VI
Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä. Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja torvien äänet vuorotellen.
Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä kysymyksiä.
— Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko
Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.
— Niinhän ne hokee, naurahti Karri.
— Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon seuralainen.
— Älä sie nyt sekota?
— Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.
— Joko on selvinnyt? kysyi Karri.
— Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton sie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.
Odotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli kirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi siihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.
— Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us; vel-je-ys, tasaa… kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit tasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?
Maija tavaili yhä edelleen. — Tasaa… minnekäs se sitte vielä menee? Ärrä — voisuus!
— Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, — tasa-arvoisuus.
— Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. — Tasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja kaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin yhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis — samanlaisia!
— Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?
— Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.
— Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on tasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä, onko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.
— Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri nauraen.
— Niin justiisa, intoili Maija.
— Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko sytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.
— Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa ihmiin, niin saat nährä!
— Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo sillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko oikein esimerkin kautta.
Maijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein punaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:
— Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne sanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että "oikeutes ota!"
— Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko levollisena vilkaisten Karriin.
— Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, — tasaamist se on!
Maijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän huomasi joutuvansa tappiolle. — Enkä mie enää viitti! huusi hän, — eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja yötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se näitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! — Hän heilutti nyyttiä uhkaavasti.
— Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.
— Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti sen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan pudonnut.
— Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin viereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. — Mänköön nyt, kylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut hyvä sill on syrän.
Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen seurata saliin takaisin.
Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti
Poudalle: — Nytkös se on oikein tasajako?
— Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. — Porvarit ovat sen jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.
— Kutka porvarit?
— Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.
— Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako? huomautti Maija.
— Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.
Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen rohkeasti: — Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?
— No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia lasiin. — Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!
— Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja joi.
Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma
Roima sisään touhuisena ja punaisissaan.
— Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että hänellä oli paljon sydämellään.
— Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!
— Kyllä tässä nyt näytetään "hörreille" kurssia! huudahti eräs punakaartilainen.
— Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu ja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä hengenvedolla.
— Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella rehellisesti, sanoi Pouta.
Salin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas, alas! kuului yhä voimakkaampana.
— Ei, ei! vastattiin heikommin.
— Suomettarelaiset! kuului huuto.
Pieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat nousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä lujemmin:
— Ei, ei!
Melu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia saliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.
Mikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja torkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta painopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän päivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen. Hän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi lusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin ja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin, mutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi luopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi myhäillen kylkeen:
— Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.
— Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii juora, sanoi Maija ja hörppäsi.
Se sai jo eloa Mikkoon.
— No, kun toit, niin anna!
— Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, — saan kai mie toista. — Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:
— Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.
— Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui kurkkuun.
— Häi meinaan, että ostan tiketin!
— Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl kotonakii olemist!
— Lährettäis — kukas muu sinne sitte lähtis?
— Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella äänellä.
— Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka ei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.
— No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?
Mikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta. Melussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri kättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi. Kyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa ja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja ihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa taitavat tehdä.
— Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, — minuahaa ne pauhaa! ja sitä seurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli lopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari Taavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo rupesi helpottamaan.
— Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan tiketillää vierä… puhukoos viel! äkäili Maija.
— No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita, joka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.
— Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. — Ja mikäs täss' muu eteen tulee ku piikuus.
Nuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan. Iitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista harmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja Auerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut tyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan mielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle kävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja juuri oli.
— Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, — ei se ole neljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.
— Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli jo kolmatta päivää kulussa.
— Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, — jos tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.
Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta, mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.
Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi, jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.
VII
Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin, ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu, kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta. Isänmaan puolesta! — tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain, hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan! Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi, rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin? Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.
Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta, ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi Allaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta, tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä, todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. — Niin, olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, — minäpä tiedän, tunnen voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa? Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi? Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet, mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.
Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita, irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa, jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella, siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.
Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta laajalla Suomen niemellä.
Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen ajatuksesta kuulua siihen.
Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen täytyi olla sattuman varassa.
Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.
— Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen leveän selkänsä väkijoukkoon.
— Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. — Onpas tämä oikeata lihamuuria.
— Tukehuttaako teitä?
— Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.
— Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti väljemmälle katukäytävälle.
— Minne menemme? kysyi Virva.
— Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.
— Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.
— Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja luonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla. Pankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka tahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.
— Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös kahvilan portaita.
— Te ette tullut eilen illalla.
— Minä olin hyvin väsynyt.
Pouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän hiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.
— Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.
Virva heitti veitikkamaisesti päätään: — Näytänkö huonolta?
— Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa katsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.
— Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset hermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?
Poudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi todistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä tuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona nuoren miehen.
— Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä sopimustamme?
— Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.
— Suvaitsetteko kahvia, kaakaota…?
— Kiitos, kahvia, se virkistää.
— Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.
— Teoissannekin eikä vain sanoissa?
— Niin, puuhaan osuuskuntia.
— Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi minun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin teidän voittavan.
— Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen matkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa ja käyttämätön koski — niin, onhan siinä pieni myllypahanen — ja koko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin kaipaavat.
— He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä aatetta.
— Eihän vesi yksinänsä, mutta aate…
Kahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden kodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.
— Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että pian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.
— Saanko minä, toden totta, tahdotteko?
— Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan katsoen viehkeästi Poutaan.
Nuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se vaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti raukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä Poudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.
He olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous, tositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen sanomattoman kalliiksi.
— Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki hänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa hän veti kätensä pois ja jatkoi: — Olemmehan oikeastaan niin hyviä ystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.
— Ellemme loruelisi…
— Puheenne ei saa olla totta.
— Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.
Virva hymyili jo rohkeammin. — Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte ensin niellä kultakalan ja sitten…
— Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.
— Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.
— Entä jos niin olisi — kaikki keinot luvallisia!
— Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.
— Minulla on tavallisesti onnea!
— Teidän rohkeutenne… hän keskeytti sanansa punastuen, sillä Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti anastamasta ja taivutti jumaloimaan.
— Ihailen — jumaloin — rakastan — ei, ei, älkää kieltäkö — ehkä katuisitte — rukoilen — sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee minut hulluksi — ettehän henno — katsokaa minuun, Virva, kallis…!
Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.
Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä, mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti hermostuneesti:
— Ei, ei älkää luulko — tämähän on leikkiä — kujeilua — lakkoa!
— Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä, huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.
— Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne…?
— Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä myönnän…!
— Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä vaadin.
— Sanokaa, mitä te vaaditte?
— Voisitteko taipua meikäläiseksi — porvariksi?
— Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!
— En suinkaan, olen ihan tosissani.
— Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja tointuen huumauksestaan.
— On!
— Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on mennyt veriini.
— Otaksutaan, että te rakastatte minua.
— Minä rakastan teitä!
— Minä vain otaksun ja — otaksutaan, että minä rakastan teitä, sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.
— Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.
— Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.
— Niin, otaksutaan…! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä ja nojasi pöytään.
— Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.
— Mihin, oi mihin?
— Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.
Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.
— Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin, sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan. Olen vallassanne, humaltunut lemmestä — ja teidän on syy — hyvä Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla? Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!
Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen uhman ja terävän älyn.
— En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen, jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden tulevaisuuteen.
— Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?
— Minä en sitä kiellä — rakastan teitä!
Pouta oli sanaton ja nöyrä.
— Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan rakkaus yksin riittäisi — niin, ei ainakaan miehen ja naisen rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.
— Puhuessanne noin olette kuin toveri — kuin mies, ja se viehättää, kaikki teissä viehättää…
— Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto. Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina, mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.
— Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!
— Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.
— Ne ovat kaksi eri asiaa.
Virva nauroi: — Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani saakka kiitollinen.
— Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä — antakaa minulle tilaisuus voittaa teidät!
— Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta — tahdon vain sanoa — rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä en myöskään luule — en vielä usko teidän olevan oikeassa.
— Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?
— On, olemme nyt tasaväkisiä.
— Kiitos! huudahti Pouta.
Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:
— Siis rehellinen taistelu.
Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana. Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.
— He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!
— Kutka menevät? kysyi Virva.
— Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.
— Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.
— Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi
Virva.
— Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.
Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.
— Minun isäni, ymmärrättehän.
Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.
— Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!
— Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois akkunasta.
He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin kaikkein pyhimmässä.
VIII
Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.
— Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.
— Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.
— Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.
— Onko teillä pääkonttorin määräys?
— Meillä on kansan määräys.
— Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis teitä poistumaan.
— Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.
— Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.
— Mutta nyt on kaikkialla lakko.
— On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat kaikki olla työssä.
Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun, joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan. Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.
— Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty väkivaltaa.
Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi heihin tuimasti ja astui ovelle:
— Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun ja palasi pankkiin.
Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.
Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.
Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.
— Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.
— Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että sietäisi kerran omatkin…!
Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle, mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui valittajien puolelle.
Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.
— Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten — meneekö se kuitenkin protestiin?
Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:
— Ei mene, nyt on kaikki lakossa — kyllä vekselinne pysyy koreasti täällä.
— Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer ivallisesti.
— Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt tullut loppu!
Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa lainlaatimisintoa.
Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan, astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:
— Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!
Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.
Mies kiivastui ja huusi:
— Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!
— Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. — Herra pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on ainoa oikea keino ratkaista asia!
— Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.
Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen, mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:
— Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä lakosta?
— Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.
— Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.
Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.
Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.
Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.
— Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.
— Herra pankinjohtaja.
Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan poistunut pihan kautta.
Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta katseli heitä hetkisen.
Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja elinvoimia murtavaa vihaa.
Pouta poistui nyökäten Virvalle.
Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.
Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.
Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana, ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.
Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa hermostuneisuuttaan.
Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi, selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen, jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja irrottanut…?
Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta, kunnia, rakkaus…!
Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä, katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos — oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin, luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti vapautti hänet raskaista mietteistä. — He leikkivät kuin suuret lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi? Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!
IX
Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.
He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain käytävään estäen pääsyn.
— Mitä tämä tietää? kysyi Allas.
— Pääsy kielletty!
— Onko herra pankinjohtaja siellä?
— Se on hänen asiansa!
— Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!
— Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi mies.
— Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?
— Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.
— Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
Virva.
— Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. —
Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.
— Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva läheten vahtia ovella. — Oletteko mennyt kansalliskaartiin?
Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.
Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan liikepaikkaan.
— Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi alakuloisena.
— Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. — Tulkaa, nyt emme nähtävästi voi täällä mitään.
Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.
— Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen käsissä pelosta tutisivat.
Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?
— Minne sinä menet? kysyi Airi.
— Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.
— Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.
— Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.
He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.
— Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää…
— Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi, sanoi Virva.
— Aseita on heilläkin.
— He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.
— He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, — ja me olemme aasia, ellemme tee samoin.
— Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen — lapsellista, hymähti Allas.
Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei kuitenkaan kahvia väkevämpää.
Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.
Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa, jota kuitenkin vastustettiin.
Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin: — etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä pakko…
— Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. — Tällaisena aikana on kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se sovi, että hän kenties koko yön on…! Me emme voi sitä sietää!
— Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla…
Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.
Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.
Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne voisi muuttua…
Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa kasvoilla ja huudahti:
— Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?
— Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.
Virva nauroi.
— Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin olisit…
Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:
— Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä vaikka — sinua, kun en edemmäksi ulotu.
— Iske, anna sähkövirran vieriä.
— Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.
Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.
Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat puristaessaan niitä.
Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden sanattomaksi.
— Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.
— En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. — Olen kuin tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen niin neuvoton.
Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.
Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.
Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.
Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä ja vihasta vapisevana.
— Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!
Eräs punanauhainen vastasi: — Volverit esiin, herrat porvarit, katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun hyödyksemme saisimme!
— Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.
— Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.
— Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi joku.
Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.
— Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku tuli ja kertoi:
— He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.
Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan loitommaksi.
— Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.
— Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. — Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Eläköön kansa!
Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.
Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä — niin hän oli kaikkein silmissä muuttunut.
— Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.
— Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.
— Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!
— Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.
— Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se on lippuun painettuna.
— Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.
— Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?
— Naa, huusivat miehet, — ase kädessä uhmaa vaikka pirua!
— Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.
— Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. — Vapaus ja riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.
— Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?
— Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan voittaneensa aikaa. — Vapaus on järjestystä, yhteiselämän viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä suinkaan villi kasvi.
— Jaaritusta.
— Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.
— Ja tapella, keskeytti taas joku.
— Hiljaa! kuului vastaväite.
— Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen — loukkaamatta muiden etuja!
— Sepä monimutkaista.
— Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.
— Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.
— Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa, poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.
— Tuo on niin oppinutta!
— Hiljaa, huudettiin taas.
— Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää. Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!
Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen. Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta tungoksesta.
— Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla! lausui joku hiljaisuuden syntyessä.
— Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, — vapaus käsittää myöskin veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta, selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa ääriviivoja.
— Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä ja kaikki aseenkantaminen — yksityisen tai valtioiden — on yhteiskunnallinen rikos.
Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen kauneuden?
Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä. Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.
Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!
Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa. Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien suojassa.
Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.
— Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan odottaa niin kauan, sanoi Pouta.
Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
Poudalle.
— Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.
Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.
— Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän madaltaen äänensä.
— Luonnollisesti, näkemiin!
— Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.
Poudan muoto synkkeni uudestaan.