HANNA. Tässä.

MAIJU. Kiitos. Se teki hyvää.

JUSSI. Mutta et sinä ole oikein iloinen. Luulin, että sinä nyt kohoisit vähintäkin seitsemänteen taivaasen.

MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte?

HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi?

MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle hyväntahtoinen.

HANNA. Sinä sen tunsit?

MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti. Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille seinille siellä kotona.

JUSSI. Sen arvaan.

HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä kasvia.—

MAIJU. Ja sitten—kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli—

HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti?

MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten.

JUSSI. So, so. Ei vähä mitään.

MAIJU. Niin, vaan nyt tuntuu niin oudolta yhtäkaikki. Niin kummallisen oudolta. En ymmärrä itsekään, mutta—Voi, jos mamma olisi täällä!

JUSSI. Entä pappa!

MAIJU. Ei herran tähden, pysyköön hän vaan siellä kotona.

HANNA. Mitä? Sinä et siis—? (Katsoo Jussiin.)

JUSSI (antaa varoittavan merkin). Niin, pysyköön hän vaan siellä kotona.

MAIJU. Tulkaa nyt istumaan. Hanna ja minä sohvaan, Jussi kiikkutuoliin.

JUSSI. Heti, paikalla. Minä otan vaan papyrossin.

MAIJU. Pidä minusta oikein tukevasti kiinni, Hanna. Noinikään. Mitenkä tulevat ne toimeen, joilla ei ole veljeä, ei sisarta, ei ketään maailmassa?

HANNA. Kerro nyt vielä teaatterista jotain. Oliko paljon väkeä?

MAIJU. Täysi huone. Lippu luukun päällä.

JUSSI. Oho? Oikeinko todella?

HANNA. Mutta kuule, miksi sinä nytkähtelet niin somasti?

MAIJU. Mitenkä nytkähtelet?

HANNA. Noin, tuolla tavalla. Etkö siitä itse tiedäkään?

MAIJU. Tiedänhän minä. Ei se mitään. Hermostumista vaan.

JUSSI. Sinun täytyy saada lasi viiniä.

MAIJU. Ehkä se tosiaan vahvistaisi.

HANNA. Voi, kun ei satu olemaan kotona.

MAIJU. No, antaa sitten olla.

JUSSI. Ei, minä menen hakemaan.

HANNA. Ethän pääse puotiin enää näin myöhällä.

JUSSI. Kyllä minä tiedän mistä saan. Odotatte vaan pikkuisen aikaa.
Minä olen tuotapikaa takaisin.

MAIJU. Elä huoli mennä, Jussi. Kyllä se on ohitse kohta, en minä tarvitse mitään.

JUSSI. Tarvitset lasin viiniä ihan varmaan. Ja sitten saamme Hannan kanssa juoda maljasi myöskin, kuuluuhan se asiaan. Ota sinä, Hanna, lasit esille sill'aikaa (kääntyy ovelta). Kuulehan—taikka niin—ei hän tänne tule tänä iltana kumminkaan.—Eikös mitä—ei sitä tarvitse peljätä. (Menee.)

MAIJU. Kuka ei tule?

HANNA. Ei kukaan.

MAIJU. Mutta ketä hän tarkoitti?

HANNA. Ketä lienee tarkoittanut.

MAIJU. Teuvoa vissiin.

HANNA. Nojaa päätäsi tuohon minun olkapäähäni. Noin. Onko hyvä nyt?

MAIJU. On.

HANNA. Jos koettaisit nukahtaa hiukan. Painapa silmäsi kiinni.

MAIJU. Hän sanoi peljätä… Ei tarvitse peljätä… Minkätähden hän sanoi peljätä?

HANNA. Nuku nyt pois eläkä puhele enää. Ole vallan hiljaa.

MAIJU. En minä saa unta. Saanenko koko yönä.

HANNA. Jos malttaisit olla rauhassa siunaaman hetken. Et ajattelisi, et liikkuisi, et puhuisi.

MAIJU. Kuule—mikä se oli?

HANNA. Ei mikään, ei ikinäs mikään. Rupeatko sinä taas kuvittelemaan—?

MAIJU. Ääniä ihan varmaan!

HANNA. Kadulta ehkä. Mitä niistä välität?

MAIJU. Kuule, kuule—!

HANNA. Elä hätäile suotta, hyvä lapsi. Olipa tuo nyt mitä tahansa—

MAIJU. Ikkunan alle pysähtyivät. (Serenaadi alkaa ikkunan takana.)

HANNA. Serenaadi—! Ylioppilaat laulavat sinulle.

MAIJU. Ylioppilaat? Voi, tulta, tulta! Hanna kulta, sytytetään kaikki lamput ja kynttilät.

HANNA. Kyllä, kyllä.—Istu rauhassa sinä, minä sytytän… Ja avaan vielä ikkunankin.—

MAIJU. Kuinka kauniisti he laulavat!

HANNA. Ihmeen kauniisti. Ja kuule—siellä on katu täynnä ihmisiä.

MAIJU. Voi sentään, kuinka ovat ystävällisiä. Kun tulivat vielä laulamaankin. Kuule, Hanna, minä rakastan noita ihmisiä niin, niin— niin että tahtoisin syödä ylös heidät.

HANNA. Olehan nyt vaiti. Kuunnellaan.

MAIJU. En malttaisi kuunnella, kun sydän on haljeta ilosta. Tahtoisin että tätä kestäisi sata vuotta, ei, tuhat, miljoonia. Juuri tämmöistä kuin tämä hetki on. Etkö sinäkin tahtoisi, sano.

HANNA. Tsh! Ollaan hiljaa.

MAIJU. Niin, ollaan hiljaa.—Mutta, Hanna—!

HANNA. Mitä?

MAIJU. Pitäisikö minun mennä ikkunaan kiittämään sitten kun lopettavat?

HANNA. En minä oikein tiedä. Mutta eiköhän. Kyllä minä luulen.

MAIJU. Voi että Jussi nyt juuri sattui menemään pois. Hän sen parhaiten ymmärtäisi.

HANNA. Kyllä se kaikessa tapauksessa olisi kohteliaampaa.

MAIJU. Mutta mitä minä sanoisin? Neuvo, Hanna kulta.

HANNA. Eihän sinun tarvitse muuta kuin kiittää.

MAIJU. Eikö jotain semmoista, että minä tahdon koko elämän-ikäni rakastaa ja palvella isänmaata?

HANNA. Ei, ei!—Ei! Maiju, parempi kun teet sen ilman ennenaikaisia lupauksia.

MAIJU. Sitten kiitän vaan, niinkö? Mitä, Hanna, sano!

HANNA. Eläs—! Kukahan siellä on ensimmäisessä bassossa, jolla on niin kaunis ääni?

MAIJU. Voi, kun et sinä neuvo.

HANNA. Nyt lopettivat. Jos tahdot kiittää, niin joudu sukkelasti.

MAIJU. Ja sanon kuinka?

HANNA. Kiitän sydämestäni—mene, mene!

MAIJU (ikkunassa). Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni!

LAULAJAT (ulkoa). Eläköön Maiju Valtari, eläköön!

MAIJU (kiittää iloisesti ja hämillään). Hanna, mitäs minä nyt sanon?

HANNA (nousee). Eläkööt Suomen ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo!

MAIJU. Eläkööt Suomen reippaat ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja toivo! Eläköön rakas isänmaa!

LAULAJAT. Eläköön! (Poistuvat marssia laulaen.)

MAIJU. Kuinka oli hauskaa! Ja kuinka tämä elämä sentään on ihanaa!
Hanna, pysähytetään kellon viisari tuhanneksi vuodeksi!

HANNA. Luuletko että auttaisi?

MAIJU. Eihän se auttaisi, ei. Täytyy antaa ajan vieriä eteenpäin. Kun vaan tietäisin, millä osoittaisin heille kiitollisuuttani.

HANNA. Sillä, että ahkerasti koetat edistyä.

MAIJU. Minä koetan! Tämän hetken muistoksi teen sen pyhän lupauksen, että koko sydämestäni rakastan ja palvelen Suomen taidetta niin kauvan kuin elän ja että—(Pastori tulee sisään.)

MAIJU (kalpenee ja hoippuu taaksepäin). Hanna, Hanna—!

HANNA. Elä säikähdä! Maiju, rakas—

MAIJU. Se on tuolla taas! Hanna, Hanna, se on tuolla—!

HANNA. Pappa se on—pappa itse.

MAIJU. Ei, haamu, sama haamu—

HANNA. Se on pappa, usko minua, hän jo äsken kävi täällä, vaikka emme sitä sinulle sanoneet.

MAIJU. Ei, ei—

PASTORI. Sinä olet, näemmä, harjaantunut näyttelemisessä. Mutta elä luule, että minua noilla vehkeillä petät—

MAIJU. Hanna! Hän tahtoo minut tappaa—

HANNA. Hän pyörtyy. Pappa, voi, te säikytätte hänet kuoliaaksi—

PASTORI. Teeskentelee vaan. Herkiä tuosta, Maiju, ei se kumminkaan auta. Sillä nyt minä sinut jo tunnen, sinä kevytmielinen lapsi. Valehtelija, petturi, maailman kunnian pyytäjä! Niin—kunniaa sinä pyysit, häpeän sait—

MAIJU (pyörtyy).

HANNA. Hän kuolee!

JUSSI (tulee). Mitäs täällä tapahtuu?

HANNA. Jussi, Jumalan kiitos! Tule auttamaan, tule!—Viedään hänet tuonne toiseen huoneesen.

JUSSI. Tekö tämän—?

HANNA. Joudu, joudu!

JUSSI. Onko nyt hyvä mielenne? Oletteko tyytyväinen, kun saitte lapsenne hengiltä? (Hanna ja Jussi kantavat Maijun pois.)

PASTORI. Lapseni hengiltä—sanoiko hän niin?——Mitä hänelle sitten tein?——En muista——En muista—pääni menee sekaisin—en muista mitään.——Lapseni—minä tahdon häntä nähdä—(Hän aikoo mennä sivuhuoneesen.)

JUSSI (oikealta). Ei tänne! (Sulkee oven.)

PASTORI. He sulkivat oven.—Minua eivät päästä sisään——minua, joka sen tein——joka olen syynä kaikkeen… Sieltä ei kuule hiiskaustakaan.——Miksi ovat niin hiljaa? Onko hän jo—? Miksi ovat niin hiljaa? Jos hän kuolee, olen murhaaja, lapseni murhaaja.——He eivät päästä minua sisään. Minä menen kuitenkin. (Koettaa avata oven.)

HANNA (estää häntä ja tulee sisään). Elkää, pappa, hän pyörtyisi uudelleen, jos näkisi teidät.

PASTORI. Onko hän siis tointumaan päin?

HANNA. On.

PASTORI. Jumalalle kiitos olkoon. Minä tahdon häntä nähdä.

HANNA. Ei nyt, pappa, sitten toisen kerran.

PASTORI. Tulisin vaan rauhoittamaan. En minä häntä nuhtele—

HANNA. Elkää, pappa, hän säikähtäisi—hän kun koko ajan on peljännyt pappaa niin, että on nähnyt näkyjä.

PASTORI. Näkyjä. Mitä näkyjä?

HANNA. Kuinka pappa pitkällä puukolla on tahtonut pistää hänet kuoliaaksi.

PASTORI. Maiju raukka!—Mutta sehän saattaa olla vaarallista semmoinen.
Ettekö te ole kysyneet lääkäriä?

HANNA. Emme vielä.

PASTORI. Miksi ette ole kysyneet ajoissa? Kuka tietää mitä siitä voi tulla? Vaikka vielä—

HANNA. Mitä pappa tarkoittaa?

PASTORI. Vaikka vielä kadottaisi järkensä.

HANNA. Eihän toki. Jumala varjelkoon! Sehän olisi kauheata.

PASTORI (istuu). Se olisi kauheata. Mutta onhan semmoista tapahtunut.—
Sinä sanoit, että hän on minua peljännyt?

HANNA. On, pappa—kauheasti.

PASTORI. Siihenkö olen sitten tullut—että toinen lapsistani minua vihaa, toinen pelkää!—ja kuitenkin olen tahtonut vaan velvollisuuteni tehdä—velvollisuuteni isänä ja kasvattajana. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö.

HANNA. Pappa rakas—!

PASTORI. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö. Olenko siinä menetellyt väärin?

HANNA (kietoo kätensä hänen kaulalleen). Saanko sanoa ajatukseni, pappa?

PASTORI. Sano!

HANNA. Jumala ei pakoita ketään.

PASTORI. Jumala ei pakoita ketään. Se on totta. Jumala ei pakoita ketään.—Hannaseni—etkö sinä minua pelkää?

HANNA. En, pappa.

PASTORI. Etkä vihaa?

HANNA. Pappa—! Ei meistä kukaan teitä vihaa. Ei kukaan.

PASTORI. Mutta koskihan se sinuun, kun täytyi keskeyttää jatko-opisto.

HANNA. Rakas pappa!

PASTORI. Koskihan, sano?

HANNA. Koski—vähäisen.

PASTORI. Paljonkin, arvaamma. Ehkä kärsit sinä enemmän kuin kukaan muu. Et sentään mitään virkkanut, et suutasi avannut.—Sinä olet äitiisi. Yhtä lempeä ja anteeksiantavainen. Ei kuule teiltä koskaan ankaraa sanaa. Teillä ei ole kovuutta sydämessä, mistäpä silloin lähtisivät ankarat sanat?

JUSSI (aukaisee ovea oikealta). Hanna! Maiju tahtoo sinua.

HANNA. Minä tulen.

PASTORI. Odota, minä vielä puhun.—Jussi sanoi, että olen sortanut teitä, äitiä ja sinua—

HANNA. Pappa, elkää sitä muistelko, hän sanoi sen vaan äkäpäissään.

PASTORI. Ei, hän oli oikeassa, minä olen sen tehnyt. Mutta se on tapahtunut huomaamattomuudesta, ei tahallisella tarkoituksella. Ja nyt, kun silmäni ovat auvenneet—

HANNA. Rakas pappa. Ettehän ole sitten enää kova Jussia ja Maijua kohtaan,—ettehän, rakas, hyvä pappa?

PASTORI. Lapseni, anna kun syleilen sinua! Mistä sait tuon lempeytesi?
Jumalako sen antoi sinulle?—En minä ole enää kova Jussillekaan enkä
Maijulle. Nyt sen lupaan sinulle. Mene, sano se heille. En minä ole
enää kova. Ei sitä Jumala vaadi, sillä hän ei itsekään ketään pakoita.

JUSSI (tulee oikealta). Etkö joudu jo? Hän sinua kaipaa.

HANNA. Joudun! Nyt joudun.—Taivaalle kiitos, sovinto ja rauha palajaa perheesemme! (Menee oikeaan.)

PASTORI. Jussi, tule, minä sanon sinulle pari sanaa.

JUSSI. Minä tahtoisin välttää riitaa—

PASTORI. Niin tahtoisin minäkin. Eletään rauhassa, unohdetaan kaikki, mitä on ollut välillämme viime aikoina, kaikki iskut, kaikki kovat, vihaiset sanat. Ollaan taas isä ja poika niinkuin ennenkin.

JUSSI. Kernaasti minun puolestani, sillä tämä särkymys ja epäsopu—ei se ketään ilahduta.

PASTORI. Vaihdetaan tästä lähtein rakkaudessa mielipiteitämme. Minä toivon, että tulet minua käsittämään vielä kerran—

JUSSI. Minä taas toivon, että pappa tulee käsittämään meitä nuoria ja näkemään meidän pyrinnöissämme jotain hyvää ja oikeutettua. Elämä ei voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä.

PASTORI. Emme huoli nyt ruveta väittelemään. Minä toivon niinkuin sanoin, että tulet minua käsittämään. Mutta kuinka hyvään, olemme kaikessa tapauksessa isä ja poika. Emme sitä enää unohda.

JUSSI. Emme suinkaan. Tahdon vaan sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia eteen, sillä—(Hanna ja Maiju tulevat.)

HANNA. Tule, tule, Maiju!

MAIJU. En minä uskalla, en!

PASTORI (ojentaa käsivartensa). Maiju, lapseni!

MAIJU (lankeaa hänen syliinsä). Pappa!

JUSSI. Sillä vapaus, se on aina pääasia.

HANNA (nojautuu hänen käsivarteensa). Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus.

JUSSI (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin). Rakkaus?

(Esirippu alas.)

[1891.]

HÄN ON SYSMÄSTÄ

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

RYYNÄNEN, kauppaneuvos.
VALTER, hänen veljensä poika, varatuomari.
KERTTU VIRNES, hänen sisarensa tytär.
TOINI MANNER, Kertun ystävä.
HEIKKI HELLSTÉN, Ryynäsen konttoristi.
ROUVA OKSMAN, emännöitsijä.

(Sunnuntaipäivä Ryynäsen kesähuvilassa, lähellä Malmin asemaa.)

(Kaunis puutarha. Oikeaan paviljonki, joka pistää ulos näyttämölle, niin että ikkunat molemmissa kerroksissa tulevat näkyviin.

Kulissien takaa kuuluu tiukujen helinää ja ajoa.)

ROUVA OKSMAN (tulee paviljongista). Eivätköhän tulleet?—Ka' niin, tuossahan ne ovat! (Menee aukasemaan veräjää.) Tervetultua, herra kauppaneuvos! Tervetultua, neidit!

(Kauppaneuvos, Kerttu ja Toini tulevat matkapuvuissa. Palvelijat kantavat heidän jäljessään matkalaukkuja, jotka he kauppaneuvoksen viittauksesta vievät paviljonkiin.)

KAUPPANEUVOS. Kiitoksia, kiitoksia, rouva Oksman! No, tässä ne nyt ovat, ne odotetut pikkulintuset. Arvatkaapa, kumpi on sisareni tytär ja kumpi se toinen.

ROUVA OKSMAN. Antakaas kun katson—no, enkö minä tuntisi! Herranen aika, kun on aivan äitivainajansa näköinen niiltä ajoilta, jolloin hän morsiamena oli. Tervetultua, neiti Virnes. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne.

KERTTU. Kiitoksia, rouva Oksman, meistä kyllä tulee hyvät ystävät toivoakseni.

ROUVA OKSMAN. No, se on tietty. Kaiken varmaan.

KAUPPANEUVOS. Mutta sanokaa nyt jotain neiti Mannerillekin. Vai pitääkö hänen jäädä ihan osattomaksi?

ROUVA OKSMAN. Herranen aika, eihän toki! Minä vanha kuhnailija. Suokaa anteeksi, hyvä neiti, ja olkaa tervetullut! Voi, minun päiviäni, kuinka olette sieviä molemmat. Kyllä meidän nuorilta herroilta varmaan päät pyörälle menee, teitä nähdessä.

KAUPPANEUVOS. Niin, kuulkaahan, rouva Oksman, onko paviljonki tässä nyt täydessä järjestyksessä?

ROUVA OKSMAN. No, kyllähän sen pitäisi olla. Omin käsin olen siellä laittanut kuntoon kaikki. Ja puutarhurin kanssa kannoimme sinne huonekalut.

KAUPPANEUVOS. Puutarhurin? Mutta osaako hän pitää suunsa kiinni?

ROUVA OKSMAN. Minä vakuutin, ja hän lupasi kunniasanalla.

KAUPPANEUVOS. Hyvä, hyvä! Kunhan Valter vaan ei aavista mitään, vähät muusta. Missä hän nyt oleskelee tällä hetkellä?

ROUVA OKSMAN. Hm—hm—

KAUPPANEUVOS. No, no, suu puhtaaksi vaan, rouva Oksman. Ei mitään salaisuuksia.

ROUVA OKSMAN. Mutta näin—neitien kuullen?

KERTTU. Tahdotteko heti peittää meiltä totuutta, rouva Oksman? Ai, ai, kuinkahan käyneekään meidän ystävyytemme kanssa siinä tapauksessa?

ROUVA OKSMAN. Siunaa ja varjele, jos niin on, niin saatte kait sen tietää. Kernaasti minun puolestani: Hän nukkuu vielä.

KAUPPANEUVOS. Nukkuu vielä? Ja kello on—niin, kello on kaksitoista.
Kuinka se on ymmärrettävä?

ROUVA OKSMAN. Täytyykö sekin sanoa?

KAUPPANEUVOS. Totta kai!

KERTTU. Tietysti, tietysti!

TOINI. Minäkin jo tulen uteliaaksi.

ROUVA OKSMAN. Voi, minun päiviäni! Mutta vastatkaakin sitten itse seurauksista.

KERTTU. Kyllä, kyllä.

KAUPPANEUVOS. Ne tulkoot kaikki minun syntisen pääni päälle.

ROUVA OKSMAN. No, kuulkaa sitten: Hän oli viftaamassa eilen illalla.

KERTTU. Ooho? Vai on hän sitä sorttia. Eno, eno! Sinä olet kuvannut hänet vallan toisenlaiseksi.

KAUPPANEUVOS. No niin, no,—mutta kuulkaahan nyt: ei hän siltä mikään juomari ole, saatte uskoa.

ROUVA OKSMAN. Ei olekaan, sen voin minäkin todistaa.

KAUPPANEUVOS. Ja sitä paitse, jos hän nyt vaikka olisikin vähän hulivili, niin kyllä sinä hänet pian vakiintumaan saat, jahka vaan olette naimisissa.

KERTTU. Niin,—jos minä hänestä ensinnäkin huolin, eno. En päätä vielä sinne enkä tänne, ennenkuin näen, minkälainen mies on.

KAUPPANEUVOS. Suostutaan, suostutaan. »Ei sikaa säkissä osteta», sanoo suomalainen sananlasku. Mut nyt sisään, hyvät naiset. Täällä ulkona saattaisi Valter taikka Heikki teidät pian älytä ja silloin olisimme satimessa.

TOINI. Kuka on Heikki?

KAUPPANEUVOS. Ooh, se on vaan konttoristini, aika velikulta, hänkin. Se tahtoo sanoa, hän se juuri onkin velikulta, eikä Valter, joka pohjalta on hyvä ja rehellinen, niinkuin sen tuhannesti olen jo vakuuttanut. Hänessä ei ole mitään muuta vikaa, kuin että hän siellä Helsingissä on tuhlannut rahoja vähän liiemmästi.

TOINI. Ja—tuo Heikki ei siis myöskään saisi meitä nähdä?

ROUVA OKSMAN. Ei ole pelkoa hänestäkään. Unta hän vetää vielä, hänkin.

KAUPPANEUVOS. Heikkikö? Ett'ei hän vähän häpeä!

ROUVA OKSMAN. No, kun he kerran molemmat olivat yhdessä matkassa illalla—

KAUPPANEUVOS. Niin täytyy heidän myöskin maata päivällä yhtä pitkään, arvelee rouva Oksman. Mutta kyllä minä ne junkkarit vielä opetan. Antaahan olla, jahka me tässä lyömme viisaat päämme yhteen. Eikös niin, tytöt?

KERTTU. Juuri niin, eno!

TOINI. Minä olen mukana! Mutta nyt menisin mielelläni purkamaan matkalaukkuja.

KAUPPANEUVOS. Tee se, Toini hyvä. Ja Kerttu ehkä tulee sinua auttamaan.

KERTTU. Kyllä, kyllä. Mutta ensin pari sanaa, eno kulta.

ROUVA OKSMAN. Minä tästä lähden katsastamaan, joko siellä alkaa näkyä mitään epäiltävää.

KAUPPANEUVOS. Menkää, rouva Oksman, ja antakaa meille heti merkki, jos huomaatte jotain.

ROUVA OKSMAN. Kyllä. (Menee perältä oikeaan.)

(Toini menee paviljonkiin.)

KERTTU. Niin, eno, minä tahtoisin tietää, mistä syystä sinä oikeastaan tahdot niin salata tuloamme Valterilta. Olen sitä jo monta kertaa kysynyt, mutta sinä et koskaan anna suoraa vastausta. Tunnusta pois, siinä on jotain, jota tahdot minulta peittää.

KAUPPANEUVOS. Eikös vain—Mitä se sitten olisi?

KERTTU. Niin, siitä juuri pyydän sinulta nyt selitystä. Sano vaan suoraan kaikki tyyni. Täytyy minun kumminkin päästä siitä selville.

KAUPPANEUVOS. No, onhan se niinkin.——Tulet kai sinä sen tietämään kumminkin——Kuinkas minä nyt sitten alkaisin?——Että sinä oikein käsittäisit——tarkoitan—

KERTTU. Asiaan, asiaan, eno hyvä. Kyllä minä käsitän, ei minulla ole ollenkaan huono pää.

KAUPPANEUVOS. Poika pakana,—en mä tule ja sano—erinomaisen hyvä hän on pohjalta—

KERTTU. Sen olen jo kuullut sata kertaa.

KAUPPANEUVOS. Vähän hulivili vaan—

KERTTU. Ja on tuhlannut paljon rahoja Helsingissä. Senkin tiedän.

KAUPPANEUVOS. Mutta kunhan vaan joutuu kristilliseen avioliittoon ja saa kelpo vaimon—

KERTTU. Se tahtoo sanoa: kun hän saa minut.

KAUPPANEUVOS. Niin juuri,—tyttöseni, kun hän saa sinut aviosiipakseen, niin tulee hänestä, saakeli soikoon,—oho, suo anteeksi, että kirosin—

KERTTU. Ei se mitään.

KAUPPANEUVOS. Niin tulee hänestä, perhana olle, kelpo mies, sen takaan.

KERTTU. Mutta tästä kaikesta olet jo puhunut tuon tuostakin. Ensin kotona, siellä Sysmässä, sitten matkalla. Eikä se vielä selvitä, miksi näin salaat häneltä tuloamme. Onko tarkoitus tehdä hänelle joku surpriisi, vai—?

KAUPPANEUVOS. Ei—ei juuri sitäkään. Mutta katsopas, se poika pakana— hänellä—kyllä on terävä pää ja hyvä sydän, mutta hänellä on sen ohessa vähän kummallisia—miksi sitä nyt sanoisin—kummallisia ennakkoluuloja. Ja kun sinä olet—olet——

KERTTU.—kotoisin Sysmästä—

KAUPPANEUVOS. Niin juuri! Kas, kuinka hyvin sinä asian arvaat.

KERTTU. No siis: kun minä olen kotoisin Sysmästä, niin—?

KAUPPANEUVOS.—niin, tuota noin—

KERTTU.—niin—niin? Suu puhtaaksi, eno!

KAUPPANEUVOS. Niin hän pelkää—

KERTTU. Mitä hän pelkää?

KAUPPANEUVOS. Hiisi tiennee, mitä hän pelkää, mutta anna että hän vaan näkee nuo sinun kauniit silmäsi, ilman että arvaa, kuka sinä oikeastaan olet, niin ansaan hän, saakeli soikoon, joutuu. Ai, ai, nyt taisin taaskin kirota.

KERTTU. Sinä vaan et tahdo puhua oikein suoraan, eno—

ROUVA OKSMAN (tulee kiireesti). Joutuun, joutuun, varatuomari—

KAUPPANEUVOS. Tule tyttöseni. (Osoittaa paviljonkiin.) Tuolta ikkunasta voit tirkistellä häntä verhojen takaa, ilman että hän sinua älyää. Pulska poika, saatpas nähdä.

KERTTU. Niin, mutta, mutta—

KAUPPANEUVOS. Ei mitään muttaa! (Työntää hänet paviljonkiin.)

KERTTU. Mitä hän minusta pelkää—sen tahdon myöskin tietää. (Molemmat menevät paviljonkiin, jonka alemmassa ikkunassa pian tulevat näkyviin.)

ROUVA OKSMAN. Parasta kun lähden tieheni minäkin, etten puhu itseäni pussiin heidän kanssaan. (Aikoo mennä vasempaan.)

TOINI (ilmestyy yläikkunaan.) Tähän asetan minä näkötornini.

(Valter ja Heikki tulevat oikealta.)

VALTER. Elkää juosko pakoon, rouva Oksman. Teitähän me juuri ajamme jälestä.

ROUVA OKSMAN. Minua?

VALTER. Niin, hyvä rouva Oksman. Me kun nukuimme yli aamiaisen—

ROUVA OKSMAN. Minä tiedän sen. Herrat tulivat myöhään kotiin.

VALTER. No niin, no niin—entäs sitten! Mutta annattehan meille nyt ruokaa yhtäkaikki?

HEIKKI. Jotain suolasta.

ROUVA OKSMAN. Päivällinen on valmis tuota pikaa.

VALTER. Onko? No, jospa sitten odottaisimme.—Ei, kuulkaa, elkää menkö vielä, rouva, ennenkuin kysyn yhtä seikkaa. Tiedättekö te kenties, mihin setä matkusti tässä toispäivänä?

ROUVA OKSMAN. En, herran tähden, kuinkas minä sitä tietäisin?

VALTER. Mutta ettekö saisi siitä jollain tavalla selkoa?

ROUVA OKSMAN. Hyvä isä siunatkoon, pitäisikö minun ruveta urkkimaan kauppaneuvoksen salaisuuksia?

VALTER. Enhän minä nyt sitäkään tarkoita, elkää säikähtäkö.

ROUVA OKSMAN. Suokaa anteeksi, en jouda enään puhelemaan, täytyy mennä päivällistä laittamaan. (Menee kiireesti pois.)

VALTER. Helkkari, silläpä kiire.

HEIKKI. Usko sinä vaan minua. Setäsi matkusti Sysmään tuomaan sinulle morsianta.

VALTER. Jos sen tietäisin varmasti, niin tieheni lähtisin täältä vielä tänä päivänä.

HEIKKI. Olet sinä aika hupsu. Rikkaan hempukan saat ja siitä vaan juonittelet.

VALTER. Rikkaan hempukan—joka on Sysmästä!

HEIKKI. No, entäs tätä!

VALTER. Joka ei osaa seurustella muiden kuin lehmien ja lampaiden kanssa.

KERTTU (erikseen). Kylläpä osaa olla ilkeä! Eno—nyt ymmärrän sinun sotatemppusi. Mutta se ei kelpaa—minulla on parempi.

VALTER. Maamoukka, tyhmä tallukka.

KERTTU (erikseen). Maltapas, junkkari! Nuo sanat sinulle vielä syötän!
—Kuulepas nyt, eno—

VALTER. Mutta ihan vihaan sitä mokomaa jo edeltäpäin, sen vuoksi vaan että häntä minulle väkisen tyrkytetään.

KERTTU (erikseen). Kiitoksia, serkku! Sinä olet erinomaisen kohtelias.
—Tule, eno, jo olen kuullut kylläksi. (Poistuvat ikkunasta.)

HEIKKI. Vihaat! Mitä varten vihaat? Muista sinä vaan omia velkojasi ja hänen rahojaan.

TOINI (erikseen). Ahaa, sinä lurjus.

HEIKKI. Mitä välität siitä, jos hän »hoastaa kuin moan moukka ja niistää nokkoonsa nuinikkään ja naksautteloo näppiään tällä lailla ja kävelöö kas näin justiin—niin, mittee sinä siitä välität, kun hänellä voan on rahhoo, njäät.»

TOINI (erikseen). Tuon velikullan otan minä kuritettavakseni!

VALTER. Ole kujeilematta siinä! Luuletko että tämä on leikin asia?
Olisit vaan minun sijassani—

HEIKKI. Niin olisin oikea onnen lapsi! Herran poika, jos minullakin olisi tuommoinen hyvä setä, joka minusta huolen pitäisi ja hankkisi minulle rikkaan hentun.

VALTER. Sysmästä!

HEIKKI. Sysmästä tai Sysmän takaa, sama se.

VALTER. Ruman ja kierosilmän.

HEIKKI. Yhdentekevä—vaikka olisi vielä vanha piikakin kaiken lisäksi— kun hän vaan olisi rikas, siinä pääasia.

TOINI (erikseen). Ai, ai, poika parka, tuon puheesi sinä vielä muistat.
(Hän katoo ikkunasta.)

VALTER. Hyvä on sinun jaaritella!

KAUPPANEUVOS (tulee paviljongista). Päivää, päivää!

VALTER. Mitä? Onko setä jo kotona? No—Jumalan kiitos—minä kun pelkäsin—

KAUPPANEUVOS. Hartaammin vielä kiittäisit Jumalaa, jos tietäisit kenen toin mukanani.

VALTER. Siis kuitenkin!

HEIKKI. Näet, nyt! Mitä minä sanoin?

KAUPPANEUVOS. Noh? Etkö ole utelias?

VALTER. En, setä.

KAUPPANEUVOS. Kuule nyt, Valter. Joko sinä suostut minun tuumaani, ja menet naimisiin—

VALTER. Kai minä sen joskus teenkin. Kun oma aikani tulee—ja kun tapaan semmoisen tytön, joka minua miellyttää.

KAUPPANEUVOS. Joko sinä suostut minun tuumaani ja menet naimisiin serkkusi, neiti Kerttu Virneen kanssa—

VALTER. Joka on kotoisin Sysmästä.

KAUPPANEUVOS. Joka on kotoisin Sysmästä—taikka minä en tuon koommin auta sinua enää rahapulassa. Niin että tee nyt, niinkuin tahdot.

VALTER. Minä en suostu.

KAUPPANEUVOS. Sekö viimeinen sanasi?

VALTER. Se.

KAUPPANEUVOS. Hyvä! Pidä sitten myöskin huoli vekselistäsi, joka lankee huomenna.

HEIKKI. Ai, saakeli, nyt on poika kiipelissä.

VALTER. Mutta kuulkaahan nyt, setä—

KAUPPANEUVOS. Minä en kuule.

VALTER. Ei tuo voi olla teiltä täyttä totta.

KAUPPANEUVOS. Sen tulet näkemään.

VALTER. Kuinka saattaa ihminen olla niin itsepäinen?

KAUPPANEUVOS. Niin, sitä minäkin ihmettelen. Kuinka saattaa ihminen olla niin itsepäinen, ett'ei mene naimisiin, vaikka setänsä kosii hänen puolestaan.

VALTER. Autattehan minua nyt kumminkin tässä vekselijutussa, setä?

KAUPPANEUVOS. En.

VALTER. Mutta ajatelkaa, minun koko tulevaisuuteni siitä riippuu!

KAUPPANEUVOS. Vaikkapa vaan! En sittenkään.

VALTER. Silloin täytyy minun tehdä konkurssi!

KAUPPANEUVOS. Niin, se sinulla kaiketi on edessä.

VALTER. Ja minut pannaan velkavankeuteen.

KAUPPANEUVOS. Voi sekin tapahtua.

VALTER. Ja kaikki velkojani suuttuvat minuun silmittömästi.

KAUPPANEUVOS. Tiettyä se!

VALTER. He ovat luottaneet minuun, olleet minulle ystävällisiä ja avuliaita—ja minä palkitsen heidät sillä, että matkaansaan heille vahinkoa. Ei, tätä häpeätä en voi kärsiä. Minä—ennemmin ammun itseni.

KAUPPANEUVOS. Estätkö heitä sillä vahinkoon tulemasta?

VALTER. En. Sehän se on. Ei ole asia sillä autettu. He kiroovat minun muistoani. Mutta—mitä tulee minun sitten tehdä?!

KAUPPANEUVOS. Noudattaa minun tahtoani ja mennä naimisiin. Silloin pidän minä huolta veloistasi, niinkuin olen luvannut.

VALTER. Sinä maksat ne kaikki?

KAUPPANEUVOS. Kaikki.

VALTER. Ja tuon vekselinkin, joka huomenna lankee?

KAUPPANEUVOS. Sen heti ensimmäiseksi.

VALTER. Olkoon menneeksi! Minä suostun.

HEIKKI. No, vihdoinkin! Tuon jalon päätöksen olisit tehnyt ennemmin, niin vähemmällä olisit päässyt.

KAUPPANEUVOS. Sinä suostut menemään naimisiin serkkusi, Kerttu Virneen kanssa?

HEIKKI. Joka on Sysmästä kotoisin?

VALTER. Suostun.

KAUPPANEUVOS. Kättä päälle.

VALTER. Tuossa.

KAUPPANEUVOS. Hyvä on. Sanasta miestä, niinkuin muistat.

VALTER. Sanasta miestä.

HEIKKI. Ja sarvesta härkää!

KAUPPANEUVOS. Tyttö on myöskin suostunut, jonka vuoksi olette nyt niinkuin kihloissa. Ja toivoakseni tulet olemaan tyytyväinen morsiameesi.

VALTER (katkerasti). Tyytyväinen? Siitäkö sinä välität!

KAUPPANEUVOS. Kaikki on siis selvillä. Minä kutsun naiset tänne, niin saatte tehdä tuttavuutta.

HEIKKI. Naiset? Onko niitä siis useampia?

KAUPPANEUVOS. Niitä on kaksi.

HEIKKI. Hiisi vieköön! Se toinen on varmaankin minulle.

KAUPPANEUVOS (koputtaa ovelle).

VALTER. Elkää, setä, elkää vielä. Eihän sillä ole kiirettä.

HEIKKI. Onpa tietystikin. Koputtakaa, koputtakaa, herra kauppaneuvos.
Valter palaa uteliaisuudesta nähdä suloista morsiantaan.

KAUPPANEUVOS. Tulkaa tänne ulos, hyvät naiset!

KERTTU (paviljongista). Tullaan, tullaan.

TOINI (samoin). Heti paikalla.

(Kerttu ja Toini tulevat paviljongista naurettavasti pyntättyinä. Kerttu typerä, kankea ja kömpelö. Kävelee sisäänpäin jaloillaan ja naksuttelee sormiaan. Toinilla on krinoliini ja kummallinen hattu päässä, hän on vanhan näköinen, imelästi teeskentelevä ja koketti.)

KAUPPANEUVOS (esittelee). Tässä, rakas, Kerttu, saan esitellä sinulle sulhasesi, tuomari Valter Ryynäsen, ja konttoristini, herra Hellstén'in. Neiti Virnes ja neiti Sidensnöre, hänen hyvä ystävänsä.

VALTER (Heikille). Varjele taivas! Variksen pelättiähän nuo ovat.

KERTTU. Ooho! Vai tämä se siittä on minun sulhasein! No, ei uskois! Mutta pulska mies tuo näyttää olevan. Ilmankos sitä eno niin kiittelihhii. Passoo sitä näytellä tuttavilleen siellä Sysmässä.

KAUPPANEUVOS. Hän sinua siis miellyttää?

KERTTU. No, jo no tok! En muista ennen nähneinkään nuin kommeeta poikoo. Vai mittee tuumit sinä Ammaalia?

TOINI. Pyydän—Amelie.

KERTTU. Niin, niin Ameli—minun njät pit' sannoohi.

TOINI. Sinua onnittelen, armas Gertrud! Sinä olet saanut turvan ja tukeen elämän ohdakkeisella tiellä.

KERTTU. Niin, herra jesta, onpa se yhtä kaikki vähän sommoo. Mittään arvelovat tytöt siellä kotpuolessa, kun kuulovat, että min' oon jo kihloissa? Eiköön nuihin käy vähän katteeks'?

VALTER (Heikille). Minä kauhistun.

HEIKKI. Elä ole milläsikään. Kyllä se siitä tasaantuu.

TOINI. Tiesinhän sen, rakas Gertrud. Sinä kun olit suloisin ja viehättävin kaikista, niin olihan luonnollista, että sinut ensiksi vietäisiin.

KERTTU. Varsinnii kun oon niin rikas pjäälle pjäätteeks'. Ei niitä saantuhannen tyttöjä olekkaan joka oksalla. Sielläkään päin moailmoo tuskin on muita kuin minä ja tämä Ammaalia.

TOINI. Pyydän—Amelie.

HEIKKI (erikseen). Hänkin sadantuhannen?—Helkkari—!

KERTTU. Ameli—Ameli. Ka, kun en milloinkaan muista. Mutta sitähän min' oon aina ihmetellyt, ett'ei tuota Ammaaliaa

TOINI. Pyydän—Amelie.

KERTTU. Ett'ei tuota Amelita ole kukkaan kosinna.

TOINI (hermostuneesti). Mistä tiedät, ett'ei minua kukaan ole kosinut?

KERTTU. Noo, siitä voan sen pjäätän, kun oot jäänynnä vanhaks' piiaks'.

TOINI. Minä vanha piika? Ooh, Gertrud, että sinä voit minua noin loukata!

HEIKKI. Neiti Virnes laskee tietysti leikkiä. Eihän neiti Sidensnöre vielä mahda olla kahdenkymmenenkään ijässä.

TOINI. Totta puhuen, herra Hellstén, jo minä olen täyttänyt kaksikymmentä.

HEIKKI. Onko mahdollista? Te näytätte paljon nuoremmalta.

KERTTU. Herra jesta! Paan pjäänihi pantiks'—että Ammaalia on lähemmä neljeekymmentä.

TOINI (levottomana). Sinä suuresti erehdyt—taikka—ei (väkinäisellä naurulla) hän laskee vaan leikkiä niinkuin äsken jo arvasitte, herra Hellstén.

HEIKKI. Selvästi.

KAUPPANEUVOS (Valterille). Suutele morsiantasi kädelle. Kuinka sinä olet noin epäkohtelias?

VALTER. Setä—minä en ikinä huoli hänestä.

KAUPPANEUVOS. Et huoli? Ja sanasi annoit?

VALTER. Vaikka olisin sen kahdesti tehnyt! En huoli sittenkään.

KAUPPANEUVOS. Kuinka suuri se vekselisi taas olikaan, joka huomenna lankee?

VALTER Voi, minua onnetonta!

KAUPPANEUVOS. Suuteletkos morsiantasi kädelle? (Valter tekee äkkinäisen päätöksen, tarttuu Kertun käteen, suutelee ja heittää sen samalla irti; kääntyy pois ja irvistää pahasti.)

KERTTU. Kappas tuota, minkä tul' ja tek'! (Pyyhkii kättään esiliinaansa.) Hyi tok', ett'et vähän häppii. Eihän sitä muijen nähe ruukata nuin pussailla. Soat tok' oppia vähä immeisten tapoja, jos mielit, että sovussa eletään.

KAUPPANEUVOS. Elä suutu, lapseni. Täälläpäin on semmoinen tapa.

TOINI. Anna se hänelle anteeksi, Gertrud. Hän ei voinut hillitä palavaa rakkauttaan.

KERTTU. Tokko lie kätein ollunna ies oikein puhaskaan. Kottoo lähteissäin kyllä hankasin vennään saippuan ja hiekan kanss', mutta tuolla kievarissa siittä likkaantuivat toas uuvelleen, kun menin navettaan lehmiä kahtomaan.

TOINI. Ei herrassööding Ryynänen siihen katso, koska se kumminkin oli sinun kätesi. Hän ei ole noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka vaan ulkonaiselle loistolle arvoa panevat. Sydämmen ominaisuudet, ne kumminkin ovat pääasia—eikö totta?

HEIKKI. Oo—neiti Sidensnöre, jospa teillä minustakin olisi noin hyvät ajatukset! Silloin olisin onnellisin ihminen maan päällä.

TOINI. Hyvä herra—teidän sananne ja teidän tulinen katseenne saattavat minut punastumaan.

KAUPPANEUVOS. No niin—nyt luullakseni on kaikki hyvällä alulla, Kerttuseni. Ja asiat saadaan selville siksi kuin Bertha sisaresi on täällä.

VALTER. Bertha? Kuka on Bertha?

KAUPPANEUVOS. Etkö sinä sitä tiedä? Hänhän on serkkusi, Kertun sisar, joka kolme vuotta on oleskellut Stockholmissa. Ai, ai, niinkö vähän sinä olet ottanut selkoa sukulaisistasi.

VALTER. Mutta ettehän ole, setä, milloinkaan puhunut hänestä.

KAUPPANEUVOS. Ei ole tainnut tulla puhutuksi, kun hän on ollut siellä ulkomailla niin kauvan.

VALTER. Ja hän tulee tänne nyt?

KAUPPANEUVOS. Hän tulee tämän päivän junassa. (Katsoo kelloaan.) Mitä hittoa! Johan kello on kohta kolme. Täytyy lähettää hevonen asemalle häntä vastaan. (Menee kiireesti vasemmalle.)

KERTTU. Joko se Pertta nyt tulloo? Herra jesta, onpa sommoo nähä, minkälaiseks' sisar on muuttunna siellä Stukholmassa.

TOINI. Hänestä on varmaan tullut täydellinen suuren maailman daami.

KERTTU. Osaishan se kuotailla jo ennennii. Mutta mittään tuo meinannee, kun minä jouvun naimisiin ennen häntä? Ja kun vielä herrassyöringin kanss'? Mahtaa sen pistää vihaks'.

VALTER (Heikille). Hän on tuhatta vertaa kauheampi kuin osasin ajatellakaan.

HEIKKI. Huoli siitä,—kuulithan että hänellä on satatuhatta.

VALTER. Tuolla toisella on yhtä paljon. Miksi et pidä itseäsi esillä?

HEIKKI. Juuri nyt lähdenkin valloitusretkelie. (Toinille.) Armollinen neiti, sallikaa minun näyttää teille kasvitarhamme ihania kukkasia. (Tarjoo hänelle käsivarttaan.)

TOINI. En tiedä—onko sopivaa, että näin nuori tyttö kävelee kahdenkesken nuoren herran kanssa?

HEIKKI. Olkaa huoletta, neiti, minä henkeen ja vereen asti tulen puolustamaan teidän kunniaanne, jos niin vaaditaan.

TOINI. Jalo ritari—minä luotan teihin. (Menevät käsikädessä pois.)

VALTER. Kas niin, nyt ne menivät.—Perhanan Heikki, kun jätti minut tähän yksin. Mitä minä hänelle nyt sanon?

KERTTU (erikseen nauraen). Poika parka!

VALTER (erikseen). Mikä intressantti tête à tête!

KERTTU (erikseen). Ihmeen vilkas keskustelu!

VALTER (erikseen). En vielä elämässäni ole ollut näin tyhjä puheenaineista.

KERTTU (haukottelee). Tuota noin—(haukottelee uudelleen)—minua niin hirveest nukuttaa. (Haukottelee vielä kerran.) Eikö pitäne männä moata. Nousinnii niin varrain ylös.

VALTER (erikseen). Tuo ei ikinä ole ollut ihmisten ilmoilla.

KERTTU (haukottelee yhä). Ei, mutta tämäpä vasta on merkillistä.

VALTER. Menkää nukkumaan, hyvä serkku.

KERTTU. Ka', teititteletkö sinä minua vielä? Sano tok', hyvä mies, morsiantas' sinuks'.

VALTER. Niin, kuuluisihan se oikeastaan asiaan—sukulaisuudenkin vuoksi.

KERTTU. Se on tietty, se!—Mutta kuulehan, mikä tässä juohtui mielein.
—Sinä vissiinni oot' hyvä tanssija?

VALTER. Jommoinenkin, luullakseni.

KERTTU. Koetellaanpas. Ossootko sinä jätkee?

VALTER. Jätkee? Mitä se on?

KERTTU. Etkö tiiä? Sehän on sitä uutta. Näinikkään sitä tanssitaan. (Tanssii kömpelösti, jalat sisäänpäin ja rallattelee.) Tahotko, niin opetan? Ei se oo vaikeeta.

VALTER. Kiitoksia.—en, en, minä—

KERTTU. Ossoon minä vielä muitahi tanssia. »Hellun vaihtoo»—ootko sitä nähnynnä?

VALTER. En.

KERTTU. Se on hyvin sommoo. Tämmöisiä askeleita siinä otetaan. (Tanssii ja rallattelee.)

VALTER. Riittää jo, riittää jo! (Erikseen.) Varjele taivas, hän hyppii kuin surviainen.

KERTTU. Ei sitä juur' voikaan tanssia ilman paria. Mutta yhtä minun vielä pittää sinulle näytteek'. Se kumminnii' on sitä parasta.

VALTER. Minä olen aivan tyytyväinen jo näihinkin, joita olen saanut nähdä. Elkää vaivatko itseänne.

KERTTU. Oo hupattamatta, mittee vaivoo siinä on? Katohan piäälle.
(Tanssii ja laulaa kimakkaasti, epäsointuun.)

    "Roatikkoon, roatikkoon
    Vanhat piiat pannaan,
    Roatikkoon, roatikkoon,
    Vanhat piiat pannaan.
    Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,
    Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa"—

VALTER (erikseen). Sanokoon setä mitä hyvänsä, mutta minun täytyy päästä hänestä erilleni.

KERTTU (jatkaa laulua ja tanssia).

    "Tuon, tuon, Kyöpelin vuoren taa,
    Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa".

VALTER. Lopettakaa, serkku. Minä tahtoisin puhua pari vakavaa sanaa kanssanne.

KERTTU (läähättää). Hoastahan pois. Kyllä kuulen.

VALTER. Te tiedätte, että setä tahtoo meitä menemään naimisiin.

KERTTU. Ka', tiiänhän minä sen.

VALTER. Mistä lienee tuo tuuma pistänyt ukon päähän.—Ymmärrättehän, ett'ei se meitä sido kumpaakaan. Elkää suinkaan antako pakottaa itseänne. Punnitkaa asiaa tarkoin ja seuratkaa vaan omaa mieltänne.

KERTTU. Ka', mittee se punnihtemisesta paranoo? Tyyvynhän minä sinuun.

VALTER. Mutta ettehän te vielä tunnekaan minua. Ette tiedä olenko kala vai lintu.

KERTTU. Kala vai lintu! Kovinpa luulet minua typeräks'. Et oo kala etkä lintu,—immeinen oot, näenhän minä tok' sen verran.

VALTER. Mutta minulla on pahoja tapoja—minä juon.

KERTTU. Mittee se tekköö. Juovathan ne muuttii.

VALTER. Ja minulla on velkoja—niiden maksamiseen menee koko omaisuutenne.

KERTTU. Ei tok' määkään. Kyllä minulla rahoja riittää.

VALTER (epätoivossa). Jos tietäisitte, kuinka minä tuhlaan. Minä vien teidät ihan maantielle, teistä tulee vielä keppikerjäläinen lopulta.

KERTTU. Antaa tulla. En pelekee. Kävellään siittä yhessä mieron tietä ja lauletaan: »Ja vaikkei ois ihtellä illallist' ja illallist' ja illallist', Vaikkei ois ihtellä illallist', niin kulta se olla pittää.»

VALTER (erikseen). Kas niin, nyt se vielä rupeaa siinä veisailemaan! (Kertulle.) Mutta eikö teitä ensinkään epäilytä mennä semmoiselle miehelle, joka selvästi vaan rahojen takia ottaa teidät?

KERTTU. En ook' siitä en kerrassa millänikkään.

VALTER. Voi, minua onnetonta! Serkku,—kuulkaa, minä rukoilen teitä, antakaa minulle rukkaset!

KERTTU. Rukkaset! Hui, hai! Vai minä sulle rukkaset antaisin! Ei tuu kysymykseenkään.

VALTER. Hyvä, rakas serkku,—nähkääs, minä polvillani rukoilen teitä: antakaa minulle rukkaset. Sanokaa enollenne, ettette rakasta minua, ettette voi minua kärsiä, ettette millään ehdolla huoli minua mieheksenne,—oi, elkää kääntykö pois, armahtakaa minua poloista, ja minä olen teille ijäti kiitollinen.

KERTTU. Helpota, hyvä mies—herra siunaa, kun puristaa käten' ihan mäsäksi. Ja minkälaiseks' siinä housusikin ryvetät—kaikennäköisiä kujeita. Nousetko siitä!

VALTER. Yksi sana vaan, ja minä päästän teidät heti. Annattehan minulle rukkaset, annattehan?

KERTTU. Enkä anna, en, en, en, en! Uskotko sen nyt viimennii, vai pittääkö huutoo vielä kovemmin?

VALTER (nousee). Sitten ei auta muu, kuin että minä annan teille. Niin, se on päätetty! Minä en ikinä teidän kanssanne vihille lähde. Ennen istun ikäni ja aikani velkavankeudessa, jos niiksi tulee.

KERTTU. Vai niin? Vai semmoinen iäni nyt kellossa onnii. Et lähe kanssani vihille? Sepä nähhään. Minä kun kantelen enolle, niin tiiät. Vai rukkaset annat minulle? Hävytön! Mistä syystä? Enkö muka ole tarpeeks' hyvä sinulle? Mokomallekin! Mitä sinulla on minua vastaan, sano!

VALTER. Sinä—sinä olet—idiootti.

KERTTU. Iti-iti? Mikä min' oon? Sanoppa uuvelleen?

VALTER. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.

KERTTU. Iti-iti-iti?

VALTER. Idiootti.

KERTTU. Itikka otti! Annahan olla, minä sanon enolle (itkien) että sinä haukut minua itikan ottajaksi! (Itkee ääneen.) Ja että sinä——uhkaat ——antaa minulle——rukkaset. (Menee itkien paviljonkiin, jonka ikkunaan hän kohta nauravana ilmestyy ja tarkastelee salavihkaa Valteria.)

VALTER. En päivääkään minä voisi elää yhdessä tuon kanssa! Hulluksi totta totisesti tulisin jo ennen iltaa. (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Tuhat tulimmaista! Kamalampaa ihmistä ei löydy koko maan päällä. Ja minunko pitäisi—ei, ennen vaikka hirteen! (Toini ja Heikki tulevat. Kerttu katoo ikkunasta.)

HEIKKI. Oo, neiti Sidensnöre, jos voisitte lukea, mitä sydämeni syvyydessä liikkuu—.

TOINI. Hiljaa, hiljaa—herrassööding Ryynänen kuulee.

HEIKKI. Mitä—hän on tosiaankin vielä täällä. Käännymmekö pois, että saamme rauhassa keskustella?

TOINI. Ei, ei, jääkäämme tänne, ei hän meitä häiritse. Hän näyttää olevan omien tunteidensa vallassa.

HEIKKI. Mutta Valter—mikä sinua vaivaa? Olethan aivan pois suunniltasi, veli?

TOINI. Turha kysymys! Rakkauden kuumeessa hän vaan on, ettekö huomaa?
Onnellinen te, herra herrassööding, kun olette jo löytänyt omanne.
Sallikaa minun puristaa kättänne.

VALTER. Suokaa anteeksi—ei ole aikaa.—Heikki, missä on setäni?

HEIKKI. Tuolla alhaalla hän näkyi kävelevän.

TOINI. Sydämeni iloitsee teidän kanssanne, herra herrassööding.

VALTER (erikseen). Mene hornaan! Tuo on toinen hupsu. (Menee vasempaan.)

HEIKKI. Niin—hän on päässyt toiveittensa perille, hän. Mutta minä, poloinen, olen ijäisesti onneton.

TOINI. Onneton? Te, herra Hellstén? Miksi niin—jos saan luvan kysyä?

HEIKKI. Minä rakastan teitä, neiti Sidensnöre, rakastan ilman toivoa.

TOINI. Oi—ilman toivoa—mistä sen tiedätte?

HEIKKI. Te olette rikas, minä vaan köyhä konttoristi.

TOINI. Onko siis rikkauteni esteenä teidän rakkaudellenne?

HEIKKI. Voittamattomana esteenä. Minä en koskaan uskaltaisi pyytää teitä vaimokseni.

TOINI. Surunne liikuttaa minua.

HEIKKI. Armahin, suloisin, neiti Sidensnöre! Uskallanko päättää sanoistanne, että te,—ei, se on liian rohkea ajatus!

TOINI. Jalo nuorukainen, olkaa hyvässä toivossa, minä tiedän keinon, millä tuo este saadaan poistetuksi.

HEIKKI. Te tiedätte? Oi, sanokaa se minulle, ja te teette minut onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä.

TOINI. Vallan yksinkertainen keino. Ettekö itse huomaa?

HEIKKI. Minä aavistan—

TOINI. Noo—?

HEIKKI. Mutta—tahtoisin kuulla sen teidän omasta suustanne.

TOINI. Pyydän—sanokaa te ensin.

HEIKKI. Amelie—te rakastatte minua!

TOINI. Yhtä varmasti kuin tekin minua!

HEIKKI. Ooh—

TOINI. Mutta se ei meitä vielä pelasta tuosta onnettomasta rikkaudesta, joka asettuu väliimme kuin kamala haamu ikään.

HEIKKI. Tarkoitatte siis jotain muuta keinoa? Ilmoittakaa se minulle, Amelie. Vaaditteko todistuksia rakkaudestani? Sanokaa vaan, ja minä olen valmis lähtemään vaikka tuleen teidän puolestanne.

TOINI. Urhoollinen ritarini, te voisitte sen tehdä! Mutta minä en sitä salli, sillä minä niin täydellisesti luotan teidän rakkauteenne. Ei, vaan minä raivaan esteen tieltämme pois. Uhraan koko omaisuuteni johonkuhun hyvään tarkoitukseen. Silloin olen yhtä köyhä kuin tekin, jalo ritari, eikä teillä enää tarvitse olla mitään epäilyksiä. Noo—? Ettekö ihastu tuumastani? Kuinka? Te näytätte nololta?

HEIKKI. Minä—? En suinkaan. Te erehdytte—minä vakuutan.

TOINI. Siis lähden heti panemaan asiaa toimeen.

HEIKKI. Ei, odottakaa! Se ei käy laatuun, Amelie. Se olisi suurinta hulluutta.

TOINI. Kuinka niin?

HEIKKI. Te minun tähteni tuomitsisitte itsenne köyhyyttä kärsimään. Ei, siihen en voi ikinä suostua.

TOINI. Minäpä en välitä rikkaudesta, en ole siitä ikinä välittänyt. Ja nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon.

HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne.

TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. (Menee paviljonkiin.)

HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki—Amelie—. Perhana, noita naisia! Millä nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? (Kauppaneuvos ja Valter tulevat.)

KAUPPANEUVOS. En suostu, en! Sinä olet sanasi antanut ja siitä pidän minä kiinni. Herra Hellstén, olkaa hyvä ja pitäkää varalta tuolla, milloin neiti Bertha tulee asemalta.

HEIKKI. Kyllä. (Erikseen.) Käskee minua kuin renkiä ikään.

KAUPPANEUVOS. Tytön otat vaimoksesi ja sillä hyvä. Siinä ei auta enää velikullatkaan.

VALTER. Mahdotonta! Ihan mahdotonta! Ajatelkaa, setä hyvä—

KAUPPANEUVOS. Ajatelkaa, ajatelkaa! Se on jo valmiiksi ajateltu eikä se siitä enää parane. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin.

VALTER. Ei, sanon minä—

KAUPPANEUVOS. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin—

VALTER. Ei, sanon minä!

KAUPPANEUVOS. Mutta pannaanpas. Saat nähdä, että pannaan—

HEIKKI (tulee kiireesti). Siellä tulee eräs nainen ratsupuvussa—eikö liene hän!

KAUPPANEUVOS. Ratsupuvussa? Kas vaan—hänelle ei kelvannutkaan ajaa vaunuissa.—Herra Hellstén, menkää sanomaan rouva Oksman'ille, että neiti Bertha on tullut. (Menee Kerttua vastaan.)

HEIKKI. Kyllä minä tässä! Juoksupoikana hän minua pitää. Mutta antaapas olla—kohta näytän, että olen yhtä suuri herra kuin ikinä hänkin. Niin, Valter, katso tätä miestä! (Lyö rintoihinsa.) Hän on rikas, sadan tuhannen omistaja!

VALTER. Entä sitten?

HEIKKI. Entä sitten? Etkö tiedä, mitä seuraa? Tästä puolin minua ei käsketä kuin koiraa: mene sinne, mene tuonne—vaan minä olen itse vuorostani käskijä ja muut saavat seisoa varpaillaan edessäni. (Menee.)

KERTTU (ratsupuvussa, harso silmillä, ratsupiiska kädessä). Bonjour, bonjour, morbror! O, en sådan dum bondhäst, du sände emot mig. Den hade visst aldrig i verlden någon menniska ridit på.

KAUPPANEUVOS. Tervetultua, tervetultua, pikku Bertha. Mitä sinulle kuuluu?

KERTTU. Usch, den odrägliga finskan, jag har visst glömt den ren. Har du ännu inte lärt dig svenska, morbror, fast du blivit kommerseråd?

KAUPPANEUVOS. Kyllä sinun pitää puhua suomea, Herthaseni, muuten en ymmärrä mitään.

KERTTU. Oh, en sådan barbar du är, morbror, som inte lärt dig något enda kulturspråk. Men—jag skall försöka göra dig viljes. (Puhuu jotenkin ruotsinvoittoista.) Kuka on tämä nuori herra? (Tarkastaa Valteria pincenez'in lävitse.) Eno kulta—esittele hänet minulle.

KAUPPANEUVOS. Suo anteeksi, en huomannutkaan. Hän on serkkusi, tuomari
Ryynänen, Kertun sulhanen.

KERTTU. Ooh—tuleva lankoni siis! (Koskettaa sormillaan keveästi
Valterin ojennettua kättä.) Hauskaa tutustua!

VALTER (ujostuu, käy hämilleen ja käyttäytyy kömpelösti). Nöyrin palvelijanne—minua suuresti ilahuttaa—erinomaisen suuri kunnia—

KERTTU. Mutta—enkö ole nähnyt teitä Stockholmissa? Oopperassa, pari viikkoa sitten? Te istuitte samassa loogissa?

VALTER. Mahdatte erehtyä. En ole ikinä ollut Stockholmissa.

KERTTU. Ette ole ollut Stockholmissa? Sepä vahinko. Niin kaunis kaupunki—ja niin suuri sitten! Helsinki ei ole kuin pieni kylä sen rinnalla.

KAUPPANEUVOS. Oho—vai pieni kylä! Meidän pääkaupunki—

KERTTU (nauraen).—on vaan pieni, pieni kylä suureen maailman kaupunkiin verraten, eno kulta. Surkeata, mutta totta! Stockholm siihen sijaan—kuule eno,—minä lähden takaisin sinne aivan pian.

KAUPPANEUVOS. So, so, senkö verran sinä välität meistä?

KERTTU (naurahtaen). Anteeksi, eno, mutta minä en tosiaankaan enää viihdy täällä Suomessa.—Täällä on kaikki niin alkuperäistä ja ihmisetkin niin sivistymättömiä, epähienoja—

KAUPPANEUVOS. No, no,—no, no? Jopa sinä nyt vallan—

KERTTU. Ihan totta, eno. Et usko, kuinka minua vaivasi eilen illalla Helsingissä, kun sattumalta jouduin erääsen seuraan—Helsingin kermaan muuten—paroni Stjernvallin perheessä.

VALTER. Kuinka? Paroni Stjernvallin—?

KERTTU. Niin—minä ennen oleskelin paljon heidän luonaan. Mutta, antakaa kun kerron teille.—Siellä oli suuri seura koolla—paljon nuoria herroja—ja, niinkuin jo sanoin, Helsingin hienoimpia! Oh, mon Dieu! Kuinka kömpelöitä ja tafattia, kuinka jäykkiä ja kankeita! Eiväthän ne osaa edes kumartaa comme il faut. Aivan käyttäytyvät kuin sydänmaan ukot, jotka eivät vielä milloinkaan ole esiintyneet sivistyneessä societéessä. Niin; toden totta, eno. Suomen herroilta puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi.

KAUPPANEUVOS. No, mutta Bertha, jos pääkaupungin parhaat herrat mielestäsi ovat noin—kuinka sanoisin—noin epäonnistuneita, niin mitä sitten meistä sanot?

KERTTU (naurahtaa keveästi). Ooh, eno kulta, sinä olet hyvä, eihän sinun tarvitse ollakaan mikään kavaljeeri.