— Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui Pouta pyhän asiansa kannustamana.
— Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy julistuskirjaa, sanoi Allas.
— Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.
— Tosi on edessä, joko — taikka! Meidän asestettu joukkomme piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.
— Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa povesta ja naiset parkaisivat.
— Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja totisena.
Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja rukoillen.
Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä sopersi oudolla äänellä: — suostukaa tai väistykää!
Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: — Tulkaa järkiinne, kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!
Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.
Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi tovereihinsa sanoen:
— Aseet pois, toverit!
Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.
Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut ennättänyt saada häneltä katsettakaan.
— Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.
— Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan joukkoonsa.
Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit oikealle.
— Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. — He saivat tuta hiukan hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään pahaa tee.
— Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.
— Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä raateli.
— Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se toisilta sattui katkeamaan.
— Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies lyöden Hirveä olalle. — Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi hän vilkaisten Poutaan, — kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. — Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!
— Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle laulamaan, ivaili toinen.
— No, sehän se rakkaus.
— Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä. — Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää. Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä, Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen jatkosta.
Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja miehetkin.
— Kuinka sinä olit rohkea, Virva!
— Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun niin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.
— Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?
— No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen käteen, rupattivat naiset.
— Senkin susi, päätti rouva Muukka. — Kiitos sinulle, Virva!
— Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja toiselle.
Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti laulua ja sai käsiinsä muutamia "Suomalaisen seuran" jäseniä. Heihin liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.
Kohta on alkava kansani työ, kerran se sortomme maahan lyö! Aatokset nostan ma korkeita kohti, useinhan uskoni toivoa tohti, ettei kansani oikea tahto ole kuin aaltojen kuohuva vaahto. Se on kuin vuoksi ja luode meren, oikean voittoon syttää se veren, järjen se ottaa oppaaksensa.
Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:
Nouse, kansa köyhä, kauas meistä jää, ken on veltto, löyhä! Eespäin rientäkää! Herää, joukko, sorron alta, syttyköön jo sota! Kerää taistoon voimas valta, oikeutes ota!
Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.
Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään huoneeseen.
— Tekö — miten…? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.
— Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!
Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni kepposesta.
Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.
— Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken ase kädessä — taivas, mikä hetki — ja nyt täällä! Hyvä Jumala, kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?
Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.
— Vaaditteko — minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta! sanoi hän alistuvasti.
Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen totta. Hän naurahti.
— En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut perin naurettavaan valoon täällä olollanne.
Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.
— Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten parvekkeen oveen, — enkä taita niskaani, — olen hyvin taitava voimistelija.
Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi, sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.
— Millä oikeudella te…?
— Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin, mikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan pitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet oman elämämme — eikö totta?
— Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten mielenkuohussaan.'
— Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi vielä tragediakin syntyä.
— Mitä te tahdotte?
— Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena Virvaan. — Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne, vaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.
— Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?
— Minun täytyi, en voi odottaa!
— Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!
— Antakaa minulle kätenne!
— Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!
— Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.
— En, minä tahdon tulla avosilmin — jos tulen!
— Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte — ja te rakastatte, tiedän sen — onhan kaikki muu silloin tyhjää.
— Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.
— En voi luopua silmästäni, en järjestäni!
— Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.
— Pelkäätte minua — olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!
— Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri, puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Olen vain ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen varma, ihan varma!
— Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.
— Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa otsaltaan ja nousten nojatuolistaan.
— Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä. Teidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä, ottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis, huumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva…!
Virva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä
Pouta puhui hänen korvaansa.
— Menkää — minä en voi enää luottaa itseeni — enkä tahdo kuitenkaan!
Pouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. — Tee minusta altis mies — jumaloin sinua!
— Menkää — ellette tahdo herättää sääliäni!
— Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen ylpeänä. — Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi — taikka en ensinkään!
— Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi! Ovelle koputettiin.
— Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle kadoten yöhön.
Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.
Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.
— Olen sinua etsinyt kaikkialta — hän keskeytti sanansa nähdessään
Virvan liikutuksen. — Oletko sairas?
Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on viisaaksi tehnyt.
Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat, hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä pään alle ja silitteli tukkaa.
— Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.
— Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti vastaansanomatta. — Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei enää itke. Miksi sinä itket?
— En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.
— Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?
— Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, — minulla oli aavistuksia.
— Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan sen liiankin hyvin.
— Liianko hyvin — Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet toteen.
— Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan lähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin — enhän tiedä, minne…?
— Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen sanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin yhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.
— Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun on niin vaikea hillitä itseäni — jospa tietäisit, kuinka vaikea!
— Tiedän, tiedän!
— Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo minulle oikeus rakastaa sinua!
Virva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella äänellä:
— Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä olit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota nyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!
— Minä en käsitä, Virva, sano!
— Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?
— Sano minulle vain — voitko sinä?
Virva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.
— En, Aksel, en voi!
— Kerran sinä kuitenkin luulit…!
— Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja sanoihin.
— Virva!
— Se kosti!
— Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa, uudistuu…!
— Ei, Aksel, ei milloinkaan.
— Sinä olet — kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.
— Koska minä olen varma.
— Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa…?
— Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.
— Oletko sinä…? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.
— Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme — köyhiä ja värittömiä, ei ole siipiä.
— Ei, Virva, sano syy, oikea syy!
— Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. — Älä puhu siitä nyt. Minä pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut ennenkuin hän tuli?
— Sinä kysyt — miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo myöhäistä?
— Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi sydän verta vuotanut.
Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.
— Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!
Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!
— Vedota järkeeni — järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin minun sydämelleni. Minä olen herännyt — ehkä sen keralla. Minä en enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen, kuka tahansa!
— Sinä vain puhut, syy on toinen!
— Tiedätkö sinä kaikki — senkin, Aksel?
— Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.
— Minä en voi!
— Oletko aivan varma?
— Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.
— Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.
— Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska puistatti hartioita, hän itki.
— Aksel, Aksel, rakas ystävä!
— Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.
Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä äiti voi sitä antaa.
— Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja, kiinteitä siteitä.
— Eikö ole mitään muuta toivoa kuin — unohduksen?
Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä hetkiä rakastettuaan näin lähellä — nyt oli oikeus puhua.
— Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii kansanjohtajaa — herkkäuskoinen…
Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.
— Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia, ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari…
— Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat lemmenjanoisina: — Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa, mitä tahansa — minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!
— Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari, silloin…
— Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt — kuin aina ennenkin, eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa hijaa.
— Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.
— Älä nyt ole noin, noin — alistuvainen, pää pystyyn, Aksel, ajattelehan, minun täytyy puhua tästä — isälle!
Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.
— Aiotko sinä todenteolla…?
— Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!
Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.
Molemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän käden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:
— Voinko niinä auttaa sinua?
— Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin, huudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. — Huomenna on uusi päivä!
Salista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.
— Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.
— Mitä sinä nyt? huusi Virva.
— Setä Valtari on uhri!
— Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi
Virva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.
— Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään, intti Airi, — te vain ette malta kuulla.
— Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi
Allas rauhallisesti.
— Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on mennyt Valtarille.
Virva ja Aksel katsoivat toisiinsa.
— Mitenkä menneet?
— Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat tehtaalle.
— Mitä he siellä aikovat?
— Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi sosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi, nosti käden ja loi silmät ylös kattoon. — Valukoot pitkin tehtaan pihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa raittiiksi ja vapaaksi!
— Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. — Ovatko he kaikki siellä nyt?
— Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa.
Kukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.
— Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?
— Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja sitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.
— Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.
— Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. — Ellei vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.
— Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.
— Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.
Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.
— Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli aikeissa mennä pihaan. — Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät, Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.
Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja katu olivat tulvillaan kansaa.
Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.
Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.
— Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.
— Hän on melkein aina Valtarilla.
— Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.
— Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.
— Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin ääni.
— Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.
— Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.
— Alas! huudettiin uudestaan.
— Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.
— Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!
— Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja sulki akkunan.
Pihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien jyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa varastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.
— Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. — Katsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee ovi!
— Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.
— Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan tapaansa.
— No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä käytävästä askeleita.
— Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret pidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi täällä näin ikävässä pälkähässä.
— Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella tavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli kaukana. — Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja sinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.
— Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni…
— No, no, nyt minä tosiaan — mennessäsi alas voisit sinä laittaa liikkeelle huhun että — kasakat tulevat!
— Miten?
— Kuulithan sinä sen! — Kuulin, mutta…
— Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän vahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!
— En minä ilkeä!
— Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.
— En totta totisesti…!
— Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen nähdäkseen…
He kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas portaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään. Heidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella puolella tapahtui.
— Setä Valtari voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva levottomana, — jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan…
— Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina härnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.
— Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.
— As, aina te takerrutte, intti Airi.
— Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut katoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.
Kiihkeitä "murtakaa" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.
Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.
— Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa, muurit vastassaan joka puolella.
— Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen jalallaan pimeässä.
— Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, — onhan aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.
Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän palasi takaisin parvekkeelle.
Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja ärsytteli serkkuaan: — Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan. Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.
— Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.
Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen. Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä pimeässä alas portaita.
— Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.
— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon! huusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.
Airi jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas portaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen haudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea aaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä kouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka yhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja hädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja kirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.
— Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja silmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja laskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa. Neuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.
— Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.
— Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.
— Hän meni alas. — Minne, minne?
— En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.
— Minkä huhun?
— Kasakoita tulee.
— Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan tullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?
— Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.
Pouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua hän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.
— Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin vaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.
— Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön ja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle askeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:
— Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!
Se kuului yli metelin ja Airi ja Pouta sanoivat yhtaikaa: — Virva!
— Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja sen torjumiskeinoista. — Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne. Onko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä näette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan lakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän katosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.
Virvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa aluksi oikeaan suuntaan.
Airi sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä ilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja Poudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.
— Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi tunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään likistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa, luisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella vaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon, ja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden väläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden ulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana surusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen tietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina, tukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä naisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!
Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei tule sotilaita!
Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle. Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.
Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa. Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.
Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja hengenvaarallisesti loukkaantuneet.
He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:
— Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.
Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan huulilta.
Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä auttamaan onnettomia.
Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten yhä pelastajaansa.
— Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.
Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.
Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin lemmen muruista.
Airi oli etsinyt heitä pihasta.
— Luojan kiitos, täälläkö te…? Ja aivan loukkaantumatta!
— Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään hänen kädestään.
— Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?
— Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän tulevan tänne.
— Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.
— Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea saadakseen.
Airi katseli heitä suurin silmin.
— Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.
Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.
Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden ratinaa.
— Se on Aksel, sanoi Airi, — minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.
— Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi, sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. — Herätä meidät tästä pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet heidän kohdalleen.
— Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.
— Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen kätensä Poudalle ja kuiskaten: — näkemiin huomiseksi!
— Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.
— Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.
— Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.
— Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.
— Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään hevosellaan.
— Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi. Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät, että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin mukaan?
— Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen sinut kotiin.
— Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se voisi olla sangen mukavaa — te olette kaikki kuin onnettomasti rakastuneita!
— Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta kätensä Allaalle ja juoksi pois.
— Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei ajuri ymmärtäisi.
— Se on parasta meille molemmille.
— Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?
He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen rauhaisella kadulla.
— Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.
— Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi minulle kipeää.
He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien huulten painuvan sormilleen.
— Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä — niin hyvä!
Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta tukehuttamaan sanat.
— Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.
— Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota — erota!
Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.
Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa, painaen hänen kättään, ja kuiskasi: — Hyvästi, rakas, minä tuotan sinulle liian suurta tuskaa!
Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen, jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja tunteistaan.
— Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko rakastaa kahta miestä?
Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma. Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin vaikeata, raskasta ja tuskallista — eikä sitä voinut uskoakaan, eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!
Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka häntä voi vastustaa? — Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti, oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä uudestaan, uudestaan!
Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään uneen.
XIII
Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä paksujen luomien alta.
Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella, jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen voimalla, tätä mahtia se ei kaada!
Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen oli valmis arkielämään.
Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä myöskin saattoi olla mielenliikutusta.
Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi odottava jännitys.
— No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, — mistä sinä tulet?
Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:
— Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!
Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat huulet kuiskasivat: — Kuka…?
— Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti nostaen päätään.
— Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan kuin Virva oli tottunut näkemään.
— Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?
— En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.
Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan, mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui: — Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.
Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten kun pienenä tyttösenä.
Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat mainingit voineet asettua aivan hetkessä.
— Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä
Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.
— Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies, sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan pois jonnekkin pohjattomuuteen.
Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski tyttäreen terävänä.
Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.
— Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva ennättänyt punnita sanojaan.
— Muutamia päiviä olen — tuntenut hänet. Isän katse oli nyt leppeämpi, mutta sanat jyrkät: — Sinua en olisi otaksunut hupakoksi. Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.
Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.
— Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, — olemme sen lopullisesti päättäneet.
— Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!
— En minä voi!
— Sinun täytyy voida!
— Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.
Isä hymyili katkerasti. — Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.
— Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.
— Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?
Virva ei vastannut.
— Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä parane!
— Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.
— Eikö sinuun mikään — koske?
— Koskee, isä!
— Sinun — se mies — on merkattu — ei voi tulla meidän piiriimme, ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?
— Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?
— Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla — kosketuksissa sinun — teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?
— Olen.
— Sinun omaisuutesi…
— Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.
— Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.
— Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.
Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen. Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi pidätetystä suuttumuksesta.
Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta nähdessään isän horjuvan, hän läheni.
Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.
Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä, joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan tuttavan oikeudella: — Saanko tavata isääsi, tyttöseni?
Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.
Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui edellisen illan meteli.
— Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan, näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot tiesivät jotakin.
— Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.
— En, vähän väsynyt. Istu!
— Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.
— Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.
— Miten niin, minä en ymmärrä?
— Ovat laskeneet maahan koko varaston.
— Kutka?
— Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien olkapäitään. — Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat — hm, ne ketut eivät pistäneet nenäänsä makasiiniin.
— Ketä johtajia sinä tarkotat?
— Maisteri Pouta…
Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.
— Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?
— Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? — "Kansa itse." Ja johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti: "Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain, mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos viedessämme pidätte melua!"
— Miten he pääsivät tehtaaseen?
— Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!
— Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?
— Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.
— Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten
Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.
— Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha Valtari!
— Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?
— Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja sahoja, lienee koskikin käytettävissä.
Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.
— Onko tietosi luotettava?
— On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta. Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.
— Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa…?
— Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu. Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden liikkeeseen.
— Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla — hän osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt — saavat hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.
— Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi — kahdessa kuukaudessa he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman hallinto-oikeutta.
— Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten — ei ole edes poikaa!
— Tyttäresi…
— Annahan olla!
Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli
asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,
Herra nähköön!
Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja eteenpäin.
— Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.
— Tarvitsetko luottoa?
— Luonnollisesti, eikö ole jatkettava — vai uhraatteko osuutenne?
— Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?
— Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.
— Pidetään sitten neuvottelu — kunhan nyt selvitään — suo anteeksi, minä olen väsynyt tänään.
— Yksityisasiat…
Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi ulos ovesta.
Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin, mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.
— Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.
Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.
— Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä — tahdon puhua hänelle — nyt kohta.
Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet tasapainossaan järkkymään.
— Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.
— Voinee keskeyttää…
— Minä menen…
— Ei, lähetä — vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja ojensi Virvalle viisi markkaa.
— Kyllä, kirjotan aivan heti.
Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä sittenkin voisi — ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni, jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua. Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!
Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen lautakoju.
Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen. Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa. Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio — ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes räyhäävää lausepartta.
Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla tunnustamatta pelkäävänsä tuota — tuota…
— Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, — enhän minä ukkoa nai! Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!
Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään. — Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet unohtaa, jos…
Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava — lyötynä, murtuneena miehenä.
Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä, vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.
Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä hänen olemuksestaan.
Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa eteen.
— Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja sydämessä.
— Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti perin jäykille kasvoille.
— Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.
— Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?