MAIJU. Taivas! Niin, tunti aikaa vaan enää.
TEUVO. Minä lähden toimittamaan asioita. Tulkaa te ajoissa junalle, vai poikkeanko noutamaan?
MAIJU. Ei, ei, paremmin pääsen täältä pujahtamaan yksin.
TEUVO. Sitä juuri arvelin. Hyvästi nyt sitten niin kauvaksi. Elkää vaan myöhästykö.
MAIJU. Hyvästi!—Voi kuinka minua pelottaa—
TEUVO. Mikä teitä pelottaa? Joko lykkää katumusta?
MAIJU. Ei, ei—ilman minä vaan—Oletteko varmasti junalla kello kaksitoista?
TEUVO. Olen.
MAIJU. Hyvä! Minä myös.
TEUVO. Siis: näkemään asti! Muistakaa nyt ottaa mukaan kaikki, mitä tarvitsette. (Menee.)
MAIJU. Mukaan kaikki, mitä tarvitsette—? Mitäs minä tarvitsen?—Niin, kirjoja, näytelmät—»Noora» ja—ja, ja, ja—»Romeo ja Julia»—missä ne ovat? (Hakee etagerilta.) Voi, voi, missä ne ovat?
MARTHA (tulee oikealta, kahvitarjotin kädessä). No—joko se vieras meni pois?
MAIJU. Jo meni.
MARTHA. Eikä kahvia odottanutkaan?
MAIJU. Ei odottanut.
MARTHA. Mihinkä sillä semmoinen kiire oli?
MAIJU. En tiedä,—voi, voi, Martha, mihinkähän te taas olette pannut minun kirjojani—
MARTHA. Mitä kirjoja?
MAIJU. Niitä, jotka tässä aina ovat olleet esillä, näytelmäkirjoja—
»Romeo ja Julia», harmaat kannet, ja »Noora», ruskeat kannet—
MARTHA. Minäkö niitä olen pannut? Nyt—kun syydätte taas kaikki lattiaan ja minä ikään sain järjestetyksi.
MAIJU. Niitä ei ole täällä—
MARTHA. Harmaat kannet ja ruskeat kannet? Ottakaahan kahvia, minä haen.
MAIJU. En minä huoli kahvista—Te olette ne varmaan vienyt johonkin—
MARTHA. Kyllähän minä olen vienyt!—Omilla jäljillänne—Antakaas, kun minäkin katson. Harmaat kannet—ja ruskeat kannet—? Mitäs nuo ovat teidän sylissänne?
MAIJU. Missä, missä?
MARTHA. Hyvä isä siunaa,—tuossa!
MAIJU. Ka, siinähän ne ovat.—Mutta nyt vielä toisia »Sirkka» ja »Yö ja päivä»—ja—ja, ja, ja—kaikki muut näytelmät.
MARTHA. Mutta mitä te niillä kaikilla yht'aikaa? Tulkaa pois juomaan kahvia. Jäähtyy kuppi.
MAIJU. En minä huoli kahvista. Johan sanoin.—Voi, voi, kun kello on niin paljon, ja minun pitäisi vielä ennättää—
MARTHA. Kyllä teidän täytyy juoda kahvia, vaikka ihme olisi, Kun käsketään minua laittamaan hyvää ja minä koetan parastani, eikä sitten kukaan juo. Mitä se on? Ottakaa vaan ihan paikalla. Ettehän te vielä ole syönyt ettekä juonut yhtikäs mitään koko päivänä.
MAIJU. »Sirkka» ja »Yö ja päivä»,—kun eivät juohdu nyt mieleeni muut. Enkä löydä edes niitäkään. Olkoot—sama se minä näyttelen näitä.—Ja mitäs minä sitten vielä tarvitsen. Vaatteita—? Niin, herran tähden vaatteita—! Päästäkää minut rauhaan siitä kahvista, kuulittehan jo, että minä. en juo.
MARTHA. Minäpä kaadan päällenne, ellette nyt ota hyvällä.
MAIJU. Kun te vielä kiusaatte minua, vaikka näette, missä kauheassa tuskassa minä olen!
MARTHA. No noh! Olkaa sitten juomatta, minä vähät!
MAIJU. Hyvä Martha, hakekaa esille minun vaatteitani—sininen leninkini konttuorista ja sadenuttu—viekää ne sinne minun kammariini valmiiksi.
MARTHA. Onko teillä minne lähtö?
MAIJU. Eikä ole, elkääkä kyselkö. Tehkää vaan niinkuin sanoin.
MARTHA. Jumala, kuinka se on kiukkuinen tänä päivänä. (Menee oikeaan.)
MAIJU. Nyt täytyy kirjoittaa papalle ja mammalle. (Ottaa esille kirjoituskapineet, kirjoittaa muutamia sanoja paperiin, jonka panee kuoreen.) Mitä he sanovat, kun tämän lukevat? Jos mamma pyörtyy ja kuolee? Herra jumala—jos mamma kuolee? Silloin tulen minä hulluksi. Niin, se on ihan varma—silloin tulen minä hulluksi.—Ei huoli ajatella semmoisia.—Ei hän kuole. Rakas, hyvä Jumala, vahvista mammaa, ettei hän kuole. Ei hän kuole—kun minä rukoilen koko ajan, joka aamu ja joka ilta ja monta kertaa päivässä.—Mutta pappa?—Siunaa ja varjele.— (Pastori tulee sisään. Maiju kirkaisee.)
PASTORI. Noh? Mikä nyt on?
MAIJU. Ei mikään,—ei mikään.
PASTORI. Sinä säikähdit?
MAIJU. Niin,—kun pappa tuli niin äkkiä.
PASTORI. Ihmettä.—aivanhan sinä vapiset!
MAIJU. Ei se ole mitään—kyllä se menee ohitse. Antaa olla—Pappa menee vaan pois—omaan kammariinsa.
PASTORI. Lapsi rukka—kun et sinä vaan sairastuisi. Missä mamma on?
MAIJU. En tiedä. Lasten työhuoneella taitaa olla.
PASTORI. Jos lähettäisimme hakemaan.
MAIJU. Ei, hyvä pappa,—ei lähetetä. Mitä varten? Kun minä olen ihan terve.
PASTORI. No, no, ei lähetetä, ei. Koska et tahdo. Mutta ei nyt ole oikein laita, sen kyllä näkee. Lienee sitten heikkohermoisuutta tai muuta tautia. Sinä olet kai istunut täällä aivan yksin? Ja ikävöinyt, eikö niin?
MAIJU. Ikävöinyt, kauheasti.
PASTORI. Voin arvata. Sinä kaipaat seuraa. Tästä lähtein täytyy sekä mamman että minun oleskella enemmän sinun kanssasi.—Heikkohermoisuus ei ole mikään leikin asia. Sitä täytyy ajoissa torjua.
MAIJU. Ja tuleehan se ikävästä, pappa? Minun pitäisi päästä pois kotoa—
PASTORI. Pois kotoa? Eikö mitä! Me laitamme sinulle kodin hauskaksi. Mitä sanot? Jos esimerkiksi rupeisimme heittämään palloa yhdessä? Eikö se olisi mukava? Osasin minä ennen,—siitä tosin on jo neljättäkymmentä vuotta. No, missä pallosi, tuopa esille, niin koetetaan. Mammakin ihmettelee, kun tulee kotiin ja näkee meitä pallonlyönnissä.
MAIJU. En minä tahdo, pappa, en—
PASTORI. Et tahdo heittää palloa? Mitä sinä sitten tahdot, sano?
MAIJU. En mitään. Voi—kuinka on vaikeata—
PASTORI. On vaikeata. Mikä on vaikeata?
MAIJU. En tiedä itsekään. En voi sanoa. Voi, rakas pappa—!
PASTORI. Ei—tämä ei käy laatuun. Tässä täytyy ajoissa pitää jotain neuvoa.
MAIJU. Pappa menisi vaan kirjoittamaan omaan kammariinsa Hyvä pappa— menee nyt. Kello on jo niin paljon.
PASTORI. Eikö sinulla ole mitään luettavaa? Jotain hauskaa kirjaa—?
MAIJU. Ei ole.
PASTORI. Varro, minä haen sinulle. (Menee kammariinsa.)
MAIJU. En minä huoli, pappa—taivas, kello kohta puolivälissä—
PASTORI (kammaristaan). Oletpa sinä: mielelläsi aina lukenut—(tulee). Kas tässä. »Uusi Genoveva eli Rosa Tannenpurista».—erinomaisen kaunis ja liikuttava kertomus. Muistan että itkin tavattomasti, kun sitä luin ennen nuorempana. Toista tämä vallan kuin nuo nykyiset, realistiset kirjat.—Se on, näemmä, vähän pölyyntynyt siellä hyllylläni, mutta ei se mitään.—kun pudistellaan—noin. Nyt voit ottaa sen käteesi. Tule istumaan tänne. Takaan, että luet sen mielelläsi kannesta kanteen. Istu vaan siinä, niin. Minä jään luoksesi. Kirjoittelen täällä toisen pöydän luona. (Menee papereineen ja kirjoituskapineineen toisella puolen huonetta olevan pöydän luokse ja istuu kirjoittamaan.)
MAIJU (pudottaa kirjan lattiaan). Tämähän on vallan kauheata! (Nousee, katsoo ensin kelloon, sitten vuoroin isäänsä ja oveen.)
PASTORI. Nooh! Ethän sinä luekaan?
MAIJU. En.
PASTORI. Eikö kirja miellyttänyt sinua, vai—?
MAIJU. Ei.—En välitä kirjoista—ei minua haluta—
PASTORI. Kummallista—Mitäs minä sitten osaisin sinulle—?
MAIJU. Ei mitään, pappa. En minä mitään tarvitse.
PASTORI. Sinulla pitäisi olla jotain työtä, jotain mieleistä työtä.
MAIJU. Niin—siinähän se on, pappa! Jotain mieleistä työtä—!
PASTORI. Etkö tarvitse uutta leninkiä? Minä annan rahaa, niin saat mennä ostamaan. Se oli hyvä tuuma, eikö niin?
MAIJU (nolostuen). En tiedä—ehkä oli.
PASTORI. Noh—mitä nyt? Kun itse saisit mennä ostamaan? Ja valita oikein mieleistäsi? Mamman ei tarvitsi edes tietää koko asiasta—saisit tehdä ihan oman pääsi mukaan.
MAIJU. Ihan oman pääni mukaan—?
PASTORI. Niin, ihan oman pääsi mukaan.—Ostat vaan hyvää, kestävää kangasta. Paljonko siihen tarvitaan? Riittääkö viisikymmentä markkaa? Pannaan kymmenen lisää varmuuden vuoksi. Kas tuossa. Mene nyt!
MAIJU. Minä menen.—Hyvästi, pappa.
PASTORI. Hyvästi, hyvästi siksi aikaa!
MAIJU. Pappa—!
PASTORI. Niin—? Onko sinulla vielä jotain?
MAIJU. Eikö pappa suutu minuun.
PASTORI. En, hyvä lapsi. Kuinka sinä sitä pelkäät?
MAIJU. Lupaako pappa, ettei ollenkaan suutu?
PASTORI. Lupaan,—tietysti, lupaan.
MAIJU. Lupaako ihan varmaan?
PASTORI. Ihan varmaan.
MAIJU. Hyvä. No, hyvä! Sitten voin mennä rauhassa.—Mamma ei suutu, sen tiedän.
PASTORI. Hm—Sinä olet vielä lapsi.
MAIJU. Niin, pappa, eikö totta? Lapsi minä vielä olen. Ei sovi vaatia minulta liian paljon ymmärrystä.
PASTORI. Ei, tosin. Siinä olet oikeassa.
MAIJU. Täytyy antaa minun tehdä niinkuin itse tahdon—että saan kokea maailmaa—eikö niin, pappa?
PASTORI. Elähän nyt huoli puhua niistä—
MAIJU. Eihän pappa minua koskaan hylkää? Eikä aja kotoa pois, jos tulen käymään? Eihän, hyvä pappa, eihän?
PASTORI. Ei, ei, mitä sinä joutavia—? Unohdat koko leningin oston— mamma saattaa tulla tuossa paikassa—
MAIJU. Mamma? Voi niin—mamma.
PASTORI. Alapas joutua!
MAIJU. Hyvästi, pappa! (Syleilee häntä rajusti ja juoksee pois.)
PASTORI. Hm—En minä oikein ymmärrä sitä lasta. En ymmärrä oikein. Hän on alusta pitäin ollut niin omituinen. (Istuu pöydän ääreen, ottaa kynän käteensä ja katselee kirjoituksiaan.)—Kun oli semmoisessa mielenliikutuksessa että melkein itki—
ELISABETH (tulee oikealta, sadenuttu päällä, hattu päässä; puhuu ruokasaliin.) Kyllä,—tuokaa vaan sisään, kahvi maistuu nyt hyvältä.
PASTORI. Jopa sinä olet kotona.
ELISABETH. Jo. (Heittää päällysvaatteet eteiseen.) Oletko kaivannut? Minä aina tartun kiinni siellä työhuoneella, etten tahdo päästä ollenkaan pois. Kovasti mukavia, ne lapset.
PASTORI. Että sinä sentään heität Maijua niin paljon yksin. Ei se ole hyvä.
ELISABETH. Kuinka niin? Suuri tyttö, kyllä, hän jo osaa itseään hoitaa.
PASTORI. Elä ole siitä ihan varma. Onpa meillä ollut vaikeita kokemuksia juuri hiljan. Jos käy vielä samoin kuin—
ELISABETH. Sinä tarkoitat Hannaa ja Jussia?
PASTORI. Niin—tietysti minä heitä tarkoitan. (Painuu papereihinsa.)
ELISABETH (lähestyy ja panee käden hänen olkapäällensä). Henrik—! Tunnusta vaan! Sinä kärsit siitä, että Hanna ja Jussi ovat kotoa poissa?
PASTORI. Entä sitten! Minä tiedän voittaa heikkouteni.
ELISABETH. Mutta onko se heikkoutta? Isälliset tunteet lämmentävät ja pehmentävät sydäntä, ei niitä pidä karsiman pois.
PASTORI. Välistä täytyy niin tehdä, kun Jumala vaatii. Abraham oli ennen valmis uhraamaan poikansa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.
ELISABETH. Jumalako vaatii? Jospa erehdyt?
PASTORI. Sinä epäilet? Mutta eihän sovi sitä ihmetellä. Sinä et ole milloinkaan ollut oikein luja uskossasi.
ELISABETH. Minua pelottaa tuo »luja usko», kun se niin usein on vienyt kristityitä suuriin erehdyksiin.
PASTORI. Ennen aikaan, kun olivat vielä valistumattomia. Mitä niistä enää puhuu.
ELISABETH. Onko takeita siitä, ettei vielä tänäkin päivänä käy samoin?
PASTORI. Eikös vain? Ennen ehkä menivät liian pitkälle joskus, mutta— No, niin! Kaikessa tapauksessa niillä ihmisillä oli palavaa intoa, ja sitä, Jumala paratkoon, ei sovi sanoa monesta meidän veltostuneessa aikakaudessamme. Tuommoinen luonto kuin Maijun—jahka se antaantuisi oikean palvelukseen.
ELISABETH. Mitä?—Arveletko sinä Maijun—?
PASTORI. Hän voi mennä pitkälle sekä hyvässä että pahassa. Mutta tiedätkös, mitä minä uskon ja toivon?
ELISABETH. Nooh?
PASTORI. Että Jumala vielä antaa meille hänestä iloa. Moninkertaista iloa.
ELISABETH. Kunpa toteutuisi se toivo!—Mistä olet muuten siihen päätökseen tullut?
PASTORI. Näiden viimeisten tapausten johdosta. Minä seisoin lujan koettelemuksen. Sitä ei jätetä palkitsematta, Elisabeth.
ELISABETH. Rakas Henrik—!
PASTORI (katsoo kelloaan ja vertailee sitä seinäkelloon.). Se on totta!
Minun olisi pitänyt—onkohan tuo kello yhdessä rautatiekellon kanssa?
ELISABETH. Kymmenen minuttia jäljessä. Pitäisikö sinun mennä junalle?
PASTORI. Pitäisi. Piispa kun lähtee tänään katkismokomiteaan
Helsingissä.
ELISABETH. Nytpä on jo liian myöhäistä. Et ennätä enää. Äsken jo soittivat.
PASTORI. Kas kun en minä kuullut.
ELISABETH. Nyt soittavat jo kolmannen kerran.
PASTORI. Aivan oikein. Ja vihellys! Se jo läksi liikkeelle.
ELISABETH. Jyrinäkin kuuluu selvästi tänne saakka…
PASTORI. Tyynellä ilmalla se aina kuuluu. (Martha tuo kahvia sisään.)
No jaa, juodaanpa sitten kahvia, koska Martha tuo.
ELISABETH. Laskekaa tuonne pöydälle, Martha ja menkää sitten käskemään
Maijuakin tänne juomaan.
MARTHA. Eihän se ole Maiju neiti kotonakaan. (Menee.)
PASTORI. Niin ei hän ole nyt kotona. Mutta tulee luultavasti pian.
ELISABETH. Missä hän sitten on?
PASTORI. No—se on pieni salaisuus meidän kesken, Maijun ja minun.
ELISABETH. Jotako minä en saa tietää?
PASTORI. Tietysti et.—Eihän se silloin salaisuus olisikaan.
ELISABETH. Vai niin! No—hyvä, hyvä! En ole utelias. Juodaan sitten me kahden.
PASTORI. Se oli vaan tuommoinen pieni seikka. Mutta sillä saattaa olla äärettömän suuri merkitys kasvatuksenkin suhteen.
ELISABETH. Ooh—sitten se on tärkeämpätä kuin luulinkaan.
PASTORI. Niin, näes, tällä tavoin pääsen minä häntä ikäänkuin likemmäksi. Saan hänen lapsellisen luottamuksensa ja opin häntä paremmin ymmärtämään. Sitten ei ole enää vaikeata ottaa ohjaksia käteensä ja viedä häntä oikeaan suuntaan.
ELISABETH., Ja minäkö jätetään tuosta ihan syrjään?
PASTORI. Suo anteeksi, Elisabeth, mutta minä pelkään, ettei sinusta oikein ole Maijun kasvattajaksi.
ELISABETH. Henrik, sinä—! Ai, ai, sitä itserakkautta.
PASTORI. Jaa, jaa—!
ELISABETH. Mistä tämä kirje?—Papalle ja mammalle—Maijun käsialaa.
PASTORI. Annapas tänne.—(Lukee.) Kuinka? Minä en ymmärrä.—
ELISABETH. Mitä siinä on?
PASTORI. Lue!
ELISABETH. »Anteeksi, voi, antakaa anteeksi! En voinut toisin tehdä, elämä täällä kävi liian tukalaksi. Elkää minua tuomitko kovin ankarasti. Hyvästi, pappa ja mamma. Teidän Maijunne.»—
PASTORI. Mitä hän tarkoittaa? Mitä hän on tehnyt?
ELISABETH. En ollenkaan käsitä.
PASTORI. Elisabeth—minä pelkään mitä pahinta.
ELISABETH. Jumala varjelkoon—Mitä sinä pelkäät?
PASTORI. Hän oli niin liikutettu ja kummallinen. Kun nyt ajattelen,—ei hän ole milloinkaan ollut senlainen.
ELISABETH. No niin—? Mutta pahinta?
PASTORI. Hän otti minulta hartaat jäähyväiset—ja vapisi kuin haavan lehti.
ELISABETH. Sinä uskot—?
PASTORI. Että hän on—lopettanut itsensä, mennyt ehkä järveen.
ELISABETH. Ei, ei, Henrik! Ei se ole mahdollista, kuinka voit senlaista ajatellakaan. Maijuko—Mennyt järveen? Ei milloinkaan maailmassa.
PASTORI. Mutta kirje, joka on kädessäsi? Mitä hän sillä tarkoittaisi?
ELISABETH. En ymmärrä. En osaa vielä sanoa. Jotain muuta, siitä olen varma.
PASTORI. Sinä et nähnyt hänen mielentilaansa, kuinka hän oli levoton ja säikkyi. Hän oikein parkaisi, kun minä tulin sisään.
ELISABETH. Vaikka vaan! Mutta, hyvänen aika, itsemurhaa,—ei hän semmoista tekoa ole miettinyt, ei kuuna päivänä. Ollaan levollisia. Odotetaan. Ehkä hän piankin ilmestyy.
PASTORI. Näkee, kuinka vähän sinä ymmärrät Maijun luonnetta. Hänelläkö olisi aikaa miettimiseen? Mikä päähän pistää, sen hän tekee.
ELISABETH. Sinä kuvittelet turhia, Henrik. Ja pelkäät suotta.
Ajattelehan tyynesti asiaa.
MARTHA (tulee oikealta). Joko minä saan viedä kahviverstaat pois?
ELISABETH. Kuulkaa, Martha! Millä mielellä oli Maiju täällä tänä aamuna?
MARTHA. Milläkö mielellä?
ELISABETH. Niin—tarkoitan—puheliko hän mitään?
MARTHA. Puhelihan hän.—Paljonkin.
ELISABETH: Mitä hän sanoi?
MARTHA. Minäkös niitä kaikkia muistan.
ELISABETH. Jotain kumminkin.—Koettakaa, ettekö voisi—?
MARTHA. Hän vaan oli tuskainen kovin,—että uhkasi jo mennä järveenkin.
PASTORI. Siinä sen kuulet!
ELISABETH (nousee ja siirtyy levottomana toiselle puolen huonetta.)
Muistatteko varmaan, että hän niin uhkasi?
MARTHA. Ka, minkätähden minä en muistaisi? Eihän siitä ole pitkää aikaa kulunut.
PASTORI. Uskotko nyt?
ELISABETH. Mitä meidän on tehtävä, Henrik?
PASTORI. Menemme ulos etsimään, joka mies. Marthakin.
MARTHA. Ketä sitä etsitään?
ELISABETH. Maijua. Martha ottaa huivin päähänsä, niin menemme yhdessä.
MARTHA. Rautatiellehän se läksi.
PASTORI. Rautatielle?
MARTHA. Niin, matkalaukkuun pisti vaatteita ja meni aika hamppua. Portilla vilkutti vossikkaa. »Mihinkä te nyt matkustatte?» minä kysyin, siinä kun toisesta päästä kannoin laukkua. Ei virkkanut mitään ennen kuin istui roskissa. Silloin vasta sanoi: »Helsinkiin», ja samassa läksi hevonen ajamaan. Mutta ilman tuo lienee piloillaan.
ELISABETH. Kyllä Martha saa korjata kahvilaitokset pois.
MARTHA. Pidetäänkö pannua kuumana Maijua varten?
ELISABETH. Ei tarvitse. (Martha menee.)
PASTORI. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta—!
PASTORI. Mitä arvaat?
ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin.
PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun lapseni?
ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi,—varsinkaan et sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka.
PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka—joka pettää omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa—
ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on seitsemäntoista vuotta.
PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se lapsellisuutta, minä kysyn.
ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut.
PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä, näetpä lapsistasi mitä hyvään.—Kauhistun, kun ajattelen hänen menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään, koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin ostoon—ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä—sillä niiden avulla hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi.
ELISABETH. Minä en suinkaan tahdo häntä puolustaa. Mutta arvelen kuitenkin, että itse hän, raukka, saa kärsiä seuraukset.
PASTORI. Niin saakin, se on varma. Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi.
ELISABETH. Kuinka niin toinen?
PASTORI. Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vaan ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa pois.
ELISABETH. Elä mene, Henrik liian pitkälle. Semmoista vankeutta hän ei voi sietää.
PASTORI. Niin—minä kyllä arvaan, että sinä asetut puolelle. Mutta se ei auta, elä koetakaan, minä varoitan jo ajoissa. Tarpeeksi kauan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen!
ELISABETH. Ja minuako siitä syytät?
PASTORI. Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä näin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt.
ELISABETH (hiljaisesti). Parhaamman ymmärrykseni mukaan olen tehnyt, muuta en voi sanoa.
PASTORI. No niin,—siitä ei auta enää riidellä. Nyt tartun minä kiinni, ja koetan parantaa mitä parantaa voi. Laita vaatteeni kuntoon hyvissä ajoin.
ELISABETH. Milloinka sinä jo lähdet?
PASTORI. Siinäpä se! Minä en voi lähteä ennen kuin tulevan viikon lopussa. Huomenna alkaa rippikoulu. Ikävä seikka. Minun olisi pitänyt päästä heti jäljestä. (Kokoo paperinsa ja menee kammariinsa.)
ELISABETH. Rakas, taivaallinen isä—kuinka tämä päättyy?
(Esirippu alas.)
NELJÄS NÄYTÖS.
(Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan, vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e.
Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista korehtuuri-sivua.)
TEUVO. Hyvä, hyvä!… Mainiota!… Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa.
JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa, ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi.
TEUVO. Ha-ha-ha-ha!
JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?
TEUVO. »On ehdotettu 'Aamuruskolle' nimen muutosta. 'Iltarusko' muka paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys. Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan. Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi» —hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt»—sattuvasti sanottu.—»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät, kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen nimen 'Aamurusko'.»—Ha-ha-ha ha—
JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?
TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa. Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per—» ha-ha-ha-ha!
HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua.—Mitä te nauratte täällä?
TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?
HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin.
JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?
HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.
JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.
HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin ikävää.
TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan. Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa.
JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa itseään eikä käyttää aseita.
TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin, että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä. Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen nenälleen kahta rohkeammin.
JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee, niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan.
HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran.
JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero.
HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon kirjoituksesi?
JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy, ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon.
TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.»
HANNA. Ai, elkää lukeko sitä!
TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen
Suomeen»? Sepä hauskaa.
HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä.
TEUVO. Mutta minkätähden?
HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian.
JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä?
TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat»—niin, tätä tietysti ei käy painattaminen.
HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy.
JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa itseään, jos vihollinen hyökkää maahan.
HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia.
JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.
HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.
JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly—ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.
HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi. Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi isänmaan edestä?
TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna—
HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä.
JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta.
Mutta hän ei usko minua.
TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne?
HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.)
JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä. Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille, yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään—
TEUVO (hymyilee). No, no, tuo ei olisi ehkä niin hullua.
JUSSI (sytyttää papyrossin). Lapsellisuutta!
TEUVO. Niin, ei niitä aatteita tietysti voi toteuttaa milloinkaan. (Katsoo kelloaan.) Mutta kuulkaa, onko teillä jo teaatteripilettiä täksi illaksi?
JUSSI. Ei ole, vaan meille kuulutaan annettavankin vapaaliput, kun on
Maijun koetusnäytäntö.
TEUVO. Se on totta, se. Mutta minunpa täytyy käydä ostamassa, ennenkuin loppuvat.
JUSSI. Tulet kait sitten tänne takaisin, että menemme yhdessä?
TEUVO. Tulen, tulen. Hyvästi siksi aikaa. Menee.)
JUSSI. No, Hanna?
HANNA. Mitä no?
JUSSI. Sinä olet pahoillasi.
HANNA. Olen. Kun sinä et ollenkaan minua käsitä.
JUSSI. Kyllä minä käsitän sinut, mutta sinä et käsitä minua. Kuulepas nyt, kun selitän sinulle asian oikein juurta jaksaen. Pane pois tuo ompeluksesi ja kuuntele minua tarkkaan.
HANNA (laskee työnsä syrjään). Nooh?
JUSSI. Oletetaan, että tänne pohjoiseen tulee puutarhuri etelämaasta. Hän ei tunne meidän ilmanalaa, vaan kylvää täällä oman maansa hienoja, arkaluontoisia kasvia. Kuinka luulet, että niiden kylvöjen käy?
HANNA. Ne eivät menesty. Tietäähän sen.
JUSSI. Oikein! Ne eivät menesty. Niiden kylvämisestä ei siis ollut mitään hyötyä, ei hänelle eikä muille. Olemmeko siitä yhtä mieltä?
HANNA. Olemme.
JUSSI. Tuo puutarhuri saattoi olla hyvinkin taitava kasvien hoitaja, mutta kumminkin hän oli epäkäytännöllinen ja lapsellinen, kun ei ottanut selkoa ensin maan ilmanalasta, ennenkuin meni kylvöjään tekemään, eikö niin?
HANNA. Niin—arvatenkin.
JUSSI. Ja halusta soisimme, että täällä kasvaisi rusinoita, veskunoita, appelsiinia, viinirypäleitä ja muuta semmoista. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta.
HANNA. No niin—vaan minä en ymmärrä—
JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen. Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen epäkäytännöllinen puutarhuri.
HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla?
JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet, johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa.
HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua niistä.
JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer—niin, hän, ukko paha, on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman meininkiä ollenkaan.
HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä.
JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on mahdollista toteuttaa, mikä ei,—ja myöskin millä tavalla mikin asia voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä seinään. Ymmärrätkös nyt?
HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin edistytään niin kauhean hitaasti—jos edistytään ollenkaan.
JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta—No, mitä nyt? Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks'et malttanut nukkua enemmän aikaa?
MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta).
HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta?
JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on koetusnäytäntö.
MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä teaatteriin.
JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan hyvin.
HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit nukkumaan.
MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi.
JUSSI. Mikä on vaikeata?.
MAIJU. Se, se—. En minä hirviä kertoa.
HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat.
MAIJU. Nehän ne kiusaavat.
HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?
MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.
JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne karkoittaisin hyvinkin.
MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä.
Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua—
JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?
MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin», hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.
JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet lapsellinen.
MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta, ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan, seisovilta jaloiltaan.
JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta—
MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä tekisin.
JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat kaikki nuo kuvittelut.
MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille mitään voi.
JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa.
Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista.
HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa.
MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa kelloasi.
JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen minuttia korkeintaan.
MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee!
HANNA. Joko tulee ramppi-kuume?
MAIJU. Kuulkaa—yhtä teidän täytyy luvata minulle.
HANNA. Nimittäin—?
MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan.
JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin?
MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois!
HANNA. Mutta minkätähden?
MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla.
JUSSI. No, nyt tuli kummat!
MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua.—Samoin nyt. Ei saa ketään omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään.
HANNA. Eikö milloinkaan?
MAIJU. Sitten ehkä joskus—monen vuoden päästä, kun olen käynyt
Pariisit ja muut.—Mutta tänä iltana ei varsinkaan.
JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule— ei se käy laatuun.
MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt.
JUSSI. Niin, mutta—En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna?
MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi?
HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen sitten jonkun toisen kerran.
MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti.
HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty.
MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste— kohta puoli seitsemän.—No, Jussi, jäätkö pois, vai et?
JUSSI. Hm… Sepähän sitten nähdään.
MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti!
JUSSI. Kuule—elä sinä äyski.
MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo teaatterilla.
JUSSI. Mene sitten joutuun.
MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi?
JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen—
MAIJU. Lupaatko, lupaatko?
HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu.
JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut?
MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät.—Puoli seitsemän jo!
JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen.
MAIJU. Ja sinä et tule?
JUSSI. En. Ole rauhassa.
MAIJU. Käsi päälle.
JUSSI. Vielä minä sen panen alle. Ellet usko sanaa, niin—
MAIJU. Käsi päälle, minä sanon! (Ottaa sen häneltä puoliväkisen.) Noh, nyt on hyvä kaikki.
JUSSI. Hupakko.
MAIJU. Nyt se siis kohta alkaa!—Voih!
HANNA. No, Maiju—? Mikä vaivaa?
MAIJU. Jos olisi kaikki jo ohitse! Jos olisi kello yhdeksän ja me istuisimme täällä levossa!
HANNA. Elä rupea sitä nyt ajattelemaan. Sinä myöhästyt.
MAIJU. Niin, se on totta. Täytyy lähteä, ei auta mikään! Hyvästi,
Hanna.
HANNA. Hyvästi, hyvästi! Ja onnea nyt! Ole rohkea vaan, elä hätäile yhtään. Kyllä sinä varmaan onnistut.
JUSSI. Ja ellet onnistu, niin väliäpä tällä! Ei se ole sen vaarallisempaa.
HANNA. Käännyt jollekulle muulle alalle sitten.
MAIJU. Hyvästi, Jussi! Elkää olko minulle ilkeitä huomenna lehdessänne.
JUSSI. Minustako se riippuu, kun et päästä edes katsomaankaan. Antaahan olla, ettet vaan saisi sitä katua.
HANNA. Ei hän saa, mitä sinä vielä kiusoittelet, Jussi, suotta. Riennä nyt, Maiju kulta.
MAIJU. Hyvästi. (Menee kiireesti eteiseen.)
HANNA (saattaa häntä ovelle ja tulee takaisin). Pää pystyyn! Näytä, että sinussa on terästä ja rautaa.—Maiju raukka! Luuletko, että hän onnistuu, Jussi?
JUSSI. Vaikea tietää edeltäpäin.
HANNA. Mutta ellei hän nyt onnistu eikä pääsekään teaatteriin—entäs sitten? Pappa varmaan kieltää häneltä kodin.
JUSSI. Mitäs sitten muuta kuin menee naimisiin. Teuvo on, luulemma, häneen pahasti pikiintynyt. Ja Teuvo on varakas poika, voi ottaa eukon milloin hyvänsä.
HANNA. Hyi sinua!
JUSSI. Mitä hyi? Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin on naiselle tärkeintä kaikesta.
HANNA. Senpätähden juuri siihen ei enää toimeentulon tähden mennäkään, vaan ainoastaan rakkaudesta.
JUSSI. Mikäs estää Maijua rakastumasta Teuvoon? Semmoinen kunnon poika—
HANNA. St! Joku tuli eteiseen. (Menee katsomaan.)
JUSSI. Ja rakkaus se syttyy ja rakkaus se sammuu, mutta pääasia on, että tulevat hyvin toimeen.
HANNA (ovella). Ole hiljaa!—Kas, tekö siellä olittekin?
TEUVO (tulee sisään). Nyt, tiedättekö, on hiisi merrassa.
JUSSI. Noh?
HANNA. Mitä on tapahtunut?
TEUVO. Pappanne on täällä.
JUSSI. Elä!—Mistä tiedät?
TEUVO. Tuli vastaani kadulla. Ja hän oli mörkin näköinen kuin ukkospilvi.
JUSSI. Taidamme olla helisemässä kohta.
HANNA. Elä edes naura, Jussi.
JUSSI: En suinkaan tässä osaa itkemäänkään ruveta.
TEUVO. Leikki siitä kumminkin on kaukana. Tietysti hän tahtoo ottaa
Maijun pois teaatterista. Mitä varten hän muuten olisi tullut?
HANNA. Niin, se hänellä mahtaa olla mielessä. Kuinka tämä. päättyy,
Jussi?
JUSSI. Mitä hän sinulle puhui?
TEUVO. Ei paljon mitään. Kysyi vaan teidän asuntoanne.
JUSSI. Hän aikoo siis tulla tänne? Hyvä!
HANNA. Jussi, ei riitaa! Rakas Jussi!
JUSSI. Ei minun puoleltani ensiksi. Mutta jos hän aloittaa—ja sen hän luultavasti tekee—
HANNA.. Niin muista kuitenkin, että hän on isäsi, että hän on juurtunut kiinni toiseen katsantotapaan—
JUSSI. Jonka nojalla luulee olevansa oikeutettu muita sortamaan. Jos antaisi hänelle vallan, hän tukehuttaisi henkisesti kuoliaaksi jok'ainoan lapsensa.
HANNA. Nyt sinä olet jo täydessä vihassa!
TEUVO. Hevonen pysähtyi portaiden eteen. (Katsoo ikkunasta.) Ganska riktigt—siellä hän on.
HANNA. Pappako? (Juoksee ulos.)
TEUVO. Mutta kuinkas nyt? Meidän pitäisi jo mennä teaatteriin.
JUSSI. Kuulehan, kun Maiju ei anna meidän tullakaan. Mokoma visapää.
TEUVO. Eikö anna teidän tulla?
JUSSI. No ei. Hän muka ei osaa näytellä, jos tietää meidän olevan katsomassa.
TEUVO. Entäs sitten?
JUSSI. Täytyy kait totella.
TEUVO. Nyt ne siellä tulevat, että ovet jyskävät. Minä lähden ajoissa tieheni.
JUSSI. Maltapas, kun sanon. Lähetä sinä meille tietoa teaatterista, kuinka Maijun on käynyt. Lähetä kohta, kun »Ensi lempi» on mennyt.
TEUVO. Kyllä, kyllä. (Menee.)
JUSSI. Vai niin, isä! Sinä siis uhalla tahdot koetella voimia lastesi kanssa. Astu esille! Minä olen valmis. (Pastori ja Hanna tulevat.)
HANNA (eteisessä tullessaan). Herra Rastas meille ikään kertoi, että pappa oli kaupungissa.
PASTORI (samoin eteisessä). Jussi on kotona?
HANNA. On.
PASTORI. Hyvä! (Tulee sisään, sanomalehti kädessä. Hanna seuraa häntä.)
JUSSI. Hyvää iltaa!
PASTORI. Sinunko kynästäsi on lähtenyt tämä hävytön kirjoitus
»Aamuruskoa» vastaan?
JUSSI. Minun.
HANNA. Tämän päivän lehdessä varmaan?
PASTORI. Sinun kynästäsi? Todella sinun kynästäsi? Sitä en olisi kuitenkaan uskonut. Täytyy tunnustaa: minä olen niin hämmästynyt, etten tiedä mitä sanoa.
HANNA. Voi, Jussi, mitä olet sinä kirjoittanut?
PASTORI. Pitkälle olet ehtinyt vähässä ajassa. Kotona sinulla vielä oli hiukkasen omaatuntoa jäljellä, et silloin näin ilkeästi sentään olisi kirjoittanut omaa isääni vastaan.
JUSSI. Ensiksikin tuo kirjoitus ei ole nimenoman teitä vastaan kirjoitettu, ja toiseksi—olettehan itse sanonut, ettei teillä enää ole poikaa, siitä seurannee, ettei ole minulla enää isää.
HANNA. Pappa rakas—tulkaa istumaan tänne.
PASTORI. Sinä rohkeat vielä puhua puolestasi? Sinä seisot siinä avoimella otsalla ja katsot minua suoraan silmiin? Etkö ymmärrä edes hävetä?
JUSSI. Tuotako kirjoitusta? En—sitä en tosiaankaan häpeä. Onhan se vaan vastaus »Aamuruskon» hyökkäykseen. Vai luulitteko saavanne solvaista minua mielin määrin ja kivittää minut vaikka kuoliaaksi, ilman että olisi teillä pelkoa vastustamisesta? Siinä surkeasti petyitte. Minä en ole semmoinen raukka, että minut noin ykskaks' vaan muserrettaisiin ja poljettaisiin jalkojen alle. Oho—vähäpä olisi minussa silloin kuntoa. Ei—sana sanasta, kaksi parhaasta, siinä ei arvella yhtään. Ette minun suutani hevillä saa tukkoon, sen lupaan.
HANNA. Pappa ei kuuntele häntä, hän on vihan vallassa nyt eikä tiedä mitä puhuu.
PASTORI. Minä en sanoisi mitään, jos rehellisesti itseäsi puolustaisit, jos pysyisit asiassa ja koettaisit kumota väitteitämme, selittää kantaasi, miten parhaiten voit. Mutta totuutta on vaikea kumota, siinäpä se! Sen vuoksi tartut tällaisiin aseihin. Vakavaan puheesen sinä vastaat ivalla ja kevytmielisellä pilkalla. Mitä luulet sillä voittavasi? Naurajat saat puolellesi ja ymmärtämättömät, mutta kaikki ne, jotka kykenevät vähänkin ajattelemaan, ne sinua halveksivat.
JUSSI. Erehdytte. Teidän kirjoituksenne »Aamuruskossa» oli päinvastoin siihen määrään typerä, ettei kannattanut muulla tavalla vastata. Te olette joutuneet naurun alaisiksi, mutta syyttäkää itseänne. Kirjoituksessanne annoitte minulle mainiot aseet käteen, enkä minä ole niin jalomielinen, että laskisin hyvää tilaisuutta ohi menemään, koska kerran ollaan sodassa toisiamme vastaan. Ette sitä itsekään tekisi, niin Jumalan miehiä kuin olettekin.
HANNA. Voi, Jussi, miksi olet noin paha?
JUSSI. Siksi, että he ensin ovat olleet minulle pahoja. Ja siksi, etten minä ole sinuksi. Sinä sitä annat menetellä kanssasi kuinka hyvänsä, sinua saa huoleti solvaista ja potkia tieltä pois. Ei tarvitse urosten peljätä, että heitä potkaistaan takaisin. Sinä kärsit hiljaisesti ja nöyrästi, et avaa suutasi koskaan itseäsi puolustamaan. Mutta sano, mitä olet siitä kostunut? Oletko ehkä pehmittänyt heidän sydäntänsä? Kaukana siitä—!
PASTORI. Jatka, jatka! Anna tulla enemmän samaan suuntaan. Vahinko, ettei ole äitisi täällä näkemässä ja kuulemassa minkälaisia hedelmiä hänen kasvatuksensa on tuottanut.
JUSSI. Äitipä katseleekin minua toisilla silmin. Hän näkee, etten minä ole juoppo enkä renttu enkä tylsistynyt, kykenemätön, pahanpäiväinen nahjus, jommoiseksi olisin tullut teidän käsissänne. Äidille kiitos siitä, että olen saanut vapaasti kehittyä, että minulla on voimaa ja kuntoa jotain toimittamaan maailmassa.
HANNA. Mutta ikävällä mielellä hän sinua nyt kuuntelisi, Jussi. Surua herättäisi hänessä jok'ainoa sanasi, ole siitä varma. Sillä hän ei ikinä ole sinua kehoittanut näin pappaa kohtelemaan, ei esimerkillä eikä neuvoilla.
JUSSI. Ei tosin olekaan; vaan sen on oma järkeni minulle opettanut. Olenhan nähnyt, mihinkä ehdoton alttiiksiantamus vie. Isässä ei milloinkaan olisi sorron halu päässyt noin kasvamaan, jos äiti olisi ollut hiukan jäntevämpi eikä liiallisella lempeydellä pitkin matkaa antanut sille yllykettä—
PASTORI. Mitä—! Minäkö sortanut?—Onko äiti valittanut—?
JUSSI. Ei—hän ei ole koskaan valittanut. Hän on kestänyt ja kärsinyt, ja alistunut ja antanut anteeksi kovat sanat ilman että pyydettiinkään. Ja siinä hän juuri teki väärin.
HANNA. Kuinka voit niin sanoa, Jussi?
JUSSI. Hän teki väärin ensiksikin isää kohtaan, joka senkautta pääsi paatumaan itsekkäisyydessään ja kovuudessaan ja pitämään menettelyään oikeana. Hän teki väärin meitä kohtaan, jotka hänen jälkeensä jouduimme tuon itsekkäisyyden ja kovuuden esineiksi.
HANNA. Että sinä julkeat syyttää äitiä! Jumalan kiitos, hän ei kumminkaan ole tätä kuulemassa.
PASTORI. Hävyttömyydelläsi ei ole enää rajaa!
JUSSI. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en sanallakaan tahdo mammaa nuhdella, sillä hän ei ole aavistanut mitä seurauksia hänen liiallinen hyvyytensä tuottaisi muille, luuli kaiken riippuvan siitä, että hän itse jaksoi kärsiä. Nyt täytyy minun korjata hänen erehdyksensä, asettua sitä jäykempään vastarintaan ja antaa jok'ainoa isku hörymättä takaisin. Minä näytän sekä äidille että sinulle, millä tavalla tänlaisissa kohdissa on meneteltävä.
HANNA. Ei, Jussi, ei, ei! Äiti on oikeassa, sinä väärässä. Ei pahaa voiteta pahalla. Ei väkivaltaisuutta, ei aseita. Ei huonoja keinoja oikealle asialle. Järkiään toisella tavalla se voitolle pääsee.
JUSSI. Kyllä! Vallan toiseen kokemukseen sinunkin olisi pitänyt tulla.
PASTORI. Herkiä! Sinussa asuu villityksen henki. Mainiosti osaat sinä sotkea ja velloa asioita. Mainiosti kääntää kaikki omaksi eduksesi, lykätä syyt muiden niskoille ja asettaa itsesi kauniimpaan valoon. Toden totta! Enkö seisonut siinä jo suu kiinni ja ollut vähällä hämmentyä itsekin taitavasta puheestasi. Mitä sitten enää ihmettelenkään naisia, että joutuvat sinun vaikutuksiesi valtaan, varsinkin Maiju, joka on vielä nuori, kokematon, tykkänään lapsi—Niin, nyt olin vähällä unohtaa—missä Maiju? Kutsukaa häntä tänne puheilleni heti.
HANNA. Maiju ei ole kotona, pappa.
PASTORI. Ei kotona? Mihin hän on mennyt?
HANNA. Teaatteriin. Aikoja sitten. Hänellä kun on koetusnäytäntö tänään.
PASTORI. Kas niin! Tämä turhanpäiväinen väittely—! No, ei auta; minä lähden sinne.
HANNA. Teaatteriin? Mitä varten, pappa?
PASTORI. Estämään häntä. Minun lapseni ei saa näyttelijänä esiintyä.
JUSSI. Ette kumminkaan mahda—? Sehän olisi julkinen häväistys.
PASTORI. Sekö, että isä vaatii kuuliaisuutta lapseltaan? Sinulla on kumma käsitys kunniasta ja häpeästä. Mutta—sitä en ihmettele.
JUSSI. Mitä sanottaisiin, jos vapaamielinen isä tunkisi kirkkoon ja väkipakolla estäisi poikaansa saarnaamasta?
PASTORI. Onko se mielestäsi sama asia?
JUSSI. Jotakuinkin.
PASTORI. Sinun kanssasi ei kannata sanaa vaihtaa. Ole oloillasi sinä.
Minä koetan palauttaa edes yhden lapsistani vielä oikealle tielle.
HANNA. Onko taiteilijan tie sitten väärä, pappa? Onko hänen työnsä vähemmästä arvosta kuin muiden? Hänen rehelliset pyrintönsä—ovatko ne tuomittavat?
PASTORI. Minä en tuomitse niitä. Kuka sen on sanonut, että minä tuomitsen? Olenhan päinvastoin aina myöntänyt, että taiteellakin voi olla merkityksensä. Ei siitä ole puhetta. Mutta minun lapseni ei saa näyttelijäksi ruveta. Minä sen kiellän, ja minulla on siihen oikeus.
JUSSI. Maiju raukka—mikä hänelle tulee eteen. Papiksi hän ei kelpaa, saarnastuoli on siksi liian pyhä paikka, ettei se ole naisille—
HANNA. Voi, elkää menkö, rakas pappa. Maiju ei sitä kestäisi, hän on ilmankin niin heikko. Hyvä pappa, ajatelkaa häntä.
PASTORI. Ajatteliko hän minua, kun karkaamalla läksi kotoa? Syntiä seuraa rangaistus, se hänen piti tietää. Heitä minut irti, Hanna!
HANNA. Pappa, kuulkaa minua, edes tämä ainoa kerta—!
JUSSI (katsoo kelloaan). Kaikessa tapauksessa olette nyt myöhästynyt.
Hän näyttelee parastaikaa.
PASTORI (ryntää ulos). Se oli teidän syynne!
HANNA. Mitä hän aikoo? Keskeyttääkö näytännön?
JUSSI. Se voisi häneltä syntyä.
HANNA. Vaan millä tavalla?
JUSSI. Kuka sen tietää. Minun ei tee mieli mennä katsomaan.
HANNA. Ja mitä sitten seuraa?
JUSSI. Mitäkö seuraa? Suuri skandaali, arvatenkin. Perhana sentään.
HANNA. Elä edes kiroa.
JUSSI. Mitäs tässä muutakaan voin?
HANNA. Emmekö millään tavalla saattaisi sitä estää?
JUSSI. Emme nyt enää. Että minä yhtäkaikki päästin hänet menemään! Olisi pitänyt asettua oven eteen ja sulkea häneltä tie. Se minun olisi pitänyt tehdä! Pöllö, mikä olin.
HANNA. Ei, tyyneesti, rauhallisesti olisit puhunut. Olisit kohdellut pappaa rakkaudella—
JUSSI. Mene rakkauksinesi! Etkö jo vihdoinkin huomaa, ettei sillä päästä mihinkään? Voimaa täällä kysytään, ei rakkautta. Ottiko sinua isä lukuun ollenkaan, sano?
HANNA. Ei ottanut.
JUSSI. Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään?
HANNA. Taidat olla oikeassa. (Peittää kasvonsa käteen.)
JUSSI. Hanna—? Itketkö sinä? Kuule—mitä sinä nyt joutavia? (Menee hänen luoksensa ja laskee kätensä hänen kaulalleen.) Elä itke, elä herran tähden, ei se kannata. Jopa jo! Ole ihan huoleton, kyllä minä pidän puoliasi. Mutta sinä et saa silloin asettua minua vastaan. Muista se. No niin—elä itke enää. Kuule, Hanna!
HANNA. Enhän minä itke.
JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi—no, näytä vaan, näytä. Noo—vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta kauniisti!
HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään.
JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut.—Mihinkä me matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä olentoja kuin sinä ja äiti—jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin! Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan sinun tähtesi, kulta nupukka.
HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä pohjalta olet vallan toinen.
JUSSI. Niin olenkin—sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku.
Kirjapainon poika ehkä—Ei—?
(Vosikka tulee.)
VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari?
JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen.
VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista.
JUSSI (ottaa kirjelipun ja aukaisee sen). Teuvolta!—»Loistava menestys! Seitsemän esiinhuutoa, monta monituista kukkaisvihkoa. Ihastus yleinen!»—No hei! Hanna, elä ole pahoillasi enää, kaikki on hyvin.
VOSSIKKA. Tuleeko siitä vastausta?
JUSSI. Ei, saatte mennä.—Odottakaa—tässä vähän juomarahaa.
VOSSIKKA. Kiitän. (Menee.)
HANNA. Eipä tullut siis mitään julkista skandaalia. Oli se kumminkin hauskaa.
JUSSI. Ei tullut. Isä-ukko ei arvon ennättänyt perille ennen näytännön loppua. Sai pitkän nenän. Nyt pauhatkoon jäljestäpäin niin paljon kuin lystää.
HANNA. Mutta Maiju raukka on ehkä kovalla parast'aikaa.
JUSSI. Pah—hän sen kestää. Ja paetkoon tänne, jos hätä tulee.—No niin, siinä paha, missä panetellaan.
MAIJU (tulee kukkaisvihko kädessä). Nyt se on ohitse.
HANNA. Loistava menestys, esiinhuutoja, kukkakimppuja—me jo tiedämme.
MAIJU. Kuka kertoi?
JUSSI. Onnea vaan! Saako sinua nostaa?
MAIJU. Ei,—elä, elä, Jussi.
HANNA. No, miltä tuntui? Kerro!
MAIJU. Jahka tästä selviän. Minä olen kuin kuumeessa vielä. Antakaa minulle vettä.
JUSSI. Olutta sinun pitäisi juoda, tai portteria.
MAIJU. Ei, vettä minä ennemmin—