X
Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista syntyi miesten kesken.
— Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.
— Niin, mutta mikä? huudahti Airi. — Suutari Taavetti on tosiaan niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen, jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.
— Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen kai poliisilta.
Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.
— Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?
— En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.
— Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, — kun ne puhuu, että sielt' pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.
— No, sun vai, väkisinkö?
— Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia…
— Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
Maijan sanatulvan.
— Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.
— Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on — no, kuinka sen nyt selittäisin — Taavetti on sairas — tullut noin — hiukan sekapääksi — ehkei nyt sentään hulluksi…!
— Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?
— Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.
— Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. — Maija kiirehti Iitaa hakemaan.
— Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. — Luuletko, sinä veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.
— Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä lähellä.
— Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?
— Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.
He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään. Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan portaita ylös.
— Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.
He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen, mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.
— Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi hänelle päästyään lähelle.
— Ei, en mie uskalla — hullut on — hulluja! Iitan kimakka ääni kuului kauas.
— Vai siekös peuhaat?
— Seis! huusi Taavetti, — minulla on ase!
— Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?
— Kansalliskaartilainen.
— Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun…!
— Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.
— Kyl mie sin vahrin!
— Ole, ole, minulla on ase!
Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
— Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! — Iita läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. — Parantaisit ensin oman kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
— Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä sysien.
Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: — Toss' on, vahri sitte noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
— Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. — Vai jo vai sie rukoilet. Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!
Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se, joka on saanut pääkomennon sodassa: — Ota lapset syliisi!
Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden kummallekin käsivarrelleen.
— Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No, aletaan mennä jo!
Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista hävinnyt.
Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle huutaen isäänsä avaamaan.
Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: — No, veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset keksivät taaskin ruveta meluamaan.
Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.
— Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä, kohta päivällisaika, lähdetään vain.
— Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.
— Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa salkussa, loput kassaholvissa.
He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.
Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.
— Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?
— En ole sattunut…
— Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.
— Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.
— Vai jo, vai, häi tiketillä…
— Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan…?
— No, minnekkäs sitte…!
— Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?
— Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä oikein voinut pidättää itkuaan.
— Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.
— No, sit niin tasajaon limonaatia.
Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti: — Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se kuitenkin omalla tavallaan.
— Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.
— Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli — että pysy tuossa!
— Vai loruja, yritti Taavetti.
— Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.
— Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.
— Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.
— Mitäs — eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. — Saiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.
— Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen pimittää, varotti Iita.
— Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija itkemään. — Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie olen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!
Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:
— Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!
— No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. — Mökkirähjä ja suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja voissa sen piankin hitkaisisin!
Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.
— Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.
Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja sylkäisi.
— Älä tuossa roiski! huusi Iita, — juo kahvia ja syö rievää, niin tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.
Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata, maidonsekaista lientä:
— Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.
— Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö lutoontuu, pisteli Iita.
— Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa ryypätessään.
Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput liehumassa.
Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan. Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.
XI
Kotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä tuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä mielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista hekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään kuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.
— Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän torin sivulla astuttaessa. — Ja muutenkin, eihän tämä taida niin erittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun sitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, — mutta ei se pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki sammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?
— Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai kuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja haudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää elää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.
He olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin kauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä, jonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin rakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta. Kaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin luomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu taiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen värien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.
— Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.
— Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon astuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet eivät ole pääasiana.
— Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta päästyään.
Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.
— Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.
— Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää hämmästystään.
— Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka kuinka kauan, sanoi Airi. — Setä Valtari ja minä…
— Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. — Se on valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?
Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.
— Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla juhlallisesti: — Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!
Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.
— Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.
— Minusta tuntuu, sanoi Virva — että nyt on oltu suoria ja rehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän se ilveilyltä taitaa tuntuakin.
— Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta vaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.
— Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä, sanoi Auer ivallisesti hymyillen.
— Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.
— Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen kääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.
— Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi huviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen, nielaistessaan ruokaryypyn. — Saamme olla kiitollisia, että meille on suotu keskisäädyn siedettävät osat.
— Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään mielenkiintoisia, sanoi Virva.
Valtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: — Onhan niitä kylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja rikollisuutta, jos se on intressanttia.
— Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. — Eikä mikään estä meitä taputtamasta heille käsiämme.
— Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.
— Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti Allas tasottaa. — Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa pelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan vieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja tulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa yläpuolella pilviä.
— Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. — Pelko on hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.
— Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää katsetta. — Taikka oikeastaan hävittämishalu — nykyinen sotalaitos.
— Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin ajatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin tehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta kuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin luomaan kykenee, sanoi Allas.
— Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.
— Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun heidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti Valtari leikiksi.
— Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa ylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi — tuskin, sanoi Auer.
— Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi pikkuvanhasti.
— Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.
— Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan, huomautti Virva, — miten silloin on tehtävä?
— Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. — Kirjotetaan vekseleitä, luvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit vääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla ijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää —
— Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on tehtävä? kysyi Valtari.
— Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, — kansa kirjottaa itse vekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain raaimmaksi.
Hänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen halveksuminen kidutti häntä.
— Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa vekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin huomattavalla uhalla.
— Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden ihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.
— Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään ruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?
— Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.
— Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis vain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä sanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen vastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat vekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki, sillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa fantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina päivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin luotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja — tyrmä.
Pankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta eikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä tämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää mieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin silmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua levittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi pyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.
— Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä eteenpäin kulkua? kysyi Virva.
— Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi, sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.
— Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.
— Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.
— Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.
— Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.
Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.
— Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.
Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana. Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa. Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai jyskytti hillittömästi. — Naisella sanotaan olevan hieno vaisto erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.
Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska? Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa… Hän hymyili omia mietteitään. — Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin — ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen tietään — olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu — en muuta mitään!
Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski äänettömästi tuolin selkään. — Eikö mitään?
Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.
Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot liekit.
— Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. — Anna leimahtaa, muuten palat sisällisesti.
— Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla turvassa.
— Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.
Virva nauroi hermostuneesti.
— Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla vääriä vekseleitä.
— Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa. Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle, vain askel viivan ylitse — et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.
— Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.
— Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.
— Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin — kuin —
Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki
kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?
— Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. — Minä vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta piiristäni poikkeavaa?
— Astuisit yli viivan…! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi hiljaa.
— Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.
— Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin, mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.
— Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle rohkeimmankin. Ehken uskalla — ehkä uskallan. Ritarillisuus ja velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi, Aksel!
— Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät, sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.
— Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä, eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta, olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on — toiveet voivat tehdä ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin — ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä teenkin sen — mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!
— Minä… Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas neuvottomana. — Ehkä olen loukannut sinua — tietämättäni.
— Sinäkö — et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä olet pohjaltasi perin sivistynyt!
— Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.
— En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.
— Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.
— Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi peruukiksi.
— Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja ja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti katsellen Virvaa.
— Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. — Sinulla näyttää olevan erinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta toivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin halukas.
— Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.
— Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!
— Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?
— Minäkö, en, minä en ole mitään.
— Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli
Airi intoillen.
— Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua isketään, sanoi Virva.
— Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.
— Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. — Hänen ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. — En kuitenkaan tiedä, mitä on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.
— Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.
— Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista, sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan marraskuun iltaan läpi akkunan.
Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja alistuva hellyys.
Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla. Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.
— Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.
— Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.
XII
Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.
— Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!
— Anteeksi, taisin viipyä.
— Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään erityisempää kokouksen menossa?
Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka vaiti.
— On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.
— Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren miehen kanssa.
— Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?
— Kansa itse.
— Sekö koko kansa?
— Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä. Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin, lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli taskussa, oma manifesti.
— Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?
— Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä. Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta vetäen taskustaan punaisen paperin. — Emmekö mene tuonne kahvilaan lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.
He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten kansalaiset koolle asioita pohtimaan.
— Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään illalla kotiin. — Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.
Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan tamperelaista julistuskirjaa.
Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. — Tässähän naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin valittaessa! Mitä tämä on? "Koska etuoikeutetut luokat eri tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus". Mitä tämä oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin, ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin etualalle.
— Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.
— Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.
— Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi uudelle.
— Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli. Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa "Suomen kaikilla kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus". Minun päässäni on varmaan kaikki sekaisin — kaikille kansalaisille — naisilleko myös?
— Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja ruhtinaallinen?
— Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?
— Niin, niin, neiti Virva!
— Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja me olemme kuin miehet, niinkö?
— Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?
— En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista — kuin olisin saanut suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.
— Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, — ettekö kuule laulua tuolla torilla?
He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.
Jo notkelmasta nousi merkkisauhu, se syömet sytti, puhkes innon pauhu. Kapula kiersi, vannoi valan kansa, se kauemmin ei kanna kahleitansa, ei saa se väistää vainon verisutta, siis rohkein rinnoin kohti vapautta! Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä ja liiton suuren pettää pelkomiellä, kun vaarassa on isänmaa ja kansa, häpeä ja herja olkoon palkkanansa! Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski: Nyt taistellaan, jo täytyy nousta päivä uus, vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!
[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä tuntematon.]
Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.
— Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan aseilla.
Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:
— Täällä on lähetti Tampereelta.
Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin, joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.
— Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.
— Terve tuloa, tuotteko julistuksen?
— Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan, kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!
— Kuinka tuota — kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa miehen tapaan.
— Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja juhlissa.
— Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa aivan pian, sanoi Pouta.
— Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri sellaisena kuin se on.
— Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa lähettiä. — Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka istui vasemmalla pöydän ääressä.
— En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä, siitä olen melkein varmakin.
— Entä te itse, hyväksyttekö?
— Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.
— Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi, ettekö sittenkään…?
— Eihän se riitä riipu.
— Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.
— Minä en sitä usko.
Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.
— Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme, sanoi hän hiljaa.
— Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva vakavana.
— Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?
— Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.
Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.
— Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja vakaumusta.
Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului hänelle — eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes alettaisiin, seurasi Pouta häntä.
He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi hän kaatunut.
Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen lempeästi nuoren miehen luotaan: — Ei, ei, rakas, ei!
Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois taakseen katsomatta.
Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?
Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä, astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta, ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia kohtalojaan — hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.
Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet, toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi? Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen oikeutta?
Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä — ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin vastuunalainen hänestä kaikessa — niin, ihan kaikessa. Hänellä ei ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.
Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.
Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä, välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden, joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan vastakkaista tietä.
Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto — ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan — mutta siellä oli vaikeudet, työ ja vastuu…
Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin, outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei. Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus — niin, ansaita se!
Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.
— Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.
— Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. — Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa majataloon.
— Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut ottanut…! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan voimassa. Hän rakastaa minua — Jumalani, minua itseäni. Ja se on niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!
Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa ihastustaan.
— Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?
Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen vasemmalle omien lippujensa suojaan.
— Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä vetäännyttiin porvarien puolella.
Hilma Roima luki: — Kuulkaa, esimerkiksi tämä: — käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme…
— Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti, ja luki itse toisesta kohdasta: — uusi väliaikainen — ei, tässähän se on — koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan — kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.
— Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle, silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!
Syntyi aika meteli ja huuto.
— Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.
Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi kimakalla äänellään: — Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille — kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin, kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui itkuun.
— Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.
— Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, — äänioikeus ja vielä vaalioikeuskin — että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville, juuri minä!
Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.
— Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa hämmästystään. — Siitä taitaa syntyä uusi tahti!
— Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa ja niin tuppaa itkettämään.
— Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi painavasti.
— Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle, puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.
— Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.
— Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras ja iski taas kämmenensä pöytään.
— Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin pahalla! huusi joku.
— Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti Hilma Roima.
— Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus, selitti Pouta.
— Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian. Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme viimeiseen hengenvetoon!
— Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.
— Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti Virvaa.
— Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi Virva.
— Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. — Tunnetteko julistuskirjan?
— Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan
Poutaa puuttumasta puheeseen.
— Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin, juuri, halveksuvana!
— Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva hymyillen.
Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti äänensä: — Teillä on tosiaan oma tapanne — jarrujen tapa se on! Ja jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!
— Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.
Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.
— Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.
— Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. — Hän on jotakin puolueensa yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan edemmäksi kuin sitä tavotamme.
— Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.
— Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi Virvaa. — Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa, käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja suurta asiaa.
— Minä en sitä vielä oikein usko.
— Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän tasollanne, käytämme toisia keinoja.
— Olette ehkä oikeassa.
Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja vakaumuksena.
— Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa, kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin — on minulle sanomattoman kallis todistus meidän…
— Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää tunnettaan. — Minun pitää kai nyt lähteä… ehkä se onkin parasta.
Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä kuitenkaan olleet kahden.
— Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.
Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän ääreen.
— Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan. Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren kauniilla kasvoilla.
— Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.
— Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.
— Minkä verran ne lupaavat?
— Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.
— Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu minun käskettäviini.
— Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.
— Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.
— Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva heilutti sormessaan. — Te ette pitänyt sanaanne.
Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.
Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla kuvastui.
Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.
Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi. Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin… hän oli sokea ja herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei…!
Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon häntä odotettiin.
* * * * *
Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.
— Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta, niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon — povitaskuissa. Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.
— Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla, naurahti Hirvi.
— On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.
— No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.
— Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä torilla.
— Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin sakea, että se sekottaa pään!
— Oikein, oikein! huudettiin salissa.
— Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria oikein soihtukulkuein ja sakissa!
Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada huimaavan vauhdin.
— Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!
Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän sekaantui puheeseen.
— Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.
— Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.
— Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni asiallisuuden päästä.
— Ellei hän suostuisikaan…!
— Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi
Pouta.
— Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.
— Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.
— Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.
— Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.
— No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.
Miehet nauroivat.
— Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen saliin sivuhuoneesta.
— Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.
— No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin olisi vainunnut jotakin käryä.
— Siitä ei taru kerro.
— Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä alta kulmain.
— Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.
— Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.
Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla muuallakin tehtiin — oltaisiin lain ja järjen kannalla.
— Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. — Se kuuluu olevan heille hyvin tärkeä seikka tällä hetkellä.
Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.
Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä, mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi, tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin hipaisten häntä.
Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin elävänä ja todellisena.
Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka, leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä nauranut unikuvaa.
Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.
Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.
Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.
Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä puolittain kuiskaten:
— Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.
— Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen samalla silmäyksen Allaan puolelle. — Asia olisi kuitenkin saatava läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.
— Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.
— Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. — Huimia miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. — Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!
— On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.
— Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta Karrille ja miehet nauroivat piirissä.
— Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.
— Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:
— Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.
Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa
— Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.
— Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle. — Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!
— Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva
Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.
Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella kiihkolla: — Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se, mikä — joko tajullisesti tai tajuttomasti — on ollut jokaisen todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.
Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:
— Ei, ei!
Pouta jatkoi: — Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä marraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.
— Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita, sanoi Allas. — Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.
— Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle porvarillisten puolelle seisomaan.
— Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti mieheen.
— Me kansan edustajat!
— Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!
— Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa, puuttui Pouta puheeseen, — ja sen käskyt voivat koska tahansa saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!
— Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on laadittu, sanoi Allas.