VÄHÄÄ VAILLA KELLO KAKSITOISTA LAUVANTAI-YÖNÄ.
Hän lähetti rouva Jewkesin luokseni kello kymmeneltä käskemään, että saapuisin hänen puheilleen! "Minne?" kysyin. — "Näytän sinulle", vastasi hän. Astuin kolme tai neljä askelmaa alaspäin ja näin hänen menevän isännän kamaria kohti, jonka ovi oli auki. Silloin sanoin: "En voi sinne tulla!" — "Älä ole hupsu", tiukkasi hän, "tulehan toki; ei sinulle mitään pahaa tehdä". — "Ei", vastustin minä, "sinne en voi tulla, en vaikka kuolisin". — Kuulin isäntäni sanovan: "Laittakaa hänet tulemaan tai muutoin hänen käy huonosti. En voi sietää, että häntä itse taivuttelisin!" — "Ka, minä en voi tulla", vastasin, "en tosiaan voi"; ja niin menin jälleen ylös komerooni, odottaen että minut raahattaisiin sieltä väkisin.
Mutta rouva Jewkes tuli pian perässä ja käski minun kiirehtiä vuoteeseen. Minä sanoin: "En tahdo mennä nukkumaan tänä yönä, se on varma!" — "Silloin", uhkasi hän, "sinut pakoitetaan vuoteeseen; ja Nan ja minä riisumme sinut". Tiesin etteivät rukoukset eivätkä kyyneleet liikuttaisi tätä tunnotonta naista ja sanoin senvuoksi: "Olen varma että päästätte isäntäni sisälle, ja silloin minut perii tuho!" — "Perii sinut mikä", sanoi hän, mutta tahtoi vakuuttaa minulle isäntäni olevan minulle liian kiukuissaan lyöttäytyäkseen niin tuttavalliseksi minua kohtaan! "Ah", sanoi hän, "kyllä sinut pian toisella tavalla huolletaan, sen voin lohdutukseksesi mainita, ja toivoakseni aviomiehesi saa sinut tottelemaan, vaikkei kukaan muu saa". — "Ei mikään aviomies ilmoisna ikänä", vastasin minä, "voi pakoittaa minua väärään tai alhaiseen tekoon". Hän sanoi että se pian saataisiin nähdä: ja samassa tuli Nan sisälle. "Mitä!" huudahdin minä, "saanko minä taas kaksi vuodetoveria, vaikka yötkin ovat niin helteiset?" — "Niin saat, liukastelija", sanoi hän, "kunnes tulee yksi hyvä vuodetoveri meidän asemestamme". — "Älkää puhuko minulle rivouksia, rouva Jewkes", kielsin minä. "Huomaan teidän jälleen alottavan; ja kenties tulen taaskin loukanneeksi teitä; sillä pahoja töitä lähinnä ovat pahat sanat: niitähän ei voisi lausua, jollei niitä olisi sydämessä."
"Tule vuoteeseen, puhtauden perikuva!" komensi hän. "Kaiketi sinä olet aivan verraton lajiasi." — "En todellakaan voi käydä makuulle", intin minä; "eikä teille siitä mitään haittaa ole, että sallitte minun istua kaiken yötä isossa tuolissa!" — "Nan", käski hän, "riisu nuori mamselimme. Jos hän rimpuilee, niin minä autan sinua; ja jollei kumpikaan meistä kykene sitä hälinättä tekemään, niin pyydämme isäntääni toimittamaan sen meidän puolestamme; vaikka", paransi hän, "monsieur Colbrandillehan se tehtävä paremmin soveltuukin!"
"Olette kovin paha", soimasin minä. — "Tiedän sen", vastasi hän; "olenhan minä Jezebel ja lontoolainen ilotyttö". — "Olitte suurenmoinen kertoessanne isännälleni kaiken tuon joutavan", huomautin; "mutta ette kertonut hänelle, kuinka minua löitte". — "En, karitsaiseni", sanoi hän (en ollut kuullut sitä sanaa pitkään aikaan), "sen minä jätin sinun kerrottavaksesi; ja sinä olisit sen juuri lavertanutkin, jollei korppikotka olisi asettunut suden puolelle ja käskenyt viattoman karitsa-paran vaieta!" — "Niin, niin", vastasin minä, "en välitä teidän irvistelyistänne, rouva Jewkes. Vaikken voi täällä saada oikeutta enkä armoa ja vaikkei minun puolusteluani kuunnella, tulee ehkä aika, jolloin sitä kuunnellaan ja jolloin rikoksenne teidät mykistää!" — "Ai, kuinka nokkelaa!" sanoi hän; "ja korppikotkan myös! Täytyykö meidän molempain mykistyä? Kah, karitsaiseni, siitä tulee somaa! Silloin", lisäsi häijyläinen, "saat yksinäsi puhua mielin määrin! Kuinka silloin sievän karitsan kieli määkineekään viattomuutta, hyveellisyyttä ja kunniallisuutta, kunnes koko tutkinto on lopussa!"
"Te olette todellakin kauhea nainen", sanoin minä; "jos vähääkään ajattelisitte tulevaa maailmaa, ette voisi tuohon tapaan pilkata. Mutta eipä ihme! — Tästä näen, minkälaisiin käsiin olen joutunut!" — "Niin, siitä näet", virkkoi hän; "mutta minä pyydän, että riisuudut ja tulet vuoteeseen, tai muutoin luulen ettei viattomuutesi voi suojella sinua vielä pahemmista käsistä". — "Minä tulen", mukausin, "jos sallitte minun pitää avaimet omassa kädessäni; muutoin en vapaaehtoisesti taivu". — "Niin", sanoi hän, "ja sitten joku uusi juoni, uusi pakoyritys!" — "Ei, ei", vakuutin minä, "kaikki yritykseni ovat ohi, uskokaa minua! Sallikaahan minun pitää avaimet, niin käyn levolle." Hän tuli luokseni ja otti minut isoille käsivarsilleen kuin olisin ollut höyhen ja sanoi: "Teen tämän näyttääkseni sinulle, kuinka vähän voit minua vastustaa, jos haluan käyttää voimaa; äläkä siis, karitsaiseni, sano sudellesi: 'Minä en tahdo tulla vuoteeseen'!" Sitte hän laski minut alas ja taputti minua kaulalle: "Hei", huudahti hän, "sinä olet tosiaan sievä olento, mutta kovin itsepäinen, kovin oikullinen! Jos voimasi vain olisi sen mukainen, niin karkaisit meidän kaikkien kanssa ja ottaisit vielä tämän ison talonkin selkääsi! — Mutta riisuudu, riisuudu, sanon minä."
"Niin", haastoin minä, "näen että onnettomuuteni tekee teidät hyvin hilpeäksi ja sukkelaksikin; mutta minä pidän teistä, jos tahdotte myöntyä oikkuuni ja antaa minulle kamarin ovien avaimet". — "Onko varmaa että pidät minusta?" kysyi hän. "Puhu nyt omantuntosi mukaan!" — "Ka", vastasin minä, "älkää nyt sentään noin tiukatko; ette sitä tekisikään, ellette luulisi antaneenne aihetta epäilyyn! Mutta minä tahdon pitää teistä niin paljon kuin voin! En halua ehdoin tahdoin valehdella; ette minua silloin uskoisikaan, kaiken pahan kohtelunne jälkeen." — "No", sanoi hän, "tuo on rehellistä puhetta, sen myönnän; mutta, Nan, vedähän nuoren mamselimme jaloista kengät ja sukat."
— "Ei, älkää, pyydän", vastustin minä, "tulen kyllä kohta vuoteeseen, koska minun täytyy", ja niin lähdin komerooni riimustelemaan hiukan tästä joutavasta pärpätyksestä, ja kun rouva Jewkes kaikin mokomin vaati, täytyi minun mennä makuulle; mutta jätin hiukan vaatteita ylleni, kuten edellisenäkin yönä. Ja hän salli minun pitää molemmat avaimet; kaksinkertaisessa ovessa on näetten kaksi lukkoa. Sitte minä hiukan nukahdinkin sinä yönä, kun en kahteen tai kolmeen yöhön sitä ennen ollut saanut unta silmiini.
En voi käsittää mitä hän hautoo mielessään; Nan yritti pari kertaa hiukan puhua, mutta hän ehkäisi heti ja sanoi: "Kuulepas nyt, hälläkkä, älä ollenkaan avaa suutasi minun edessäni: ja jos mamseli Pamela tekee sinulle mitä hyvänsä kysymyksiä, älä vastaa hänelle sanaakaan minun täällä ollessani!" Hän kyllä onkin kovin korskea nainen palvelijattaria kohtaan; se on aina kuulunut hänen ominaisuuksiinsa. Oi, kuinka erilainen hyvästä rouva Jervisistä joka suhteessa!
SUNNUNTAI-AAMUNA.
Päähäni pälkähti ajatus: en tarkoittanut mitään pahaa, mutta hieman rohkeatahan se oli. Sillä nähdessäni isäntäni pukeutuvan kirkkoon mennäkseen ja hänen vaunujaan säälittävän valmiiksi minä menin komerooni ja kirjoitin:
"Tämän seurakunnan esirukouksia anotaan hartaasti eräälle hyvinarvoiselle ja kunnioitettavalle herrasmiehelle, joka on kiusauksessa käyttää suurta valtaansa turmellakseen köyhän, ahdistetun, arvottoman neitseen." Ja sitten:
"Tämän seurakunnan esirukouksia anoo hartaasti köyhä ahdistettu tyttö-poloinen hyveellisyytensä ja viattomuutensa säilyttämiseksi."
Rouva Jewkes saapui. "Aina raapustelemassa", virkkoi hän tahtoen nähdä kirjoitukseni; ja suoraa päätä — ennen kuin juuri mitään ennätin sanoa — hän vei sen alas herralle. Tämä vilkaisi siihen ja lausui: "Sanokaa hänelle että hän pian saa nähdä, kuinka hänen rukouksiinsa vastataan. Hän on hyvin rohkea: mutta koska hän on hyljännyt kaikki suosionosoitukseni, ei tilinteko kaikesta ole kaukana." Minä katsoin hänen jälkeensä ikkunasta, ja hän oli ihastuttavasti puettu. Hän on komea, hieno herrasmies! Mikä vahinko, ettei hän ole sydämeltään yhtä hyvä kuin ulkonäöltään! — Miksi en voi häntä vihata? — Mutta älkää käykö levottomiksi, jos tämän kyhäykseni näette; sillä on mahdotonta että häntä rakastaisin, kun hänen paheensa hänet kauttaaltaan rumentavat, niin sanoakseni.
Isäntäni lähetti sanomaan, ettei hän tule kotiin päivälliselle: kaiketi hän aterioitsee sir Simon Darnfordin luona. Olen kovin huolissani poloisen herra Williamsin tähden. Matami Jewkes sanoo että hän on yhä pidätettynä ja kovin alla päin. Kaikkiin hänen kärsimyksiinsä olen minä syypää: se surettaa minua kovin. Isäntäni kuuluu vaativan häneltä rahojansa: se on perin kovaa, sillä hän antoi pastorille kolme viidenkymmenen punnan rahaerää, jotka toinen otaksui palkkioksi kolmivuotisesta virantoimituksestaan. Mutta heidän keskensä ei ollut mitään sopimusta, ja hän oli kokonaan riippuvainen isäntäni suosiosta. Sitä jalomielisempää menettelyä oli hänen antautumisensa näihin vaaroihin ahdistetun viattomuuden tähden! ja minä toivon hänen aikanaan saavan ansaitun hyvityksensä. Voi minua! En uskalla puhua hänen puolestaan: se nostattaisi ahdistajani mustasukkaisuutta vielä enemmän, eikä minusta ole omankaan hätäni keventäjäksi.
SUNNUNTAI-ILTANA.
Rouva Jewkes on saanut jonkun rivin isännältäni; en osaa arvata, mitä on tapahtunut, sillä hänen vaununsa tulivat kotiin ilman häntä. Mutta emännöitsijä ei tahdo kertoa minulle mitään, joten on turha häneltä kysyäkään. Minä niin pelkään vehkeitä ja kujeita, etten tiedä mitä tehdä! Kaikkea minä epäilen; sillä mitä voin ajatella nyt, kun epäsuosioni on tunnustettu? Epäilemättä yritetään pahinta. Voin ainoastaan vuodattaa sieluni rukouksessa Jumalan eteen anoen hänen siunattua suojelustaan; mutta jos minun täytyy kärsiä, älköön minun annettako pitkää aikaa surussani elää! Älköön Jumala kuitenkaan salliko minun synnillisesti lyhentää elämääni!
Tuo nainen jätti isäntänsä lähettämän kirjeen kamarin pöydälle, ja minä salpasin itseni huoneeseen, kunnes olin ehtinyt sen jäljentää. Riveistä näette, kuinka käteni vapisi. Toivon poloisen herra Williamsin vapaaksi päästämistä; mutta tämä kirje tuottaa minulle sydämenkivistystä. Kuitenkin siirtyy turmioni uhka vielä päivää tuonnemmaksi, Jumalan kiitos.
ROUVA JEWKES,
Minua on niin kiihkeästi suostuteltu Williamsin asiassa, että lähden ehtoopäiväksi Stamfordiin sir Simonin vaunuissa pastori Petersin kanssa, joka on hänen välittäjänsä; enkä palaa ennen kuin huomenillalla, jos silloinkaan. Mitä holhottiinne tulee, olen häneen kerrassaan julmistunut: hän on niskoitellut yli aikansa, ja jos hän nyt tahtoisikin hyväksyä ja allekirjoittaa pykäläni, on se myöhäistä. Kenties saan papilta jotakin kuulla; ja palattuani annan tytön tietää, että mikään hänen kiehtova herttaisuutensa ei voi pelastaa häntä kohtalosta, joka häntä odottaa. Mutta älkää hiiskuko hänelle mitään tästä, jotta hän ei säikähtyneessä mielessään ryhtyisi vehkeisiin ja kolttosiin. Älkää millään ehdolla uskoko häntä kahden kesken kanssanne yöksi, jottei hän hupsussa yltiöpäisyydessään yrittäisi ikkunasta ulos: sillä minä vaadin hänet teidän käsistänne. Teidän j.n.e.
Olin hädin saanut tämän jäljennetyksi ja laskenut kirjeen paikoilleen sekä päästänyt oven salvasta, kun hän tuli ylös kovin kuohuksissaan pelosta, että olin sen ehkä nähnyt. Mutta kun minä olin komerossani ja kirje samassa paikassa mihin hän oli sen jättänyt, ei hän epäillyt. "Oh", puhkui hän, "pelkäsin sinun nähneen isäntäsi kirjeen, jonka huolimattomasti jätin pöydälle". — "Jospa olisin sen tiennyt!" virkoin minä. — "Ka", sanoi hän, "jos olisitkin, niin et kai olisi yrittänyt lukea minun kirjeitäni?" — "Olisin kyllä tällä kertaa, jos se olisi osunut silmiini", vastasin. "Antakaa minun se nähdä." — "Ah", sanoi hän, "toivon Williams-poloisen onnellisesti selviytyvän: herra kuuluu lähteneen sopimaan hänen kanssansa, ja se on kyllä oikein hyvä asia. Kieltämättä", lisäsi hän, "on hän perin hyväluontoinen herrasmies ja hyvin anteeksiantavainen!" — "No, mutta kuinka hän voi sopia pastorin kanssa?" kysyin ikäänkuin en olisi mitään tiennyt. "Eikö herra Williams ole Stamfordissa?" — "On", vastasi hän, "niin luulen: mutta pastori Peters ajaa hänen asiaansa, ja isäntämme on matkustanut hänen mukanaan Stamfordiin eikä palaa tänä iltana. Meillä ei siis ole muuta tekemistä kuin syödä aikaisin illallisemme ja mennä levolle." — "Voi, se on onnellista", sanoin minä, "ja toivon tänä yönä saavani virkistävää unta". — "Niin voisit saada joka yö", selitti hän, "jollet turhia pelkäisi. Sinä pelkäät ystäviäsi, kun ketään ei ole lähelläsi." — "Niin, se on totta", myönsin; "ketään ei ole lähelläni".
Minulla on siis vielä yksi hyvä, kunniallinen yö edessäni; millainen seuraavasta koituu, sitä en tiedä. Koetan siis nukkua hyvin, voidessani olla hiukan levollisena. Senvuoksi sanon tässä: "Hyvää yötä, rakkaat vanhempani"; sillä minulla ei ole mitään enempää kirjoitettavaa tänä iltana; ja vaikka hänen kirjeensä kauhistuttaa minua, tahdon kuitenkin olla niin reipas kuin voin, jottei matami aavista minun sitä nähneen.
TIISTAI-ILTANA.
Vastedes epäilen aina enimmin, milloin kaikki näyttää kauneimmalta. Voi tytär-parkaanne! Mitä onkaan hän saanut kärsiä sen jälkeen kun sunnuntai-iltana kirjoitin! Pahimman koettelemukseni ja kamalamman vaarani! Oi, kuinka minua puistattaa kertoessani teille mitä tänä hirmuisena väliaikana on tapahtunut! Sillä ettekö te, rakkaat vanhempani, säikähtyne liiaksi ja eikö hätäni koskene teihin liian kovin, kun ilmoitan teille, että hänen matkansa Stamfordiin olikin pelkkää inhoittavaa teeskentelyä? Hän näetten tuli salaa kotiin, ja vähällä piti, ettei saanut kaikkia viheliäisiä aikeitaan toteutetuiksi ja turmiota tytär-poloisellenne, vieläpä sellaisen juonen avulla, jota en laisinkaan osannut aavistaa; ja, oh, mitä halpamaista ja epänaisellista osaa tuo kurja heittiö, rouva Jewkes, siinä esittikään!
Lopetin viime kyhäilyni ilmoittamalla teille, kuinka mielissäni olin, että hyveellisyyttäni uhkaava vaara vielä siirtyi yökautta tuonnemmaksi. Mutta minulla oli vähemmän riemuitsemisen syytä kuin koskaan, kuten voitte päättää siitä mitä jo sanoin. Lukekaa siis kauhea kertomukseni sellaisena kuin sen osaan esittää.
Palvelijatar Nan on hiukan juomahimoinen, jos saa väkeviä käsiinsä; ja joko sattumalta tai luultavastikin tahallaan jätti rouva Jewkes hänen saataviinsa pullollisen kirsikkaviinaa, josta tyttö joi jonkun verran enemmän kuin hänen olisi sopinut. Kun hän sitte tuli sisälle kattamaan pöytää, niin rouva Jewkes huomasi sen ja torui häntä pahanpäiväisesti; sillä hänellä on itsellään liian paljon vikoja, jotta voisi sietää mitään samanlaisia kenessäkään toisessa, mikäli kykenee sen estämään. Ja hän käski tytön illallista syötyämme korjata luunsa näkyvistään ja mennä levolle nukkumaan viinanhöyrynsä pois ennen kuin me tulisimme vuoteeseen. Tyttö-raukka lähti siis ylikertaan ja mutisi mennessään.
Noin kahta tuntia myöhemmin eli kellon lähetessä yhtätoista rouva Jewkes ja minä menimme vuoteeseen; ja minä olin kovin hyvilläni ihanasta yöstä, mikä minua muka odotti. Lukitsimme molemmat ovet ja näimme Nan-pahaisen, niinkuin luulin (mutta oi! se olikin kauhea isäntäni, kuten kohta saatte kuulla) istuallaan sikeässä unessa, vaipuneena nojatuoliin huoneen pimeässä nurkassa, esiliina pään ja kaulan yli heitettynä. Rouva Jewkes sanoi: "Siihen sen epaton nyt piti nykertyä sensijaan että nukkuisi vuoteessa! Tiesinkin", jatkoi hän, "että hän oli ottanut melko annoksen". — "Menen herättämään hänet", tarjousin minä. — "Ei, älä huoli", kielsi hän; "nukkukoon vaan, meidän on parempi maata kaksistaan". — "Niin onkin", myönsin minä; "mutta eikö hän vilustu?"
Rouva Jewkes meni toiseen asiaan: "Toivoakseni ei sinulla ole mitään kirjoittelemista tänä iltana?" — "Ei ole", vastasin minä, "tulen teidän kanssanne hetikohta vuoteeseen, rouva Jewkes". — "Ihmettelen", puhui hän. "mistä saatkaan niin paljon kirjoittamisen aihetta; ja varmaan sinulla on paremmat kynävehkeet ja enemmän paperia kuin tiedänkään. Olinkin aikonut penkoa kompeitasi ja olisin sen tehnyt, jollei herra olisi saapunut; sillä minä huomasin särkyneen teekupin ja sen pohjalla mustetta, ja se herätti epäluuloa! Mutta kun hän on tullut, tutkistelkoon hän puuhailuasi, jos tahtoo; ja jos petät häntä, niin se on hänen oma vikansa."
Kaiken aikaa me olimme riisuutumassa. Minä huokaisin syvään. "Mitä sinä huokailet?" kysyi hän. "Ajattelen, rouva Jewkes", vastasin, "mitä surullista elämää vietän ja kuinka kova on osani. Varmaankin on varkauteen antautuneen pahantekijän paljoa parempi olla kuin minun, syyllisyydentuntoa lukuunottamatta; luulen että pitäisin armona, jos minut hirtettäisiin tieltä pois, mieluummin kuin eläisin tässä hirveässä pelossa." Kun minua ei unettanut ja olin puheliaalla tuulella, aloin esittää pikku elämäkertaa itsestäni, niinkuin kerran ennen rouva Jervisille, tähän tapaan:
"Minullahan oli köyhät kunnolliset vanhemmat", alotin. "He juurruttivat huolellisesti mieleeni hyviä periaatteita, kunnes vartuin lähes kahdentoista vanhaksi, ja opettivat minut pitämään hyvyyttä ja köyhyyttä elämän korkeinta asemaa parempina. Omalla käytöksellään ja esimerkillään he vahvistivat opetuksensa; sillä viime vuosina he olivat kovin köyhiä, mutta aina yhtä ilmeisen kunniallisia, niin että rehellinen kuin kunnon Andrews kuultiin paikkakunnalla usein sananpartena."
— Ja sitte, jatkoin, tulee rakas hyvä emäntä-vainajani, mieltyy minuun ja sanoo että hän tahtoo kasvattaa ja hoivata minua, jos olen kiltti tyttö. Hän antoi minun oppia laulua, tanssia ja soittamaan spinettiä kaihonhetkiensä huojennukseksi. Ja hän opetti minulle myös kaikenlaista hienoa ompelutyötä; mutta yhä hänkin varoitteli: Hyvä Pamelani, ole siveellinen ja pidä miehet loitolla. — Niin toivoakseni olinkin, ja loitolla ne pidin; ja kuitenkin, vaikka itse sanon, he kaikki rakastivat minua ja pitivät kunniassa, ja olisivat tehneet mitä hyvänsä puolestani niinkuin olisin ollut säätyläisnainen.
— Mutta sitten, mitä sitten tulee? Niin, Jumala suvaitsee ottaa hyvän emäntäni; ja sitte saapuu isäntäni, ja mitä hän sanoo? Kah, jokseenkin näin: Älä ole hyveellinen, Pamela.
— Täten olen elänyt kuusitoista vuotta siveellisenä ja hyvämaineisena; ja yhtäkkiä, juuri kun olen oppinut käsittämään mikä on hyvää ja mikä pahaa, täytyy minun luopua kaikesta hyvästä, kaikesta kuudentoista vuoden viattomuudesta, josta minun lähinnä Jumalan armoa oli kiitettävä etupäässä vanhempiani sekä emäntäni oikeita ohjauksia ja esimerkkiä, ja valita paha, siten hetkisessä muuttuen viheliäisimmäksi kaikista luoduista! Ja miksi tämä kaikki? tahtoisin kysyä. Kah, tosiaan, parin jalokivi-korvarenkaan, kaulakoristeen ja sormeeni sovitettavan timanttikalleuden vuoksi, jotka eivät minulle sovi, ja saadakseni muutamia joutavia hienoja pukuja, jotka niitä käyttäessäni tekisivät aikaisemman köyhyyteni entistä naurettavammaksi jokaisen silmissä, ken minut näkisi, varsinkin kun saisivat tietää ne alhaiset ehdot, joiden perusteella niitä käytän. Mutta luvattiin toki iso käärö kultarahojakin, en muista kuinka monta; sillä vaikka niitä olisi ollut kymmenkertaisesti, eivät ne olisi merkinneet niin paljoa kuin ne rehellisesti saadut kuusi guineaa, jotka te, rouva Jewkes, minulta puijasitte.
— Oh, taattiinhan minulle vielä suuri vuotuissumma, kuinka monta puntaa se olikaan, eläkkeekseni; ja isäpoloiseni (siinä se iva juuri olikin!) piti tulla hyljätyn ilotytön, tyttärensä, taloudenhoitajaksi; ja (siinä taaskin iva!) hyväsydäminen, laupias kunnon isäntäni antaisi vielä kaikki rikkomuksenikin anteeksi!
— Niin, kyllä kestäisi kiittää häntä tosiaankin tyhjästä. Ja miksi, kysyn, kaikki nämä väkivaltaisuudet? Kah, siksi että rohkenen pysyä kiinni minulle opetetuissa hyvissä neuvoissa, kuuntelematta uutta oppia, joka olisi kumonnut kaiken ennen saamani; siksi, etten ollut tyytyväinen, kun minut viekkaudella tuotiin tänne tärviölle saatettavaksi, vaan pyrin vähäisellä älylläni välttämään vaaraa ja säilyttämään itseni hyveellisenä.
— Sitte hän kerran oli mustasukkainen John-paralle, vaikka tiesi, että John oli hänen oma kätyrinsä ja auttoi minun pettämisessäni.
— Ja hän osoittautui häikäilemättömän julmaksi poloiselle pastori Williamsille, jonka tämä hyvä ja laupias isäntä on raahauttanut tyrmään; ja mistä hyvästä? Ka, toden totta siksi, että hän Herran palvelijana ja hyvänä miehenä vaelsi Jumalan pelvossa ja oli valmis uhraamaan kaikki toivomansa edut ahdistetun tyttö-raiskan auttamiseksi.
— Mutta epäilemättä minä olen röyhkeä, julkea, nenäkäs ja mitä kaikkea, kun uskallan paeta varmaa turmiota ja pyrkiä pois epäoikeutetusta vankeudesta; ja minun täytyi muka haluta naimisiin pastorin kanssa, mikään ei sen varmempaa!
— Vähäpätöisenpä elämänkumppanin hän olisi minusta saanut, jos olisin suostunutkin; mutta hän tietää yhtä hyvin kuin tekin, etten minä halunnut naimisiin kenenkään kanssa. Tahdoin vain mennä köyhien vanhempieni luo, saada vapauteni ja päästä tällaisesta laittomasta pidätyksestä, johon minua ei olisi suljettu, ellen olisi köyhä, avuton nuori tyttö ilman sellaisia ystäviä, jotka kykenisivät hankkimaan minulle oikeutta.
— Tässä, rouva Jewkes, sanoin, on tarinani kaikessa lyhykäisyydessään. Olen kovin onneton nuori olento! Ja miksi sitä olen? Siksi että isäntäni näkee minussa jotakin, mikä tällä hetkellä viehättää hänen oikkujaan, ja koska en tahdo joutua tärviölle. Senvuoksi minun täytyy ja minun pitää joutua turmioon! Ja tämä on ainoa syy, minkä voi esittää.
Hän kuunteli puhettani siinä samalla riisuutuessani, eikä ollenkaan keskeyttänyt; ja minä sanoin: "Kah, minun täytyy vilkaista noihin molempiin komeroihin, koska yhäti muistelen toisessa kartanossa tapahtunutta komeroseikkailua, vaikka hän on niin kaukana. Ja tekeepä mieleni herättää tyttö-riepu." — "Ei, älä suotta", ehätti emännöitsijä, "jätä se. Olen hänelle kovin suutuksissani, eikä hän siinä mihinkään haittaan joudu. Ja jos hän herää, niin hän osaa varsin hyvin tulla vuoteeseen, kun kerran uuninkamanalla on kynttilä."
Katsahdin siis komeroihin ja polvistuin tapani mukaan rukoilemaan omassani, aivan riisuutuneena, alusvaatteet kädessäni; ja palatessani astuin nukkuvan tyttö-rukan ohi, kuten luulin. Mutta oi! vähänpä aavistin, että siinä oli häijy, häijy isäntäni hänen hameessaan ja alushameessaan ja hänen esiliinansa viskattuna kasvoille ja hartioille. Mihin halpamaisiin keinoihin paholainen vietteleekään palvelijansa alistumaan heidän inhoittavien pyrkimystensä saavuttamiseksi!
Tällöin oli rouva Jewkes jo käynyt vuoteeseen, sen tuonnemmalle puolelle, kuten hänen tapansa oli, jättääkseen tilaa palvelijattarelle, kun tämä havahtuisi. Minä laskeuduin makuulle aivan hänen viereensä ja kysyin: "Missä avaimet ovat? Vaikka", lisäsin, "en tänä yönä ole niin pahoin peloissani". — "Täällä", sanoi paha nainen, "pane käsivartesi omani alle, niin löydät ne ranteestani kuten tavallista". Tein niin, ja inhoittava vehkeilijä piteli vasenta kättäni oikealla kädellään, oikean käsivarteni ollessa hänen vasemman käsivartensa alla.
Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun sanoin: "Tuolla on Nan-rukka jo hereillä; kuulin hänen liikahtavan." — "Nukutaan pois", kehoitti emännöitsijä, "älkäämme hänestä välittäkö: kyllä hän tulee vuoteeseen, jahka täysin valveutuu". — "Tyttö-poloinen", surkuttelin minä, "olen varma, että hän tästä saa huomiseksi päänkivistyksen".
"Ole nyt vaiti", käski hän, "ja nuku; pidätät minua valveilla: en ole ikänä nähnyt sinua noin puheliaalla päällä". — "Älkää toruko", pyysin, "tahtoisin kysyä vielä yhtä asiaa: luuletteko että Nan saattoi kuulla minun puhuvan isäntäni tarjouksista?" — "Ei, ei", rauhoitti emännöitsijä, "hän oli sikeässä unessa".
"Olen iloinen siitä", sanoin, "sillä minä en tahtoisi paljastaa isäntääni hänen tavallisille palkollisilleen; ja tiesinhän etteivät hänen kauniit pykälänsä olleet teille tuntemattomia". Hän sanoi: "Kauniita pykäliä ne minusta olivatkin, ja sinä olit noiduttu, kun et niihin suostunut. Mutta nukutaan jo."
Vaikenin siis, ja oletettu Nan (voi sinuas, häijy, kurja juonittelijan lurjus! kuinka odottamaton salahanke tämä olikaan!) näkyi heräävän; ja rouva Jewkes, kauhistuttava olento, kutsui: "No, Nan, oletko vihdoinkin herännyt? Tulehan vuoteeseen; sillä mamseli Pamela on puhetuulella, eikä tahdo vielä kotvan aikaan saada unen päästä kiinni."
Silloin luuloteltu neitonen tuli vuoteen ääreen ja istahtaen tuolille, missä uudin hänet kätki, alkoi riisuutua. Minä sanoin: "Anne-parka, kai sinulla nyt on hirveätä päänkivistystä! Kuinka on vointisi?" Hän ei vastannut sanaakaan, ja tuo häijyistä häijyin nainen tokaisi: "Tiedäthän että olen kieltänyt häntä sinulle vastaamasta." Juoni oli tietenkin jo punottu, kun hän edellisenä iltana antoi tytölle ohjeensa.
Hän kuulosti hengittävän nopeaan ja kiihkeästi. "Tyttö-poloinen tosiaan voi pahoin, rouva Jewkes", huomautin minä. "Mikä sinua vaivaa, neitsyt Anne?" Eikä vaan mitään vastausta.
Värisen sitä kertoessani! Valeneitonen tuli vuoteeseen, mutta vapisi kuin haavanlehti; ja minun hupakon kävi häntä kovin sääliksi. — Mutta kyllä oli julmalla pettäjällä syytäkin vavista kurjan teeskentelynsä ja viheliäisten aikeittensa takia.
Mistä saan sanoja, rakas äiti (sillä isän ei pitäisi nähdä tätä inhoittavaa kohtaa), kertoakseni sinulle lopun ja kuvatakseni hämmennystäni, kun rikollinen roisto otti vasemman käsivarteni, asettaen sen niskansa alle, kurjan parittajan pidellessä oikeatani; ja sitte hän kietaisi kätensä vyötäisilleni!
"Hulluko on, tyttö!" äännähdin minä. "Kah, mitä nyt noin liki…!" luullen yhä, että se oli Nan. Mutta hän suuteli minua peloittavan kiivaasti, ja sitte hänen äänensä jyrähti korvaani kuin ukkonen: "Nyt, Pamela, on uhkaamani kauhean tilinteon hetki tullut." Minä kirkaisin niin ettei moista hädän parahdusta ole milloinkaan kuultu, mutta ketään ei ollut minua auttamassa, ja molemmat käteni olivat kytketyt, kuten sanoin. Varmaankaan ei ihmis-parka ole konsaan ollut sellaisessa hirvittävässä tuskan järkkymyksessä kuin minä. "Katala mies!" voihkaisin; "julma, inhoittava nainen! Jumala, hyvä Jumala! tämän kerran, vain tämän kerran! pelasta minut tästä ahdistuksesta tai iske minut heti kuoliaaksi!" Ja sitte minä kiruin kirkumistani.
"Sananen vain, Pamela", haastoi hän; "kuule vain yksi sana; näethän etten vielä yritä mitään". — "Eikö ole mitään", vaikeroitsin minä, "että olette täällä vuoteessa? Molemmin pitelette käsistäni! Minä kuuntelen, jos heti jätätte vuoteen ja viette tämän nais-kurjimuksen luotani!"
Emännöitsijä sanoi (voi sitä sukupuolensa häpäisijää!): "Mitä teette, hyvä herra, se tehkää: älkää siinä jahkailko. Hän ei voi kiljua äänekkäämmin kuin on jo parkunut, ja hän käy tyynemmäksi, kun tietää pahimman."
"Vaiti!" sanoi hätyyttäjäni hänelle. "Minun on virkettävä sinulle sananen, Pamela! Näethän, olet nyt vallassani! Sinä et voi päästä käsistäni tai auttaa itseäsi; enkä kuitenkaan ole yrittänyt tehdä sinulle pahaa. Mutta jos itsepintaisesti kieltäydyt suostumasta ehdotuksiini, niin en jätä tätä tilaisuutta käyttämättä. Jos osoittaudut myöntyväiseksi, niin jätän sinut vielä."
"Hyvä herra", rukoilin minä, "jättäkää minut, niin tahdon tehdä mitä hyvänsä minun vain tulisi tehdä". — "Vanno minulle siis", kovisti hän, "että suostut ehdotuksiini!" ja samassa (sillä tämä kaikki oli vain kurjaa ilvettä) hän työnsi kätensä poveeni. Ponnistelusta ja kauhusta menin tainnuksiin, enkä vähään aikaan tointunut, ja kun kylmä hiki peitti ruumiini, niin he kumpikin luulivat minun olevan kuolemaisillani. Enkä muista mitään muuta kuin että heidän vaivoin saadessaan minut tajulleni rouva Jewkes istui pukimissaan vuoteen toisella reunalla ja isäntäni toisella, niinikään puettuna, viitta yllä ja tohvelit jalassa.
Pamela-rukkanne ei voi vastata tässä surkeassa tilassaan kokemastansa pitelystä. Heidät nähdessäni kohottausin istualleni vuoteessa ollenkaan välittämättä miltä näytin ja hartiat aivan paljaina, isäntäni tyynnytellessä minua säälivin ja huolestunein ilmein. Laskin käteni hänen suulleen ja hätäilin: "Oi, sanokaa minulle — älkää sentään sanokokaan… miten on minun tässä käynyt?" Puhuin aivan sekaisesti enkä tiennyt mitä sanoin; olin totisesti ihan mielipuolisuuden partaalla.
Mitä juhlallisimmin ja katkerasti kiroten hän vannoi, ettei ollut yrittänyt pienintäkään säädyttömyyttä; hän sanoi säikähtyneensä kamalasta kohtauksestani ja luopuvansa hätyytyksestään. Ja hän pyysi vain, että saisi nähdä minut levollisena ja rauhoittuneena, vakuuttaen sitte jättävänsä minut ja menevänsä omaan vuoteeseensa. "Niinpä viekää", vaikersin minä, "oi viekää mukananne pois tämä naisista pahin, tämä kurja rouva Jewkes, osoittaaksenne todella, että voin teitä uskoa".
"Ja heittäisikö teidän arvoisuutenne sikseen tällaisen tilaisuuden", tokaisi paatunut hylky, "jonkun pyörtymiskohtauksen takia? — Luulinpa teidän paremmin tuntevan naisväkeä. Näettehän että hän jälleen voi aivan hyvin!"
Tämän minä kuulin; enemmänkin hän saattoi sanoa, mutta tuon tunnottomuuden kuullessani ja isäntäni taaskin siepatessa minut syliinsä menin toistamiseen tainnuksiin. Hiukan tointuessani näin hänen istuvan siinä ja Annen pitelevän hajupulloa nenäni edessä, mutta rouva Jewkes oli poissa.
Hän tarttui käteeni ja lausui: "Vakuutan sinulle, rakas Pamelani, että jätän sinut sillä hetkellä kun näen sinut toipuneemmaksi ja tyyntyneeksi. Nan tässä tietää ja voi kertoa sinulle, kuinka huolestunut olen ollut. Vannon Jumalan edessä, etten ole tehnyt enkä yrittänyt sinulle mitään säädytöntä, ja huomattuani rouva Jewkesin sinulle niin vastenmieliseksi lähetin hänet palvelustytön vuoteeseen, ja Nan makaa sinun kanssasi tämän yötä. Mutta lupaa minulle, että rauhoitut; ja silloin lähden viipymättä."
"Mutta", epäilin minä, "eikö Nan myös pitele kättäni? Eikö hän päästä teitä jälleen sisälle?" Hän vastasi: "Kautta taivaan, minä en enää palaa tänä yönä. Riisuudu, Nan, mene vuoteeseen ja tee minkä voit viihdytelläksesi tuota rakasta olentoa — ja nyt, Pamela", hän lisäsi, "anna minulle kätesi ja sano että suot minulle anteeksi, niin jätän sinut lepäämään rauhassa".
Ojensin hänelle vapisevan käteni, jota hän suuteli, ja sanoin: "Jumala antakoon teidän arvoisuudellenne anteeksi, mikäli olette menetellyt oikein hädässäni, ja niin totta kuin tahdotte rehellisesti pitää lupauksenne!" Hän poistui katuvan näköisenä; Nan sulki ovet ja toi pyynnöstäni avaimet vuoteeseen.
Tämä, rakkaat vanhempani, oli mitä hirmuisin koetus. Vapisen vielä sitä ajatellessani, enkä uskalla muistella kaikkia sen kamaluuksia. Toivon että hän ei ole tehnyt itseänsä syypääksi säädyttömyyteen, kuten minulle vakuuttikin; mutta minulla on syytä kiittää Jumalaa, joka lannistamalla voimani ja häivyttämällä tajuni antoi minulle mahdollisuuden säilyttää viattomuuteni ja silloin kun oma voimani ei mitään merkinnyt osoitti suuruutensa minun heikkoudessani.
Olin niin voipunut koko maanantaipäivän, etten kyennyt nousemaan vuoteestani. Isäntäni osoitti minua kohtaan suurta hellyyttä, ja toivon että hän on todella pahoillaan ja että tämä oli hänen viimeinen yrityksensä: mutta hän ei niin sano.
Hän tuli sisälle aamulla, heti kun kuuli oven avautuvan, ja minua alkoi peloittaa. Hän pysähtyi hiukan loitommalle vuoteesta ja sanoi: "Mieluummin kuin aiheutan sinulle pelkoa, olen tulematta lähemmäksi." Minä sanoin: "Teidän arvonantonne, hyvä herra, ja armollisuutenne on kaikki mitä pyydän." Hän istahti vuoteen vierelle ja kysyi ystävällisesti vointiani; pyysi minua rauhoittumaan ja sanoi että vielä näytin hiukan säikkyneeltä. Sanoin siihen: "Pyydän, hyvä herra, älkää antako minun enää nähdä sitä katalaa rouva Jewkesia: en voi sietää hänen kasvojaan."
"Hän ei tule lähellesi koko tänä päivänä, jos lupaat rauhoittua." — "Sitte minä yritän, herra." Hän puristi kättäni hyvin hellästi ja rneni ulos. Mikä muutos hänessä näkyykään tapahtuneen! Jospa se olisi pysyväinen! — Mutta, ah! hän näkyy vain muuttaneen menettelytapaansa, ja aavistelen hänen pysyvän häijyssä aikeessansa.
Kuultuaan että olin jalkeilla, lähetti isäntäni tiistaina kello kymmenen tienoissa noutamaan minut alas arkitupaan. Minut nähdessään hän virkkoi ensi sanoikseen: "Tule lähemmäksi, Pamela." Minä tottelin, ja hän tarttui käteeni virkkaen: "Alat jälleen näyttää reippaalta: se ilahduttaa minua. Sinua pikku letukkaa, kylläpä minut säikähdytit sunnuntai-yönä!" — "Hyvä herra", sanoin minä, "älkää mainitko siitä yöstä, pyydän"; ja silmäni vettyivät sitä muistellessani, ja minä käänsin pääni sivulle.
Hän haastoi: "Suohan minulle hiukan luottamusta. Tiedän mitä nuo ihastuttavat silmät tarkoittavat; sinun ei tarvitse mitään selittää. Sillä minä vakuutan sinulle, että niin pian kun näin että äkkiä kalpenit, kylmä hiki helmeili sieville kasvoillesi ja sinä menit tainnuksiin, minä lähdin vuoteesta ja rouva Jewkes samoin. Puin yönutun ylleni, ja hän nouti hajupullonsa, ja molemmin teimme minkä voimme sinua toinnutellaksemme. Intohimoni hukkui kokonaan huolehtimiseen toipumisestasi; sillä minä en ole eläissäni nähnyt niin ankaraa ja rajua kohtausta, ja me pelkäsimme, ettemme saisi sinua enää virkoamaankaan, sillä se setki, mikä sinulla kerran ennen oli, ei ollut mitään tähän verrattuna. Ehkä", jatkoi hän, "olin liian tietämätön siitä, mihin vimmattuun kiihtymykseen sukupuolesi kykenee, kun olette oikein tosissanne. Mutta toistan sinulle, jotta mielesi täydellisesti rauhoittuisi: mitä tahansa sinua kohtaan yritinkään, se tapahtui ennen kuin menetit tajusi, ja olihan se toki viatonta."
"Hyvä herra", huomautin minä, "se oli kovin pahaa: ja oli liiankin selvää että teillä oli kaikkein pahimmat aikeet". — "Kun tunnustan sinulle totuuden yhdessä suhteessa", lausui hän, "niin uskonet minua toisessakin. Minä en tunne sinun sukupuoltasi — tätä suloista povea lukuunottamatta —, sen vakuutan; mutta varma tosi on, että aioin tehdä mitä sinä nimität pahimmaksi. Vaikka en tahtoisi sinua tällä hetkellä liian paljon säikähdyttää, voisin kirota heikkouttani ja hupsuuttani, joka pakoittaa minut tunnustamaan, että rakastan sinua enemmän kuin ketään naista ja etten voi elää ilman sinua. Mutta jos voin hallita itseni ja omat päätökseni, en yritä pakoittaa sinua enää mihinkään." — "Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "voi helposti pitää päätöksenne, jos lähetätte minut tieltänne pois köyhäin vanhempaini luo. En muuta pyydä."
"On hulluutta siitä puhuakaan", kielsi hän. "Sinä et lähde, et saa lähteä! Ja jos voisin olla varma, ettet sitä yrittäisi, niin sinua kohdeltaisiin paremmin ja vankeutesi tehtäisiin sinulle keveämmäksi."
"Mutta missä tarkoituksessa, hyvä herra, on minun jäätävä?" kysyin. "Ette näy itsekään olevan vakuutettu, että voitte pitää nykyiset hyvät päätöksenne. Ja jos jäisin tänne, vaikka voisin päästä pakoon ja turvaan, eikö teidänkin mielestänne tuntuisi siltä että joko luottaisin liian paljon omiin voimiini tai uhittelisin perikatoani ja etten tarkoittaisikaan täyttä totta pyrkimiselläni turvaan ja pois vaarasta? Ja kuinka kauvan minun sitte pitäisi täällä viipyä? ja mitä varten? ja missä valossa on minun esiinnyttävä maailmalle? Eikö se moittisi minua, vaikka olisin viatonkin? Myöntänette, herra, että jos hyvässä nimessä tai kunniallisessa maineessa on jotakin arvossapidettävää tai esimerkiksi kelpaavaa, niin ei saa halveksia maailman tuomiota, mikäli sen voi välttää."
"Hm", virkkoi hän, "en juuri nyt kutsunut sinua tähän selvittelyyn, vaan kahdesta muusta syystä: ensiksikin, että lupaisit minulle olla kahden viikon aikana yrittämättä poistua ilman nimenomaista lupaani; ja tätä toivon sinun itsesi tähden, jotta voin suoda sinulle hiukan enemmän vapautta. Ja toiseksi, että sallisit rouva Jewkesin tulla puhelemaan kanssasi ja antaisit hänelle anteeksi; hän tuumii, että kun hänen vikanaan oli vain kuuliaisuus minua kohtaan, olisi perin kovaa uhrata hänet sinun suuttumuksellesi."
"Mitä ensimäiseen seikkaan tulee, hyvä herra", vastasin minä, "se on ankara vaatimus, mainitsemistani syistä. Ja se toinen vaatimus on vielä kovempi, kun ottaa huomioon hänen halpamaisen, epänaisellisen häijyytensä ja yrityksensä yhä enemmän kiihoittaa teitä minun tärvelemiseeni, vaikka teidän palaava hyväsydämisyytenne jo näkyi herättävän teissä jotakin sääliä minua kohtaan. Mutta osoittautuakseni käskyjänne tottelevaksi" (sillä voinhan, rakkaat vanhempani, yhtä hyvin hankkia itselleni etua myöntyväisyydelläni, kun epäykseni ei minulle koidu miksikään hyödyksi), "tahdon suostua molempiin; ja kaikkeen muuhunkin, mitä minulta suvaitsette vaatia, kunhan voin sen viattomana tehdä".
"Nyt olet hyvä tyttö!" sanoi hän ja suuteli minua. "Tuo on aivan järkevää, ja siitä näen ettet käy suosiollisuudestani röyhkeäksi; ja siitä on sinulle kukaties enemmän apua kuin aavistatkaan."
Sitte hän soitti kelloa ja käski: "Kutsukaa rouva Jewkes tänne alas." Emännöitsijä saapui, hänen arvoisuutensa tarttui käteeni, pani sen hänen käteensä ja sanoi: "Rouva Jewkes, olen kiitollisuuden velassa teille kaikesta uutteruudestanne ja uskollisuudestanne minua kohtaan; mutta minun täytyy myöntää luonnolliseksi, että Pamela ei teitä kiitä, koska palvelus, johon teitä käytin, oli hänelle loukkaava; ja teidän asianne ei ollut noudattaa hänen mieltänsä, vaan totella minua. Mutta vakuutan teille kuitenkin, että hän on tämän ainoan kerran tehnyt minulle mieliksi suostumalla sopimaan kanssanne; ja jollei hän anna minulle siihen mitään erityistä aihetta, en aseta teitä enää niin epämieluiseen toimeen. Olkaa nyt taas vuodekumppanuksina ja pitäkää toisillenne seuraa vielä muutama päivä; huolehtikaa siitä, ettei Pamela lähetä mitään kirjeitä tai tiedoituksia talosta eikä minun tietämättäni harjoita mitään kirjeenvaihtoa, varsinkaan sen Williamsin kanssa. Osoittakaa tälle rakkaalle tytölle muuten kaikkea kunnioitusta, joka on tuleva minun rakastamani neitosen osaksi, jos hän sen ansaitsee, kuten hänen vielä toivon ansaitsevan; älkääkä pitäkö häntä missään tarpeettomassa tai ankarassa pakonalaisuudessa. Mutta valpas huolenpitonne ei saa loppua; ja muistakaa, ettette saa hänen mielikseen luopua määräysteni noudattamisesta. Minä en tahdo, en voi hänestä vielä erota."
Rouva Jewkes näytti kovin nyrpeältä ja ikäänkuin halukkaalta vielä tekemään minulle jonkun hyvän palveluksen, jos se olisi hänen vallassaan. Sain rohkeutta lausuakseni sitte sanan, pari Williams-paran puolesta; mutta isäntäni oli vihainen ja sanoi, ettei hän voinut sietää sitä nimeä minun suustani. Minun täytyi siis siksi kertaa lopettaa.
Kaiken aikaa olivat ruusupensaan alle kätkemäni paperit maanneet yhä siellä. Pyysin lupaa lähettää teille kirjeen. Se kävi laatuun, sanoi hän, jos ensin antaisin kirjeen hänen luettavakseen. Mutta tämä ei vastannut tarkoitustani; ja kuitenkin olisin kyhännyt teille hänenkin nähtäväkseen soveliaan kirjeen, jos olisin ollut varma siitä, että vaarani oli ohi. Mutta sitä en voi olla; sillä nyt hän tuntuu vain käyttävän toista menettelytapaa ja sellaista jota pelkään enimmin; sillä hän saattaa vaania tilaisuutta ja lisäksi turvautua väkivaltaankin, milloin olen siihen vähimmin valmistautunut: hän näetten osoittautuu ylenmäärin ystävälliseksi, puhuu peittelemättä rakkaudesta ja ottaa aivan empimättä vapaudekseen suudella minua, mitä hän nimittää viattomaksi, mutta minä en siitä pidä, varsinkaan hänen tavallaan tapahtuvana. Mutta se että isäntä laisinkaan suutelee palvelijaansa merkitsee jo sellaisenaan liian paljon ollakseen rehellistä sielua hätäännyttämättä.
KESKIVIIKKO-AAMUNA.
Huomaan että minua vielä kovin vartioidaan ja epäillään. Soisin olevani teidän luonanne; mutta nyt kahteen viikkoon ei se ole mahdollista. En pidä näistä viikoista, pelkään tämän ajan käyvän minulle tukalaksi ja vaaralliseksi.
Herra lähetti juuri noutamaan minut kävelylle puutarhaan kanssansa; mutta minä en pidä hänestä ollenkaan enkä hänen tavoistaan, sillä hän tahtoi pitää kätensä vyötäisilläni ja puhui ehtymättömästi helliä sanoja, jotka olisivat riittäneet saattamaan minut ylpeäksi, ellei hänen tarkoituksensa olisi ollut ilmeinen. Käveltyämme ympärinsä hän vei minut pieneen lehtimajaan puutarhan takaosaan; ja sai minut tosiaan pelkäämään omaa itseäni, sillä hän kävi kovin kiusalliseksi, pani minut istumaan polvelleen ja suuteli minua niin usein, että sanoin: "Hyvä herra, minä en ollenkaan pidä täällä olemisesta, en tosiaan. Vallan te minut saatte pelkäämään!" Ja tunsin vielä suurempaa ahdistusta muistaessani mitä kerran olin kuullut hänen sanovan rouva Jewkesille, tietämättä minun sitä kuulevan, ja mikä aina on ollut herkimmin mielessäni, vaikken ole siitä ennen maininnut, kun en tiennyt miten sen kirjoituksessani esittäisin.
Emännöitsijä oli luullakseni rohkaissut häntä hänen pahuudessaan, sillä se oli viimeisen hirveän koetuksen edellä; ja minä kuulin ainoastaan hänen vastauksensa.
Hän sanoi: "Tahdon koettaa vielä kerran; mutta olen alottanut väärästä päästä: sillä huomaan kauhun vain lisäävän hänen jäätävää ynseyttään. Hän on ihastuttava tyttö, ja kenties hänet voi ystävällisyydellä sulattaa. Minun olisi tullut taltuttaa hänet rakkaudella, sensijaan että olen hyydyttänyt pelolla."
Eikö hän tästä päättäen ole kurjan häijy mies? Ihan punehdun tätä kirjoittaessani. Mutta luotan siihen, että Jumala, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun käpälistä, — hänen ja rouva Jewkesin väkivaltaisuuksista —, pian pelastaa minut tästä filistealaisestakin, jotta en uhmailisi elävän Jumalan käskyjä!
Ja kun tuo lause muistui mieleeni, ajattelin etten milloinkaan voisi olla liiaksi varuillani, varsinkaan kun hän otti sellaisia vapauksia, vakuutellen kunniallisuutta, vaikka hänen tekonsa eivät olleet sopusoinnussa sanojen kanssa. Pyysin ja rukoilin, että hän päästäisi minut; ja jollen olisi osoittautunut aivan välinpitämättömäksi kaikista hänen puheistaan ja päättänyt olla jäämättä, mikäli vain saatoin riuhtaista itseni irti, en tiedä kuinka pitkälle hän olisi mennyt: sillä minun oli pakko vaipua polvilleni.
Vihdoin hän käveli ulos minun kanssani, yhä laverrellen kunniastaan ja rakkaudestaan. "Niin, niin, hyvä herra", sanoin minä, "teidän kunniananne on riistää minulta kunnia; ja teidän rakkautenne tähtää minun perikatooni, sen näen selvästi. En tahdo enää kävellä kanssanne, herra." — "Tiedätkö, kelle puhut", sanoi hän, "ja missä olet?"
Voitte käsittää, ettei minulla ollut syytä luulla häntä niin säädylliseksi kuin hänen olisi pitänyt olla; ja niinpä sanoinkin: "Missä olen, teidän arvoisuutenne, sen tiedän liiankin hyvin, ja tiedän myös, ettei täällä ole ketään minua ystävänä auttamassa. Siihen nähden taas, kelle puhun, sallikoon teidän arvoisuutenne minun kysyä teiltä, mitä haluaisitte minun vastaavan?"
"Ka, sano minulle", tiukkasi hän, "minkä vastauksen tahtoisit antaa?" — "Se vain vihoittaisi teitä", sanoin minä, "ja silloin joutuisin, jos mahdollista, vielä pahemman kohtelun alaiseksi". — "Minä en suutu", vakuutti hän. — "No, niin, herra", vastasin, "te ette voi olla hyvän emäntä-vainajani poika; sillä hän rakasti minua ja opetti minulle hyveellisyyttä. Ette voi olla minun isäntäni; sillä kukaan isäntä ei käyttäydy noin alhaisesti poloista palvelijatartansa kohtaan."
Hän laski kätensä vyötäisilleni ja toisen kätensä kaulaani, ja siitä minä yllyin vielä vihaisemmaksi ja rohkeammaksi; ja kun hän kysyi: "Kuka minä sitten olen?" niin vastasin (ponnistellen irroittautuakseni hänestä ja kovin vimmoissani): "Ka, varmaan olette itse Lucifer isäntäni hahmossa; muutoin ette voisi minua täten kohdella." — "Tuo on liian vapaata puhetta", sanoi hän suuttuen; "sinun itsesi tähden toivon, ettet niitä sanojasi toista; sillä jos sinä et osoita säädyllisyyttä minua kohtaan, en minäkään haikaile sinuun nähden."
Aloin juosta pois hänen luotansa, mutta hän sanoi: "Tule takaisin, kun sinua käsken." Tietäen että joka paikka oli minulle yhtä vaarallinen ja ettei minulla ollut kenen turviin paeta, palasin hänen kutsustaan; ja huomatessani hänen näyttävän pahastuneelta panin käteni ristiin, itkin ja virkoin: "Pyydän, että suotte minulle anteeksi, hyvä herra."
"Ei", vastasi hän, "sano mieluummin: 'pyydän, Lucifer, suo minulle anteeksi!' Ja kuinka voit nyt, kun pidät minua paholaisena, odottaa minulta mitään hyvää? Kuinka voit olettaa saavasi minulta muuta kuin pahinta kohtelua? — Sinä olet antanut minulle mainelauseen, Pamela; äläkä moiti minua siitä, että sen mukaisesti menettelen."
"Arvoisa herra", lausuin minä, "sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi: olen tosiaan pahoillani rohkeudestani; mutta ettehän tekään käyttäydy minua kohtaan herrasmiehen tavoin, — ja kuinka voisin ilmaista suuttumukseni, jos seuloisin sanojani, kun te olette niin säädytön?"
"Sievistelevä hupakko!" huudahti hän, "mihin säädyttömyyksiin olen tehnyt itseni sinua kohtaan syypääksi? Olin noiduttu, kun en pannut aikomustani täytäntöön viime sunnuntai-yönä. Silloin ei sinun hillitön kielesi olisi antanut minulle pahinta nimitystä aivan pienoisista vapauksista, jotka samalla kertaa todistavat rakkauttani ja hupsuuttani. Mutta mene siitä", tiuskaisi hän, tarttuen käteeni ja työntäen sen luotaan, "ja opi järjellisempää käytöstä; ja minä luovun mielettömästä huomaavaisuudestani sinua kohtaan ja otan arvostani ja asemastani vaarin. Mene siitä!" toisti hän korskeasti.
"En tosiaan voi lähteä, hyvä herra", sanoin minä, "ennenkuin annatte minulle anteeksi, jota teiltä anon polvilleni langenneena. Olen todella pahoillani rohkeudestani. Mutta näen kuinka te edistätte aikeitanne: te hiivitte vähä-vähältä kimppuuni, milloin viihdytellen minua, milloin uhkaillen. Ja jos laiminlöisin osoittaa suuttumustani teidän yrittäessänne minua kohtaan jotakin sopimatonta, eikö se olisi samaa kuin aste asteelta suistua turmiooni? Eikö osoittaisi, että voin sietää teidän puoleltanne mitä tahansa, jos en heti ilmaisisi kaikkea närkästystä, minkä kykenen ilmaisemaan, niin pian kun alatte lähennellä sitä, mitä pelkään? Ja ettekö ole miltei suoraan tunnustanutkin tavoittelevanne turmiotani? Oletteko kertaakaan antanut minulle toiveita siitä, että luopuisitte aikomuksistanne minua vastaan? Kuinka siis, hyvä herra, voin muutoin puolustautua kuin osoittamalla inhoa jokaisesta perikatoani tähtäävästä toimenpiteestä? Onko minulla muuta keinoa jälellä kuin sanat? Ja voivatko ne sanat olla muuta kuin niin voimakkaita, että ne osoittavat sydämeni pohjassa tuntemaani kammoa jokaista hyveellisyyttäni uhkaavaa yritystä kohtaan? Asettukaa tuomitessanne minun tilalleni, herra, ja suokaa minulle anteeksi."
"Sinulle anteeksi", sanoi hän, "vaikket kadukaan! Vaikka röyhkeästi puolustelet rikkomustasi muka oikeutettuna! Mikset sano, ettet enää koskaan minua loukkaa?"
"Tahdon koettaa, hyvä herra", lupasin minä, "aina säilyttää teitä kohtaan sen säädyllisyyden, mikä minulle sopii. Mutta minun täytyy tosiaan pyytää teiltä lupaa sanoakseni, että kun te unohdatte säädyllisyyden vaatimukset teoissanne ja kun minulla ei ole muuta käytettävissä kuin sanat närkästymiseni ilmaisuksi moisista teoista, niin en tahdo luvata välttää ankarimpiakaan lauseita, mitä hätäännyksissäni mieleeni tulee; eikä teidän äkäisyytenne minua siitä peloita, milloin hyveellisyyteni on kysymyksessä."
"Mistä siis", kysyi hän, "pyydät anteeksi? Missä on se lupaus parannuksenteosta, jonka vuoksi minun pitäisi antaa sinulle anteeksi?" — "Myönnän kyllä, teidän arvoisuutenne", selitin minä, "että sen täytyy kokonaan riippua siitä, millä tavoin minua kohtelette: sillä minä siedän kärsivällisesti mitä tahansa minulle teette, olenpa valmis antamaan henkenikin osoittaakseni teille tottelevaisuuttani kaikessa muussa; mutta en voi olla myötämielinen, en voi olla välinpitämätön, kun hyveellisyyteni on vaarassa, — muutoin menettelisin rikollisesti!"
Hän sanoi, ettei ollut eläissään nähnyt sellaista hupsua! Ja hän käveli muutaman kyynärän vieressäni virkkamatta sanaakaan ja näytti tuohtuneelta. Vihdoin hän asteli sisälle käskien minun saapua luoksensa puutarhaan päivällisen jälkeen. Saaden hiukan aikaa menin ylös ja kirjoitin tähän asti.
KESKIVIIKKO-ILTANA.
Jos, rakkaat vanhempani, en ole entistä varmemmin määrätty turmioon, on minulla nyt lohdullisempia toiveita kuin vielä milloinkaan tiedän olleen: ja minä olen lähempänä onneani tai kurjuuttani kuin koskaan ennen olin. Jumala varjelkoon minua viimemainitusta, jos se on hänen siunattu tahtonsa! Minulla on nyt avattavana teille sellainen näköala, minkä tiedän herättävän teissä sekä toivoa että pelkoa, niinkuin se herättää itsessänikin. Asia on tällainen:
Päivälliseltä noustuaan isäntäni käväisi talleissa katsastamassa rotuhevosia; ja sisälle tullessaan hän pistäysi arkitupaan, missä rouva Jewkes ja minä istuimme aterioimassa. Hänen tullessaan me nousimme seisaalle, mutta hän sanoi: "Istukaa, istukaa vain paikoillanne, jotta näen kuinka hyvällä ruokahalulla sinä syöt, Pamela."
"Oi", virkkoi rouva Jewkes, "varsin huonolla tosiaan, arvoisa herra". — "Enpä niinkään", väitin minä, "syön aika hyvin, kun ottaa huomioon…"
"Ei mitään huomioon ottamisiasi, sieväsilmä!" huudahti hän ja taputti minua poskelle. Minä punehduin, mutta olin mielissäni siitä, että hän oli niin hyvällä tuulella, vaikken tiennyt kuinka istua tai käyttäytyä hänen edessään.
Sitte hän sanoi: "Minä tiedän, Pamela, että olet näppärä paistinleikkaaja: hyvä äitini sitä usein sanoi." — "Arvoisa emäntäni", vastasin minä, "oli minulle kaikessa erinomaisen ystävällinen ja pani minut aina johtamaan tarjoilua pöydässä, aterioidessaan muutamien valittujen ystäviensä kanssa, joita hän rakasti". — "Leikkaahan tuo kananpoika", kehoitti hän. Minä tein niin. "No", sanoi hän ottaen veitsen ja haarukan ja asettaen siiven lautaselleni, "annahan minun nähdä sinun syövän sen". — "Oi, hyvä herra!" estelin, "olen jo maistanut kokonaisen rintapalan kananpoikaa enkä jaksa näin paljoa". Mutta hän sanoi että minun täytyi syödä se hänen mielikseen ja että hän opettaisi minut aterioimaan tukevasti. Söin sen siis; mutta olin kovin hämilläni hänen perin ystävällisestä ja tavattomasta tuttavallisuudestaan ja alentuvaisuudestaan. Ette voi kuvitella, kuinka rouva Jewkes töllisteli ja tuijotti ja kuinka kunnioittavalta hän minua kohtaan näytti, nimittäen minua hyväksi neidiksi, niin juuri, ja kehoittaen ottamaan pikku palan leivoksesta.
Herra asteli pariin kertaan edestakaisin huoneessa niin miettiväisenä ja ajatuksissaan, etten ollut koskaan häntä sellaisena nähnyt; ja lopuksi hän lähti ulos lausuen: "Menen puutarhaan; muistathan, Pamela, mitä sinulle ennen päivällistä sanoin." Minä nousin, niiasin ja vastasin seuraavani hänen arvoisuuttansa. Hän sanoi: "Tee niin, hyvä tyttö!"
"No", virkkoi rouva Jewkes, "näen kuinka asiat kehittyvät. Voi, neiti", kuten hän minua jälleen nimitti, "olen varma että sinusta tulee emäntämme! Ja sitte tiedän kuinka minun käy." — "Ah, rouva Jewkes", vastasin, "kunhan vain kykenen pysymään hyveellisenä, muuta pyrkimystä ei minulla ole: eikä toivoakseni mikään kiusaus voi minua muuksi muuttaa".
Vaikkei minulla ollut mitään syytä olla mielissäni hänen kohtelustaan ennen päivällistä, kiirehdin kuitenkin hänen luokseen. Tapasin hänet kävelemässä sen lammikon partaalla, joka armon puutteessa ja synnillisen epätoivon takia oli ollut vähällä koitua tuhokseni, ja siitä asti on sen näkeminen aina vaivannut ja soimannut minua. Ja juuri tämän lammikon partaalla eikä kaukana siitä paikasta, missä minulla oli ollut kauhea taistelu itseni kanssa, alkoivat sarastaa nykyiset toiveeni, jollen taaskin saa pettymystä osakseni. Tätä minä mielelläni otaksun itselleni onnelliseksi enteeksi, ikäänkuin Jumala kaikkivaltias tahtoisi näyttää syntiselle tyttärellenne, kuinka oikein menettelin luottavaisena turvautuessani hänen hyvyyteensä ja ollessani tuhoamatta itseäni, vaikka perikatoni näyttikin lyhytnäköisissä ja pelon sumentamissa silmissäni vääjäämättömältä.
Hän suvaitsi lausua: "Kah, Pamela, olen iloissani että tulit vapaasta tahdostasi: anna minulle kätesi." Tein niin, ja hän katsoi minuun hyvin kiinteästi ja hartaasti, puristaen kättäni kaiken aikaa, ja sanoi viimein: "Haastan sinulle nyt vakavasti."
— Sinulla on melkoisesti älyä ja terävänäköisyyttä, paljoa enemmän kuin ikäisilläsi yleensä ja enemmän kuin olin luullut sinulla olleen tilaisuutta sielunkykyjesi kehittämiseen. Sinulla on avoin, suora ja ylevämielinen luonne; ja ulkonaisesti olet niin viehättävä, että minun silmissäni eivät muut naiset vedä sinulle vertoja.
— Kaikki nämä avut ovat saaneet minut kiintymään sinuun niin syvästi, että — kuten usein olen sanonut — en voi elää ilman sinua; ja tahdoin kaikesta sydämestäni jakaa omaisuuteni sinun kanssasi, saadakseni sinut itselleni omilla ehdoillani. Nämä sinä olet empimättä hyljännyt, tosin hyvinkin ujostelemattomin sanoin, mutta silti tavalla, joka saattaa minut sinua yhä enemmän ihailemaan. Sievä lepertelysi rouva Jewkesille viime sunnuntai-iltana kuvasti mitä luonnollisinta viattomuutta ja kaunista yksinkertaisuutta; se puolittain horjuttikin päättäväisyyteni ennen kuin lähestyin vuodettasi. Näen sinun varjelevan hyveellisyyttäsi niin tarkoin, että vaikka toivoinkin toista toteavani, en voi olla myöntämättä hurjan rakkauteni siitä yltyneen. Mutta mitä nyt sanoa edelleen, Pamela? Tahdon ottaa sinut, vaikka itse olet asianomainen, neuvonantajakseni tässä kysymyksessä, joskaan en kenties päätösvaltaiseksi tuomarikseni.
— Sinä tiedät, etten ole kovin hillitön hurjastelija: tähän asti en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään aivan tavattomiin tai halpamaisiin tekoihin. Se että olen sinut täten vanginnut lienee pahimpia. Jos olisin kokonaan ollut intohimojani valtaan antautuneena, olisin jo ennen tätä päivää tyydyttänyt ne, osoittamatta sinua kohtaan sitä katumusta ja sääliä, joka on useankin kerran säästänyt sinut, ollessasi ehdottomasti vallassani; ja sinä olet yhtä koskematon neitsyt kuin olit tullessasi talooni.
— Mutta mitä voin tehdä? Ajattele asemani ylpeyttä. En voi sietää ajatusta avioliitosta edes vertaiseni tai itseäni ylhäisemmän henkilön kanssa. Olenkin evännyt useita senlaatuisia ehdotuksia. Kuinka sitten, kun otamme huomioon säätyeromme maailman silmissä, voisin ajatella ottaa sinut vaimokseni? Ja kuitenkin täytyy minun sinut saada; en voi kestää ajatusta, että joku muu mies syrjäyttäisi minut hellyydestäsi: jo pelko siitä on pakoittanut minut vihaamaan Williamsia ja kohtelemaan häntä luonteelleni arvottomalla tavalla.
— Ratkaise siis, Pamela, minun puolestani, nyt kun olen näin rehellisesti tunnustanut mitä sielussani liikkuu. Ja näen silmistäsi, punehtumisestasi ja suloisesta hämmennyksestä, jonka huomaan kuohuttavan poveasi, että sinunkin mielessäsi liikkuu jotakin tärkeätä ja merkityksellistä. Sano minulle yhtä avoimesti ja vilpittömästi, mitä minun tulisi mielestäsi tehdä ja mitä minun tahtoisit tekevän.
Minun on mahdoton sanoin ilmaista sieluni liikutuksia tämän odottamattoman tunnustuksen kuullessani, se kun oli niin perin erilaista kuin hänen aikaisempi käytöksensä. Hänen sävyssäänkin tuntui olevan jotakin niin jaloa ja vakavaa, että… voi minua! huomasin tarvitsevani kaiken vähäisen maltillisuuteni torjumaan iskua, jonka tämä kohtelu tähtäsi enimmin varjeltuihin ajatuksiini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, sillä minä vapisin niin että tuskin kykenin seisomaan.
"Oi, arvoisa herra", sanoin, "säästäkää palvelijatar-rukkanne hämmennystä! Säästäkää Pamela-parkaa!" — "Puhu, puhu", kehoitti hän, "ja sano minulle, mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?" — "En voi sanoa, mitä teidän pitäisi tehdä", vastasin minä; "pyydänhän vain, ettette saattaisi minua turmioon; ja jos pidätte minua hyveellisenä, jos pidätte minua vilpittömästi kunniallisena, päästäkää minut menemään köyhien vanhempaini luo. Lupaan teille, etten ikänä mene kihloihin teidän hyväksymättänne."
Yhä tiukkasi hän selvempää vastausta kysymykseensä, mitä hänen olisi mielestäni tehtävä. Ja minä sanoin: "Mitä tulee minun mielipiteeseeni siitä, mitä teidän pitäisi tehdä, täytyy minun kyllä sanoa että minusta teidän olisi otettava lukuun maailman arvostelu ja vältettävä kaikkea syntyperällenne ja asemallenne sopimatonta. Jos siis todella suotte Pamela-rukalle arvonantonne kunnian, niin lyhykäinen erilläänolon aika ja seurustelu sukupuoleni arvollisempien edustajien kanssa kyllä tehokkaasti auttaa teitä voittamaan asemallenne niin arvottoman mieltymyksen. Ja tämä, hyvä herra, on paras neuvo, minkä voin antaa."
"Ihastuttava olento, herttainen Pamela!" sanoi hän, sävyssään kiihkeä hartaus, joka ei ollut koskaan ennen vaikuttanut minuun niin miellyttävästi; "tämä ylevä puheenlaatu on kaiken muunkin käytöksesi mukaista. Mutta sano minulle vieläkin selkeämmin, mitä neuvoisit minun tekemään tässä tapauksessa?"
"Oi, arvoisa herra", vastasin, "älkää käyttäkö hyväksenne herkkäuskoisuuttani ja näitä heikkoja hetkiäni; mutta jos olisin maan ensimäinen vallasnainen, sensijaan että olen köyhä alhainen Pamela, niin tahtoisin, niin voisin sen teille sanoa. Mutta en voi lausua enempää…"
Oi, rakas isä ja äiti! Tiedän että huolestutte minun tähteni; sillä nyt minä itsekin olen huolissani. Ja nyt alan pelokkaasti aavistella tietäväni liiankin hyvin syyn, mikseivät hänen minulle tuottamansa kovat koettelemukset ja synkkä pelkoni sallineet minun häntä vihata.
Mutta olkaa yhä vakuutetut siitä, että Jumalan armosta en tee mitään Pamelallenne arvotonta; ja jos havaitsen, että hän vielä kehtaa minut pettää ja että tämän käytöksen tarkoituksena on vain enemmän huikaista minua, niin minusta ei mikään tässä maailmassa ole niin halpamaista ja inhoittavaa, eikä mikään niin armottoman kavalaa kuin tuon miehen sydän.
Hän sanoi jalomielisesti: "Säästän hämminkiäsi, Pamela. Mutta toivon voivani vakuuttaa itselleni, että sinä voit rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta miestä ja ettei kellään maailmassa ole ollut mitään osaa hellyydessäsi: sillä minä olen kovin arka rakastamastani; ja jos luulisin sielussasi olevan mitään salaista, vielä toivomukseksi kypsymätöntä tunteen aihelmaa ketä tahansa muuta miestä kohtaan, en soisi itselleni anteeksi, että pysyn rakkaudessani sinuun, enkä sinulle, jollet sitä minulle avomielisesti ilmoittaisi."
Koska yhä jäin polvilleni lammen ruohopyörtänölle, niin hän istahti viereeni nurmelle ja otti minut syliinsä: "Miksi Pamelani epäröi?" sanoi hän. "Etkö voi minulle vastata ihan todesti, kuten toivon? Jollet voi niin puhu, ja minä suon sinulle anteeksi."
"Oi, hyvä herra", selitin minä, "ei se sitä ole, ei todellakaan: mutta muistuu mieleeni jokunen kauhea sana, jotka lausuitte rouva Jewkesille, kun luulitte etten ollut kuulemassa, ja se herättää minussa pelkoa, että olen suuremmassa vaarassa kuin konsaan ennen elämässäni".
"Et ole milloinkaan voinut havaita minua tavalliseksi valhettelijaksi", sanoi hän, "liian pelokas ja hupsu Pamela! Enkä vastaa siitä, kuinka kauvan pysyn nykyisessä mielentilassani: sillä ylpeyteni taistelee hurjasti rinnassani, vakuutan sinulle; ja jos sinä epäilet minua, niin ei minulla ole mitään velvoitusta sinun luottamuksesi ja mielipiteesi säilyttämiseksi. Mutta tällä hetkellä tarkoitan todella vilpittömästi mitä sanon, ja toivon että sinäkin olet yhtä avomielinen ja vastaat suoraan kysymyksiini."
"Huomaan, hyvä herra", lausuin, "etten tunne itseäni; ja teidän kysymyksenne on senlaatuinen, että vain haluan kertoa teille kuulemani ja saada ystävällisen vastauksenne siihen. Muutoin se, mitä minulla on sanottavaa teidän kysymykseenne, voi tasoittaa tien turmiooni ja todistaa heikkoutta, jota en luullut itsessäni olevan."
"No", sanoi hän, "voit kertoa, mitä olet tietämättäni kuullut; sillä suoran vastauksen pidättämisellä sinä kidutat sieluani; ja puolet siitä vaivasta, minkä olen nähnyt sinun tähtesi, olisi tuonut syliini jonkun Englannin hienoimmista naisista".
"Oi, herra", selitin, "hyveellisyyteni on minulle yhtä kallis kuin jos kuuluisin korkeimpaan säätyluokkaan; ja epäilyni — joihin tiedätte minulla olleen liiaksikin syytä — ovat saattaneet minut kiusalliseksi. Mutta nyt, hyvä herra, tahdon kertoa teille kuulemani, joka on herättänyt minussa suurta levottomuutta."
— Te sanoitte rouva Jewkesille, että olitte alottanut väärästä päästä yrittäessänne taltuttaa minua peloittelulla; puhuitte kylmäkiskoisuudestani ja muuta sellaista — kyllähän muistatte — ja ilmoititte muuttavanne menettelytapaa ja yrittävänne sulattaa minut (sitä sanaa te käytitte) ystävällisyydellä ja hyvyydellä.
— En pelkää, hyvä herra, että Jumalan armon ollessa tukenani mitkään ystävällisyyden osoitukset saisivat minut unohtamaan, mitä olen hyveellisyydelleni velkaa; mutta huomaan että sellaiset toimenpiteet kyllä voivat tuottaa minulle suurempaa ankeutta kuin kovuus. Luontonihan on liian suora ja vilpitön kyetäkseni esiintymään kiittämättömänä; ja jos minulle opetettaisiin läksy, jota en vielä koskaan ole oppinut, niin kuinka raskaasti pahoittelisinkaan kuoleman hetkellä, etten voinut vihata turmioni tuottajaa ja että minun viimeisenä suurena päivänä täytyisi nousta syyttämään onnetonta sielu-parkaa, jonka pelastamisen toivoisin olevan vallassani!
"Ylevämielinen tyttö", huudahti hän, "kuinka kaunis ajatus tuo onkaan! Yhä verrattomammaksi sinut havaitsen, Pamela! Olet antanut minulle vihjauksen, joka pitää minua vallassaan kauvan. Mutta, suloinen olento", hän lisäsi, "kerro minulle, mikä se läksy on, jota et vielä koskaan ole oppinut, ja jonka oppimista pelkäät?"
"Jos, arvoisa herra", vastasin, "jälleen jalomielisesti säästätte hämminkiäni, ei minun tarvitse sitä sanoa: mutta vastauksena kysymykseen, jota näytte kiihkeimmin esittävän, tahdon lausua sen, etten tunne ainoatakaan miestä maailmassa, jonka kanssa haluaisin naimisiin tai jota koskaan olen siinä mielessä ajatellut. Olin mielessäni totuttautunut niin köyhyyttä rakastamaan, etten muuta toivonut kuin palata parhaitten, joskin köyhimpäin vanhempien luo ja käyttää elämäni Jumalan palvelukseen ja heidän viihdyttelyynsä. Ettekä aavistakaan, hyvä herra, kuinka saatoitte nuo toiveeni pettymään ja riistitte minulta itselleni lupaamani rehelliset ilot lähettäessänne minut tänne."
"No, voinko sitten", virkkoi hän, "olla vakuutettu, ettei pastori eikä kukaan muu mies ole vaikuttimenasi näin horjumattomasti evätessäsi tarjoukseni?" — "Voitte tosiaan", sanoin minä; "ja koska suvaitsitte kysyä, niin minä vastaan, etten tunne toivomuksen vivahdustakaan tai mitään ajatusta ainoankaan miehen puoleen maailmassa".
"Mutta", sanoi hän, "— sillä minä olen hupsusti mustasukkainen, ja se vain osoittaakin kiintymystäni sinuun, — etkö ole rohkaissut Williamsia siihen ajatukseen, että ottaisit hänet?" — "En millään muotoa", vakuutin, "vaan asianlaita on aivan päinvastoin". — "Etkä olisi hänestä huolinut", kysyi hän vielä, "jos olisit hänen avullaan päässyt pakenemaan?" — "Mielessäni olin päättänyt toisin, herra; hän tiesi sen, ja mies-parka…"
"Pyydän", sanoi hän, "älä yritä sanaakaan hänen puolustuksekseen! Sinä nostat pyörretuulen sielussani, jos häntä ystävällisesti mainitset; ja silloin myrsky tempaisee sinut mukaansa."
"Hyvä herra", virkoin, "minä olen sanonut sanottavani ja vaikenen!" — "Ei", vastasi hän, "älähän vaikene; anna minun tietää kaikki. Jos hänestä vähääkään välität, niin puhu suusi puhtaaksi; sillä asia päättyisi hirveästi sinulle, minulle ja hänelle, jos saisin tietää että tässä arassa kohdassa olet minulta kätkenyt jonkun salaisuutesi."
"Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "jos konsaan olen antanut teille syytä pitää minua vilpittömänä…" "Puhu sitten", keskeytti hän hyvin kiihkeästi, puristaen molempia käsiäni, — "sano nyt Jumalan kasvojen edessä vakuuttavasi, ettei sinulla ole mitään salatuintakaan ajatusta Williamsin tai minkään muun miehen suhteen".
"Sen teen", suostuin minä. "Niin totta kuin Jumala minua siunatkoon ja säilyttäköön hyveellisyyteni, minulla ei ole." — "Hyvä", sanoi hän, "tahdon uskoa sinua, Pamela; ja ajan mittaan voinen paremmin sietää tuon miehen nimeä. Ja jos pääsen vakuutetuksi, etteivät sinun tunteesi ennakolta kuulu kellekään, niin itserakkauteni saa minut uskomaan, että minä kyllä vielä voitan arvonannossasi saman tai paremmankin sijan kuin ken hyvänsä Englannin mies. Mutta ylpeyttäni kirveltää kuitenkin ytimiin asti se että niin helposti ja niin lyhyen tuttavuuden jälkeen suostuit karkaamaan tuon keltanokan kanssa!"
"Oi, hyvä herra", huomautin, "tahdotteko kuulla yhden seikan? Ja vaikka se tuottaisi minulle suurimman suuttumuksenne, niin kerron teille, ehkä tarpeettomasti ja epäviisaasti, kuitenkin koko totuuden."
— Kunniallisuuteni — köyhänä ja alhaisena minulla ei ole oikeutta nimittää sitä kunniaksi — oli vaarassa. En nähnyt mitään keinoja pelastuakseni teidän tunnustetuista yrityksistänne. Te olitte osoittanut, ettette pysähtyisi pikku seikkoihin; ja mitä, hyvä herra, olisi voitu ajatella vilpittömästä tahdostani, joka tässä oli kaikkea muuta tärkeämpi, jos en olisi paennut vaarojani, mikäli siihen oli minkäänlaista tilaisuutta tarjona? En aio sanoa mitään hänen puolestaan; mutta todellakin, arvoisa herra, minä itse yllytin hänet avustajakseni pakoyrityksessäni. Sain hänet ilmoittamaan, mitä säätyläisperheitä paikkakunnalla oli, joiden suojaan voisin pyrkiä; ja minä suostutin hänet… Älkää rypistäkö minulle otsaanne, sillä minun täytyy kertoa teille koko totuus… Taivutin hänet menemään erään lady Jonesin sekä lady Darnfordin puheille; ja ystävällisyydessään hän myös vetosi herra Petersiin, kirkkoherraan. Mutta kaikki he estelivät, ja silloin hän antoi minun tietää, ettei ollut muuta kunniallista keinoa kuin avioliitto. Siitä minä kieltäysin; ja hän suostui auttamaan minua Jumalan tähden.
"Nyt", sanoi hän, "sinä alat…" Panin rohkeasti käteni hänen suulleen tuskin tietäen minkä vapauden itselleni otin! "Pyydän, herra", sanoin, "älkää suuttuko; kertomukseni on juuri lopussa; tahtoisin vain lisätä, että mieluummin kuin olisin jäänyt perikatoani odottamaan olisin heittäytynyt maailman köyhimmän kerjäläisen hoivaan, jos olisin pitänyt häntä rehellisenä. Ja toivon että te oikein harkittuanne kaikki seikat annatte minulle anteeksi, ettekä pidä minua niin julkeana ja röyhkeänä kuin olette suvainnut minua soimata".
"Hm", sanoi hän, "tällä viime puheellasikaan, joka, salli minun se sinulle sanoa, osoittaa enemmän sydämesi vilpittömyyttä kuin viisasta pidättyväisyyttä, et ole minua liioin miellyttänyt. Mutta minun täytyy rakastaa sinua; ja se kiusaa minua. Sano minulle kuitenkin, Pamela — sillä nyt palaa edellinen kysymys: Koska pidät kunniaasi ja hyvettäsi niin suuressa arvossa, koska kaikki yritykset sitä vastaan ovat sinulle niin inhoittavia ja koska minä tunnustetusti olen tehnyt useitakin sellaisia yrityksiä, niin pidätkö itsellesi mahdollisena rakastaa minua ennen ketään muuta sukupuoleeni kuuluvaa?"
"Ah, hyvä herra", huudahdin minä. "Tässäpä palaakin epäluuloni, että kohtelette minua näin suosiollisesti ja armiaasti käyttääksenne herkkäuskoisuuttani hyväksenne."
"Vieläkin nurja ja epäilevä!" huudahti hän. "Etkö voi katsella minua sellaisena kuin tällä hetkellä olen? Ja olenhan sanonut sinulle, että nyt olen vilpitön enkä ajattele mitään juonta, olenpa sitte tämän jälkeen mitä tahansa."
"Ah, hyvä herra", estelin minä, "mitä voin vastata? Olen jo sanonut liikaakin siinä tapauksessa, että tuo kauhea 'tämän jälkeen' joskus tapahtuisi. Älkää käskekö minun sanoa, kuinka hyvin saatan…" Ja sitte minä hehkuvin kasvoin aivan tolkuttomana nojasin hänen olkapäätänsä vasten, kätkeäkseni hämmennykseni.
Hän sieppasi minut syliinsä hyvin tulisesti ja sanoi: "Kätke armaat kasvosi povelleni, rakas Pamelani! Sinun viaton vapaatapaisuutesi hurmaa minua! — Mutta sanohan siis, kuinka hyvin… mitä?"
"Jos olette hyvä palvelijatar-rukkaanne kohtaan ja säästätte häntä", vastasin, "en voi sanoa liian paljoa! Mutta jos ette, niin olen kaksin verroin hukassa! Ihan hukassa!"
Hän vakuutti: "Toivoakseni on nykyinen mielentilani pysyväinen; sillä tunnustan sinulle avoimesti, että olen tällä ihanalla hetkellä tuntenut enemmän vilpitöntä iloa kuin olen kokenut kaikissa rikollisissa riehahteluissa, joihin himokas sieluni pakoitti minut toivossa saada omistaa sinut omilla ehdoillani. Ja sinun täytyy rukoilla tämän mielentilan jatkumista, Pamela; toivonkin että rukouksesi saavat kiusauksistani voiton."
Tämä suloinen ystävällisyys karkoitti ylivoimaisena kaikki epäilevät arveluni; minä heittäysin hänen jalkoihinsa ja syleilin hänen polviansa. "Sitä iloa, hyvä herra, minkä minulle näillä lempeän suosiollisilla sanoilla tuotatte, teidän palvelijatar-rukkanne ei kykene julki lausumaan! Saan liiankin suuren palkan kärsimyksistäni, jos tätä hyvyyttä kestää! Jumala sen suokoon teidän oman sielunne tähden niinkuin minunkin. Ja kuinka onnellinen olenkaan, jos…"
Hän keskeytti minut lausumalla: "Mutta, rakas tyttöseni, mitä pitää meidän tehdä maailman tähden ja maailman arvostelun vuoksi? Minä en tosiaan voi mennä naimisiin."
Nyt minä taas hämmennyin ihan ymmälle. Mutta pian kooten ajatukseni sanoin: "Hyvä herra, sellaista kunniaa en rohkene toivoakaan. Jos minun sallitaan palata rauhassa ja turvassa köyhien vanhempaini luo rukoilemaan siellä puolestanne, en muuta tällä hetkellä pyydäkään! Kaikkien ahdistusteni ja vaarojeni jälkeen se tuottaa minulle suuren riemun. Ja jos tunnen oman sydän-parkani, niin toivon teidän tulevan onnelliseksi jonkun yhteiskunnallisen asemansa puolesta sopivan vallasnaisen kanssa ja iloitsen mitä vilpittömimmin jokaisesta seikasta, mikä edistää hyvän emäntä-vainajani rakkahimman pojan onnea."