siis Jumala minut parhaiten! — Kirjoitukseni hautaan puutarhaan siltä varalta, ettei pakoni onnistuisi; sillä epäilemättä minua tutkitaan ja kohdellaan hirveästi, ellen pääse livahtamaan tieheni. Lopetan siis tällä kertaa tähän ja ryhdyn juontani valmistelemaan. Avusta sinä, sorretun viattomuuden laupias suojelija, tätä köyhän palvelijattaresi viimeistä ponnistusta, jotta voin välttää viekkaat vehkeet ja ansat, joilla tahdotaan riistää hyveellisyyteni! Paitsi tätä ainoata yritystä en enää näe mitään pelastuksen tietä! Mitä tahansa minulle tapahtuneekin, siunaa rakkaita vanhempiani ja varjele herra Williams-poloista perikadosta! Sillä hän oli onnellinen, ennen kuin minua tunsi.
Kuulin juuri rouva Jewkesin, joka on päihdyksissä, tunnustavan sille kauhealle Colbrandille, että poloisen herra Williamsin ryöstö oli hänen juoniaan, jonka tallirenki ja eräs apuri panivat toimeen siepatakseen minun kirjeeni, vaikka tämä ei heille onnistunut. Nyt ne molemmat nauravat tuolle surulliselle jutulle, jota eivät aavistakaan minun kuulleen. — Oi, kuinka sydäntäni kivistää! Mihinkäpä eivät sellaiset heittiöt kykene? Voitteko moittia minua, että ponnistelen pakoon mokomien kynsistä?
KELLO YHDENTOISTA JÄLKEEN.
Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. — Oh, kunpa se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut kirjoitukseni, viimeisen työni, — ja sinun kaitselmuksesi haltuun, armollinen Jumala, jätän loput! — Vielä kerran: Herra teitä molempia siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä, niin taivaallisessa valtakunnassaan. — Aamen.
TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28., 29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ.
Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa! Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo olisi tullut väliin!
Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.
Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa), sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, — tangot likistivät hiukan lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut. Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä; mutta sitä en silloin tuntenut.
Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini, kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani. Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.
Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! — Kun aita oli vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti. Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt, vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. — Mihin kurja Pamela nyt joutuu! — ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.
Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri silloin mieleeni! — Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko, mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen! Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne; mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! — Mitäpä muuta tehtävänä kuin heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! — Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa iäisyydessä (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.
Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen; muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:
— Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä, ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? — Sitten mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen! Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand! Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän vainoamisistaan!
— Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, — puhuin itsekseni, — kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä, jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? — Ja sitten ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): — nuo ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, — ajattelin, — hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini tähden nopeasti häipyy unhoon.
Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja minä tuumin: — Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, — vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, — mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin? Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja vastaan? Jumala voi liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja mikäli ei niin tapahtuisi, voin silloin lopettaa elämäni jollakin muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan, joka sen tilaisuuden soi. Sitten, — ajattelin, — ken antoi sinulle röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan, joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja rohkenetko sanoa, että koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin sen kestät?
— Tämä toivottomuuden teko, — ajattelin, — on synti, jonka täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen kurjuuteen? Tähän asti, — tuumin, — olet ollut viaton, kärsivä Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja hyvyyttä, joka vielä voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää? Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri senvuoksi ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.
— Ja vielä, — ajattelin, — jättäisitkö omasta kohdastasi hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi, saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä viimeisellä teollaan on tahrannut koko elämänsä, jonka he tähän asti olivat riemumielin hyväksyneet? — Miksi siis, pöyhkeämielinen Pamela, viivyt täällä? — ajattelin. — Lähde kiireesti näiltä vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja, jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja Jumalan tahdon alle alistumaan!
Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta, missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää äärimmäistä hätää ja ankeutta.
Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen, antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin. Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut pahemmalta viholliselta, itseltäni.
Nyt päätän surullisen kertomukseni.
Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni. Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.
Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.
Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta; enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät, että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan, oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.
Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu, löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat, että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään, kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."
Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet, että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua silloin maininneen, vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät herralle.
Tässä tuoksinassa — toisten itkiessä ja valittaessa, toisten juostessa sinne tänne — Nan pistäysi puuvajaan, missä minä vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan: "Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" — Tyttö peljästyi pahoin ja otti halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan tähden! sillä minä en voi nousta!" — "Herranen aika", päivitteli hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt", lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"
Ja auttamatta minua hän juoksi pois lammikolle ja toi kaikki palvelijat puuvajaan. Sisälle tullessaan lausui paha nainen: "Missä se on? Hitto hänet periköön oikkuinensa ja noitatemppuineen! Hän saa kalliisti katua tätä kepposta, niin totta kuin nimeni on Jewkes"; ja astuen luokseni hän tarttui käsivarteeni niin rajusti, tempasi minua niin tuimasti, että parkaisin kovalla äänellä (olkapääni kun oli siltä puolelta kolhiintunut), ja tuiskahdutti minut kasvoilleni. "Teitä julmuria", valitin, "jos tietäisitte mitä olen kärsinyt, niin se hellyttäisi sydämenne sääliin minua kohtaan!"
Colbrandiakin näytti tilani surettavan, ja hän sanoi: "Hyi, rouva, hyi, näettehän että hän on melkein hengetönnä! Ette saa olla noin tyly hänelle." Ajomies Robin myös näkyi olevan ahdistuneella mielellä minun tähteni ja sanoi nyyhkyttäen: "Kuinka nyt onkaan käynyt! Ettekö näe, että hänen päänsä on aivan verissä ja ettei hän voi liikahtaa?" — "Kirottuja kujeita!" huudahti se kauhea olento, "hän on peloittanut minut aivan suunniltani, on tosiaan. Millä hiton lailla sinä tänne tulit?" — "Oi!" vaikeroitsin minä, "älkää kyselkö minulta mitään, vaan antakaa neitojen kantaa minut ylös vankilaani ja sallikaa minun siellä säädyllisesti ja rauhassa kuolla!" Sillä minä en tosiaan luullut eläväni kahta tuntia.
Yhä paatuneempana pauhasi siihen naarastiikeri: "Haluaisit kai saada herra Williamsin vierellesi rukoilemaan, eikö totta? No, minä lähetän hetipaikalla noutamaan isäntäsi; tulkoon hän itse vartioimaan sinua minun asemestani; sillä sinua ei totisesti mikään pitele." Palvelijattaret nostivat minut siis yhteisvoimin ja kantoivat kammiooni; ja kun ilkimys näki, kuinka kurjassa tilassa olin, alkoi hän hiukan lauhtua — samalla kun jokainen ihmetellen arvaili, kuinka kaikki tämä olikaan tapahtunut (minulla kun ei ollut voimia eikä haluakaan sitä heille kertoa), ja luulivat siinä loihtua tai noituutta ilmenevän.
Ylikertaan päästyäni olin niin heikko, että menin tainnuksiin masennuksesta, tuskasta ja väsymyksestä. Minut riisuttiin ja toimitettiin vuoteeseen; ja rouva Jewkes käski Nanin haudella olkapäätäni, käsivarttani ja nilkkaani vanhalla lämmitetyllä rommilla. He leikkasivat hiukan tukkaani takaraivolta ja pesivät sen; sillä siihen oli hyytynyt varsin pitkästä, vaikkakaan ei syvästä haavasta valunutta verta, ja asettivat kotilaastaria päälle. Sillä mikäli tällä naisella oli mitään hyviä ominaisuuksia, näkyy hänellä olleen ripeyttä ja taitoa käsittelemään huonekunnassa äkillisesti sattuneita tapaturmia.
Tämän jälkeen vaivuin hyvin sikeään ja virkistävään uneen ja nukuin jokseenkin levollisesti kello kahteentoista asti, kun ottaa huomioon, että minulla oli kovaa kuumetta ja vilunväristyksiä. Rouva Jewkes näki paljon vaivaa parantaakseen minut kestämään uusia koettelemuksia, vaikka olin toivonut että ne nyt olivat onnellisesti päättyneet. Mutta niin ei kaitselmus nähnyt hyväksi.
Hän tahtoi saada minut nousemaan kello kahdentoista tienoissa; mutta olin niin heikkona, että saatoin istua vain siksi kunnes vuode oli tehty, jolloin menin uudestaan makuulle; ja minun sanotaan hourineen jonkun aikaa iltapäivästä. Siedettävän yön vietettyäni olin perjantaina paljon toipunut, ja lauvantaina nousin nauttimaan hiukan lusikkaruokaa, ja kuume näkyi tyyten hellittäneen. Illaksi olinkin sitte niin voimissani, että pyysin rouva Jewkesilta lupaa saada jäädä yksin komerooni; siihen hän suostuikin, kun ovi oli edellisenä päivänä varustettu kaksoissalvalla ja minä vakuutin hänelle, että kaikki vehkeilyni, kuten hän yrityksiäni nimitti, nyt olivat lopussa. Mutta ensin pakoitti hän minut kertomaan koko hankkeeni vaiheet; ja sen teinkin hyvin tunnollisesti, tietäen nyt, että minua ei voinut mikään auttaa eikä edistää turvallisuuttani tai pakoani. Ja hän näkyi kovin ihmettelevän päättäväisyyttäni, mutta sanoi minulle suoraan, että täydellinen pakoonpääsy olisi käynyt minulle vaikeaksi; sillä täällä oli isäntäni lähettämä vangitsemismääräys (hän kun on rauhantuomarina tässä kreivikunnassa yhtä hyvin kuin toisessakin), siltä varalta että olisin päässyt karkaamaan, ja sillä valtuutuksella minut olisi pidätetty epäiltynä rikkomuksesta häntä vastaan, olinpa missä tahansa.
Voi, kuinka perusteellisesti ajateltuja ovatkaan minun onnettoman varalle suunnitellut turmiolliset juonet! En suinkaan, en suinkaan voi olla tätä kekseliästä salaliittoa ansainnut! Selkeästipä se kaikki osoittaa todeksi, mitä minulle aikaisemmin toisessa talossa vihjaistiin, että isäntäni vannoi minut ottavansa! Oi, varjele minua, taivas, joutumasta hänen omakseen siinä jumalattomassa merkityksessä, minkä hän valalleen itse antaa! Minun on lisättävä, että nyt, kun näkee minun näin pian toipuvan, se nainen kohtelee minua pahemmin ja on vähentänyt minulta paperin yhteen ainoaan arkkiin, joka minun on pyydettäessä näytettävä hänelle kirjoitettuna tai käyttämättömänä. Myöskin on hän sallinut minun pitää vain yhden kynän. Mutta salaiset varastoni riittävät. Hän käy kuitenkin yhä enemmän näykkiväksi ja äreäksi; ja nimittää minua härnäillen rouva Williamsiksi ja miten milloinkin luulee minua kiusaannuttavansa.
SUNNUNTAINA ILTAPUOLELLA.
Rouva Jewkes on katsonut sopivaksi päästää minut nauttimaan raikkaasta ilmasta kolmeksi tai neljäksi tunniksi tänä ehtopäivänä. Voin nyt paljoa paremmin, ja tilani olisi vieläkin melkoisesti reipastuneempi, jos tietäisin mitä varten säästyin. Mutta terveys on minun olosuhteissani tuskin toivottava siunaus, koska se vain saattaa minut sen onnettomuuden alaiseksi, jota alituisesti pelkään, kun sitä vastoin heikkona ja kivuloisena kenties voisin herättää sääliä. Oi, kuinka pelkäänkään vihaisen ja kiihtyneen herran saapumista, vaikka varmasti tiedän, etten ole hänelle mitään pahaa tehnyt.
Vastikään kuulimme että hän joku päivä sitten oli ollut vähällä hukkua metsästysretkellä virran yli kulkiessaan. Minkähäntähden en voi häntä vihata kaikesta hänen puoleltaan kokemastani häijystä kohtelusta huolimatta? Varmaankaan en ole muiden ihmisten kaltainen! Hän on totisesti antanut minulle kylliksi vihan aihetta; mutta kuullessani hänen vaarastaan, joka oli ollut kovin täperä, en voinut sydämessäni olla riemuitsematta pelastumisesta, vaikka hänen kuolemansa olisi lopettanut tuskani ja kärsimykseni. Kiittämätön isäntä! jos tämän tietäisitte, ette suinkaan minua näin paljon vainoisi! Mutta kunnon emäntäni tähden minun täytyy toivoa hänelle hyvää; ja mikä enkeli hän olisikaan silmissäni vieläkin, jos luopuisi yrityksistään ja tekisi parannusta!
Nyt olen kuullut rouva Jewkesilta, että John Arnold on eroitettu palveluksestaan, kun havaittiin hänen kirjoittaneen herra Williamsille, ja että herra Longman ja herra Jonathan, isännöitsijä, ovat joutuneet herransa epäsuosioon yritettyään puhua minun puolestani. Myöskin rouva Jervis on vaarassa; sillä luultavasti kaikki kolme kävivät yhdessä rukoilemassa puolestani. Nyt näetten on olinpaikkani tiedossa.
Rouva Jewkes on isäntääni koskevien uutisten mukana saanut kirjeen; mutta hän sanoo että sen sisältö on liian paha minulle ilmoitettavaksi. Paha sen tosiaan täytyy olla, jos se on pahempi kuin mitä jo olen saanut tietää.
Juuri nyt tuo kamala olento kertoo minulle salaisuutena, että hänellä on syytä luulla isäntäni keksineen keinon epäröimiseni tyynnyttämiseksi: hän muka naittaisi minut sille kauhealle Colbrandille ja ostaisi minut häneltä hääpäivänä rahasummalla! Onko moista koskaan kuultu? Hän sanoo velvollisuuteni olevan totella isäntääni ja että herra Williams rangaistukseksi pakoitetaan meidät vihkimään; ja kun isäntäni on maksanut minusta, ja minut on hänelle luovutettu, olisi sveitsiläisen palattava rahoineen kotiinsa edellisen vaimonsa ja lastensa luo. Emännöitsijä nimittäin sanoo niiden miesten keskuudessa olevan tapana, että heillä on vaimo joka kansakunnassa.
Mutta tämä on varmaankin hirveätä sepittelyä! Kaikessa inhoittavaisuudessaankin se saattaa kuitenkin edistää jonkun tekeillä olevan juonen toteuttamista! — Mikä kummallinen hämmennys kiihdyttääkään vaivaista järkeäni! Kenties suunnitellaan jotakin valeavioliittoa minun turmiokseni: mutta voiko mies myydä vaimonsa ilman tämän omaa suostumusta? Ja onko sellainen kauppa lain edessä pätevä?
MAANANTAINA, TIISTAINA JA KESKIVIIKKONA, VANKEUTENI 32., 33. JA 34. PÄIVÄNÄ.
Mitään muuta ei satu näinä päivinä kuin kinastelua rouva Jewkesin ja minun kesken. Hän myrtyy minua kohtaan yhä villitymmäksi. Suututin hänet eilen, koska hän puhui törkeästi; sanoin hänen haastavan pikemmin viheliäisen lontoolaisen ilotytön kuin herrasmiehen taloudenhoitajattaren tapaan; ja sitä kostaakseen hän mielestään ei voi minua kyllin pahoin kohdella. Hän noituu minua ja hyökkäilee kimppuuni kuin rakuuna ja tuskin kykenee pitämään hyppysensä minusta erossa. Voitte uskoa, että hänen puheenlaatunsa täytyy olla surkeata, hänen saattaakseen minut käyttämään näin jyrkeitä sanoja: hänen lausumiansa ei totisesti voi toistaa, sillä hän on häpeä sukupuolelleen. Ja sitte hän tekee minusta pilkkaa ja nauraa kunniallisuuskäsitteilleni; sanoo — häpeämätön — että minustapa koituu soma vuodekumppani isännälleni (ja sentapaista), kun minulla "on niin hupelon käsitykset itsestäni"! Luuletteko että tätä saattaa sietää? Ja kuitenkin haastaa hän, jos mahdollista, vielä pahempaakin! Ihan rivouksia! Voi, mihin viheliäisiin käsiin minut on saatettukaan!
TORSTAI.
Minulla on nyt täysi syy peljätä, että isäntäni pian saapuu tänne; sillä palvelijat puuhailevat huoneuston laittamisessa kuntoon; ja tallia ja vaunuvajaa, joita ei ole vähään aikaan käytetty, siistitään parhaillaan. Tiedustin rouva Jewkesilta; mutta hän ei ilmoita minulle mitään ja tuskin edes vastaa, kun teen hänelle jonkun kysymyksen. Joskus ajattelen että hän vaseti tekeytyy näin omituisen ilkeäksi minua kohtaan saadakseen minut toivottelemaan kaikkein enimmin pelkäämääni, nimittäin isäntäni tännetuloa. Sekö mies puhuu rakkaudesta! Jos hänellä olisi vähääkään huomaavaisuutta ja kunnioitusta minua kohtaan, niin hän ei antaisi tälle pahalle naiselle sellaista valtaa minun sortamiseeni: ja jos hän todellakin tulee, miten on silloin hänen lupauksensa laita, ettei saapuisi minua tapaamaan ilman suostumustani? Mutta näyttää siltä, ettei hänen kunniansa velvoita häntä minua kohtaan mihinkään. Niin hän kirjeessään minulle sanoo. Ja miksi? Sentähden että minä tahdon säilyttää oman kunniani. Mutta hänhän tunnustaakin, että hän minua sydämessään vihaa, ja ilmeistä se onkin, koska minua ei muutoin jätettäisi tämän naisen armoille ja — mikä pahempi — kauhean pelkoni valtaan.
PERJANTAINA, VANKEUTENI 36. PÄIVÄNÄ.
Huomatessani portin olevan auki rohkenin eilen iltapäivällä kävellä ulos kartanon edustalle, ja ennen kuin aavistinkaan olin tullut pitkän jalavarivin päähän. Siellä istahdin maantielle vievän leveän jalkaportaan askelmille; tie johtaa kaupunkiin. Ja siinä mietiskellessäni mitä mielessäni aina liikkuu, näin useita henkilöitä juoksevan talosta minua kohti, miehiä ja naisia, ikäänkuin säikähtyneinä. Ensiksi ihmettelin, mikä heillä oli hätänä, kunnes heidän lähemmäksi tultuaan huomasin heidän olevan aivan hätäännyksissään minun luullusta karkaamisyrityksestäni. Ensiksi tuli siinä se kauhea Colbrand harppoen pitkillä raajoillaan lähes kaksi kyynärää askeleella, takanaan toinen rengeistä, herra Williams-poloisen ryöstäjä. Sitte havaitsin Nanin hengästyksissään ja keittäjättären juoksemassa hänen perässänsä. Viimeisenä tulla vaappui rouva Jewkes niin joutuin kuin saattoi, ja huomasin hänen syytävän mitä katkerimpia huudahduksia minua vastaan. Colbrand sanoi: "Oi, kuinka te kaikki me säikäytti!" ja meni taakseni, kaiketikin estääkseen minua vilistämästä tieheni.
Istuin alallani näyttääkseni heille, ettei minulla ollut mitään pakoaikeita; paitsi perin pientä menestymisen mahdollisuutta, oli viime yritykseni vienyt minulta halun uusiin kokeihin. Ja kun rouva Jewkes tuli kuuleman päähän, huomasin hänen olevan hirveästi kuohuksissaan ja pauhaavan vehkeistäni.
"Miksi", sanoin minä, "olette noin hädissänne? Täällä olen istuskellut muutaman minuutin, eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta lähteä pois tai mennä mihinkään edemmäksi, vaan olisin palannut heti kun alkaisi hämärtää." Hän ei tahtonut uskoa minua; ja tuo raakalainen löi minua kauhealla nyrkillään ja olisi luullakseni tuuperruttanut minut, jollei Colbrand olisi tullut väliin sanoen nähneensä minut hiljaa istumassa katsellen ympärilleni pienintäkään poistumisen oiretta osoittamatta. Mutta tämä ei riittänyt: hän käski molempain palvelijatarten tarttua minua käsikynkästä ja viedä minut takaisin taloon ja ylikertaan; ja täällä nyt olen ollut siitä asti lukkojen takana, ilman kenkiä. Turhaan olen väittänyt, ettei minulla ollut mitään suunnitelmaa mielessäni, niinkuin ei tosiaan ollutkaan. Viime yö täytyi minun nukkua hänen ja Nanin välissä; ja huomaan että hän on päättänyt siitä tytöstä tehdä itselleen kätyrin minua vastaan. Niin, hänen kohtelunsa ja vielä pahempaa aavistelevan pelkoni vuoksi olen tosiaan aivan kyllästynyt elämääni.
Nyt vastikään on hän ollut luonani, antanut minulle kengät ja komentavasti käskenyt minun kello kolmeksi tai neljäksi laittautua matkalaukusta otettavaan pukuun, — sitä matkalaukkua en ole viimeiseltä nähnytkään, — sillä hän sanoo odottavansa vieraisille lady Darnfordin kahta tytärtä, jotka tulevat vartavasten minua katsomaan; ja niin antoi hän minulle matkalaukun avaimen. Mutta minä en totellut häntä, vaan sanoin, etten tahtonut olla näyteltävänä tai tavata noita naisia. Hän jätti minut uhkaillen, että saisin uppiniskaisuuttani vielä katua, mutta millä tavoin?
KELLO ON LYÖNYT VIISI,
eikä mitään neitejä ole saapunut! — Taisikin siis… mutta kah! luulen kuulevani heidän vaununsa. Astahdan ikkunan ääreen. Olen päättänyt olla menemättä alas heidän luokseen.
Hyväinen aika! hyväinen aika! Kuinka minun nyt käy? Isäntänihän on saapunut komeissa vaunuissaan! On niinkin! — Mitä minun on tehtävä? Mihin lymytä? — Voi, mitä minun on tehtävä? Rukoilkaa puolestani! Mutta oi, ettehän te tätä saa nähdäkään! — Laupias Jumala taivaassa, varjele minua, jos se on sinun siunattu tahtosi!
KELLO SEITSEMÄN.
Vaikka pelkään hänen tapaamistansa, ihmettelen kuitenkin, ettei hän ole vielä näyttäytynyt. Epäilemättä suunnitellaan jotakin minua vastaan, koska hän viipyy kuuntelemassa kaikkia emännöitsijän juttuja. Voin tuskin kirjoittaa; mutta kun en taida tehdä mitään muutakaan, en tiedä kuinka voisin olla kirjoittamatta! — En kykene pitämään kynää kädessäni… Kuinka viistoja ja vapisevia ovat rivit! Minun täytyy keskeyttää, kunnes sormeni tyyntyvät! — Miksi pitää viattomien näin vavista syyllisten pysyessä mieleltään levollisina?
LAUVANTAI-AAMUNA.
Sallikaa minun kertoa teille, mitä tapahtui viime yönä; sillä minulla ei ollut voimaa kirjoittaa eikä tilaisuuttakaan ennen kuin nyt.
Kurja nainen pidätti isäntääni puoli kahdeksaan; ja hän saapui tänne kello viiden tienoissa iltapäivällä. Ja sitte kuulin hänen äänensä portailta hänen tullessaan ylös minun luokseni. Hän puhui illallisestaan, koska sanoi: "Mieluimmin haluan keitetyn kananpojan voin ja persiljan kanssa." Ja sisälle hän tuli.
Hän otti ankaran ja majesteetillisen muodon; ja hän voi näyttää hyvin ylväältä milloin tahtoo. "Kah, kuriton Pamela, kiittämätön karkuri", virkkoi hän minulle ensi tervehdyksekseen: "Teet hyvin, kai maar, tuottaessasi minulle kaiken tämän vaivan ja kiusan?" En kyennyt puhumaan, vaan heittäytyen lattialle kätkin kasvoni ja olin kuolla suruun ja pelkoon. — Hän sanoi: "Kyllä sinulla onkin syytä kätkeä kasvosi! syytä häpeilyyn minut nähdessäsi, kurja, röyhkeä tyttö, mikä oletkin!" Minä nyyhkytin ja itkin, mutten voinut puhua. Ja hän antoi minun virua siinä, meni ovelle ja kutsui rouva Jewkesia. "No", sanoi hän, "nostakaa ylös tuo langennut enkeli! Kerran luulin häntä viattomaksi kuin enkeli: mutta nyt on kärsivällisyyteni häntä kohtaan lopussa. Tuo pieni teeskentelijä heittäytyy tuolla tavoin maahan voidakseen vaikuttaa heikkouteeni ja taivuttaakseen minut itselleen suosiolliseksi ja jotta minä itse hänet nostaisin ylös. Mutta minä en koske häneen. Ei", lisäsi hän, "kietoutukoot Williamsin kaltaiset miehet hänen viekkaisiin pauloihinsa! Minä tunnen hänet nyt, ja hän saa koettaa pyydystää verkkoihinsa kenen houkkion tahansa, joka tahtoo niihin tarttua."
Huokaisin sydän halkeamaisillaan! — Ja rouva Jewkes nosti minut polvilleni; sillä minä vapisin niin etten voinut seisoa. "Noh, neito Pamela", sanoi hän, "opi tuntemaan paras ystäväsi! Tunnusta kelvoton käytöksesi ja pyydä hänen arvoisuuttansa antamaan anteeksi kaikki vikasi." Olin pyörtymäisilläni; ja isäntäni virkkoi: "Hän on temppuilun taituri, vakuutan teille; ja panenpa kymmenen yhtä vastaan, että hän voi tuokiossa teeskennellä taintumuskohtauksen."
Tämä vihlaisi minua sydänjuuriin asti, mutta minä en voinut sillä hetkellä puhua; kohotinhan vain silmäni taivasta kohti! — Vihdoin sanoin: "Jumala suokoon teille anteeksi, hyvä herra!" — Hän näkyi olevan vihansa vimmoissa ja käveli edestakaisin huoneessa vilkaisten toisinaan minuun, ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta hillitsi itsensä. — Vihdoin hän sentään sanoi: "Jahka hän on esittänyt loppuun tämän ensi näytöksensä, saatan palata hänen luoksensa, ja hän saa pian tietää, mihin hänen nyt on turvautuminen."
Ja sitte hän läksi huoneesta; ja minä olin aivan sydämestäni sairas. "Varmaan", voikersin, "olen pahin olento, mikä konsaan on ilmaa hengittänyt!" — "No", vastasi röyhkeä nainen, "et sentään niin paha; mutta olen iloinen, että alat nähdä vikasi. Nöyryyttä ei mikään voita. Ka, tahdon ystävänä puhua puolestasi, jos lupaat vastedes olla velvollisuudentuntoisempi. Niin niin", lisäsi ilkimys, "tämä kaikki voitaneen huomenna korjata, jollet ole hupsu". — "Mene tiehesi, inhoittava nainen!" sanoin minä, "äläkä lisää kärsimyksiäni leppymättömällä julmuudellasi ja epänaisellisella paatumuksellasi".
Hän töykkäsi minua ja meni pois vihasta hurjana. Hän näkyy tästä juoruilleen ja sanoneen, että olin aivan sietämättömän uppiniskainen.
Minä lysähdin lattialle, enkä kyennyt hievahtamaan ennen kuin kello löi yhdeksän; ja sitten se häijyläinen tuli jälleen. — "Sinun on tultava alakertaan herran pateille", hän sanoi, "jos nimittäin suvaitset, niskoittelija!" — "En taida pysyä pystyssä", vastasin minä. — "Sitte lähetän monsieur Colbrandin kantamaan sinut alas", uhkasi hän.
Nousin niin hyvin kuin voin ja vapisin koko matkan portaita alas mennessäni. Hän astui edelläni arkihuoneeseen, ja uusi pöytäpalvelija, joka oli isännällä mukanaan Johnin asemesta, poistui heti kun minä tulin sisälle. Sivumennen sanoen oli hänellä uusi kuskikin, joten näytti siltä kuin Bedfordshiren Robin olisi eroitettu toimestaan.
"Ajattelin", sanoi hän alas tullessani, "että aterioitsisit kanssani, kun minulla ei ollut seuraa; mutta huomatessani ettet voi unohtaa alkuperääsi, vaan ehdottomasti viihdyt paremmin palvelijaini parissa, minä kutsuin sinut tänne palvelemaan minua illallispöydässä, jotta voin hiukan jutella kanssasi ja tuhlata sinuun niin vähän aikaa kuin mahdollista".
"Teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "te tuotatte minulle kunniaa, antaessanne minun teitä palvella; ja toivottavasti en koskaan unohda alkuperääni". Mutta minun täytyi seisoa hänen tuolinsa takana pitääkseni siitä kiinni. "Kaada minulle lasillinen tuota burgundia", sanoi hän. Minä ryhdyin toimeen; mutta käteni tutisi niin, etten voinut pidellä lautasta pikarineen läikäyttämättä viiniä. Silloin rouva Jewkes kaatoi minun puolestani ja minä tarjosin sen niin hyvin kuin kykenin ja niiasin syvään. Hän otti lasin ja käski: "Seiso takanani, poissa näkyvistäni!"
Sitte hän lausui: "No, rouva Jewkes, sanoitte että hän vielä on hyvin nyrpeä eikä syö mitään." — "Ei", vakuutti tämä, "ei edes sielun ja ruumiin koossapitimiksi". — "Ja ainako hän vain itkeekin, kuten sanoitte?".— "Niin, hyvä herra", vastasi hän, "aina hän vetistelee syystä tai toisesta".
"Ah", sanoi isäntäni, "teidän nuoret neitosenne ravitsevat itseänsä kyynelillään; ja itsepäisyys riittää heille ruuaksi ja juomaksi. Minusta hän ei ikinä ole näyttäytynyt paremmassa kunnossa. Mutta luulenkin hänen elävän lemmestä. Herttainen herra Williams ja hänen omat pienet häijynilkiset vehkeensä ovat pitäneet hänet hengissä ja terveenä, sillä juoniminen, rakkaus ja vastaanhangoittelu ovat naisen luonnollista ravintoa."
Minun oli pakko ääneti kuunnella tätä kaikkea; ja sydämeni olikin liian täynnä puhuakseni.
"Ja sanotte", jatkoi hän, "että hänellä vielä eilispäivänä oli uusi pakosuunnitelma?" — "Itse hän kieltää sen", selitti rouva Jewkes; "mutta kyllä aivan siltä näytti. Ja aika hätään hän minut sen johdosta tosiaan saattoi. Olen iloinen, että teidän arvoisuutenne on saapunut; ja mitä tahansa hänen suhteensa aiottekin, niin toivon, ettette siinä kauvan vitkastele; sillä varmaan hän osoittautuu liukkaaksi kuin ankerias."
"Hyvä herra", sanoin minä syleillen hänen polviansa, tietämättä mitä tein, ja lyyhistyen alas, "säälikää minua ja kuunnelkaa, millä tavoin luo häijy nainen on minua kohdellut".
Hän keskeytti minut julmasti ja sanoi: "Tiedän hänen täyttäneen velvollisuutensa; ei merkitse mitään, mitä sinä sanot rouva Jewkesia vastaan. Että olet täällä, pikku teeskentelijä, puhumassa minulle puolestasi, johtuu hänen tarkasta silmälläpidostaan; muutoin olisit ollut papin matkassa. — Paha tyttö", lisäsi hän, "joka houkuttelet miehen turmioon, kuten olet hänet viekoitellut juuri kun olin toimittamassa hänet eliniäkseen onnelliseksi!"
Minä nousin, mutta sanoin syvään huoahtaen: "Jääköön sikseen, hyvä herra, minä lopetan! Kummallisen tuomioistuimen edessä minun olikin ajettava asiaani — sellaiseen joutui sadun lammas-raukka, jota korppikotka kuulusteli suden toimiessa syyttäjänä!"
"Niin, rouva Jewkes", sanoi hän, "te olette susi, minä korppikotka ja tämä tyttönen on viaton karitsapoloinen meidän tutkittavanamme! Oh, ette aavistakaan, kuinka harjaantunut tämä viaton olento on aprikoimaan. Ei häneltä älyä puutu, kun hän tahtoo osoitella nuhteettomuuttansa muiden ihmisten maineen kustannuksella."
"Kah", sanoi kiusanhenkeni, "ei tämä mitään ole siihen verraten, miksi hän on minua nimitellyt. Minä olen ollut Jezebel, Lontoon ilotyttö ja mitä kaikkea! Mutta tyydyn ottamaan vastaan hänen herjausnimittelynsä, koska nyt näen sen kuuluvan hänen tapoihinsa ja hän julkee sättiä teidän arvoisuuttanne korppikotkaksi."
Minä huomautin: "En suinkaan aikonut verrata isäntääni mihinkään."
Aioin puhua enemmänkin, mutta hän tiuskaisi: "Älä pärpätä, tyttö!" —
"Ei", säesti rouva Jewkes, "se ei tosiaankaan sovi sinulle".
"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja häneen minä vetoan".
"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No, julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"
Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet kauneimmillasi! — Oletteko koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin, "minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa, veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"
Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa, en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja kaikkea hyvää omaatuntoa. — Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä kahdella on tiukka tili tehtävänä. — Miksi et tule, kun sinua käsken?"
"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"
Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta, rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon sydämessäni — niin suuri on heikkouteni, — että vielä voisin antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa hänet povelleni."
"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra, tosiaan perin suopeamielinen! — Mutta kah", lisäsi rietas heittiö, "toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"
Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista? Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan ollut pahemmassa ahdistuksessa!
Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa anteeksi kaikkea tätä!"
Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.
"Ajattele, Pamela", kovisteli hän uhkaavalla äänellä, "ajattele missä olet, äläkä näyttele hupsua! Muutoin sinut perii julmempi kohtalo kuin aavistatkaan. — Mutta viekää hänet ylikertaan, rouva Jewkes, niin lähetän sinne muutaman rivin hänen mietittäväkseen; — ja toimita minulle vastauksesi aamulla, Pamela. Siihen mennessä sinun on tehtävä päätöksesi, ja senjälkeen on tuomiosi langetettu."
Menin siis ylikertaan ja antauduin murheeni valtaan, odotellen mitä hän kirjoittaisi. Mutta olin kuitenkin iloinen tämän yön tuottamasta lykkäyksestä.
Hän ei sentään kirjoittanut minulle yhtään mitään. Ja kello kahdentoista tienoissa rouva Jewkes ja Nan tulivat luokseni kuten edellisenäkin iltana, ollakseen vuodetovereinani, ja minä tahdoin käydä makuulle vain osaksi riisuutuneena, josta he jupisivat surkuteltavia huomautuksia, — ja rouva Jewkes eritoten naljaili minulle. Olisinkin pelossani istunut valveilla kaiken yötä, jos hän olisi sallinut. Sillä varsin vähän saatoin yön mittaan levätä siinä tuskassani, että tuo nainen päästäisi sisälle isäntäni. Hän ei muuta tehnyt kuin ylisteli häntä ja moitti minua; mutta minä vastasin niin vähän kuin mahdollista.
Herralla on tänään luonansa päivällisellä sir Simon Kielittelijä, toisin sanoen Darnford, jonka perhe lähetti lausumaan hänet tervetulleeksi tänne maalle; ja tuntuu siltä, että vanha aatelismies haluaa nähdä minut. Otaksun siis, että minua lähetetään noutamaan, kuten ennen Simsonia, huvittaakseni häntä. Tässä olen, ja minun täytyy se kaikki kestää.
KELLO KAKSITOISTA PÄIVÄLLÄ LAUVANTAINA.
Vastikään on hän lähettänyt rouva Jewkesin tuomaan seuraavat ehdotukset. Tässä nyt siis ovat ne kunnialliset aikomukset kertakaikkiaan avoimesti esillä. Niiden tarkoituksena on, rakkaat vanhempani, tehdä minusta viheliäinen rakastajatar; toivoakseni aina inhoan sellaista ajatustakin. Mutta te näette niistä, kuinka ne ovat sovitetut hartaimpiin toivomuksiini teidän menestyksestänne ja onnestanne, mikäli olisin kunniallisella tavalla voinut sen saada aikaan. Olen vastannut sellaiseen tapaan, minkä varmaan hyväksytte, ja valmistaudun pahimpaan; sillä vaikka pelkään, ettei mitään laiminlyödä minun suistamisekseni turmioon, ja vaikka heikot voimani eivät riittäne minua puolustamaan, niin olen kuitenkin aivoituksiltani ja Jumalan kasvojen edessä syytön rikokseen; ja hänelle minä jätän kaikkien loukkausteni kostamisen. Kirjoitan teille vastaukseni hänen pykäliensä mukaan; ja toivon parasta, joskin pelkään pahinta. Mutta vaikka tulisin kotiin teidän luoksenne tärveltynä ja hukkaan saatettuna enkä julkeisi katsoa teitä silmiin, säälikää ja rohkaiskaa kuitenkin koitoa Pamelaa, keventääksenne hänen elämänsä vähäistä jäännöstä; sillä en minä pitkälti elä häpeäni jälkeen: ja voitte olla varmat, ettei se ole minun syyni, joskin minun onnettomuuteni.
MAMSELI PAMELA ANDREWSILLE.
Allaesitetyt pykälät ovat tarkoitetut vakavasti harkittaviksesi; ja anna minulle niihin kirjallinen vastaus, jotta voin sen mukaan tehdä päätökseni. Muista vain, että minä en suvaitse leikiteltävän kanssani; ja antamasi vastaukset ratkaisevat kohtalosi ehdottomasti, jättämättä varaa vastaväitteille tai enemmälle rettelöimiselle.
TÄMÄ ON VASTAUKSENI.
Suokaa anteeksi, arvoisa herra, se rohkeus, mitä halpa palvelijattarenne on osoittamassa teidän pykäliinne vastatessaan. Jollen tällaisessa tapauksessa olisi kiivas ja tosissani, niin ilmaisisin sellaista rikollisuutta, jota sieluni toki inhoo. Minä en käy leikittelemään kanssanne enkä toimi niinkuin omasta tahdostaan epätietoinen, sillä minun ei tarvitse hetkeäkään harkita, ja senvuoksi lähetän tämänlaisen vastauksen, olkootpa seuraukset mitkä tahansa.
'I pykälä. Jos voit saata minut vakuutetuksi, että sinä et ole millään tavoin rohkaissut vihaamani pastorin lähentelyä ja ettei sinulla ole mitään taipumuksia hänen puoleensa, suurempia kuin minua kohtaan, silloin jätän harkittaviksesi seuraavat ehdotukset, jotka otan täsmällisesti täyttääkseni.'
Vastaus. Mitä ensimäiseen pykälään tulee, hyvä herra, sopinee minun (jotten teidän mielestänne ansaitsisi solvaisevia nimityksiä julkimus ja viekastelija ja muita senkaltaisia) juhlallisesti vakuuttaa, ettei herra Williams milloinkaan ole saanut minulta pienintäkään rohkaisua siihen suuntaan kuin viittaatte; ja minä luulen että hänen päävaikuttimenaan oli hänen elämänkutsumuksestaan johtuva velvollisuus vastoin näennäisiä etujaan avustaa henkilöä, joka hänen mielestään oli hädässä. Voitte, arvoisa herra, uskoa sen sitäkin helpommin, kun vakuutan etten tunne maailmassa ketään miestä, jonka kanssa haluaisin naimisiin, ja että se ainoa, jota voisin kunnioittaa enemmän kuin muita, on se herrasmies, joka kaikkein enimmin pyrkii saattamaan minut ikuiseen häpeään.
'II pykälä. Tahdon heti lahjoittaa sinulle viisisataa guineaa omiin tarpeisiisi ja niitä saat käyttää mihin tarkoitukseen vain haluat: summan luovutan ehdottomasti sinun sitä vastaanottamaan määräämäsi henkilön käsiin enkä odota mitään suosiota vastavuoroon, ennen kuin olet sen todella talteesi saanut.'
Vastaus. Mitä toiseen ehdotukseenne tulee, olkoonpa seuraus mikä tahansa, hylkään sen kaikesta sielustani. Rahat, hyvä herra, eivät ole minulle suurin hyvä; hyljätköön minut Jumala kaikkivaltias, milloin vain ne siksi tulisivat ja minä niiden takia voisin luopua oikeudestani siihen siunattuun toivoon, mikä koituu tuekseni silloin kun kultaiset miljoonat eivät voisi ostaa ainoatakaan onnellisen mietiskelyn hetkeä kulunutta väärinkäytettyä elämää muistellessani.
'III pykälä. Niinikään siirrän heti sinulle Kentistä äskettäin ostamani maatilan, joka tuottaa kaksisataaviisikymmentä puntaa vuodessa kaikki ulosteot poisluettuina. Tämä luovutetaan täydellä hallintaoikeudella sinun elinaikaiseksi omaisuudeksesi ja jatkuvasti edelleen, mikäli perillisiksesi jää lapsia: ja isäsi saa sen heti uskottunamiehenä tätä varten haltuunsa. Tilan hoitaminen tuottaa hänelle ja äidillesi mukavan toimeentulon heidän elinajakseen; ja minä korvaan kaikki mitä mahdollisesti sattuisi tuosta tasaisesta summasta uupumaan ja myönnän hänelle sitäpaitsi viisikymmentä puntaa vuodessa hänen ja äitisi eliniäksi palkkiona tilasi hoitamisesta ja viljelemisestä.'
Vastaus. Kolmannen ehdotuksenne, hyvä herra, hylkään samasta syystä; minua surettaa, kun voitte luulla, että köyhät kunnialliset vanhempani suostuisivat tuollaiseen osallisuuteen ja ottaisivat hoitaakseen tilan, joka olisi heidän tytär-rukkansa häpeän hintana. Suokaa anteeksi, hyvä herra, kiihtymykseni tässä kohdassa; mutta te ette tunne sitä köyhää miestä ja sitä köyhää vaimoa, rakasta isääni ja äitiäni, jos arvelette etteivät he mieluummin tahtoisi nääntyä nälkään maantienojassa tai menehtyä kurjassa vankiluolassa kuin ottaa vastaan ruhtinaallistakaan rikkautta sellaisilla synnillisillä ehdoilla. En tohdi sanoa kaikkea, mitä sydämeni tässä tukalassa vaiheessa kehoittaa lausumaan. — Mutta teidän arvoisuutenne ei heitä tunne; peloittavimmat kuolemankaan kauhut eivät ikänä voisi pakoittaa minua menettelemään sellaisia köyhiä kunniallisia vanhempia häpäisevällä tavalla, — moisesta kunnottomuudesta toivon Jumalan auttavan armon minua varjelevan.
'IV pykälä. Tahdon vielä ulottaa suosiollisuuteni kaikkiin muihinkin sukulaisiisi, joiden arvelet sitä ansaitsevan tai joita sinä pidät arvossa.'
Vastaus. Neljänteen ehdotukseenne, hyvä herra, otan vastatakseni samoin kuin kolmanteen. Jos minulla on ystäviä jotka haluavat mahtavien suosiota, jääkööt he iäksi sitä paitsi, jos kehtaavat sitä toivoa arvottomilla ehdoilla!
'V pykälä. Tilaan sitäpaitsi sinulle näytteitä aineksiksi neljään täydelliseen vaatekertaan kallisarvoisesta kankaasta, jotta voit esiintyä hienosti ja säätysi mukaisesti ikäänkuin olisit puolisoni. Ja minä annan sinulle ne kaksi timanttisormusta ja kaksi paria korvarenkaita sekä timantti kaulakoristeen, jotka äitini osti neiti Tomlinsille lahjaksi siltä varalta että hänen ja minun kesken ajatellusta liitosta olisi tullut tosi. Annan sinulle vielä muitakin lahjoja, kun näen hyvän käytöksesi ja hellyytesi siihen johtavan.'
Vastaus. Hienot vaatteet, teidän arvoisuutenne, eivät sovellu minulle; eikä minulla ole minkäänlaista kunnianhimoa niiden käyttämiseen. Ylpeilen enemmän köyhyydestäni ja halvasta asemastani kuin ylpeilisin komeista puvuista ja koreista hepeneistä. Tosiaan, hyvä herra, minusta sopivat sellaiset kapineet halpasyntyiselle Pamelalle huonommin kuin ne repaleet, jotka teidän kunnon äitinne vaihetutti parempiin pukimiin. Sormuksenne, kaulakoristeenne ja korvarenkaanne sopivat vallasnaisille paremmin kuin minulle: ja parhaan jalokiveni, hyveellisyyteni, menetyksen nuo teidän ehdottamanne kalleudet korvaisivat kehnosti. Mitä ajattelisin, kun sormeeni vilkaistessani tai kuvastimeen katsoessani näkisin nuo timantit kaulassani ja korvissani, muuta kuin että ne ovat kunniallisuuteni hinta ja että pidän noita hohtokiviä ulkonaisesti, kun ei minulla mitään sisäisiä helmiä ole?
'VI pykälä. Tästä nyt näet, Pamela, minkä arvon annan henkilön vapaalle tahdolle, vaikka hän jo on vallassani. Ja jos hän ei näitä ehdotuksiani hyväksy, saa hän kokea, etten ole nähnyt kaikkea tätä vaivaa ja pannut mainettani alttiiksi päättämättä kaiken uhallakin tyydyttää hänen minussa herättämäänsä intohimoa. Ja jos kieltäydyt, panen tarkoitukseni täytäntöön suomatta laisinkaan mitään ehtoja.'
Vastaus. Tiedän, arvoisa herra, surullisesta kokemuksesta, että olen teidän vallassanne. Tiedän että kaikki vastustus, mitä voin tehdä, on vähäistä ja heikkoa ja ettei siitä kenties koidu minulle suurtakaan apua. Pelkään että tahtonne tärvellä minut on yhtä suuri kuin voimanne: mutta kuitenkin, herra, rohkenen sanoa teille, että vapaaehtoisesti en hyveellisyyttäni uhraa. Kaikki minkä voin tehdä, niin vähäistä kuin se onkin, tahdon tehdä osoittaakseni teille että tarjouksenne eivät vaikuta mitään valintaani; ja jollen pelastu ihmisen väkivallasta, toivon Jumalan armosta välttäväni vähintäkään aihetta moittia itseäni siitä, etten olisi tehnyt kaikkea voitavaani häpeää paetakseni. Ja sitte saatan luottavaisesti vedota suureen Jumalaan, ainoaan turvaani ja suojelijaani, siinä lohdutuksessa ettei omalla tahdollani ollut mitään osaa raiskaukseen.
'VII pykälä. Sinä tulet minun ja omaisuuteni valtiattareksi aivan kuin olisi se joutava muodollisuus toimitettu. Kaikki palkolliseni ovat sinun käskettävissäsi: ja saat valita mitkä kaksi henkilöä vain haluat, mies- tai naispuolista, yksityispalvelukseesi minun mitenkään puuttumattani asiaan; ja jos käyttäydyt niin, että minulla on syytä olla sinuun tyytyväinen, enpä tiedä (joskaan en mene siitä takuuseen), vaikka vuosikauden yhdyselämän jälkeen sinut naisin; sillä jos rakkauteni sinuun lisääntyy, kuten se on monien kuukausien kuluessa yhä vahvistunut, niin minun käy mahdottomaksi evätä sinulta mitään.
Ja nyt, Pamela, mielihän tarkoin: sinun vallassasi on noudattaa mieltäni sellaisilla ehdoilla, että sekä itse että ystäväsi tulette onnellisiksi; mutta tänä samana päivänä se mahdollisuus menee ohi, peruuttamattomasti ohi, ja sinä saat kokea kaiken pelkäämäsi sen tuottamatta sinulle pienintäkään etua.
Pyydän sinua hyvin harkitsemaan asiaa ja suostumaan ehdotuksiini: silloin ryhdyn heti turvaamaan sinulle niiden täydet edut. Anna minun, mikäli pidät itseäsi arvossa, tässä vaiheessa nähdä kiitollisuutesi, niin suon kaiken entisen anteeksi.'
Vastaus. En ole kertaakaan rohjennut katsahtaa niin korkealle kuin seitsemännessä pykälässänne esitetään. Siitä ovat johtuneet kaikki pienet tyhjiin rauenneet yritykseni vapautua tästä vankeudesta, johon minut olette sulkenut, vaikka lupasitte käyttäytyä minua kohtaan kunniallisesti. Tiedän hyvin, ettei oman arvonne ja kunnianne tunto sallisi teidän kumartua niin halvan ja arvottoman orjattaren puoleen kuin Pamela-rukka on. En toivo itselleni mitään muuta kuin että minun sallitaan tahrattomana palata syntyperäiseen halpuuteeni. Mitä olen tehnyt, hyvä herra, ansaitakseni muuta? Tämän tarkoitusperän saavuttaakseni minä, vaikkakaan en olisi mennyt naimisiin kappalaisenne kanssa, olisin silti karannut halvimman palkkalaisenne kanssa, jos olisin luullut siten voivani turvallisesti päästä takaisin rakastamaani köyhyyteen. Kuulin teidän kerran sanovan, herra, että joku mainio sotapäällikkö, joka saattoi elää palkohedelmillä, hyvinkin kykeni hylkäämään mahtavimmankin yksinvaltiaan lahjukset: ja koska elän tyytyväisesti halvimmankin mukaan, enkä katso olevani alhaisimmankaan aseman yläpuolella, niin toivon että minä myös kykenen kieltäytymään vaihtamasta hyveellisyyttäni kaikkiin Intian aarteisiin. Jos käyn ylpeäksi ja koreita vaatteita ja ulkonaisia helyjä haluavaksi (joksi toki en ikänä muuttune), niin silloin voinen tärkeimpänä hyvänä tavoitella moisia koristeita ja niiden tähden hyljätä hyvän maineen ja loukkaamattoman hyveellisyyden arvokkaammat kaunistukset.
Sallikaa minun, arvoisa herra, vastauksena viittaukseenne, että vuosikauden kuluttua kenties minut naisitte, jos jatkuvasti käyttäydyn hyvin, sanoa että tämä tehoo minuun jos mahdollista vielä vähemmän kuin kaikki muu mitä olette sanonut. Sillä ensiksikin loppuu kaikki ansiokkuuteni ja kaikki hyvä käytökseni, mikäli minulla nyt niitä on, samalla hetkellä kun teidän ehdotuksiinne suostun. Ja kaukana siitä, että sellaista kunniaa odottaisin, päin vastoin lausun että olisin siihen mitä ansiottomin. Mitä sanoisi maailma, jos te naisitte porton? Jos teidän arvoisenne herrasmies ei ainoastaan kumartuisi alhaissäätyisen Pamelan, vaan halpasyntyisen ilotytön puoleen? Niin vähän kuin maailmaa tunnenkin, hyvä herra, ei minua noin huonosti peitetyllä syötillä pyydystetä!
Kauhea on kumminkin ajatus, että minä, köyhä, heikko, ystävätön, onneton tyttö, olen liian täydellisesti teidän vallassanne! Mutta sallikaa minun, arvoisa herra, nyt kirjoittaessani polvilleni langenneena rukoilla, että tarkoin punnitsette asiaa, ennen kuin päätätte saattaa minut turmioon. Tähän asti, herra, vaikka olettekin rientänyt pitkiä askeleita tämän katalan synnin tekemistä kohti, olette kuitenkin vielä tällä puolella kynnyksen, joka eroittaa aikomusta teosta. Kun se kerran on tehty, ei sitä voi mikään peruuttaa! Ja mikä on voitonriemunne silloin? Mitä kunniaa tuottaa teille näin heikolta viholliselta riistetty saalis? Sallikaa minun vain nauttia köyhyyttäni kunnialla, ainoastaan sitä anon; ja silloin siunaan teitä ja rukoilen puolestanne elämäni joka hetkellä! Ajatelkaa, oi ajatelkaa ennen kuin on myöhäistä, mitkä tunnonpistokset ja mikä katkera katumus vaivaa teitä kuolinhetkellänne, kun tulette ajatelleeksi että olette tärvellyt ehkä sielun ja ruumiin tyttö-poloiselta, jonka ainoana ylpeytenä oli hänen hyveellisyytensä! Ja kuinka hyvillänne olettekaan, jos tuolla peloittavalla hetkellä päinvastoin voitte vierittää päältänne syytöksen tästä inhasta rikoksesta ja omasta puolestanne vedota siihen, että sallitte onnettoman raukan hartaiden rukousten vaikuttaa itseenne, joten jäitte itse viattomaksi ja säästitte hänenkin tahrattomuutensa! Saakoon Jumala kaikkivaltias, jonka armo äskettäin pelasti teidät hukkumasta syvään virtaan (mistä toivon teidän antavan minulle syytä itseänne onnitella!) koskettaa sydäntänne minun hyväkseni, ja pelastakoon hän teidät tästä synnistä ja minut tästä turmiosta! Hänen haltuunsa minä jätänkin asiani; ja hänelle minä annan kunnian ja rukoilen edestänne yöt päivät, jos minun sallitaan tästä suuresta pahasta pelastua! Ahdistettu, mieleltään murtunut palvelija-raukkanne.
Jäljensin tämän teidän luettavaksenne, rakkaat vanhempani, siltä varalta että konsaan saan onnen jälleen nähdä teidät (sillä minä toivon teidän hyväksyvän käytökseni); ja illalla sir Simonin lähdettyä hän lähetti minua noutamaan. "No", kysyi hän, "oletko miettinyt ehdotuksiani?" — "Olen, arvoisa herra", sanoin minä, "olen kyllä; ja tuossa on vastaukseni; mutta älkää lukeko sitä minun nähteni, pyydän". — "Johtuuko ujoudesta", kysyi hän, "vai itsepäisyydestäsi, ettet haluaisi minun lukevani sitä sinun ollessasi saapuvilla?" Aioin lähteä pois, mutta hän sanoi: "Älä nyt juokse karkuun; minä en lue sitä ennen kuin olet lähtenyt. Mutta", hän lisäsi, "sano minulle, Pamela, suostutko ehdotuksiini vai etkö?" — "Hyvä herra", vastasin minä, "kyllähän sen pian näette; pyydän ettette pidätä minua"; sillä hän tarttui käteeni.
Hän sanoi: "Harkitsitko tarkoin, ennen kuin vastasit?" — "Kyllä harkitsin, herra", virkoin minä. — "Jollei se ole sellaista, minkä luulet minua miellyttävän", jatkoi hän, "niin ota se takaisin, rakas tyttöseni, ja punnitse uudestaan. Sillä jos saan tämän lopullisena vastauksenasi enkä siitä pidä, niin olet hukassa. Minä näet en tahdo viheliäisesti kerjätä, kun voin käskeäkin. Sävystäsi päättäen", lopetti hän, "pelkään ettei vastauksesi ole mieleni mukainen: ja sanonpa sinulle, etten voi sietää epäystä. Jos tarjoamani ehdot eivät ole riittäviä, niin korotan ne kahteen kolmannekseen kartanostani; sillä", sanoi hän ja vannoi kauhean sadatuksen, "minä en voi elää ilman sinua ja asian mentyä näin pitkälle en tahdokaan!" Ja niin hän sieppasi minut syliinsä aivan säikähdyttävän rajusti ja suuteli minua pariin kolmeen kertaan.
Pääsin hänen käsistään, juoksin ylikertaan, menin komerooni ja olin kovin levoton ja peloissani.
Tunnin kuluttua hän kutsui rouva Jewkesin alas luokseen! Ja kuulin hänen olevan vimmatusti vihoissaan — kaikki minun raukan tähteni! Emännöitsijä kuului haastavan, että se oli hänen oma syynsä: kaikki valitteluni ja nurjuuteni muka loppuisi, jos hän kerran olisi päättäväinen; ja sanoi hän muutakin hävytöntä ja pahentavaa. Olen päättänyt tänä yönä olla menemättä vuoteeseeni, jos voin sen välttää! Tyynny, tyynny, vavahteleva sydän-poloiseni! Mihin minä joudunkaan!