KAUPPANEUVOS. Vaan—entä serkkusi, Valter?

KERTTU. Niin—hän? (katselee häntä tarkkaavasti). Kertun sulhanen? (Nauraen.) Kuinka arasti te minua katselette! Ettehän toki pelkää minua?

VALTER. En—en suinkaan—

KERTTU. Saanko puhua suoraa kieltä, koska olemme sukulaisia?

VALTER. Pyydän—tehkää se!

KERTTU. Te ette loukkaannu?

VALTER. En, totisesti!

KERTTU. No niin, sitten sanon ensiksikin parempi ryhti! (Valter ojentaa itseään.)

KERTTU. Sulavammat liikkeet, vilkkaampi havainto, notkeampi käytös ja kuulkaa te tietysti osaatte ranskaa?

VALTER (hämillään). Valitettavasti—en oikein.

KERTTU (uhkaa leikillisesti sormellaan). Ai, ai, hyvä serkku, teillä on vielä paljon oppimista. Kun tulette Stockholmiin minua tervehtimään, täytyy teidän olla kaikin puolin korrekt.—muuten en tunnusta teitä langokseni.—No, ei vaaraa, meistä kyllä tulee hyvät ystävät.

VALTER. Se olisi hartain toivoni!

KAUPPANEUVOS. Ehkäpä sinä, Berthaseni, otat ohjataksesi Valteria,—hän kun ei tunne suuren maailman tapoja.

KERTTU. Te haluatte sitä, serkku?

VALTER. Olisin erinomaisen kiitollinen.

KERTTU. Ooh, sitten laitan minä teistä oikean salonkiherran, ritarillisen ja huomaavaiseri erinomattainkin naisia kohtaan, niin, semmoisen gentlemanin, joka ennemmin menisi surman suuhun, ennenkuin sanoisi naiselle epäkohteliaan sanan.

VALTER. Teidän edestänne, armas serkku, olisin valmis heti kohta menemään surman suuhun.

KAUPPANEUVOS. Kas, kas, hyvä alku!

VALTER. Anteeksi—serkku—teidän kenkänne nappi on auennut, sallikaa minun panna se kiinni.

KERTTU. Olkaa niin hyvä. (Valter koettaa panna sitä kiinni, vaan ei onnistu.)

KERTTU. Ettehän te saa sitä kiinni? Teidän kätenne vapisevat.

VALTER. Niin, ne—vapisevat.

KERTTU (nauraen). Antakaa olla, ei se nyt onnistu teille.

VALTER. Kumma paikka—

KERTTU. Jättäkää—jättäkää—

VALTER (nousee nolona ja harmissaan). Pelkään, että pidätte minua kömpelönä.—Ja teillä on syytä, en ymmärrä mikä minuun on tullut tällä hetkellä—en koskaan ole tuntenut itseäni niin typeräksi,—minä tosiaankin häpeän itseäni.

KERTTU. Ooh, elkää siitä niin kovin tuskitelko. Teiltä puuttuu vähän tottumusta, siinä kaikki.

VALTER. Tahtoisin esiintyä teille edullisessa valossa, ja nyt kuitenkin käyttäännyn kuin—maanmoukka.

KERTTU. Olkaa huoletta, minä otan teidät mielelläni langoksi yhtä kaikki. Sillä minä arvaan, ettei Kerttu sisareni ole enemmän suuren maailmaa ihminen kuin tekään, serkku hyvä.—Missä hän muuten on, eno? Enhän ole vielä nähnytkään pientä sisartani.

KAUPPANEUVOS. Hän on täällä paviljongissa. Tahdotko mennä sisään? Mitä kummaa? Ovi on lukossa. (Kolkuttaa.) Kerttu, Kerttu!

TOINI (pistää päänsä ikkunasta ulos). Hss—hss. Kerttu nukkuu—elkää herättäkö lapsi raukkaa.

KERTTU. Mitä näen? Eikö se ole neiti Sidensnöre? Bon jour, mademoiselle!

TOINI. Neiti Bertha—johan te olette saapunut. Tervetuloa, tervetuloa! Odottakaa—minä heti aukaisen oven. (Ilmestyy ovelle.)—Ei—herrat eivät saa tulla sisään, kun Kerttu nukkuu.

KERTTU (nyökäyttää päätään herroille). Au revoir!

(Toini ja Kerttu poistuvat paviljonkiin.)

VALTER (innostuneena). Setä, setä, kuulkaa, mitä sanon—!

KAUPPANEUVOS. No, no, elähän nyt—kuulenhan minä vähemmälläkin.

VALTER. Hän on hurmaava! Olen aivan pyörryksissä.—Mikä ryhti—mikä käytös! Herra Jumala—en ole ikinä vielä nähnyt semmoista. Setä, setä— häntä minä kosin!

KAUPPANEUVOS. Ooho! Vai häntä sinä kosit? Sinä—joka olet kihloissa sisaren kanssa? Mene suolle—en mä paremmin sano—

VALTER. Hyvä setä—elkää tehkö minua onnettomaksi. Minä en voi sille mitään. Minun täytyy saada Bertha. Ooh, kuinka hän on viehättävä. Näittekö, kuinka sulavasti ja pehmeästi hän liikkui, kuinka hänen käytöksensä oli varmaa ja tottunutta—

KAUPPANEUVOS. Näinhän minä, näin, näin! Ja kuulin myöskin, mitä hän sanoi Suomen herroista.

VALTER. Joka oli aivan oikeutettua.

KAUPPANEUVOS. Saattaapa olla. Mutta luuletkos että Bertha semmoisilla vaatimuksilia koskaan voisi tyytyä sinuun, poika parka?

VALTER. Bertha ei ole niin pintapuolinen että hän minut hylkää kömpelyyteni tähden. Hän ottaa ensin selkoa karaktääristäni ja muista sisällisistä ominaisuuksistani.

KAUPPANEUVOS (painolla). Teitkö sinäkin niin Kertun suhteen?

VALTER. Elkää puhuko minulle enää Kertusta, setä, ellette tahdo kiusata minua kuoliaaksi.

KAUPPANEUVOS. No, olkoon! Puhutaan sitten Berthasta. Mitä sinä tiedät hänen karaktääristään taikka hänen sisällisistä ominaisuuksistaan? Tällä lyhyellä ajalla et ole niistä ehtinyt selkoa saada.

VALTER. Vähät siitä! Hän on suloinen, viehättävä, kaunis kuin taivaan enkeli, siinä kylläksi. Kuka kysyy naisen karaktääriä? Hänen tenhovoimaansa ainoastaan.

KAUPPANEUVOS. Pian sinä rauhoitut—tuommoinen ihastus ei tavallisesti kauvan kestä.

VALTER. Sieluni kautta, setä, tämä kestää elämänikäni! Antakaa myöten, setä, tämä ainoa kerta. Onhan teille yhdentekevä, kummanko sisaren kanssa minä olen naimisissa, kunhan vaan saatte minusta tasaisen ja vakavan aviomiehen.

KAUPPANEUVOS. No, onhan tuo sitäkin.

VALTER. Suostutte siis, setä, ja autatte minua eikö niin? Hurraa, kaikki käy hyvin! Te olette sentään kunnon ukko, setä kulta.

KAUPPANEUVOS. Hiljaa, hiljaa, poika. Vielä siinä on yksi ehto.

VALTER. No, ja mikä se on? Sanokaa pian.

KAUPPANEUVOS. Sinä saat itse ilmoittaa asiasta Kertulle ja hankkia siihen hänen suostumuksensa.

VALTER. Kiusan kappale! Vieläkö minun täytyy puhella sen pöllön kanssa?

KAUPPANEUVOS. So, so, hän on Berthan sisar, muista se.

VALTER. No, olkoon menneeksi! Kärsin vaikka mitä, jos vaan Berthan omakseni saan.

KAUPPANEUVOS. Hyvä on! Suostuttu siis. Minä sillä välin puhuttelen
Berthaa puolestasi.

VALTER. Kiitoksia, setä! Tuhannen tuhatta kiitosta.

KAUPPANEUVOS. Säästä kiitokset siksi kuin kuulet, minkä vastauksen tuon.—Koeta sinä nyt saada Kerttua tänne puheillesi, minä kierrän sillä välin toista tietä Berthan luokse. (Menee.)

VALTER. Nouse nyt luontoni lovesta, haon alta haltijan. (Koputtaa paviljongin ovea.) Neiti Kerttu joko olette valveilla?

TOINI (tulee paviljongista). Ah, tekö täällä koputitte, herra herassööding?

VALTER. Tahtoisin tavata Kerttu neitiä.

TOINI. Anteeksi, hän pukeutuu.

VALTER. Pukeutuu?

TOINI. Niin, Bertha neiti ei salli hänen esiintyä äskeisessä kostyymissään.

VALTER. Harmi! Kestääkö tuo pukeutuminen kauvankin?

TOINI. Rakastuneelle odotuksen aika on pitkä. Mutta saanko luvan kysyä, missä on teidän ystävänne?

VALTER. Herra Hellstén? Hän ikään läksi täältä. Luultavasti hän on jossain likitienoilla. Jos tahdotte, niin kutsun häntä.

TOINI. Pyydän—tehkää niin hyvin.

VALTER. Arvaanko oikein—te tahdotte puhua hänen kanssaan kahden kesken?

TOINI (keimailee). Te ette siinä erehdy, herra herassööding.

VALTER. Ymmärrän—! Elkää ujostelko. (Erikseen.) Vanha hupakko! (Menee perälle.) Tuollapa hän onkin. Heikki, tule tänne! Joudu!

HEIKKI (tulee). Mikä on?

VALTER. Neiti Sidensnöre tahtoo sinua puhutella. (Erikseen.) Olkoon onneksi! Minä en sinua kadehdi.

HEIKKI (erikseen Valterille). On hän kumminkin toista kuin sinun tallukkasi. (Valter menee.)

HEIKKI (rientää Toinin luokse ja suutelee häntä kädelle.) Armas!

TOINI. Kaikki on selvillä. Minä olen nyt yhtä köyhä kuin tekin. Ei, köyhempi vielä, sillä minulla ei ole muuta kuin nämä kaksi tyhjää kättä ja lämmin, hehkuva sydämeni. Iloitkaa, herraseni, tuo inhottava kulta ei meitä enää erota.

HEIKKI. Kuinka? Mitä tarkoitatte? Minä en ymmärrä teitä. En tosiaankaan.

TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty. Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään vertaa omaisuutta.

HEIKKI. Mutta—sehän on suoraa hulluutta! Kuinka—ominpäinkö te—?

TOINI. Ei ominpäin,—kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja.

HEIKKI. Vai niin! Peijakas! Lahjoittakoon hän sisarensa tyttärien omaisuuksia, mitä hän muitten asioihin sekoittuu. Minä heti paikalla menen ja otan sen häneltä pois. (Menee kiireesti.) (Toini nauraa.)

KERTTU (tulee paviljongista omassa puvussaan). Mitä naurat, Toini?

TOINI. Kun—kun—oh, kuinka hassua.

KERTTU. Hs—hs—sulhanen tulee! (Toini menee paviljonkiin yhä nauraen.)

VALTER (erikseen). Hän on tuolla!—Nyt auta taivas! (tulee rohkeasti.) Hyvä serkku—suokaa minulle hetkisen—(säpsähtää ja ottaa pari askelta taaksepäin.) Ei—mutta nythän te olette vallan toisen näköinen, Kerttu.

KERTTU (vieno, luonnollinen koko olennossaan). Te halusitte minua puhutella, Valter?

VALTER. Niin, minulla oli—mutta tulkaahan nyt ensin istumaan tänne penkille—. Tässä puvussa, suokaa anteeksi, mutta en voi olla sitä sanomatta,—tässä puvussa olette niin paljon, paljon sievempi, oi, te olette oikein ihmeesti sievä—

KERTTU. Teillä on minulle jotain kiireellistä asiaa, luulemma?

VALTER. Niin—olihan minulla—

KERTTU. Puhukaa sitten, serkku.

VALTER. Oikeastaan—ei sillä nyt niin hengen hätää olekaan. Voimmehan keskustella aluksi jostain muusta. Minua niin kummastuttaa tämä muutos teissä. Että todella puku saattaa vaikuttaa niin paljon. Sitä en olisi uskonut.

KERTTU. Te liioittelette, Valter. Muutos ei mahda olla niin suuri.
Taikka saitte minusta kenties äsken väärän kuvan?

VALTER. Niin—pahus hänet tiesi—suokaa anteeksi. Mutta joko minä olin äsken noiduttu, taikka olen sitä nyt. Sillä en totisesti tahtoisi tuntea teitä samaksi.

KERTTU. Jospa te ette katsellut minua oikein tarkkaan? Ette ottanut selkoa siitä, minkälainen minä oikeastaan olin.

VALTER. Teidän on puheennekin muuttunut. Hetki sitten käytitte tuota kauheata Sysmän murretta.

KERTTU. Anteeksi, Savon murretta se oli. Sysmässä puhutaan jokseenkin puhdasta kirjakieltä.

VALTER. Niinkö? Mutta miksi sitten—?

KERTTU. Käytin Savon murretta? Ilman vaan aikojani. Se tarttui minuun, kun oleskelin Savossa viime kesänä. Taikka oikeammin, minä rupesin harjoittelemaan sitä oppiakseni.—(Leikillisesti.) Tahdotteko, että puhun sitä vielä?

VALTER. Elkää—taivaan tähden! (Ottaa häntä kädestä.) Pysykää nyt tämmöisenä kuin olette, Kerttu!

KERTTU. Mutta sanokaa, mistä aijoitte minulle puhua. Olen niin levoton—

VALTER. Levoton? Miksi olette siitä levoton, Kerttu?

KERTTU. En tiedä itsekään. Minulla vaan on niin pahoja aavistuksia.

VALTER (suutelee häntä kädelle). Kerttu, loukkasinko teitä äsken? Te läksitte itkien luotani.

KERTTU. Elkää välittäkö siitä.

VALTER. Te olette vieläkin pahoillanne—

KERTTU. Eikös mitä—

VALTER. Olettepa, näenhän minä. Oih, mikä pöllö minä olin.—Kerttu— voitteko antaa minulle anteeksi, sanokaa!

KERTTU. Ei minulla ole syytä teitä nuhdella, Valter. Omaa tyhmyyttäni ainoastaan suren.

VALTER. Te ette ole lainkaan tyhmä.

KERTTU. Hyväntahtoisuudesta ette tahdo sitä myöntää. Vähän aikaa sitten olitte toista mieltä.

VALTER. Kun olin—vouhka!

KERTTU. Ei, hyvä Valter, silmäni ovat nyt auenneet.~-Minä näen selvästi kaikki virheeni ja puutteeni. Ja minä ymmärrän teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan vallan luonnolliseksi.

VALTER. Te erehdytte. Te ette ensinkään ole minulle vastenmielinen.

KERTTU. Äsken sen liiankin selvään osoititte. Enkä sitä ihmettele, sillä toisin ei voinut olla. Yksinkertainen, maalla kasvanut tyttö, joka oli seurustellut vaan lehmien ja lampaiden kanssa—

VALTER. Anteeksi, Kerttu, anteeksi—

KERTTU.—jolla ei ollut mitään ulkonaisia etuja—

VALTER. Missä olivat minun silmäni, etten niitä äsken huomannut!

KERTTU.—vaan oli käytöksessään kömpelö—

VALTER. Se oli kaikki puvun syy.

KERTTU.—joka puhui raa'asti—

KERTTU. Savon murre—minä en ollut tottunut siihen.—Ei muistella enää niitä!

KERTTU.—kuinka voisi sellainen tyydyttää nuorta, sivistynyttä herraa, joka on seurustellut hienojen, seuraelämään tottuneiden naisten kanssa!

VALTER. Uskokaa minua, te ette ole semmoinen, joksi nyt itseänne kuvaatte—

KERTTU. Eno teki siinä hyvin väärin, kun hän vastoin tahtoanne koetti pakoittaa teitä naimisiin minun kanssani. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että semmoisissa asioissa, jos missään, täytyy itsekunkin saada vapaasti päättää ja valita.

VALTER. Vaan jospa minä nyt—vapaasta tahdostani—

KERTTU. Antakaa minun puhua loppuun, Valter. Yksin ollessani tuolla ajattelin suhdettamme ja huomasin sen niin peräti vääräksi, että päätin kohta täyttää tahtonne ja purkaa kaikki sopimukset.

VALTER. Mutta minä en siihen suostu, minä pidän niistä kiinni.

KERTTU. Päinvastoin, se on teidän hartain toivonne, Valter. (Nousee.) Te olette minusta vapaa nyt. Tästä lähtein olemme vaan serkkuja ja—jos niin tahdotte—ystäviä. Me eroamme ilman katkeruutta toisistamme, eikö niin? (Ojentaa hänelle kätensä.)

VALTER (tarttuu siihen innokkaasti ja suutelee sitä monet kerrat). Jalomielinen, herttainen tyttö, me emme eroo, minä en päästä sinua vapaaksi. Sinun täytyy tulla omakseni.

KERTTU. Mutta, Valter—malttakaa toki mieltänne, emme ole enää kihloissa. Laskekaa minut irti.

VALTER. Me puhelemme vielä, istu tähän!

KERTTU.. Ei meillä enää ole mitään sanottavaa toisillemme. Onhan kaikki selvillä.—Jääkää hyvästi, Valter! (Tempaisee itsensä vapaaksi ja menee paviljonkiin.)

VALTER. Kerttu, elä mene, kuule, Kerttu, tule takaisin—taikka, sama se, minä tulen sinne. (Koettaa avata paviljongin ovea.) Ooh, hän on lukinnut oven, hän ei tahdo minua enää nähdä!

(Kauppaneuvos ja Heikki tulevat perältä.)

KAUPPANEUVOS. Mikä hiiden lahjakirja? Menkää suolle! Ei minulla mitään lahjakirjaa ole.

HEIKKI. Hän sanoi itse jättäneensä sen teille.

KAUPPANEUVOS. Hän, ja hän, ja hän! Kuka hän?

HEIKKI. Neiti Sidensnöre.

KAUPPANEUVOS. No, ja mitä hiivattia teillä on tekemistä neiti
Sidensnören lahjakirjan kanssa?

HEIKKI. Minä vaadin sen teiltä takaisin ja minulla on siihen oikeus.

KAUPPANEUVOS. En usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltään.—Ja jättäkää minut rauhaan nyt, että saan puhella Valterin kanssa.

HEIKKI (vetäytyy syrjään). Nähdäänpäs, etkö kohta saa vetää sitä esille! Mihinkä se Amelie täältä pujahti?

KAUPPANEUVOS. No, Valter—tulepa nyt tänne! Hyviä uutisia, poikaseni, hyviä uutisia! Sinulla on merkillinen onni naisten suhteen.—Bertha heti suostui tuumiisi. Sinä olit sittenkin miellyttänyt häntä.

VALTER. Bertha? Kuinka? Mitä tarkoitatte, setä?

KAUPPANEUVOS. Minä tein, niinkuin pyysit, ja kosin Berthaa puolestasi.

VALTER. Berthaa!? Herra taivaan, mitä te nyt taas teitte, setä? Olinko minä pyytänyt teitä kosimaan!

KAUPPANEUVOS. Etkö pyytänyt? Sepä kumma, ettet sinä pyytänyt!

VALTER. Enhän minä häntä edes tunnekaan. Tuommoinen suuren maailman nainen—hänestä helposti voi erehtyä—hän tietysti osaa peittää sisällisen luontonsa—voi, kissa vieköön! Tämäpä vasta harmi!

KAUPPANEUVOS. Mutta—olethan sinä rakastunut häneen yli silmien ja korvien?

VALTER. Ei, setä kulta, ei se ollut rakkautta, hetkellistä, ohimenevää hurmausta vaan. Kerttua minä rakastan, en ketään muuta, ja häntä minä nyt pyydän omakseni. Te olette hänen holhoojansa, setä, annattehan te hänet minulle, jos hän nimittäin itse suostuu minulle tulemaan?

KAUPPANEUVOS. Ei—kuule nyt, poika, jommallakummalla meistä mahtaa olla vika tässä päänupussa, muuta en voi ymmärtää. Etkö sinä tuonoin ikään, tässä samassa paikassa minulle selittänyt, ettet millään mahdilla suostuisi menemään naimisiin Kertun kanssa. Hän oli tyhmä, melkein idiootti, hän ei sinua miellyttänyt—

VALTER. En tuntenut silloin hänen lämmintä, puhdasta sydäntään, hänen vienoa, tosinaisellista luonnettaan.

KAUPPANEUVOS. Mutta hän ei ole tottunut seurustelemaan muuta kuin lehmien ja lampaiden kanssa—

VALTER. Niin, pilkatkaa minua vaan, setä, sen olen hyvin ansainnut. Myönnän itse, että olin sokea, hassu, narrimainen. Mutta nyt olen vihdoinkin selvillä itsestäni. Bertha on kyllä kaunis ja hurmaava, mutta Kertun kanssa minä ainoastaan voin tulla onnelliseksi, häntä ellen saa omakseni, en huoli kenestäkään.

KAUPPANEUVOS. Mokomaa huliviliä en ole tässä maailmassa nähnyt. Toinen rakkaus kymmenen minutin sisään.

VALTER. Ensimmäinen, setä, ensimmäinen koko elämässäni. Äskeistä ei oteta lukuun.

KAUPPANEUVOS. Mutta luuletkos, että minä rupean narriksesi! Viiden minutin päästä sinä taas muutat mieltä ja minun pitäisi taas tanssia sinun viulusi mukaan.

VALTER. Elkää suuttuko, setä!

KAUPPANEUVOS. Kuule nyt viimeinen sanani: joko sinä menet naimisiin Berthan kanssa, taikka et saa minulta sinä ilmoisna ikänä et penniäkään.

VALTER. Sama se! En pyydäkään rahojanne. Minä heitän koko virkauran ja muutan Sysmään. Rupean maanviljelijäksi.

HEIKKI. Elä hupsuttele! Helpommin sinä millä muulla keinolla hyvänsä rahaa saat.

VALTER. Ole vait', asia ei kuulu sinuun.

KAUPPANEUVOS. Itsepähän kärsinee seuraukset. Minä pesen käteni.

HEIKKI. Minä myös.

VALTER (koputtaa paviljongin ovea). Kerttu, Kerttu! Armas Kerttu, tule, että polvillani saan rukoilla sinulta anteeksi tyhmyyttäni.

KERTTU (tulee entisessä puvussa muuten paitsi että hänellä on Berthan hattu ja huntu). Tässä olen!

VALTER. Bertha!?

KERTTU (nostaa huntua). Katso tarkempaan!

VALTER. Ei—Kerttu!

KAUPPANEUVOS. Bertha ja Kerttu samassa persoonassa!

VALTER. Kuinka? Te olette siis—

KERTTU. Hiukan ilveillyt kanssanne. Niin, hyvä serkku, teille annettiin pieni läksy ennakkoluuloistanne maalaistyttöjen suhteen.

VALTER. Ahaa—nyt minulle selviää. Te olette rangaissut minua, serkku, mutta nyt seuraa armo ja rakkaus—eikö niin?

KAUPPANEUVOS. No, vaan kumpaako sinä nyt pyydät minulta, Berthaa vai
Kerttua?

VALTER. Kerttua, Kerttua, johan sen sanoin. Armahin, suloisin Kerttu—

KERTTU.—joka olet Sysmästä kotoisin—

VALTER.—joka olet Sysmästä kotoisin, suostutko tulemaan omakseni?

KERTTU. Kysytkö sitä nyt oikein vakavalla mielellä?

VALTER. Aivan vakavalla mielellä?

KERTTU (veitikkamaisesti). Entäpä jos ruppeen toas hoastamaan Savon murretta? Mittee sinä siittä sanot?

VALTER (vetää hänet luokseen). Hoastatpa mittee tahhaan, kunhan voan oot minun!

KAUPPANEUVOS. Kas niin! Sanoinhan sen, Kerttu, että sinä kyllä hänet valloitat. Onnea, teille, lapset!

HEIKKI. Niin, onnea! Mutta, voi taivaan tapernaakkeli! Aika lailla sinä annoit vehkeillä kanssasi. Minä sinun sijassasi olisin jo suuttunut.

TOINI (omassa puvussaan paviljongista). Onpa tässä vähän vehkeilty erään toisenkin kanssa. (Niiaa.)

HEIKKI. Anteeksi, neiti, en tunne teitä—

TOINI (niiaa vielä syvempään). Neiti Sidensnöre, luvallanne.

HEIKKI. Mahdotonta! Neiti Sidensnöre, vanha ja ruma, te—

TOINI (niiaa). Nuori ja kaunis!

HEIKKI. Ja oikea nimenne?

TOINI. Toini Manner, Kertun paras ystävä ja kihloissa hänen veljensä kanssa.

HEIKKI. Tämä on—hävytöntä!

KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta malttakaahan—!

HEIKKI. Niin—kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena.
Unohditte miehisen arvonne.

KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti pitää miesten puolta.

KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno?

[1893.]

SPIRITISTINEN ISTUNTO

Ilveily yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

ROUVA TALLQVIST.
HELMI VESTERHOLM, hänen sisarensa tytär.
ROUVA RAMSTEDT.
NEITI TÖRNE.
HERRA ORELL, meedio.
LEHTORI VIRTALA.
RENNE HAMMAR, ylioppilas.
LIISA, palvelija, vanhanpuoleinen, ontuva.

(Tupa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Vasempaan ikkuna. Etulavalla pitkä leipomapöytä. Helmi leipoo vehnäsiä, joita parilla pellillä on jo valmiina kohoomassa. Liisa rasvaa uunin luona viimeistä peltiä.)

HELMI. Meille tulee kiire. Joutuuko uuni?

LIISA. No, jo tok'. Minä sen lakaisen heti, kun vaan olen rasvannut tään viimeisen peliin.

HELMI. Sattuipa meille arvon hyvää hiivaa, kun noin kohottaa.

LIISA. Ja niin kun se rylläsi jo pytyssäkin, että oli yli laitojen mennä.—Mutta kuulkaapas, Helmi neiti, se jotain tietää, se. Muistakaa minun sanoneeni.

HELMI. Voi jesta, tuota Liisaa! Aina sillä on taikoja. No, mitähän tuo nyt tietäisi sitten? Antakaapa kuulla!

LIISA. Naimisia se tietää, niin varmasti kuin minä olen tässä.

HELMI (nauraen). Naimisia! Vieläkös vain.

LIISA. Panen vaikka pääni pantiksi.

HELMI. Jospa hyvinkin Liisa meiltä sitten viedään.

LIISA. Minäkö? Ehei! Teidät viedään tästä talosta ennen pitkää, uskokaa jos tahdotte.

HELMI. Elkää joutavia, Liisa. Enhän minä vielä ole siinä ijässäkään.

LIISA (tuo peltiä pöydän luokse). Eikö siinä ijässäkään? Vaikka olette juur' hempeimmillänne. Herran terttu, noita poskia ja noita silmiä! Enkeliks' teitä luulisi, totta tosiaan.

HELMI. No niin! Kas vaan, kuinka se Liisa osaa viekastella.

LIISA. Sanokaapas lystin vuoksi: eikö teitä ole vielä kukaan kosinna?

HELMI. Tuommoisia nyt kysyttekään.—Eikä ole.

LIISA. Eikö tosiaan?

HELMI. No, ei ole, ei.

LIISA. Katsokaapa minua silmiin.—No, enkös arvannut! Elkää kieltäkö enää, jo minä tiedän.

HELMI. Hyi, kuinka olette häijy!

LIISA. Ja sulhasenkin tiedän. Sanonko, kuka se on?

HELMI. No, kuka?

LIISA. Se nuori herra, joka teitä aina saattelee kadulla.

HELMI. Nuori herra? Mikä nuori herra?

LIISA. Niin, kas kuinka on olevinaan! Niinkuin ette muka tietäisi.

HELMI. Sanokaapas, ketä tarkoitatte.

LIISA. Se se, jonka kanssa tässä tuonoinkin puhelitte portilla. Se mustasilmänen, solakka nuori herra, jolla on viiksetkin. Kyllä te arvaatte, vaikka ilman suotta kujeilette. Mikäs sen nimi taas onkaan? Ham—Hame—Ham—

HELMI. Hammar?

LIISA. Hammar niin justiin.

HELMI. Ahaa, vai häntä te epäilette semmoisista. Renne Hammaria.

LIISA. Tunnustakaa pois, hän on kosinut teitä?

HELMI. Eikä ole, ei! Kaikkia sen Liisan mieleen juohtuukin.

LIISA. Mutta hän on niissä hommissa, on varmaan. Ette minua saa siitä uskosta luopumaan sittenkään.

HELMI (hymähtäen). Kyllä te olette soma.—Mutta laittakaapas nyt se uuni siellä kuntoon, ne ovat jo ihan liiaksikin kohonneita tuolla ensimmäisellä pellillä.

LIISA (ottaa pitkävartisen luudan, kastaa sitä vesiämpärissä ja lakaisee hiilet pois uunista). Tämä tästä joutuu tuossa paikassa.

HELMI (leipoo kotvan aikaa ja hyräilee).

LIISA. Ketäs te nyt ajattelette?

HELMI (naurahtaen). Ketäpäs minä? En ketään.

LIISA. Ai, ai, ai, ai, kuinka hyvin te jo osaatte narrata.

HELMI. Kuulkaapas, Liisa, mistä te sen saitte, että Renne,—että herra
Hammar minua kosisi?

LIISA. Mistäkö sain? Onhan minulla silmät päässä.

HELMI. Puhuvatko siitä muutkin?

LIISA. Puhuvathan ne.

HELMI. Voi, voi, se on paha asia.

LIISA. Mitä varten paha?

HELMI. Niin, nähkääs—jokohan minä nyt teille kertoisin yhtäkaikki—?

LIISA. Kertokaa pois. Ei se mene sen etemmäksi.

HELMI. Ja kun te sen kumminkin näytte tietävän.—No, kuulkaa nyt sitten, Liisa, kuinka asian laita on. Kyllähän Renne ja minä pidämme toisistamme, mutta se on niin ikävää, kun täti ei voi häntä kärsiä, ja on hänelle niin vihanen ettei Renne raukka uskalla täällä enää käydäkään. Sen vuoksihan meidän sitten täytyy puhella kadulla ja portilla ja missä milloinkin aina satumme tapaamaan toisiamme.

LIISA. No, ja minkätähden se tätinne ei häntä kärsi? Onhan se niin pulska poika, että pois tieltä.

HELMI. Niin, eikös ole sitten? Solakka-vartaloinen ja kaunis, ja iloinen ja herttainen. Tiedättekö Liisa, hän on niin hyvä, ettei varmaan koko maailmassa niin, ei ainakaan tässä kaupungissa ole toista hänen vertaistaan. Voi, voi, kuinka kovasti minä hänestä pidän!

LIISA. Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten?

HELMI. Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä.

LIISA. Piri—Mitä sanoitte, ettei hän usko?

HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut?

LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?

HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.

LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?

HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.

LIISA. Ei tuo tok' liene totta. Ei ikinä.—Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan.

HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.

LIISA. Mikä hän on, sanoitte?

HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.

LIISA. Ahaa—hän on toisin sanoen noita, loihtija.

HELMI. Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin.

LIISA. Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona?

HELMI. Se juuri.

LIISA. Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut?

HELMI. Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan.

LIISA. Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla.

HELMI. Renne sille vaan nauraa ja siitähän täti sitten niin suuttui.

LIISA. Elkääpä olla millännekään. Se suuttumus pian menee ohi.

HELMI. Voi, Liisa kulta, eihän siinä vielä ole kaikki.

LIISA. Eikö vielä kaikki? No, herran tähden, kertokaa nyt sitten loputkin.

HELMI. Kun henget ovat sanoneet—voi, voi, sehän se juuri on hulluinta.
Hyvä, rakas Liisa, mikähän soppa tästä viimein tulleekaan!

LIISA. Mitä ne henget ovat sanoneet sitten?

HELMI. Että minä ja tuo amerikalainen menisimme naimisiin.

LIISA. Tekö ottaisitte tuon hienosäärisen mieheksenne?—Jo nyt henget löpisevät turhia.

HELMI. Sitä minäkin. Mutta täti on saanut päähänsä, että niin tulee käymään.

LIISA. Kun olisi joku, joka osaisi panna henget puhumaan toisella lailla.

HELMI. Siinähän se on. Mutta kun täällä ei kukaan osaa sitä konstia.

LIISA. Kissa kaikkiakin!

RIIKKA (tulee juosten ja tempaa oven auki). Sievään ylös, Helmi neiti!
Rouva kutsui.

HELMI. Mitä sinne?

RIIKKA. No, siihen henkipeliin. Joutukaa nyt, siellä teitä odottavat.

HELMI. Ketkä?

RIIKKA. Rouva Ramstedt, neiti Törne ja herra Orell—

LIISA. Käske heitä menemään hiiteen.

RIIKKA. Taivas varjele, minäkö uskaltaisin! Tulkaa nyt vaan heti, ei teidän auta kieltäytyä.

HELMI. Sano tädille, että minä en pääse, en mitenkään, kun leivät eivät vielä ole uunissakaan.

RIIKKA. Saattaahan se Liisakin ne paistaa.

LIISA. Ooho? Vai minä ne ottaisin vastuulleni? En ensinkään, liputa vaan tiehesi siitä.

RIIKKA. Te ette sitten tule?

HELMI. En.

LIISA. Ei pääse leipomiselta. Johan sen kuulit.

RIIKKA. Mutta saatte te taaskin toria, jahka vieraat ovat menneet.
(Juoksee pois.)

HELMI. Vähät siitä, ennemmin minä toki niitä kestän.

LIISA. Nyt alkakaa tuoda peltiä uuniin.

HELMI. Eihän se vaan liene liian tulinen. Jos vielä palavat meidän vehnäset, niin annetaan minulle kahdenkertaiset torat. (Asettaa peltiä lapiolle, jolla Liisa työntää ne uuniin.)

LIISA. Eivät pala. Kyllä minä takaan.

HELMI. Hiljaa nyt Liisa, varokaa ettei pelti kolahda, silloin ne kohta laskeutuisivat. (Kumartuu katsomaan uuniin, kun Liisa asettaa sinne peltiä, menee sitten ja tuo toiset pellit, jotka samoin pannaan uuniin.)

LIISA. Kas niin, olkoot nyt siellä herran rauhassa puoli tuntia. (Asettaa suupellin kohdalleen.)—Mutta saapas nähdä, eikö tule rouva kohta teitä hakemaan täältä. Minusta ihan tuntuu siltä.

HELMI. Eihän tuo toki tulle!—Ja vielähän minulla on työni kesken. Kaapinpulla leipomatta. (Kaapii veitsellä pytyn reunat.) Ohoo—täältä tulee meille hyvät maistiaiset, Liisa.

LIISA. Kuulkaa,—nyt siellä kohoo joku rappusia ylös.

HELMI. Kohotkoon vaan. Minulla ei ole aikaa henkien kanssa seurustelemaan, sen hän saa itse nähdä. (Hieroo kaikin voimin taikinaa, selin oveen.)

RENNE (tulee sisään). Päivää, Helmi!

HELMI. Jumala sinäkö se olitkin, Renne? Kuinka sinä uskalsit tulla tänne? Ajatteles, jos sattuisivat näkemään sinut ikkunasta.

RENNE (reippaasti). Kun näkivät niin näkivät. Ei he kumminkaan ilenne tulla minua pois ajamaan. Vai mitä luulet?

HELMI. Siihen ei ole takeita. Ja tiedätkös, täti saattaa olla täällä minä hetkenä hyvänsä.

LIISA. Ei huoli pelätä. Minä menen vahtimaan. (Menee ulos.)

HELMI. Mistä tiesit että minä olin täällä?

RENNE. Tyttö kertoi tuolla pihalla. Ja löyhkeliinin sanoi olevan siellä tätisi luona. No, mitäs muuta, minä tänne.

HELMI. Mutta hyvänen aika—

RENNE (ottaa häntä vyötäisistä ja pyörittää ympäri). Hyvänen aika, hyvänen aika—Mitä sinä hätäilet—ei tässä ole vaaraa pikkuistakaan—

HELMI. Eläpäs,—eläpäs—Noo, Renne sinä, ole nyt hurjastelematta.

RENNE. Hurjastellaan pois, niinkauvan kuin olemme nuoria, vanhoilla päivillä on kyllä aikaa viisastella.

HELMI. Vehnäset palavat uuniin. Herkiä!

RENNE (Pitää häntä vielä kiinni vyötäisistä). Ei ne pala. Sinä narraat.

HELMI. Niin, mutta Renne. Minulla on tosiaankin sydän kourassa.

RENNE. Vai olet sinä ottanut sen kouraasi. Missä tarkoituksessa?
Minulleko antaaksesi.

HELMI. Ei, vaan kun pelkään että täti tulee.

RENNE. Entä sitten?

HELMI. Entä sitten? Kun hän näkee meidän seisovan näinikään?

RENNE. Ei se mitään. Minä selitän hänelle minkä tähden me seisomme »näinikään».

HELMI. Selität? Millä tavalla?

RENNE. Sanon niinkuin asia on: että sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua ja sen vuoksi meitä niin ihmeesti haluttaa olla näin sylekkäin.

HELMI. Ja tiedätkö mitä silloin tapahtuu?

RENNE. Ehkä antaisi hän meille siunauksensa.

HELMI. Vieläkös! Hän ajaisi sinut pois. Niin, sen hän tekisi.

RENNE. Ajakoon vaan. Ja ajakoon sinut myös, niin lähdemme yhdessä.

HELMI. Minnekä? (Irtaantuu.)

RENNE. Minne hyvänsä. »Maa suur' ja avara», lauletaan virsikirjassa.

HELMI. Elä! Luuletko, että minä läksisin maata maailmaa kuljeksimaan sinun kanssasi? Eo-ho! Heittäisit vielä. (Vetäytyy kauvemmaksi.)

RENNE. Kuinka sanoit?

HELMI. Etkö kuullut?

RENNE. Korvani varmaankin valehtelivat. Sanopa uudelleen.

HELMI. Enpäs sano.

RENNE. Ettäkö minä sinut heittäisin? Niinkö se oli?

HELMI. Sinnepäin se vivahti.

RENNE. Siitä sinun sietää saada rangaistus. (Tavoittaa häntä kiinni.)

HELMI (Pakenee pöydän taakse). Renne—Sinä olet aina niin pahankurinen.
Ellet ole siivolla, niin pakenen ylös tädin luokse.

RENNE. Sitä sinä et tee.

HELMI. Menenpä uhallakin, kosk' et tottele.

RENNE. Tiedätkös, mitä silloin tapahtuu?

HELMI. Sinä karkaat tiehesi, mutta karkaa vaan.

RENNE. Oho! Tämä poika ei ikinä karkuun lähde.

HELMI. No, mitä pahaa sinä sitten keksit?

RENNE. Ottaisin vehnäset kaikki uunista ja söisin ne suuhuni.

HELMI. Elä, elä—! Et toki jaksaisi kaikkia syödä.—Ei, heretään nyt pois, Renne hyvä, kuule, ole kiltti. Meillä olisi niin paljon puheltavaakin.

RENNE. No, koska sinä pyydät noin kauniisti, niin—olkoon menneeksi.

HELMI. Ja istutaan oikein ihmisiksi, eikö niin? Sinä tuonne ja minä tänne.

RENNE. Ettäkö pöydän nurkka väliin? Saisit sinä tulla likemmäksikin.

HELMI. Paremmin voimme keskustella, kun olemme vähän etäämmällä. Renne kulta, koeta nyt olla vakava. Ei tiedä, milloin taas saamme tavata toisiamme.

RENNE. Anna minulle edes kätesi.

HELMI. Enkä anna, kun ne ovat taikinassa.

RENNE. Anna minulle kätesi, minä sanon!

HELMI. No, no, älä äyski, Jumalan luoma. Tuossa saat.

RENNE. Molemmat, molemmat. No niin, nyt voit alkaa.

HELMI. Maltatko jo kuunnella?

RENNE. Sinua kuuntelen vaikka ikäni. (Suutelee hänen käsiään.)

HELMI. Katsos nyt, ethän sinä rupeakaan vakavaksi.

RENNE. No, herran poika!—Oikeinko minun pitää murjottaa?

HELMI. Voisithan kerran olla silmänräpäyksen aikaa vehkeilemättä.

RENNE. Nyt olen ihan toimessani. Mutta sano pian mitä on sydämmelläsi.

HELMI. Tämä meidän suhteemme, Renne, eikö se sinua jo huolestuta?

RENNE. Ei ensinkään. Riemastuttaa vaan.

HELMI. Niin, mutta ajatteles—

RENNE. Ajattelenhan minä: että sinä löysit minut ja minä löysin sinut ja että meistä tulee onnellisimmat ihmiset maan päällä.

HELMI. Niin, vaan eihän tätä tämmöistä voi kauvan kestää.

RENNE. Tätä tämmöistä kestää kolme vuotta. Siksi tulen minä valmiiksi, saan viran ja perustan oman kodin, jonne vien sinut ikuisiksi ajoiksi.

HELMI. Ja kolme vuottako meidän pitäisi tätä salata tädiltä ja kaikilta ihmisiltä?

RENNE. Ahaa—sekö salaperäisyys sinua vaivaa?

HELMI. Se juuri. Kun pitäisi teeskennellä ja olla, enkä minä osaa, en vaikka mikä olisi. Ihmiset nyt jo huomaavat, että on jotakin ja rupeavat vetelemään. Ja luuletkos, että voin silloin kieltää? Vielä vain. Liisallekin äsken ikään täytyi tunnustaa totuus.

RENNE. Mitäs se haittaa. Siitähän Liisa ymmärsi laittautua pois ja jättää meidät rauhaan.

HELMI. Niin, niin. Vaan hän kertoo muille, näes, ja meistä ruvetaan juoruamaan.

RENNE. No, mitäs muuta—me menemme kihloihin, oikein julkikihloihin, sillä se on autettu. Lähetämme kihlakortit ympäri, ilmoitamme sanomalehdissä ja kävelemme käsikynkkää kadulla. Eikös niin?

HELMI. Mutta mitäs täti sanoo? Joka on sinulle niin vihanen tätä nykyä että—!

RENNE (iloisesti). Hän leppyy! Annahan olla, kun minä tästä rupean hieromaan ystävyyttä henkien kanssa.

HELMI. Kuule, Renne, sinä et saa kujeilla tädin kustannuksella, minä en suostu siihen.

RENNE (koettaa vetää häntä luokseen). Sinulla ei ole sanan valtaa.

HELMI (vastustelee). Minullako ei sanan valtaa? Sepä kumma!

RENNE. Ei tässä asiassa. Minä saan kujeilla hiukkasen yhtä hyvin kuin muutkin henget, jos niin sattuu. Herran poika, olenhan minäkin henki, jos kohta minulla pohjalastina on lihaa ja verta. Eikös niin? Tule nyt jo tänne,—eläkä ponnistele vastaan.

HELMI. Elä, Renne hyvä, elä minulla on niin paha omatunto.

RENNE. Paha omatunto? Mistä? Oletko sinä valehdellut, varastanut, murhannut—?

HELMI. En, vaan sinä kun aina pyrit minua syleilemään ja suutelemaan. Ajatteles, mitä täti sanoisi, jos tietäisi? Hyvänen aika, minä vallan kauhistus.

RENNE (vetää hänet nauraen luokseen). Sinä olet lapsi, ja sinulla on kovasti typerä omatunto.

HELMI. No, Renne, Renne—mitä tuo nyt on—Renne—

RENNE. Sinun omaatuntoasi pitää kasvattaa ja karaista—

HELMI. Renne, minä en tahdo, kuuletko—(Renne suutelee häntä.)

HELMI. Renne—hyi, sinä olet niin ilkeä, että—!

RENNE. Myönnetään, myönnetään—(Pyrkii uudelleen suutelemaan häntä.)

LIISA (äkkiä ovesta). Tulevat, tulevat!

HELMI (hyppää ylös hämillään ja pahoillaan). Katsos nyt!

RENNE. Ketkä tulevat?

LIISA. Rouva ja se hienosäärinen ja koko joukko, rouva Ramstedt, neiti Törne ja (kääntyy Helmiin)—ellen pahasti erehtynyt niin siellä oli lehtori Virtala mukana. Semmoinen sakeapartanen—se ei voinut olla kukaan muu.

HELMI. Jumala—mitä nyt teemme?

RENNE. Mitäs muuta—minä esittelen heille morsiameni.

HELMI (hätäisesti). Ei, ei—!

RENNE. Vaan mitäs sitten?

HELMI. Voi, jos sen tietäisin!

RENNE. Lähdenkö pois pää pystyssä ja nostan heille hattuani ohimennen?

HELMI. Ei taivaan tähden!

LIISA. Minä sanon: nouskaa tuonne uunille.

RENNE. Piiloonko? Hyi!

LIISA. Ei auta muu.

RENNE. Näkymättömäksi hengeksi? Sepä ei olisi hulluinta.

HELMI. Renne—ei mitään kujeita. Muista!

RENNE. Var tyst sinä ja anna minun toimia. (Sieppaa lakanan erään korvon päältä.) Tuossa kapine, joka kenties on tarpeen.

LIISA. Voi minun päiviäni kun sahtikorvosta otti peitteen.

RENNE (nousee uunille). Ei se mitään, Hakekaa siihen toinen peite sijaan.

LIISA. Niin, mistä sen nyt saan. (Menee.)

HELMI. Renne, Renne, sinä teet meidät onnettomiksi.

RENNE. Ojenna minulle pärettä tänne ja tulitikkuja.

HELMI. Mitä sinä niillä?

RENNE. Joutuun, joutuun, eläkä kysele.

HELMI. Tässä.—Voi, Renne—!

RENNE. Mene leipomaan sinä, ja ole voihkimatta. Tässä ei ole hätäpäivää.

HELMI (menee leipomaan). Me olemme hukassa, Renne!—Kuuletkos, nyt ne tulevat!

RENNE. Tui, tui, Helmi, tui, tui!

HELMI. Hiljaa! Oletkos hullu!

RENNE. Huh, huh, kuinka täällä on kuuma. Ihan minä palan totta totisesti.

HELMI. Mene edes etemmäksi, ettet näy…

RENNE. Uu piiloon, Helmi, uu piiloon, äsäsäs!

HELMI. Hyvä, rakas Renne, nyt ne nousevat portaita ylös.

RENNE. Pahuus! Tuo uuni on niin hiton tulinen—

HELMI. Minua ihan pyörryttää.

RENNE. Ja minua polttaa—

HELMI. No nyt siunaa ja varjele! (Seisoo selin oveen ja hieroo vehnätaikinaa kaikella voimallaan.)

RENNE. Moron, moron!

(Rouvat Tallqvist ja Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori
Virtala tulevat. Rouva Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori
Virtala tervehtivät Helmiä.)

HERRA ORELL. Kun te ette tullut meidän luoksemme, niin me tulimme teidän luoksenne.

LEHTORI VIRTALA. Luulitte meistä pääsevänne niin helposti, neiti
Vesterholm. Ehei, teidän täytyy olla mukana nyt, ei auta mikään.

HERRA ORELL. Henget sen vaativat. Äsken kun alotimme istuntoa tuolla ylhäällä, naputtelivat ne vaan: »Helmi tänne, Helmi tänne.» Tulee sitten sana, ettei hän pääse, hän leipoo alhaalla tuvassa. Mutta silloinkos alkavat koputtaa, että jymähtelee huone: »menkää tupaan, menkää tupaan!» Ette suinkaan henno meitä ajaa pois, neiti Helmi?

ROUVA TALLQVIST. Ei tule kysymykseenkään! Vai ajaa pois! Kun minä kerran olen tuonut teidät tänne.

HELMI. Kyllä minä nyt jo pääsenkin ylös.

HERRA ORELL. Ei, meillä oli aikomus pitää istunto täällä, se arvatenkin oli henkien tarkoitus. Sen vuoksi toimme jo verhotkin muassamme.

HELMI. Mutta eihän se käy laatuun. Hyvä täti, eihän se käy laatuun?

ROUVA TALLQVIST. Miks'ei? En minä tiedä, että mikään estäisi. Onhan täällä vähän paha siivo, niinkuin tuvassa tavallisesti on, mutta—

ROUVA RAMSTEDT. Se ei ollenkaan tee mitään. Jäädään vaan tänne, koska henget kerran niin tahtoivat.

HERRA ORELL. Rouva Tallqvist, saanko asettaa verhot tuonne leipävartaasen?

ROUVA TALLQVIST. Vallan kernaasti.

HELMI. Hyvä täti—täällä on varmaan häkääkin.

ROUVA RAMSTEDT. Täällä häkää? (Haistelee.) Ei ole—ei ensinkään—olkaa ihan rauhassa. Minä siinä suhteessa olen hyvin tarkka.

HELMI. Siellä ylhäällä olisi kaikin puolin parempi.

ROUVA TALLQVIST. Miksi et sitten tullut sinne, vaikka laitoin hakemaan?

HELMI. Niin, kun minulla oli tämä leipominen.

ROUVA TALLQVIST. Leipominen! Tyhjiä verukkeita. Sano vaan suoraan: sinä et tahtonut tulla. Ja kyllä minä tiedän, mikä siihen syynä on. Tiedän vallan hyvin.

HELMI. Etten usko spiritismiin.

ROUVA TALLQVIST. Ja minkä tähden sinä et usko? Sentähden vaan, että Renne Hammar sitä halveksii ja pilkkaa, ja tietysti sinun silloin täytyy tehdä samoin. Kuinkas muuten. Onhan hän sinun mielestäsi viisain ja järkevin mies maailmassa, vaikka onkin vaan tuommoinen— poikanulikka. Niin, niin, niin, niin! Elä yhtään väitä vastaan. Renne Hammar on hävytön poikanulikka, joka ei muuta tee kuin pilkkaa vanhempia ihmisiä. Mutta jos hän sillä luulee jotain voittavansa, niin hän suuresti erehtyy, sen sanon!

(Muutamia kovia kolauksia kuuluu uunilta.)

NEITI TÖRNE. Mikä se oli?

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele!

ROUVA TALLQVIST. Aivan kuin henkien naputuksia. Tavallista kovempia vaan.

HERRA ORELL. Kummallista. Joko ne alkaisivat, ennen kuin on tehty kysymyksiäkään? Mutta semmoista kyllä tapahtuu joskus.

LEHTORI VIRTALA. Joku varmaankin löi seinään tuolla ulkona.

NEITI TÖRNE. Niin, niin! Te olette oikeassa, lehtori. Joku varmaankin löi seinään.

ROUVA TALLQVIST. Lehtori Virtala on semmoinen epäilijä. Katsokaa vaan, ettemme sulje teitä pois istunnostamme.

HERRA ORELL. Pidetään hänet nyt mukana tämä kerta, koska hän on luvannut olla passiivinen. Meidän tulisi voittaa ihmisiä puolellemme.

NEITI TÖRNE. Ja lehtori Virtalan me ihan varmaan voitamme. Niin, niin, lehtori, teidät me valloitamme vielä! (Uhkailee sormellaan.)

LEHTORI VIRTALA. Jokohan?

NEITI TÖRNE. Saattepa nähdä, saattepa nähdä. Jahka herra Orell vaan on laittanut komeronsa valmiiksi, että pääsemme alkamaan. (Taputtelee käsiään.) Voi, voi, se on niin hauskaa! Ette usko, lehtori, kuinka se jännittää… Kun saa tietää tulevaisuutensakin.

LEHTORI VIRTALA. Oletteko te, neiti Törne, saanut tietää tulevaisuutenne?

NEITI TÖRNE. Olen, olen!

LEHTORI VIRTALA. No mitä siitä ennustivat. Saako kuulla?

NEITI TÖRNE (peittää silmiään, teeskentelee ujoutta). En minä ilkiä kertoa en, en, vaikka mikä olisi.

LEHTORI VIRTALA. Sanoivatko että joudutte naimisiin?

NEITI TÖRNE. Kuinka te sen arvasitte?

LEHTORI VIRTALA. Ei tuo ollut vaikeata. Tietysti henget ennustavat naimista kaikille naimattomille.

NEITI TÖRNE. Kaikille? En usko että kaikille. Niille ainoastaan, jotka todella joutuvat naimisiin.

ROUVA RAMSTEDT. Minua vähän pelottaa, kun en koskaan ole ollut mukana ennen. Luuletteko, herra Orell, että ne nyt tulevat ilmestymään— tarkoitan oikein noin haahmossa—

HERRA ORELL. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee. Mutta toivotaan parasta.

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele—minua jo vapisuttaa.

LEHTORI VIRTALA. Eikö olisi parasta, että lähtisitte pois ajoissa, rouva Ramstedt? Varovaisuuden vuoksi. Saattaisi vaikuttaa teihin pahasti.

ROUVA RAMSTEDT. Ei, ei, en minä malta lähteä. Tahdon minä nähdä yhtä kaikki.

ROUVA TALLQVIST. Olkaa huoletta, rouva Ramstedt, ei se ole hirveätä ensinkään. Niin, ensikerran tietysti hiukan kammottaa mutta sitten siihen tottuu.—Joko voimme alkaa, herra Orell?

HERRA ORELL. Riippuu neiti Helmistä. Minä puolestani olen valmis.

ROUVA TALLQVIST. Mitä sinä viivyttelet, Helmi? Ala joutua!

HELMI. Antakaa minun olla poissa, täti.

HERRA ORELL. Poissa? Ei millään tavalla. Silloin ovat minun voiman myöskin poissa.

HELMI. Kätenikin ovat taikinassa, en minä voi tulla.

ROUVA TALLQVIST. Pese ne, lapsi kulta, tuolla uunin luona. Herrasväki kyllä suo anteeksi—näin poikkeustilassa—

ROUVA RAMSTEDT. Tietysti, tietysti, Ole ihan vapaudessasi, Helmi.

NEITI TÖRNE. Me emme katso sinne päinkään.

(Helmi pesee käsiään toisella puolen uunia.)

(Renne kurottaa päätään uunilta ja nykäisee päreellä hänen päätään.)

HELMI. Ai—!

ROUVA TALLQVIST. Mikä tuli?

HELMI. Ei mikään. Ilman minä vaan—(tekee varoittavia merkkiä Rennelle.
Kotvan aikaa mykkää näyttelemistä Rennen ja Helmin välillä.)

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, kuinka minua pelottaa!

LEHTORI VIRTALA. Eikö se häiritse henkien ilmestymistä, jos pelätään ja säikytään? Hermostuneita naisia ei pitäisi olla läsnä.

ROUVA TALLQVIST. Epäilijät ovat pahempia. Varokaa vaan, lehtori, itseänne.

NEITI TÖRNE. Olkaa huoletta, rouva Tallqvist, hän niin hämmästyy, ettei kykene hiiskumaan mitään.

ROUVA TALLQVIST. No, Helmi, kuinka kauvan sinä niitä hankailet siellä?
Jo kait ne nyt ovat puhtaat?

LEHTORI VIRTALA. Tulkaa pois istumaan tekin, neiti. Ollaan nyt kerran mukana me molemmat epäilijät.

HERRA ORELL. Täällä on teidän paikkanne, neiti Helmi. Istukaa, olkaa niin hyvä. Ottakaa kaikki toisianne kädestä.

ROUVA TALLQVIST. No, nyt se alkaa.

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, tulevatko ne jo esille?

NEITI TÖRNE. Ei ne tee mitään, elkää pelätkö.

ROUVA TALLQVIST. Nyt tehkää kysymys, herra Orell.

HERRA ORELL. Mitä kysyisimme ensiksi?

NEITI TÖRNE. Minä sanon—!

HERRA ORELL. Noo—?

NEITI TÖRNE (ujostelevinaan). Niin—en minä sentään tiedä.—

HERRA ORELL. Joutukaa, joutukaa—

NEITI TÖRNE. Ajattelin että—jos noin ilman aikojaan vaan—

HERRA ORELL. Mitä sitten?

NEITI TÖRNE. Kysyisitte: milloin minä joudun naimisiin?

HERRA ORELL. Kysytään ensin, joudutteko te naimisiin.

NEITI TÖRNE. Niin, kysykää, joudunko minä naimisiin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta senhän te jo tiedätte, neiti Törne. Olettehan jo kerran ennenkin sitä kysynyt.

ROUVA TALLQVIST. Vai kerran! Monta monituista kertaa sitä jo on tiedusteltu. Mutta sama se. Kysytään vaan vieläkin.

HERRA ORELL. No, siis! Vastaa meille henki, tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. (Kaksi lyöntiä kuuluu uunilta.)

ROUVA RAMSTEDT. Jess siunatkoon!

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä vaan. Kieltävä vastaus.

NEITI TÖRNE. Se keskeytyi. Olisi kyllä lyönyt kolmannen kerran, mutta rouva Ramstedt kun huusi.—Kysykää uudelleen, herra Orell.

HERRA ORELL. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä, ei se siitä parane.

ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei ainakaan tarvitse minua syyttää.

NEITI TÖRNE. Tepä ette nyt sanonutkaan, kuinka monta kertaa niiden tuli lyödä.—Jospa niille tuli siinä erehdys. Kysykää vielä kerran, herra Orell.

ROUVA TALLQVIST. No, hyvät ihmiset, yhtä ja samaa.

NEITI TÖRNE. Eihän siinä kauvan viivy.

HERRA ORELL. Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Siinä se nyt on. Uskotteko nyt viimeinkin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kun ne ennen ovat vastanneet myöntävästi?

ROUVA TALLQVIST. Mistä te sen tiedätte?

LEHTORI VIRTALA. Neiti Törne itse sanoi.

ROUVA TALLQVIST. Hm.—Neiti Törne on kenties—ymmärtänyt väärin.

NEITI TÖRNE (pahoillaan). Enpähän! Viimekin kerran kuului selvään kolme lyöntiä—

HELMI. Tämä henki kenties narraa. Eihän niihin aina ole luottamista.

NEITI TÖRNE. Niin—jospa tämä tosiaan onkin joku kelvoton henki.
(Jymähtäviä lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Siunatkoon! Mikä sille nyt tuli?

HERRA ORELL. Te suututitte sen epäilyksillänne.—Hiljaa! (Lyönnit lakkaavat.)

ROUVA TALLQVIST. Kysytään nyt jotain muuta. Helmistä esimerkiksi.

HELMI. Ei, ei, minä en tahdo.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä! Sinun tahtoasi ei kysytä.

HERRA ORELL. Vastaa meille henki: Meneekö neiti Helmi Vesterholm pian kihloihin? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Menee! Menee kihloihin! Helmi lapseni, kuulitko sinä?

HELMI. Voi, täti—ei se ollut mikään henki ei varmaankaan.

ROUVA TALLQVIST. Eikö henki? Etkö sinä kuullut—?

HELMI. Kuulinhan minä, mutta—

ROUVA TALLQVIST. No, ja mikä siellä olisi kolistellut, ellei henki?

HELMI. Jos lienee ollut—niin, jos lienee ollut rotta.

LEHTORI VIRTALA. Aivan niin! Rotta se oli! Selvästi—siinä ei ole epäilemistäkään. Rotta se oli.

NEITI TÖRNE. Rotta se oli! Niin, niin, rotta se oli. Ja rotta se siellä äskenkin naputteli, kun minulle kysyttiin. Ettekö usko?

ROUVA TALLQVIST. Ei, minä en usko, että se oli mikään rotta, sillä meillä ei ole rottia koko talossa.

NEITI TÖRNE. Ei rottia? Voi, voi, niitähän on joka paikassa.

ROUVA RAMSTEDT. Mutta rottapa ei pidä senlaista ilvettä keskellä päivää, kun ihmisiä on sisässä, se on mahdotonta.

ROUVA TALLQVIST. Sanokaas muuta! Ja säännöllisiä vastauksiako ne naputtelisivat?

LEHTORI VIRTALA. Minä vaan en pääse epäilyksistäni. Jos herrasväki sallii, niin minä kesken kaikkea nousen tuonne uunille katsastamaan. Sillä sieltäpäin minusta naputus kuului.

HELMI. Ei, ei! Elkää menkö, elkää—minä pyydän, lehtori, elkää menkö!

LEHTORI VIRTALA. Miksi panette vastaan, neiti Vesterholm? Antakaa minun ottaa asiasta selko.

HELMI. Ei, jättäkää,—te vaan suotta nuhraisitte vaatteenne siellä.

LEHTORI VIRTALA. Ooh—se ei tee mitään.

HELMI. Elkää menkö, hyvä lehtori, elkää menkö—siellä, siellä … ne voisivat tehdä teille pahaa.

LEHTORI VIRTALA. Ne? Ketkä ne? Rotat?

HELMI. Ei, ei, henget, minä tarkoitan.

LEHTORI VIRTALA (nauraen). Henget! Siis te uskotte kumminkin. Tekin, neiti Vesterholm! Te uskotte henkiä!

ROUVA TALLQVIST. Niin, miks'ei hän uskoisi? Parempi hänen on luottaa tätiinsä kuin tuohon hulttioon, tuohon Hammariin—(Kiihkeätä kolkutusta uunilta.)

HERRA ORELL. Henget käyvät levottomiksi. Minkä tähden keskeytettiin istunto? Tämmöistä häiriötä te tuotatte, lehtori Virtala.

LEHTORI VIRTALA. No, kas niin. Vai minun syykseni se nyt pantiin.

ROUVA TALLQVIST. Istukaa nyt rauhassa. Voittehan tutkia sitten jälestäkinpäin.